Ossi Könönen, pastori, Kotka
Jalkapallourani oli hyvässä nousussa. Olin pelannut jalkapalloa jo vuosia KTP:ssä. Silloin pelattiin nuorten SM-sarjaa. Haaveenani oli ammattilaisura. Yllättäen jalkani kipeytyi helmikuussa 1971 ja jalka petti altani. Olin vasta 18-vuotias. Saman vuoden juhannuksena minulla todettiin aggressiivinen luusyöpä. Jalkani leikattiin ja amputoitiin Töölön sairaalassa. Oli kyseenalaista, jäänkö henkiin. Nuoren miehen unelmat olivat murskana. Ravintolakin tuli tutuksi sen jälkeen.
Viereisessä kerrostalossa asui iäkäs mies nimeltään Vihtori. Hän oli katsellut ikkunastaan, kun kävelin kepin kanssa, ja ihmetellyt, kuka tuo nuori mies on. Hän oli nähnyt kolme kertaa näyn, jossa portaat laskeutuivat taivaasta. Hänen mielestään näky liittyi minuun. Me emme tunteneet toisiamme, mutta Vihtori kertoi näystään minulle tuodessaan joululehden.
Olin 13-vuotiaana ymmärtänyt, että Jumala on olemassa, kun äitini oli kuolla sydänkohtaukseen. Minulle jäi kuitenkin merkillinen tunne Vihtorin vierailusta. Ihmettelin, mitä tämä oikein oli. Nyt olin 23-vuotias, ja ymmärsin, että minulle oli annettu viisi vuotta aikaa tehdä ratkaisu.
Rukoilin: ”Jumala, muuta mun elämäni, mä en jaksa tätä.” Bileitä riitti. Meni viikko tai kaksi, kun minua taas pyydettiin ravintolaan, mutta minua ei huvittanut mennä. Oli vuosi 1976.
Avasin Gideoneilta saamani Uuden testamentin ja luin: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa.” Ja minä kun olin etsinyt lähes kaikkea muuta ensin. Päätin mennä hengelliseen tilaisuuteen, kun olin nähnyt ilmoituksen, että siellä puhui ruotsalainen saarnamies. Menin ihan etuosaan, mutta siihen aikaan ”mammat” nauhoittivat kokouksia omilla nauhureillaan edessä, joten siirryin taemmaksi.
Kun niitä, jotka halusivat ottaa Jeesuksen vastaan, kutsuttiin eteen alttarille polvistumaan, tuli epäilys: ”Ethän sä ole polvistunut proteesin kanssa.” Samalla kuitenