Minut on vihitty kahteen kertaa. Se on tavallista nykyään, mutta erikoista kohdallani on se, että molemmilla kerroilla mies on ollut sama. Vihkisormuksessamme on kaksi päivämäärää: 7.8.1965 ja 7.8.1983.
Meille tuli avioero vuonna 1978. Minä olin siihen syyllinen, enkä osannut itseriittoisuudessani edes katua hyvän miehen menetystä ja perheen rikkoutumista. Ajattelin, että olen oman onneni seppä, enkä tarvitse ketään tukemaan itseäni. Muutin Tampereelle kahden poikani kanssa. Elin siellä avoliitossa, jonka alku oli hyvää aikaa. Mies osoittautui kuitenkin alkoholistiksi ja elämämme muuttui raskaaksi. Avomieheni kanssa oli suuri luottamuspula, enkä ymmärtänyt, miten tilanne olisi voinut muuttua paremmaksi. Itkin usein kurjuuttani, mutta en silloinkaan vielä katunut valintojani. Poikani kysyessä minulta, miksi me vanhemmat emme voineet pysyä yhdessä, huusin hänelle: ”Paina mieleesi, että minä en koskaan enää asu isän kanssa. Se on ihan mahdotonta, kaikki on lopussa!”
Kuulosti käsittämättömältä, kun avomieheni ilmoitti erään ryyppyrupeaman jälkeen: ”Lähden Raumalle tapaamaan erästä uskovaa pariskuntaa, tuletko mukaan?” Hän toivoi Jumalan voivan auttaa, ja ihan silkasta uteliaisuudesta minäkin lähdin sinne. Sillä reissulla me molemmat tulimme uskoon, mutta miehen kohdalla viinan ote oli niin tiukka, että hänen oli vaikea päästä eroon tottumuksistaan vielä pitkään aikaan.
Hengellisessä tilaisuudessa itkin kerran elämääni ja uskonystäväni kysyi, onko ex-mieheni avioitunut uudestaan. Arvelin, ettei ollut. Siihen ystäväni julisti: ”Jumalan kasvojen edessä hän on edelleen aviomiehesi. Sinä olet hänen aviovaimonsa!” Se kuulosti hölmöltä. Eihän ex-mieheni koskisi minuun enää kahden metrin kepilläkään. Keskustelu jäi kuitenkin askarruttamaan mieltäni. Jumala oli alkanut tehdä työtään sydämessäni ja aloin katua, mitä olin tehnyt miehelleni ja perheelleni. Ymmärsin, että avoliitossa eläminen ei ole Herran tahdon mukaista. Elämäni oli jälleen kriisivaiheessa. Ymmärsin, etten voi elää vain omia halujani seuraten ja pyrin parannuksen tekemiseen valinnoissani. Kävin sisäistä taistelua ja koin selkeästi, että erilleen muutto olisi oikein.
Pian avomieheni muuttikin pois, ja samana päivänä minulle yhtäkkiä nousi korkea kuume. Olin hyvin heikossa kunnossa. Ajattelin entistä avioliittoani ja tyhmyyttäni sen tuhoamisessa. En tiennyt, että Jumala voi palauttaa raiteilleen alkuperäisen suunnitelmansa. Jossain vaiheessa päivää soi puhelin ja poikieni isä soitti sopiakseen lasten hakuajasta. Ääneni ilmeisesti paljasti tuskaisen oloni kun hän kysyi, mitä on tapahtunut. Purskahdin itkuun ja kerroin, että olen sairas ja nyt yksin poikien kanssa. Tätä en olisi voinut tunnustaa hänelle, ellei Jumala olisi tarkoituksella ”heikentänyt” minua ylpeydestäni. Hiljaisuuden jälkeen mies kysyi: ”Oletko koskaan ajatellut, että me voisimme olla vielä yhdessä?” ”Olen”, vastasin. ”Oletko sinä?” Hän vastasi minulle: ”Olen.”
Jumala korjasi sen, minkä minä olin rikkonut. Emme suunnitelleet, että päivämäärä olisi sama, mutta Jumala järjesti asian puolestamme. Hän halusi osoittaa meille, että Hänen yhdistämänsä avioliitto on pyhä. Hän antoi miehelleni ihmeellisen anteeksiannon kyvyn ja on siunannut meitä vielä kahdella lapsella. Toinen avioliittomme on kestänyt jo 31 vuotta ja tänä vuonna vietämme kultahääpäiväämme. Noita muutamia välivuosia ei lasketa. Meidän liittoamme kantavat esirukoukset ja Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa.
Jo lapsena uskoin Jumalan olemassaoloon. Äiti rukoili kanssani iltarukouksen ja minulla oli lapsenusko. Iän myötä uskoni jäi unohduksiin enkä ajatellut sitä.
Opiskelin näyttelijäksi ja vietin hyvin epäterveellistä elämää niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Aikuisena koin sitten loppuun palamisen. Se oli vaikeaa aikaa, mutta silti minulla oli merkillinen toivo siitä että tilanteestani on olemassa ulospääsy. Sitä jatkui kymmenen vuotta, ja tarvitsin sinä aikana paljon sekä ammattiauttajien että ystävien apua. Kun kymmenen vuotta myöhemmin seisoin kotona pellon laidassa katselemassa, tajusin, että olen päässyt ulos tunnelista ja aloin kiittää kaikesta saamastani avusta. Jollain merkillisellä tavalla ymmärsin, että Jumala oli parantanut minut ja johdattanut minut oikeiden ihmisten luo, jotka vuorostaan olivat auttaneet minua. Ymmmärsin, että häntä minun oli kiittäminen.
Samoihin aikoihin naapuritaloon oli muuttanut uusi perhe. Kuulin, että mies oli pastori ja kiinnostuin vähän. Hän kysyi moneen kertaan, tulisinko mukaan hänen seurakuntaansa, mutta olin epäluuloinen ja kieltäydyin aina jollain tekosyyllä. Kerran seurakuntaan oli tulossa vierailulle ruotsalainen artisti. Tunsin hänet nimeltä ja uskaltauduin mukaan. Jotain tapahtui sisimmässäni, kun kuuntelin lauluja, mutten tehnyt mitään ratkaisua tuolloin. Kun aloin vähitellen kuunnella hänen levyjään, oli kuin Jeesus olisi varovasti avannut sydämeni oven laulujen sanojen ja sävelten kautta. Vähän myöhemmin menin Vaasassa seurakuntaan, jossa vieraili ruotsalainen kirjailija. Minuun teki suuren vaikutuksen se että tuo vasemmistolainen älykkö oli tullut uskoon. Hän selosti uskoaan sellaisella tavalla, että päätin täydestä sydämestäni ottaa Jeesuksen vastaan. Hän on elämäni keskipiste.
Usko on minulle perusta. Uskallan uskoa johonkin mitä en näe eikä minun tarvitse olla omassa varassani. Uskon myötä sain sanat sille toivolle, joka minulla oli ollut/pystyin sanoittamaan toivon, joka minulla oli ollut. Nyt toivoni ei ole omassa varassani, vaan Jumalassa ja hänen suunnitelmassaan elämääni varten. Minulla on toivo, joka antaa lohtua. Kun elämässä menee hyvin, saatamme erehtyä luulemaan, että pärjäämme ilman Jumalaa. Kun otin vastaan Pyhän Hengen, annoin elämäni Jeesukselle ja sain häneltä takaisin todellisen elämäni, paljon paremman elämän. Suuri osa levottomuudestani hävisi, ei siksi että ongelmat olisivat poistuneet, vaan koska saan luottaa siihen että kaikki on Jumalan kädessä eikä minun tarvitse kannatella kaikkea.
En usko tuuriin, uskon kiitollisuuteen. Kun tunnemme kiitollisuutta, rauhattomuus väistyy ja voimme nähdä myönteiset asiat. Jos alamme kiittää pienistä asioista, vaikka elämä näyttäisikin synkältä, elämä muuttuu joksikin myönteiseksi. Jeesus asuu sydämessäni ja vaikuttaa elämässäni. Toivon että kaikki ihmiset antaisivat kristinuskolle tilaisuuden, siinä ei ole mitään menetettävää. Usko ei tee elämästä yksinkertaisempaa, mutta olen saanut työkaluja, joiden avulla pystyn kulkemaan vaikeuksien läpi toisella tavalla. Hätäilen vähemmän tulevaa ja olen saanut enemmän rakkautta lähimmäisiäni kohtaan. Jeesus on elämäni paras opas. Kun hän on sydämessäni, tiedän, mikä on oikein ja miten minun tulee elää. Teen edelleen paljon virheitä. Silloin saan mennä hänen luokseen ja pyytää anteeksi ja pyytää viisautta, miten minun tulee elää. En elää täydellistä elämää, mutta elän turvallista elämää anteeksiantamuksessa.
Elämässäni on tapahtunut kaksi selvää käännettä. Ensimmäinen, ns. ”maallinen pelastuminen”, tapahtui aloitettuani kilpanyrkkeilyn Lahden Kalevassa yläasteen alussa. Sitä ennen olin ajelehtinut melko päämäärättömästi koulussa ja vapaa-aikana. Koulunkäyntini eteni miten sattui. Motivaatiovaje näkyi käytöshäiriöinä, alisuoriutumisena ja mm. näpistelynä. Yhdessä vaiheessa käytin lisäksi kohtuuttomasti aikaa tietokonepelaamiseen, mistä ei mielestäni jäänyt mitään käteen. Kun aloin nyrkkeilemisen, koin viimein osaavani jotain. Löysin linkin vaivannäön ja saavutusten välille. Nyrkkeilyn myötä elämäni ja koulunkäyntini sai ryhtiä. Koulukeskiarvo nousi tuntuvasti ja monenlaiselle hölmöilylle ei jäänyt aikaa.
Lukioikäisenä kävin kokeilemassa kirkon puolella nuorteniltoja ja olin kerran jopa isosena. Raamatun sana ei kuitenkaan istunut mitenkään elämääni. Lähinnä vietin mukavasti iltoja. Itse asiassa juuri seurakuntanuorten opastuksella illanviettoihin oppi ottamaan mukaan alkoholinkin! Jälkeenpäin tarkasteltuna elämäni tarkoitus oli lähinnä urheilu ja flirtti.
Kenties ensimmäistä kertaa rukoilin tosissani uudenvuoden aattona 2002. Olin tuolloin eräällä seurakunnan leirillä ja siellä kirjoitettiin oma salainen rukous lappuun, joka sen jälkeen poltettiin. Koska olin siihen mennessä kokenut muutaman katkenneen seurustelusuhteen, rukoilin Jumalalta oikeanlaista tyttöystävää elämääni. Kyseessä ei ollut hetken mielenjohteesta heitetty raapustus paperiin, vaan ihan aito harras toive. Rukouksesta vajaan kahden kuukauden kuluttua tapasin tytön, jonka kanssa olen viettänyt nyt jo yli kolmasosan elämästäni.
Alettuani seurustella nykyisen vaimoni kanssa kävimme muiden nuorten kanssa myös kapakoissa. Pian huomasimme yhteisesti, etteivät kapakoissa käyminen ollutkaan miellyttävin tapa viettää iltaa. Oivalluksella ei ollut minun osaltani mitään tekemistä raamatullisten ohjeiden sisäistämisellä, vaan kyseessä oli vain rehellinen huomio: Lähes mikä tahansa oli hauskempaa kuin baarissa notkuminen.
Keväällä 2003 aloimme yhdessä käydä toisen seurakunnan nuortenilloissa. Ensimmäistä kertaa oivalsin, että Jumala kutsui ensisijaisesti minua tekemään parannuksen ja hylkäämään elämäni tuhoisat tavat. Jumalan armo, jonka hän osoitti antamalla Jeesuksen kuolla puolestamme, hoitaa loput. Olen esimerkiksi viimeksi ollut humalassa Vappuna 2003 ja siihen se saa myös jäädä. Mukaan astui myös rukous ja Raamatun tutkiminen. Kumpaankaan en ole tähän päivään mennessä tylsistynyt. Samana vuonna myös vanhat koulukaverini pyysivät meitä mukaan aloittamaansa raamattupiiriin. Sen aikana koettu rukousyhteys ja sanaan tutustuminen vahvisti ystävyyttäkin aivan uudelle tasolle.
Nyt en voisi kuvitella eläväni ilman rukousta, Raamatun lukemista ja seurakuntayhteyttä. Jumalan avulla jatkan pyhittymistä, eli väärällä tavalla sitovan ja haitallisten asioiden karsimista elämästäni. Jumala antaa tilalle jotain kauniimpaa ja tavoiteltavampaa. Jumala on antanut minulle pelastuksen, perheen ja työn, kaiken millä on todellista merkitystä elämässäni.
Keskeisimpänä elämäni motivaation lähteenä toimii Kol 3:23 ”mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” Ohje sopii niin kotiin kuin työhönkin.
Lapsuuteni ei ollut kovin ruusuinen. Olin koulukiusattu. Syytä siihen en tiedä. Luulen, että luokasta vain valittiin ns. heikoin lenkki. Olin melko vilkas lapsi, mutta en osannut puolustaa itseäni. En uskonut kiusaamisen myötä itseeni enkä siihen, että voisin mitenkään pärjätä elämässä.
Olen kotoisin Venäjän Karjalasta, Pitkärannasta. Muutokseni koulukiusatusta, huonolla itsetunnolla varustetusta pojasta omiin mahdollisuuksiinsa uskovaksi mieheksi, alkoi eräästä tapahtumasta. Kouluumme tuli suomalaisia vieraita ja me kaikki oppilaat menimme suureen saliin heitä kuuntelemaan. Päädyin istumaan eturiviin ja viereeni tuli suuri, vaalea, suomalainen mies, Mauri Hoikkala. Emme voineet keskustella toisillemme yhteisen kielen puuttuessa, mutta hän katsoi minua ystävällisesti ja antoi minulle käyntikorttinsa. Ihmettelin sitä ja ajattelin, etten kuitenkaan koskaan tulisi sitä tarvitsemaan. Hän osoitti eleellään kuitenkin välittämistä. Hoikkala oli lähetyssaarnaaja ja aloinkin tuon jälkeen käydä seurakunnan tilaisuuksissa.
Tuohon aikaan myös siskollani oli vaikeuksia. Seurakunnassa pyysin, että rukoilisimme hänenkin puolestaan. Rukouksen jälkeen minulta kysyttiin, onko minulla asiat kunnossa Jumalan kanssa. Vastasin, etten ole tehnyt sovintoa Jumalan kanssa, olen syntinen ja haluan tulla hänen lapsekseen. Olin tuolloin kolmetoistavuotias.
Vuosien myötä Hoikkalasta tuli tärkeä henkilö elämässäni, sillä myöhemmin veimme yhdessä evankeliumin sanomaa Karjalan kyliin ja jopa Vologdaan asti.
Uskoon tultuani kutsuin usein suomalaisia vieraita kotiini. Äitini ja isäni juttelivat heidän kanssaan ja hekin tulivat ajallaan uskoon. Äitini päätti, että kotiin on saatava tulkki, jotta keskustelu olisi helpompaa ja niinpä hän laittoi minut suomen kielen kurssille. Olin tuolloin 14–15-vuotias. Innostuin kielenopiskelusta kovasti. Ammattikoulun aikaan suomen kieli veti puoleensa niin paljon, että juttelin itsekseni ääneen ellei ollut juttukaveria. Kävin myös kokouksissa, joissa oli tulkkausta suomesta venäjäksi. Sitä kautta kieli alkoi tarttua.
En ollut uskonut omiin mahdollisuuksiini elämässä, mutta hiljalleen aloin uskoa. Uskoon tultuani sisälläni oli tapahtunut muutos. Oli tosi ”kova juttu” lähteä ulkomaille ja siitä tulikin minun haaveeni. Tiesin, että olen Jumalan lapsi ja koin, että tämä on se voima, joka pystyy minua auttamaan; joka kantaa minua ja antaa anteeksi.
Pahimpina aikoina olin miettinyt jopa itsemurhaa. Minua oli kiusattu myös fyysisesti, mutta kun viha ja koston ajatukset valtasivat minut, ymmärsin rukoilla ja sain vapauden näistä tunteista. Pystyin antamaan kiusaajilleni anteeksi.
Haaveeni ulkomaille pääsystä täyttyi, kun pääsin opiskelemaan Suomeen, noin kaksikymmentä vuotta sitten. Portaanpään opistossa oli hyvä vastaanotto enkä kokenut siellä kiusaamista, en kansalaisuuden enkä minkään muunkaan syyn vuoksi. Menin heti seurakunnan toimintaan mukaan, tunsin oloni kotoisaksi ja sain ystäviä.
Elämäni oli saanut ihan uuden tarkoituksen. Löysin myös rakkaan uskovan puolison ja olemme saaneet kolme ihanaa lasta. Olen saanut tehdä työtä, joskin työttömyyden uhka vähän pelottaa. Uskon, että Jumala auttaa pitämään perheestä huolta. Kun usko ja luottamus kasvavat, niin maallinen menettää merkitystään, eikä kuolemakaan pelota. Haluan palvella Jumalaa.
Muutimme 70-luvulla perheemme kanssa Ruotsiin sukulaisen innostamana ja vähän seikkailumielessäkin. Perhe kasvoi siellä vielä neljännellä lapsella. Mieheni sai heti töitä ja minä hoidin kotona lapsia. Aloimme rakentaa omakotitaloa. Kaikki näytti menevän loistavasti ja onni hymyili meille.
Meillä oli jonkinlainen kaipaus Jumalan puoleen ja päätimme alkaa lukea Raamattua. Tuttavapariskunta pyysi meitä myös hengellisiin tilaisuuksiin, mutta oli niin paljon kaikkea tekemistä, ettei aikaa tuntunut löytyvän.
Eräänä pyhäinpäivän aattona yhdeksänvuotias poikamme Harri mietti iloisena, lähtisikö koulutansseihin. Hän lähti ulos, mutta illan tullen häntä ei kuulunut kotiin, vaikka oli jo pimeää. Soitin eri paikkoihin, mutta poikaa ei löytynyt. Silloin tuli hätä ja soitimme poliisille. En saanut unta, vaan oli lähdettävä etsimään Harria. Ulkoportailla seisoessani kuulin Harrin äänen taivaalta: ”Äiti.” Kuolema kävi mielessä.
Kolmen päivän ajan olimme valtavan epätietoisuuden vallassa. Illalla kuulimme uutisista, mitä Harrille oli tapahtunut. Sairaalaan oli viety itsemurhaa yrittänyt mies, jonka henki onnistuttiin pelastamaan. Hän oli tunnustanut surmanneensa poikamme. Minä sain shokin. Koko perhe ja läheiset itkimme ja huusimme. Täytyin niin valtavalla vihalla, että ajattelin tulevani hulluksi. En voinut käsittää, kuinka joku voi tehdä sellaista lapselle.
Huusin Jumalalle: ”Auta minua antamaan anteeksi tälle murhamiehelle, en jaksa elää tämän vihan kanssa!” Aivan yhtäkkiä viha katosi ja koin valtavan vapauden. Tuntui kuin kivireki olisi otettu pois. Koin tästä vapaudesta iloa ja riemua, ja samalla sääliä ja rakkautta miestä kohtaan, joka oli teon tehnyt. Juoksin mieheni luokse ja kerroin antaneeni anteeksi. Mieheni kertoi kasvojeni loistaneen, mutta ei voinut ymmärtää, että saatoin antaa anteeksi. Ja oikeastaan se en ollutkaan minä, vaan Jumalan voima tuli avuksi, kun sitä pyysin. Hän otti vihani pois. Olin samalla ottanut Jeesuksen elämääni. En tosin ymmärtänyt sitä, ennen kuin vasta myöhemmin.
Mieheni taisteli tuskissaan vihan kanssa. Noin kolmen kuukauden kuluttua eräässä hengellisessä kokouksessa miehenikin sanoi: ”Jeesus, jos elät, tule minun elämääni ja annan itseni Sinulle”. Jeesus tuli ja mieheni viha katosi.
Harri oli kysellyt minulta aiemmin yhteisellä marjamatkalla: ”Äiti, mikä ero on Saatanalla ja Jumalalla?” En tiennyt, mitä sanoa, koska en ollut miettinyt niitä asioita. Vastasin: ”Minä uskon, että Jumala on hyvä ja Saatana on paha.” Harri vastasi: ”Minä valitsen Jumalan.” Muistin tämän Harrin kuoltua ja tiesin hänen olevan Jumalan luona. Harrin koulutavaroista löytyi myös virsikirja, josta hän oli ympäröinyt yhden virren: ”Jeesus maailman puolesta antoi elämänsä, avaa minun silmäni näkemään tämä. Kukaan ei ole koskaan rakastanut kuin Hän.” Sanat lohduttivat. Tiesin, että Harri on taivaassa Jumalan luona. Päätin, että jos joku rakastaa enemmän kuin äiti lastaan, hänen luokseen menen minäkin, maksoi mitä maksoi.
On kulunut jo lähes neljäkymmentä vuotta Harrin kuolemasta. Olen yhä samalla tavalla rakastunut Pelastajaani ja Vapahtajaani. Olen oppinut tuntemaan häntä enemmän. On ihanaa kertoa toisille, kuinka uskollinen ja hyvä hän on. Hän on kääntänyt kaiken kokemani pahan hyväksi.
Jumala rakastaa sinua ja haluaa muuttaa elämäsi elämisen arvoiseksi. Hänellä on hyvä tahto sinua kohtaan, hän tahtoo osoittaa sinulle rakkauttaan. Rakkautta, joka poistaa vihan!
Elämäni asiat ovat olleet ulkoisesti hyvin. Minulla on vakituinen työpaikka ja oma asunto. Kavereita ja seuraa on riittänyt. Nuoruudessa omaksuttu elämäntyylini jatkui; viikonloput kuluivat baareissa ja alkoholi maistui. Kävin ahkerasti myös kuntosalilla. Hain fiiliksiä sekä vapautta juhlimisesta ja urheilusta. Jossain vaiheessa huomasin, etteivät elämäntapani enää antaneet minulle nautintoa.
Ihmettelin sitä kavereillekin. Ajattelin, että jos elämä on vain tässä, niin se on aivan turhaa. Poliisina ja rikostutkijana tunnen lain ja minua kiinnostaa totuus. Ammatinvalintani ratkesi, kun olin armeijassa reserviupseerikoulussa sotilaspoliisipuolella. Poliisikoulusta valmistuttuani olen tehnyt työtä Porissa.
Aloin tuntea itseni syntiseksi. Sain jälkeenpäin kuulla, että vanhempani olivat alkaneet erityisesti rukoilla puolestani. Vaikka elin muiden ihmisten silmin katsottuna hyvää elämää, niin tajusin, että en pääse taivaaseen omilla teoillani. Halusin ottaa selvää, onko Kristus todella olemassa ja onko Raamatun sana totta. Aloin rukoilla ja lukea kristillistä kirjallisuutta.
Pääkaupunkiseudulla oli käynnissä vuonna 2012 samanlainen Mahdollisuus Muutokseen -missio kuin nyt Satakunnassa. Katselin silloin netistä ihmisten uskoontulokertomuksia ja ne todella kiinnostivat minua. Tuntui ihmeelliseltä, kuinka ihmisten elämä oli täysin muuttunut heidän annettuaan elämänsä Jeesukselle. Eräänä maaliskuisena yönä heräsin yöllä yksin asunnossani ja tunsin voimakkaan Jumalan Hengen läsnäolon. Polvistuin sänkyni viereen rukoilemaan.
Jumala veti minua puoleensa ja lähdin parin viikon päästä Helsinkiin Mahdollisuus Muutokseen -suurtapahtumaan. Tilaisuudessa kysyttiin lopuksi, onko paikalla ihmisiä, jotka haluavat lähteä seuraamaan Jeesusta. Samalla kännykkäni soi. Tiesin soittajan pyytävän minua baariin juhlimaan. Totesin itsekseni, että nyt minulla on valinta edessäni. Annoin puhelimen soida. Nostin käteni ylös ja kävelin eteen ripein askelin. Rukoilin vilpittömällä sydämellä syntejäni anteeksi ja pyysin, että Jeesus tulisi elämääni ja johdattaisi sitä. Siinä hetkessä Jumalan Henki kosketti minua ja sain tuntea valtavan rauhan, rakkauden ja ilon sydämessäni. Koko elämäni suunta, ajatukseni ja arvoni muuttuivat hetkessä. Olin saanut uudestisyntyä ja aloin rukoilla elämääni Jumalan johdatusta.
Jumala johdattikin elämääni uskovia ystäviä joiden rinnalla sain vahvistua. Huomasin, että myös Raamatun sana aukesi minulle aivan uudella tavalla ja luin sitä innoissani.
Pian uskoontulon jälkeen menin asuintaloni alakerrassa olevaan seurakunnan tilaisuuteen. Siellä sain tavata ”enkelin”, jonka nimi on Marjaana. Hän oli juontamassa nuorteniltaa. Tunsin vahvasti heti hänet tavatessani, että tuo tyttö on tuleva vaimoni. Niin kävi, että ihastuimme ja rakastuimme. Tämä poliisi sai elinkautisen, kun astui Marjaanan kanssa avioon heinäkuussa 2013. Jumala johdatti elämääni juuri minulle sopivan puolison. Sormuksiimme kaiversimme Psalmin 33:22: ”Herra, tue meitä uskollisesti, kun panemme toivomme sinuun.”
Rauha ja ilo, joita uskoon tullessa sain kokea, ovat saaneet syventyä. Vaimoni kanssa löysimme kotiseurakunnan, jossa olemme saaneet kasvaa uskossa. Heti uskoon tullessani ymmärsin, että Jumala kutsuu minuakin työhönsä, saattamaan evankeliumia eteenpäin. Tahdonkin palvella Jumalaa elämälläni.
Kun Kirsi Liuska sai miehensä kanssa selkäydinvammasta kärsivän lapsen, tulevaisuus pelotti. Turhaan. Leevi-poika on tuonut perheeseen paljon rakkautta ja iloa.
– Minulla on elämässä paljon hyvää. Herään joka aamu ragdoll-kissani Jetron kanssa. Meillä on myös toinen ragdoll-kolli, Onni. Ulkoilutan joskus kissoja hihnassa. Maastossa on vaikeaa pysyä niiden perässä, sillä liikun pyörätuolilla, Leevi kertoo.
Liuskojen perheeseen oli tulossa kolmas lapsi, kun 20. raskausviikon ultrassa selvisi, että lapsi ei ole kehittynyt normaalisti. Lapsella oli vaikea selkäydinvamma ja hän kärsi kohonneista aivopaineista.
– Tulevaisuus pelotti. Rukoilimme ja toivoimme ihmettä. Luottaen Jumalaan otimme lapsen vastaan hoitosuosituksista huolimatta. Kun lapsi syntyi, oli hän tyytyväinen ja kaunis poika, joka otti herkästi kontaktia. Koko perhe sai paljon rakkautta hänen myötään. Minussa syntyi halu tehdä kaikkeni hänen eteensä, kuin leijonaemo ikään, Kirsi kertoo.
Leevi on nyt 14-vuotias ja käy tavallista koulua erityisluokalla. Hän on käynyt läpi 14 leikkausta. Viimeisin selkäleikkaus tehtiin reilu vuosi sitten. Toipuminen on vieläkin kesken. Leikkauksen jälkeen hänellä on ollut paljon hermosärkyjä. Kirsi toimii Leevin omaishoitajana. Poikansa asioita hoitaessa hän on huomannut, miten sirpaleinen sosiaalipalvelujärjestelmän viidakko on.
– Aikaisemmalta ammatiltani olen vaatetussuunnittelija, mutta neljän lapsen ja kotiäitivuosien jälkeen opiskelin sosionomiksi. Uudesta ammatista on ollut hyötyä omaishoitajan työssä. Olen kiitollinen monille ammattitaitoisille ja myötätuntoisille lääkäreille, hoitajille, terapeuteille ja avustajille, jotka ovat kulkeneet rinnallamme näiden vuosien aikana. Leevi haaveilee maanviljelijän ammatista, sillä hän nauttii olla enon traktorin kyydissä heinä- ja viljapelloilla. Usko Jumalaan on tärkeä Leeville. Hän käy kirkossa mielellään – erityisesti isän kanssa.
– Luotan Jumalaan ja haluan oppia Jeesuksesta. Kipujen keskellä rukous auttaa. Rukoilen mielelläni myös toisten sairaiden puolesta. Luotan Jumalan parantavaan voimaan. Hän haluaa auttaa kaikkia, jotka kärsivät sairauksista ja kivuista.
Kirsi kuuli turvallisessa lapsuudenkodissa Raamatun kertomuksia ja oppi myös rukoilemaan. 17-vuotiaana hän teki henkilökohtaisen uskonratkaisun.
– Koin sisimmässäni, että minun piti valita ketä seuraan ja kenen joukoissa seison. En voi hallita itse elämääni, mutta huomaan sen olevan suunniteltua, osa suurempaa kokonaisuutta. Kaikella on tarkoituksensa, asiat eivät tapahdu vahingossa. Anteeksi saaminen tuo rauhaa elämään. Usko on antanut voimia arjessa niin perheen keskellä kuin työelämässä.
Tällä hetkellä Kirsi toimii lastentarhanopettajana. Taide ja käsityöt ovat olleet hänelle tärkeä henkireikä lapsesta saakka. Hän on ohjannut akvarellikursseja sekä pitänyt näyttelyjä ympäri Suomea.
– Olen huomannut selkeästi Jumalan johdatuksen elämässäni ja siihen luotan edelleen. Olen kiitollinen aviomiehestäni, kaikista lapsistani ja elämästä. Uskon, että asiat järjestyvät, vaikka Leevi tarvitsee toisten ihmisten apua koko elämänsä ajan.
– Tämä elämä on arvokas. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joita rakastan. Uskon, että viimeistään Taivaan kodissa minäkin saan olla terve ja juosta vapaasti, Leevi iloitsee.
Muutamia vuosia sitten arkipäiväni täyttyivät tavalliseen tapaan röntgenlääkärin työstä. Aikuiset lapsemme olivat jo muuttaneet omilleen ja vapaa-aikaa vietettiin vaimon kanssa ”toinen jalka syntymäkaupungissani Turussa ja toinen Porissa”. Käytännössä kaikki asiat olivat hyvin, mutta jotain kuitenkin tuntui puuttuvan.
Ystävien mukaan olin tullut aiempaa pohdiskelevammaksi. Kiinnostuin myös uskonasioista ja luin Uuden testamentin, joka ei kuitenkaan sillä kertaa vielä puhutellut. Asia jäi hautumaan.
Noin vuotta myöhemmin tv-kanavia selatessani löysin yllättäen TV7-kanavan, josta en aiemmin tiennyt yhtään mitään. Kiinnostuin heti kanavasta ja erityisesti raamatunopetusohjelmista. Päätin perehtyä Raamattuun kunnolla ja tilasin aiheeseen liittyviä kirjoja. Asiantuntijat yhdistivät historiaa, tiedettä ja Raamatun tekstejä siten, että tällainen tyypillinen suomalainen kriittinen, realistinen mieskin vakuuttui ja Raamattu alkoi todella avautua.
Ymmärsin Jeesuksen merkityksen ihmisen pelastussuunnitelmassa, Hän oli todella kuollut ihmiskunnan syntien sovittamiseksi Golgatan ristillä ja myös minun oli tehtävä henkilökohtainen ratkaisuni, menenkö vapaaehtoisesti taivaaseen vai väkipakolla helvettiin. Tunnustin syntini, vastaanotin Raamatun lupaaman anteeksiannon ja sain rauhan elämääni. Siitä alkoi muutosprosessi.
Uskoon tultuani en ollut enää entiseni. Hakeuduin seurakuntayhteyteen. Maailma ja sen arvostukset tuntuvat usein vierailta, omat arvoni ja kiinnostuksen kohteeni ovat muuttuneet. Olen kristillisen median suurkuluttaja, katson TV7- ja AlfaTV-kanavia, kuuntelen Radio Dei -kanavaa ja netissä ”surffaan” kristillisillä sivustoilla. Myös Raamatun päivittäinen lukeminen ja rukouselämä ovat tärkeitä asioita oikealla tiellä pysymiseksi.
Raamatun sanonta ”Usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta” on pitänyt paikkansa minun kohdallani. Olen myös esimerkki siitä, että näin yli 50-vuotiaanakin voi vielä tulla uskoon.
Pimeys oli ahdistavaa, ja se tuntui tiivistyvän ympärilleni. Sisälläni oli kaaos, enkä saanut elämässäni otetta mistään. Pelkäsin kaikkea ja huumaavien aineiden myötä pahuus sai minusta koko ajan tiukemman otteen. Elämästäni oli tullut pelkkää valhetta, jouduin valehtelemaan lähes kaikissa asioissa. Olin lopussa, ja tiesin, etten jaksaisi tätä rataa enää kauan.
Alun perin sairauteen saatujen lääkkeiden muuttuminen väärinkäytöksi oli lopulta johtanut minut riippuvuuteen huumeista. Kymmenen vuoden ajan olin piikittänyt suoniini melkein mitä vain – ja olin valmis tekemään mitä tahansa saadakseni aineita. Inhosin itseäni, olin juuri sellainen ihminen, jollaisia olin joskus ennen katsonut halveksien. Minusta oli tullut ihmisraunio. Menetin elämässäni kaiken arvokkaan; ihmissuhteet, terveyden, tulevaisuuden ja rahani. Alistuin siihen ajatukseen, että minulla ei ole enää toivoa.
Eräänä päivänä loppuvuodesta 2012 kuulin sisälläni pienen äänen kehottavan: ”Ala lukea Raamattua!” Jumalan Pyhä Henki oli alkanut vaikuttaa ajatuksiini ja saanut minut kiinnostumaan Sanasta. Viikkojen kuluessa uteliaisuuteni kasvoi, enkä voinut vastustaa kehotusta enää. Pudistin pölyt rippiraamatustani ja aloin lukea.
Aluksi en ymmärtänyt paljoakaan lukemastani, mutta jatkoin sinnikkäästi. Tunsin, että vastaukset kaikkiin kysymyksiini löytyisivät tuosta kirjasta. Hankin myös muutamia hengellisiä kirjoja luettavakseni. Muutaman kuukauden ja aika monen lukuhetken jälkeen sain uskoa, että Jumala antaa minulle syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Tajusin vasta myöhemmin, että tuona uskoontulon hetkenä saamani rauha oli sitä, kun Pyhä Henki tuli sydämeeni asumaan. Pikkuhiljaa aloin huomata muutosta itsessäni, ajatukseni alkoivat kääntyä useammin Jumalan puoleen. Kiinnitin myös enemmän huomiota siihen, miten elin elämääni. Minä halusin muuttua, mutta en oikein voinut uskoa, että edes Jumala voisi vapauttaa minut lääkkeiden väärinkäytöstä. Hitaasti ja varmasti hän kuitenkin valmisti minua ottamaan vastaan vapautuksen tästäkin riippuvuudesta.
Ja lopulta tuli päivä, jolloin olin kokonaan vapaa huumeista ja lääkkeistä. Näinä vapaina vuosina Herra on tuonut elämääni paljon ihania asioita; olen löytänyt elämäni suuren rakkauden, miehen, jonka kanssa menin viime vuonna naimisiin. Olen löytänyt hengellisen kodin ja nyt olen hiljalleen löytämässä itseäni ja kutsumustani. Olen vapautunut myös tupakasta. Jumalan voima ja rakkaus muuttivat elämäni. Itse en olisi kyennyt siihen. Elämä ei ole muuttunut helpoksi, mutta vastoinkäymiset ja haasteet on helpompi kohdata, kun saa kulkea käsi Jeesuksen kädessä.
Elämäni oli umpikujassa. Avioliittomme oli ajautunut kriisiin ja harkitsimme eroa. Omakotitalomme oli ulosmittauksen alla. Olin ahdistunut ja rauhaton. Itsemurha-aikeet houkuttivat. Lapsesta saakka alkaneet sydänongelmat lisääntyivät.
Kansakoulun ensimmäisen luokan hiihtokilpailu jäi mieleeni. Hiihdin niin kovasti kuin jaksoin. Hiihdon jälkeen alkoi rinnassani tuntua vaikea olo, jota kesti iltaan asti. Lääkärin mukaan minulla oli ollut rytmihäiriö. Sain ensimmäiset sydänlääkkeet 8-vuotiaana. Lääkäri kielsi enää koskaan hiihtämästä kilpaa.
Vuodet vierivät, ja joskus sydänoireet muistuttivat olemassaolostaan. Sydänlääkkeitä en käyttänyt, mutta varoin kuitenkin rasittamasta sydäntäni liikaa.
Vuonna 1977 rytmihäiriö yllätti jälleen hiihtoladulla. Vaivoin jaksoin hiihtää takaisin kotiin. Mieheni soitti ambulanssin. Sairaalassa lääkärin tutkiessa tajuntani alkoi heiketä. Jouduin happilaitteisiin ja nukutuksessa tehtiin sähköinen rytminsiirto, jolla sydämen oikea rytmi palautui. Lääkäri kertoi, että minulla on synnynnäinen sydänvika, WPW-syndrooma. Alkoi jatkuva sydänlääkkeiden käyttö.
Rytmihäiriöiden jatkuessa yhä pahempina elämä alkoi tuntua tarkoituksettomalta. Miehen yrityksen talousongelmat kasautuivat. Ulosottomies kävi usein muistuttamassa, että omakotitalomme on ulosmitattu. Avioliittommekin oli ajautunut kriisiin ja olimme menossa asumuserosovittelijalle.
Noihin aikoihin kuulin hengellisestä parantumiskokouksesta. Halusin lähteä sinne, vaikka hengelliset asiat eivät olleet päällimmäisenä mielessä. Rukousjonossa minulta kysyttiin, haluanko tulla uskoon. Sen enempää asiaa miettimättä vastasin, että haluan. Sitten pääsin keskustelemaan mieltä painaneista asioista. Tilaisuuden jälkeen olo oli kevyt; tuntui, etteivät jalat koskettaneet maata. Olin halunnut parantua sydänviasta, mutta sain paljon enemmän: uskon Jeesukseen. Siitä olin kiitollinen.
Myös puolisoni tuli pian uskoon. Sen jälkeen olimme hyvillämme siitä, ettemme eronneet. Saimme ihmeellisesti avun myös talousongelmista selviytymiseen.
Elämä asettui uomiinsa lähes 20 vuoden ajaksi, kunnes sydämeni tilanne jälleen paheni. Rytmihäiriöt lisääntyivät, lääkkeitä lisättiin ja vaihdeltiin. Vuonna 1999 synnynnäinen sydänvika paikannettiin, mutta sitä ei saatu korjattua. Seuraavat vuodet olivat vaikeita. Valvoin öitä ja usein minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Tuntui, etten jaksa enää, toivoin jo kuolemaa. Minua oli pyydetty vapaaehtoiseen hengelliseen työhön. Työ kiinnosti, mutta en voinut lupautua siihen rytmihäiriöiden takia.
Vuonna 2004 olin jälleen keskussairaalassa ja puolestani rukoiltiin. Tutkimushuoneessa oli kolme sydänsairauksien erikoislääkäriä, tarkoituksenaan polttaa häiriöitä aiheuttanut johtorata. Jotain merkillistä oli kuitenkin tapahtunut. Lääkärit ihmettelivät ääneen, minne vuonna 1999 paikannettu sydänvikani oli kadonnut.
Tuon parantumiskokemuksen jälkeen olen saanut kuin uuden elämän. Yli 30 vuotta jatkunut sydänkontrolli lopetettiin. Myös verenpaine korjaantui, enkä tarvitse enää lääkkeitä. Olen voinut tehdä hengellistä vapaaehtoistyötä jo 11 vuoden ajan. Talvisin hiihdän satoja kilometrejä. Olen kiitollinen Jeesukselle, rukoilijoille ja tietenkin myös lääkäreille saamastani hoidosta.
Rakkain raamatunkohtani on: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Tämän rauhan olen saanut henkilökohtaisesti kokea.
Mira Kunnasluoto, laulaja, tangokuningatar, Elimäki
”Tähteyteen liittyy paljon unelmia, mutta myös yllätyksiä. Vuonna 2000 hiuksilleni laskettiin tangokuningattaren kruunu, ja sain kunnalta lahjaksi omakotitontin. Lavakiertue takasi toimeentulon vuodeksi eteenpäin. Vajaan kymmenen päätoimisen keikkavuoden jälkeen jouduin tekemään töitä muun muassa puhelinmyyjänä. Valmistuin viime vuoden puolella puutarhuriksi, mutta viime elokuusta eteenpäin olen ollut monien tapaan työtön. Uskoa en ole silti missään elämän käänteessä hukannut.”
Ensimmäinen kuukausi työttömänä meni kotona lepäillessä. Pian huomasin, että päivärahoilla keikkavuosien laskuja maksaessa eläminen voi olla tiukkaa. Helposti asiat alkavat pyöriä päässä, ja silloin lenkille lähtö tai muut kodin pienet asiat kangertavat.
Lavoille en enää unelmoi, sillä tiedän, mitä viihdemaailma pitää sisällään. Voittoa seurannutta julkisuutta oli vaikea hallita. Menetin perheeni kanssa yksityisyyden.
Rakastin laulamista jo pikkutyttönä. Ensiesiintymiset tapahtuivat mummolan kahvivieraille tai tarhan joulujuhlassa. Ala-asteella ystävystyin tytön kanssa, jonka äiti oli uskovainen. Me lauloimme paljon yhdessä, ja hän opetti minulle kitaransoittoa. Samalla juttelimme paljon taivasasioista.
Nuorena tein uskonratkaisun seurakunnan nuortenleirillä. Tuolloin elettiin 1980-lukua ja Kouvolassa käynnistettiin Vappugospel-tapahtuma. Pääsin kuuntelemaan Gospel Power -yhtyettä, jonka musiikki tuntui energiseltä ja innostavalta. Pidin paljon myös Exit- ja Heureka-yhtyeistä, mutta erityisen paljon minua puhutteli laulaja Helena Saari, jonka yhdessä kappaleessa sanotaan näin: ”Pää pystyyn, näytä värisi! Pää pystyyn, kerro uskosi!”
Tunsin tuohon aikaan epävarmuutta siitä, miten elää uskovaisena, kun useimmat ihmiset ympärilläni eivät jakaneet samaa vakaumusta kanssani. Laulun rohkaisemana pidin kaverini kanssa päivänavauksen, jossa soitimme gospelia koko koululle ja puhuimme Jeesuksesta. Saimme kuulla huuteluja ”siellä ne uskovaiset nyt menevät!” mutta pidimme rohkeasti päämme pystyssä.
Yläkoulun jälkeen etsin omaa alaani pitkään. Kokeilin muun muassa sairaanhoitajaopintoja, mutta ne kariutuivat siihen, etten pystynyt pistämään toista ihmistä. Avioiduin nuorena. Olin vasta kahdeksantoista, kun asetuimme mieheni kanssa Elimäelle. Saimme kaksi ihanaa poikaa. Liittomme ajautui karille vajaa parikymmentä vuotta sitten. Omaa ammattia ei edelleenkään ollut, joten jotain piti keksiä. Olin katsellut televisiosta Tangomarkkinoita ja päätin kokeilla, miten pitkälle rahkeeni riittäisivät. Heti ensi yrittämällä vuonna 1999 ylsin semifinaaliin ja seuraavana vuonna hiuksilleni laskettiin kruunu.
Minulla oli keikoilla jotenkin ristiriitainen olo. Sain toki laulaa rakkaudesta, joka on Jumalan lahja ihmisille, mutta silti tunsin usein suurta tyhjyyttä. Illasta toiseen humalaisille ihmisille laulaminen ei tyydyttänyt. Yritin useampaan otteeseen lopettaa iskelmäurani, mutta toisaalta tulojakin tarvittiin. Myös saamani neuvot jatkosta hämmensivät mieltä. Lopulta selkeä käännös elämään tuli, kun sain Poriin nimettömältä lähettäjältä vihreän Uusi elämä -kirjasen ja musiikki-cd:n.
Haaveeni hengellisen levyn tekemisestä toteutui vuonna 2015. Kesällä julkaisin oman levyn, jossa laulan valitsemiani 80-luvun hengellisiä hittejä. Nyt en enää säntäile sinne tänne omilla harharetkilläni, vaan odotan, minne Jumala haluaa minut johdattaa. Rauha sydämessäni kertoo, että olen oikealla tiellä. Todellinen, kestävä onni on löytynyt.
Elämäni pysähtyi täydellisesti. Tuntui kuin lattiakin olisi noussut pystyyn. Ajattelin, että tällä koettelemuksella täytyy olla jokin merkitys. Kävellessäni Töölön sairaalan käytävää päätin, että elämäni pitää muuttua nyt.
Oli vuosi 1980. Vaimollani ja minulla oli kaksi lasta, poika ja tytär. Olin suuren kouvolalaisen maatalousliikkeen myymäläpäällikkö ja maatalouskonemyyjä. Lisäksi olin hiljattain ostanut kaksi maatilaa, joita viljelin.
Eräänä yönä näin pysähdyttävän unen suuresta kirkkaasta rististä. Olin vaimoni kanssa selkä tuohon ristiin päin. Katselimme pimeyteen – pysähtyneinä. Ihmettelin unta. Kului kymmenen päivää ja 8-vuotias tyttäremme alkoi voida pahoin. Lääkäri epäili aivokasvainta. Lähdimme Kotkasta Helsinkiin ambulanssilla. Matkalla uni muistui mieleeni. Ajattelin, että kirkas risti varmaankin liittyy tilanteeseen.
Tyttäremme pää kuvattiin. Lääkäri kertoi, että silmähermojen risteyskohdassa oli kookas kasvain, joka kasvoi molempiin aivolohkoihin päin. Elämä pysähtyi täydellisesti.
Uni rististä tuli uudelleen ja uudelleen mieleeni. Se, että voisi menettää lapsensa, tuntui kauhealta. Samalla ristin kirkkaus antoi toivoa. Koin suurena asiana sen, että Jumala tuntui valmistelleen meitä kohtaamaan tyttäremme sairauden. Ajattelin, että tällä koettelemuksella täytyy olla jokin merkitys. Kävellessäni Töölön sairaalan käytävää päätin, että elämäni pitää muuttua nyt.
Hengellisillä kesäjuhlilla juttelin pastorin kanssa. Siinä pyysin Jeesukselta anteeksi niitä pahoja asioita, joita olin tehnyt. Pastori rukoili puolestani ja vakuutti, että asiat, joissa koin tehneeni väärin, oli annettu anteeksi.
Myös tyttären puolesta rukoiltiin paljon. Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna peli kasvainta vastaan oli menetetty. Lääkäri ei antanut juurikaan toivoa sädehoidon tehosta. Kasvaimen kasvu kuitenkin pysähtyi. Silmähermojen risteyskohdassa jäljellä on kookas, mutta kalkkeutunut kasvain. Näkökenttä jäi kapeaksi, mutta tytär jäi henkiin.
Usko kuuluu elämän kokonaisuuteen. Se on perusasia, joka kulkee mukana joka paikassa. Pian uskoontulon jälkeen kypsyi ajatus siitä, ettei joka aamu tarvitsisi lähteä muualle töihin. Perustin siemenpakkaamon. 90-luvulla yritystoiminta laajentui kalustetuotantoon.
Yritystoimintamme on monipuolista. Eri toiminnot seuraavat toisiaan kausiluonteisesti. Työtä riittää neljälle perheenjäsenelle ja kahdelle ulkopuoliselle työntekijälle ympäri vuoden.
Luottamus on yritystoiminnan ja kaupanteon perusta. Siihen perustuu se, että asiakas palaa uudestaan ja uudestaan ostamaan. Hyvät asiakkaat ja yhteistyö ovat niin hyvä asia, että eläkkeelle ei ole vielä haluja. Yrittäjyys on elämäntapa. Työ ja harrastus yhdistyvät. Virka-aikaa ei ole.
Terveys on pienessä yrityksessä yrittäjälle hyvin tärkeä asia, koska yrittäjälle ei ole useinkaan korvaavaa henkilöä, joka suunnittelee ja valmistelee työt. Homma pysähtyy, jos yrittäjä sairastuu. Alle viisikymppisenä sain aivoinfarktin. Kunto meni käsittämättömän alas.Toipumiseen meni melkein kaksi vuotta. Toivuin kuitenkin melkein ennalleni.
Näissä tilanteissa huomaa, miten tärkeää terveys on, ja oppii arvostamaan sitä, mistä kaikki hyvä lähtee. Ei asioita pysty tekemään omin voimin. Se on armoa, että jaksaa.
Usko on antanut minulle toivon ja päämäärän siitä, että olen matkalla kohti parempaa tulevaisuutta, iankaikkista elämää. En kulje ilman päämäärää.
”Vain harva osasi aavistaa onnellisen ulkokuoren takana perheen ihmissuhteiden rakoilevan. Toisten auttajana minun oli vaikea myöntää asioiden todellista tilaa. Ensimmäiset hälyttävät merkit mustasukkaisuudesta tulivat ilmi jo seurustelun alkuvaiheessa. Silti uskoin sinisilmäisesti rakkauden parantavaan voimaan.”
Vuosien mittaan en uskaltanut puhua vaikeuksistamme. Vasta eheytymiskurssilla tiedostin, ettei elämäni ollut normaalia. Siihen ei saanut kuulua minkäänlaista väkivaltaa tai epätervettä kontrollia. Olin joutunut kokemaan avioliitossani sekä alistamista että pelkoa. Kun lopulta halusin ottaa niihin etäisyyttä, olin aivan yksin.
Pelkoa elämässäni oli ollut ennenkin. Kun nuorena menin ajokorttia varten lääkärintarkastukseen, paljastui yllättäen vakava sydänsairaus. Sain tietää, että saattaisin kuolla minä päivänä hyvänsä. Elin jatkuvassa kuolemanpelossa. Vaistomaisesti ymmärsin, etteivät asiani Jumalan kanssa olleet kunnossa. Menin hengelliseen tilaisuuteen, jossa annoin elämäni Jeesukselle. Olin kuin pumpulissa. Sairaus oli edelleen läsnä, mutta kuolemanpelko oli poissa.
Heti alusta asti koin kutsumusta hengelliseen työhön. Minua puhuttelivat Raamatun sanat: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Uskosta tuli elämäni kantava voima. Halusin kertoa siitä muille ja olin monessa mukana seurakunnassa.
Uskovalle eteen tullut ero ei ollut helppo ratkaisu. Useat minut tunteneet eivät ymmärtäneet ratkaisuani. Koin itsekin, että elämäni ja uskoni oli haaksirikossa. Kaksi vuotta kesti yksinäisyys, jonka aikana en halunnut puhua hengellisistä asioista.
Kun poikani meni rippikouluun, lähdin hänen kanssaan jumalanpalvelukseen. Siellä kuulin papin lausuman synninpäästön sanat: ”Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.” Nämä sanat palauttivat mieleeni kutsumuksen, jonka olin saanut nuorena. Tajusin, ettei arvoani määrittele kukaan ihminen vaan Jumala.
Tiesin, että ilman anteeksiantoa en voi parantua. Oli myös käytävä läpi asioita, muun muassa lapsena ja nuorena kohtaamiani vaikeuksia ja iskuja. Ne olivat osaltaan johtaneet siihen, että löysin itseni vaikeista ihmissuhteista.
Monesti anteeksiantaminen ja alistuminen sekoitetaan keskenään. Kenenkään ei tarvitse alistua mihinkään, minkä kokee vahingoittavan itseään. Ei myöskään tarvitse jäädä menneisyytensä vangiksi. Kun antaa anteeksi, voi päästää irti ja tulla vapaaksi. Tähän olen saanut voiman Jumalalta.
Menneisyyden läpikäyminen on vapauttanut löytämään rakentavia ihmissuhteita. Olen onnellinen työssäni pastorina. Elämän vaikeudet ovat kääntyneet voimavaraksi. Kokemusteni kautta pystyn nyt ymmärtämään toisia, joilla on samanlaisia kokemuksia, ja haluan auttaa heitä. Jumala paransi minut. Nyt olen vapaa ja onnellinen.
Minulla oli töitä, jenkkiautoharrastus, moottoripyörät ja naisseuraa. Silti koin, että jotakin puuttuu.
Olen kotoisin Ylihärmän Kosolan kylältä, puoliksi lapualainen, puoliksi ylihärmäläinen. Pohjanmaalla asuu mielestäni reilua sakkia, yleensä puheensa mittaisia miehiä ja naisia. Toivon, että jälkipolvi voisi ylläpitää senkaltaista asennetta.
Jos joku miettii Kosola-nimeä, niin Lapuan liikkeen johtaja Vihtori Kosola asui lapsuudessaan samalla paikalla kuin missä syntymäkotini on. Vihtori on todennut, että suvustamme löytyy niin häjyn haaraa kuin herätystä. Hänen äitinsä oli uskovainen ihminen, joka muistutti rukouksen voimasta. Paappa oli puolestaan neuvonut pitämään tilivälit lyhyenä Jeesuksen kanssa.
Koin yläasteikäisenä Jumalan selkeästi kutsuvan minua. Soitin siihen aikaan rumpuja rokkibändissä, minulla oli moottoripyörä ja nahkatakki. Olin mielestäni aika kova jätkä. Ihmispelko ja halu elää niin kuin elin saivat minut hylkäämään kutsun. Sekään ei pysäyttänyt menoa, että minulta kuoli alle parikymppisenä muutamassa vuodessa monta kaveria.
Kouluttauduin puusepäksi, kirvesmieheksi ja hirsiveistäjäksi. Rakensin itselleni hirsitalon kalusteineen. Ostin vain ikkunat valmiina. Olen ollut muun muassa Ranskassa Pyreneitten vuoristossa rakentamassa kaverini kanssa hirsitaloa. Se on riskipeliä, kun laitetaan Pohjanmaan lakeuksien pojat vuoristoon. Olin pudota pariinkin kertaan rotkoon.
Ihmisen sisimmässä on olemassa jumalakaipuu, jota yritetään täyttää usein korvikkeilla. Vaikka minulla oli asiat aika hyvin, oli töitä, jenkkiautoharrastus, moottoripyörät ja naisseuraa, niin hengelliset asiat alkoivat muistuttaa itsestään eräänä kesänä. Pari tapausta pysäytti miettimään. Kerran huomasin tyttöystäväni kanssa taloni parvekkeen kaiteella veripisaroista muodostuneen ristin. Säikähdimme, sillä oli mahdotonta, että kukaan ihminen olisi voinut käydä tekemässä sitä. Myöhemmin näin unen, jossa alettiin temmata ihmisiä Taivaaseen. Ymmärsin, ettei minulla ole tikapuita, joilla pääsisin mukaan siihen porukkaan.
Seuraavana pääsiäisenä meillä oli bändin kanssa keikka pitkänäperjantaina. Se vaivasi kovasti. Ajattelin, että menen aamulla kirkkoon, niin on helpompaa mennä illalla keikalle. Kirkkoherra sanoi heti jumalanpalveluksen aluksi, että ”tällaisena päivänä, jota vietetään Jeesuksen Kristuksen, Jumalan pojan ristiinnaulitsemisen muistoksi, ei kirkossakaan soiteta urkuja”. Ajattelin, että Jumalalle pyhitetyssä paikassa ei soiteta urkuja, mutta minä olen menossa rokkikeikalle. Se pysäytti. Lopulta päätin, etten jatka enää sitä tietä, jota olin kulkenut, ja annoin elämäni Jeesukselle.
Olen rukoillut itselleni rakkautta ja viisautta, että osaisin kohdata uskovaisena lähimmäiset oikealla tavalla. Ihmiset pitää kohdata samalta tasolta tai mieluummin vielä vaikka vähän alapuolelta, olivat he uskossa tai eivät.
Ostin 2000-luvun alkupuolella huonossa kunnossa olleen mullinavetan, jonka kunnostin alun perin autotalliksi. Siitä tuli myös paikka, johon kokoontuu kesäaikaan väkeä yli kirkkokuntarajojen. Lähäresmäessä on kynnys matalalla.
Usko antaa minulle turvan. Elämä ei anna täysvastuuvakuutusta kenellekään. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta kun on lyöttäytynyt Jeesuksen kanssa kimppaan, niin se tuo sydämen tasolle sellaisen rauhan, ettei tarvitse pelätä sitä, mikä meitä kerran kohtaa. Jeesuksen verellä lunastettu perii iankaikkisen elämän Taivaassa.
Käden tulehtuminen ennen tärkeää ensi-iltaa pysäytti näyttelijä-muusikon hektisen oravanpyörän. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin loppuunpalaminen.
Kun nelikymppisenä kolmen lapsen isänä on omien töiden lisäksi ottanut kantaakseen kaikenlaisia kiinnostavia tehtäviä ja lisätöitä, ja pyrkii tekemään nämä suoritukset vielä täydellä sydämellä ja vuosien varrella kertyneellä ammattitaidolla, on vain ajan kysymys, milloin virta katkeaa ja mies uupuu. Niin uuvuin minäkin. Ensin tosin reagoi fysiikka. Ihminen on ihmeellinen luomus. Kun mieli alkoi olla maassa ja voimat lopussa, niin kierrokset vain nousivat ja tuntui, että jaksaa ja osaa mitä vaan. Mutta oli yksi asia, mitä en osannut: pysähtyä. Siihen tarvittiin sairastuminen.
Mitätön pieni haava kädessä tulehtui ja uhkasi viedä koko käden. Juuri ennen ensi-iltaa tuli ohje, että vasenta kättä ei saa liikuttaa viikkoon, ei yhtään ylimääräistä. Viikko sängyssä vasen käsi tyynyn päällä ei ollut minulle ihan helppoa. Koin pettäneeni oman työryhmäni ja olevani suorastaan rintamakarkuri. Mutta onneksi minulla oli lääkäriystävä, joka vahvisti sairaalasta saadun ohjeen: nyt on aika levätä. Pahimpana riskinä oli koko käden amputointi.
Minulla oli katsomatta sarja netin kautta lähetettyä opetusta Jeesuksen seuraamisesta Apostolien tekojen antaman esimerkin mukaan. Suorastaan ahmin tuota opetusta ja sen takana olevaa Jumalan kutsua seurata kokonaan hänen tahtoaan. Hän kyllä järjestäisi kaiken muun. Niinhän Raamatusta olin lukenutkin: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt. 6)
On eri asia tietää joku asia kuin elää sen mukaisesti. Kun sairaus pysäytti minut, viikon levättyäni tajusin olevani palamassa loppuun. Jumala otti kopin minusta ja antoi minulle uuden polun seurattavaksi. Ymmärsin olleeni sitoutunut seuraamaan Jeesusta jo kauan, mutta käytännössä olin kytkenyt Jeesuksen seuraamisen seurakunnan tilaisuuksissa toimimiseen. Nyt Jumala kutsui minua heittäytymään kokonaan hänen johdettavakseen, ei vain vapaa-aikana tai viikonloppuisin.
Tänään huomaan kyseleväni yhä lähemmin, miten voin antaa itseni Jumalan käyttöön hetkenä minä hyvänsä voidakseni olla muiden uskovien rinnalla Jeesuksen käsinä, suuna, jalkoina ja silminä omassa kaupungissani. En määrittele itseäni ensisijaisesti enää ammattini kautta, vaan ennen kaikkea olen antanut itseni Jumalalle käyttöön vastalahjana siitä suunnattomasta vapauden lahjasta, jonka hän on poikansa kautta antanut kuolemalla meidän jumalattomien puolesta.
Jumalan käytössä oleminen on tarkoittanut sitä, että teen kyllä omia suunnitelmia, mutta yhä useammin löydän itseni tilanteista ja ihmisten parista, mihin en osannut kuvitellakaan meneväni.
Rukoillen jokaisen päivän kohtaaminen on tehnyt elämästä seikkailun, joka on jännittävää ja mielekästä. Jumala on antanut Pyhässä Hengessään myös voiman siihen elämään ja niihin tehtäviin, joihin hän on kutsunut. Uupumus tuli omista pyrkimyksistä, ilo ja rauha tulee Jumalan tahdon seuraamisesta.
Harri Koskela, tutkija, teologian tohtori, Joensuu
Tiedostin jo nuorempana, että elämässä voi tulla vastaan suuriakin vaikeuksia. Oman lapsen menetys meni kuitenkin sen rajan yli, mitä pystyin kuvittelemaan, että hyvä Jumala voisi sallia. Elämäni oli useamman vuoden ajan kriisissä, enkä ollut enää varma, tuleeko minusta työ- tai opiskelukykyistä.
Tyttäremme Heini, toinen lapsemme, syntyi kesällä 1994. Heinillä oli suulakihalkio, jonka korjausleikkausta suunniteltiin tehtäväksi noin vuoden ikäisenä. Joulun alla elämämme kuitenkin pysähtyi, kun Heini yhtäkkiä menehtyi kätkytkuolemaan. Olin muutaman päivän niin sokissa, että hoidin vain normaalisti työtehtäviä, kunnes tajusin, että tarvitsen taukoa. Jäin sairaslomalle.
Kuukauden päästä palasin töihin, mikä oli jälkikäteen ajateltuna liian lyhyt aika. Olin tuolloin seurakuntatyössä, jossa työnkuvaani kuului saarnata rakastavasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta ja auttaa ihmisiä sielunhoidossa, vaikka oma elämäni oli kriisissä. Olisin itse monesti tarvinnut enemmän sielunhoitoa kuin kohtaamani ihmiset. Jäin surussani pitkälti yksin, ja minun piti vain yrittää mennä eteenpäin. Ja kun surulle, pettymykselle ja muille vaikeille tunteille ei ollut tilaa, se katkaisi myös myönteisten tunteiden kokemisen. Tunne-elämäni vammautui pitkäksi aikaa.
1996 odotimme kolmatta lasta, Ainoa. Jo raskausaikana Ainolla havaittiin synnynnäinen sydänvika, ja hänet jouduttiin leikkaamaan ensimmäisen kerran heti syntymän jälkeen. Aloin jälleen tuntea itseni uupuneeksi ja lopulta irtisanouduin töistäni ja jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Olin aiemmin ajatellut, että olisin pastorina lopun ikääni, joten samalla koin, että jouduin luopumaan kutsumuksestani. Uupumus oli niin syvää, etten ollut varma, pystynkö enää palaamaan työelämään.
Heinin menetyksen jälkeen koin henkistä pahoinvointia viitisen vuotta. Keväällä 1999 alkoi tuntua, että ehkä selviän sittenkin. Selviytymiskeinoksi löysin teologian opintojen aloittamisen. Sain opiskelusta voimavaroja. Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen jatkoin graduni aiheesta väitöstutkimuksen tekemistä. Tutkin lapsensa menettäneiden selviytymisprosessia. Lapsen kuolema hiljentää ihmisen ja herättää usein kysymyksen: Jumala, miksi sallit tämän tapahtua? Tutkimuksessa havaitsin, että suruprosessi kestää usein koko elämän. Menetetty läheinen elää mielikuvissa ja muistoissa. Akuutti suru kuormittaa samanaikaisesti tunne-elämää, ihmissuhteita ja hengellistä elämää. Kun kaikki osa-alueet kuormittuvat yhtä aikaa, tarvitaan paljon muiden tukea. Itse sain tukea vaimoltani, ammattiauttajilta ja vertaistukiryhmistä.
Oman prosessini ja tutkimustyöni myötä olen ymmärtänyt, että joskus vaikeudet elämässä voivat kestää vuosiakin. Silti niistä voi selviytyä, kuten minäkin olen selviytynyt. Vaikka en saakaan lopullista vastausta miksi-kysymykseeni, olen kokenut, että Jumala on ollut läsnä kärsimysten keskellä auttamassa ja lohduttamassa. Usko Jumalaan, rukous, seurakuntayhteys ja jälleennäkemisen toivo ovat kannatelleet minua.
Ihmisen näkökyky ja ymmärrys eivät riitä käsittämään, mikä merkitys vaikeuksilla elämässä on. Meidän perspektiivimme on ajallinen ja lyhyt. Syvät ja vaikeat kriisit elämässä eivät myöskään tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Vastoinkäymiset tai niiden puuttuminen eivät kerro siitä, onko ihmisen elämässä Jumalan siunaus. Kaiken kokemani jälkeen olen kiitollinen sisäisestä eheytymisestä, jonka yhteys Jumalaan on mahdollistanut.
Kasvoin yrittäjäperheessä rehellisyyteen ja ahkeruuteen. Totuin kovaan työntekoon heti kun kynnelle kykenin. Sain äidinperintönä täydellisyydentavoittelijan luonteen. Pärjäsin ja sain yhä enemmän vastuuta. Jo 16-vuotiaana raskas työ alkoi vaatia vastapainokseen raskaat huvit.
Rilluttelun pystyi vielä kovakuntoisena nuorena sovittamaan ankaraan työntekoon, mutta pian juomisen ilo väheni ja se alkoi hallita minua. Alkoholista tuli isäntäni. Piilossa ollut alemmuudentunne alkoi humalassa purkautua ikävästi. Myönsin jo melko varhaisessa vaiheessa olevani pahoissa ongelmissa. Juontijaksoja oli vaikea saada poikki, vaikka kaikki keinot kokeiltiin. Kävin reilut kolme vuotta AA:n vertaistukiryhmässäkin, mutta minun kohdallani se ei toiminut.
Vuoden 1979 elokuussa juomiseni oli jatkunut taukoamatta yli kuukauden. Silloin soitin kaverilleni Matille, joka oli itse raitistunut AA:n avulla ja tullut keväällä uskoon Pauli Järveläisen tukemana. Kolmisin menimme kirkolle, jossa Pauli luki Raamattua Roomalaiskirjeestä: ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” Pauli kysyi: ”Tahdotko, Pertti, nyt antaa elämäsi Jeesukselle?” Kysymys yllätti minut enkä saanut sanaa suustani. Pauli jatkoi vielä lukemistaan ja kysyi uudelleen. Päässäni kävi kova myllerrys. Ymmärsin, että nyt on käsillä ratkaiseva hetki elämässäni. Lopulta sain tokaistua: ”Tahdon.”
Pauli rukoili ja julisti kaikki syntini anteeksi Jeesuksen nimessä. Kun nousimme rukouksesta, Pauli kysyi: ”Pertti, kenen oma olet?” Vastasin: ”Jeesuksen oma.” Silloin kaikki muuttui. En tuntenut mitään ihmeellistä, mutta viinanhimo lähti saman tien. Sen jälkeen en ole juonut tippaakaan. Kun kerroin, mitä minulle oli tapahtunut, kaikki ympärilläni iloitsivat. Myös yritykseni henkilökunta näki elämänmuutokseni, ja se siivitti koko yrityksen hyvään vireeseen.
Sydämeni muuttui erilaiseksi. Kun sain omat syntini anteeksi, oli helpompi olla lämpimämpi ja armollisempi toisiakin kohtaan. Pikkuhiljaa opin, että minun pitää myös itse kantaa vastuu asenteestani ja valita olla armollinen. Uskoontuloni ei tapahtunut kovin hienotunteisesti, mutta minun kohdallani piti olla niin suora. Kutsuinkin Paulia leikilläni ”kovaksi kätilöksi”, koska uskoontuloa kutsutaan myös uudestisyntymäksi.
Jeesusta lähellä eläminen on minulle paras aarre, minkä tiedän. Toivon, että jokainen nuori uskaltaisi etsiä häntä ja pitää tästä aarteesta kiinni. Minulle oli tärkeää, että tultuani uskovaiseksi sain heti rinnalla kulkijoita, joilta sain tukea. Arvostan uskovien yhteyttä seurakunnassa ja olenkin ottanut siellä aika paljon vastuita.
Olen onnellinen, etten raitistunut jollakin inhimillisellä keinolla, vaan sain kohdata Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanani. Olen varma siitä, että uskossa oleminen on normaalitila ihmiselle: tähän meidät on tarkoitettu ja luotu.
Jalkapallourani oli hyvässä nousussa. Olin pelannut jalkapalloa jo vuosia KTP:ssä. Silloin pelattiin nuorten SM-sarjaa. Haaveenani oli ammattilaisura. Yllättäen jalkani kipeytyi helmikuussa 1971 ja jalka petti altani. Olin vasta 18-vuotias. Saman vuoden juhannuksena minulla todettiin aggressiivinen luusyöpä. Jalkani leikattiin ja amputoitiin Töölön sairaalassa. Oli kyseenalaista, jäänkö henkiin. Nuoren miehen unelmat olivat murskana. Ravintolakin tuli tutuksi sen jälkeen.
Viereisessä kerrostalossa asui iäkäs mies nimeltään Vihtori. Hän oli katsellut ikkunastaan, kun kävelin kepin kanssa, ja ihmetellyt, kuka tuo nuori mies on. Hän oli nähnyt kolme kertaa näyn, jossa portaat laskeutuivat taivaasta. Hänen mielestään näky liittyi minuun. Me emme tunteneet toisiamme, mutta Vihtori kertoi näystään minulle tuodessaan joululehden.
Olin 13-vuotiaana ymmärtänyt, että Jumala on olemassa, kun äitini oli kuolla sydänkohtaukseen. Minulle jäi kuitenkin merkillinen tunne Vihtorin vierailusta. Ihmettelin, mitä tämä oikein oli. Nyt olin 23-vuotias, ja ymmärsin, että minulle oli annettu viisi vuotta aikaa tehdä ratkaisu.
Rukoilin: ”Jumala, muuta mun elämäni, mä en jaksa tätä.” Bileitä riitti. Meni viikko tai kaksi, kun minua taas pyydettiin ravintolaan, mutta minua ei huvittanut mennä. Oli vuosi 1976.
Avasin Gideoneilta saamani Uuden testamentin ja luin: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa.” Ja minä kun olin etsinyt lähes kaikkea muuta ensin. Päätin mennä hengelliseen tilaisuuteen, kun olin nähnyt ilmoituksen, että siellä puhui ruotsalainen saarnamies. Menin ihan etuosaan, mutta siihen aikaan ”mammat” nauhoittivat kokouksia omilla nauhureillaan edessä, joten siirryin taemmaksi.
Kun niitä, jotka halusivat ottaa Jeesuksen vastaan, kutsuttiin eteen alttarille polvistumaan, tuli epäilys: ”Ethän sä ole polvistunut proteesin kanssa.” Samalla kuitenkin tunsin, että minua ikään kuin työnnettiin eteenpäin, ja niin minä polvistuin alttarille. Kipu ja tuska otettiin pois ja sain antaa elämäni Jumalalle. Sisimpääni tuli rauha.
Seuraavan aamun jumalanpalveluksessa tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni. Siinä oli Vihtori ja hän siunasi minua. Hän oli tullut kirkkoon tavatakseen minut. Astuin pimeydestä valkeuteen niitä portaita pitkin, jotka hän oli nähnyt näyssä.
Vuoden 2014 maaliskuussa sydämeni oli siinä kunnossa, että tarvittiin ohitusleikkaus. Odotellessani leikkausta sairaalassa sain pikkuaivoinfarktin. Äitienpäivän aattona minut kiidätettiin Töölön sairaalaan. Olin hengityskoneessa. Lääkärit epäilivät, että todennäköisesti en tule jäämään eloon. Kymmenen päivän kuluttua minut siirrettiin Kotkaan odottamaan sydänleikkausta. Seuraavaksi minut siirrettiin Meilahteen, mutta he eivät uskaltaneet leikata.
Jumala puhui Haifassa olevalle sydänkirurgi-ystävälleni, että ”sinun pitää leikata Ossi”. Ystäväni tuli kesäkuussa Suomeen ja leikkasi minut. Hänellä on motto: ”Tee silloin kun vielä voit jotain tehdä.”
Kaksi kuukautta meni pyörätuolissa. Minun piti olla varovainen, sillä tasapaino oli hukassa. Opettelin kävelemään kanadalaisen reisiproteesin avulla. Jumala myös korjasi näköni niin, että voin ajaa autoa. Tammikuussa 2015 aloitin työt uudelleen seurakunnan pastorina. Tämä on ihme!
Luonnossa liikkuminen ja urheilu olivat elämässäni tärkeimmällä sijalla, kunnes hurahdin hevimusiikkiin. Päivät kuluivat rekkamiehenä. Normaalielämäni, johon kuului paitsi töitä myös heviä ja viikonloppujuomista, häiriintyi pahasti, kun veljeni tuli uskoon. Ihmettelin sivusta miten hänen karski kuorensa pehmeni ja käyttäytymisensä muuttui. Muutos oli niin radikaali, että se vaikutti minuunkin voimakkaasti. Tuntui aivan kuin joku itseäni suurempi, Jumala, puhuisi minulle hänen elämänmuutoksensa kautta…
Entinen rikollisjohtaja ja murhasta tuomittu vanki: ”Enää minun ei tarvitse pelätä. Rukous ja Raamatun lukeminen antavat minulle voimaa.”
Faija ajoi kuorma-autoa ja äiti taksia. Kaikki sujui hyvin kunnes faija rupesi ryyppäämään. Hän ei pystynyt enää hoitamaan työtään ja teki pian konkurssin. Äiti ja faija erosivat.
Faija oli juovuksissa väkivaltainen. Kahdentoista ensimmäisen elinvuoteni aikana hän antoi minulle selkään joka päivä. Mutta kerran hän osti minulle polkupyörän, ja sillä pystyin ajelemaan ympäri kyliä ja maanteitä.
Kolmetoistavuotiaana muutin äidin ystävättären luo. En yksinkertaisesti pystynyt enää asumaan kotona faijan väkivaltaisuuden takia. Minulla ei ollut ketään miehen mallia, joten aloin hengailla kylän juoppojen kanssa. Pian aloin juoda ja tein ensimmäisen väkivaltarikoksen.
En ole katkera vanhemmilleni enkä kenellekään muullekaan siltä osin. Lapsuuteni oli mikä oli isän ryyppäämisen takia, mutta itse päätin tehdä rikoksia. Sain ensimmäisen vankilatuomion vuonna 1984.
Ne murhat, joista nyt istun, tein ollessani mukana huumeiden myynnissä. Huumekaupassa, rikollisjengeissä ja ammattirikollisuudessa pätivät ihan omat lakinsa. Käytin koko ajan amfetamiinia ja kuvittelin, että olin suuri kunkku ja minulla oli paljon valtaa, olihan minulla oma liigakin!
Äiti rukoili puolestani koko elämänsä ajan. Hän kuoli syöpään vuonna 2004. Vankilapastori Riihimäellä tuli selliini ja sanoi, että puolestani on rukoiltu ja että olin ”esirukoustapaus”. Emme olleet koskaan aikaisemmin jutelleet, ja ihmettelin, miten hän saattoi tietää asiasta.
Olen aina uskonut että Jumala on olemassa, mutta siitä huolimatta elin juuri niin kuin minua huvitti. Nyt aloin miettiä uskonasioita. Halusin muuttua, joten aloin käydä vankilan raamattupiirissä. Olin aikaisemmin harrastanut painonnostoa ja minusta oli tullut voimakas. Kuvittelin nyt, että uskon kanssa on sama juttu: jos harrastan uskonasioita, minusta tulee varmasti uskova. Sitten sain voimakkaan syyllisyydentunnon, ja eräänä keskiviikkoiltana marraskuun lopussa 2007 Jeesus pelasti minut. Ymmärsin, että Jumala – en minä itse – sai minut tulemaan uskoon. Se oli elämäni hienoin kokemus. Mitkään huumeet eivät ikinä ole saaneet aikaan mitään vastaavaa.
Seuraavana lauantaina 1. joulukuuta 2007 täytin 42 vuotta. Silloin soitin Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön ja kerroin rikostutkijalle, että olin tullut uskoon ja halusin selvittää kaksi selvittämätöntä murhaa.
Samana viikonloppuna kirjoitin 40 kirjettä. Koin voimakkaasti, että minun piti kirjoittaa kavereilleni, että olin tullut uskoon. Vanha Johansson oli ollut monelle esikuva, ja ajattelin, että olisi hyvä, jos myös uudesta, uskovasta Johanssonista tulisi esikuva. Yksikään vanhoista kavereistani ei ole pilkannut minua. Vankilassa oppii kunnioittamaan uskonasioita, koska monet kiven sisällä istuvat kaipaavat muutosta.
Uskossa ei tarvitse ponnistella eteenpäin. Tulevaisuus ei huolestuta, jos uskoo, että Jeesus on lähellä joka hetki. Kun vapaudun, aion palata tänne, mutta en enää vankina vaan Raamattu mukanani auttamaan muita. Olen suorittanut vankilassa ylioppilastutkinnon. Haaveenani on ryhtyä vankien evankelistaksi ja tukihenkilöksi.
Olen istunut linnassa reilun kolmasosan elämästäni. Vankila ei tunnu niin pahalta, koska tiedän nyt, että Jumala pitää minusta huolta, niin kuin hän on Raamatussa luvannut.
Tärkeintä uskossa on suhde Jeesukseen. Sen jälkeen tulee avioliitto rakkaan vaimoni kanssa. Rakkaus on elämässä tärkeintä, Jumalan rakkaus ja myös ihmisten välinen rakkaus.
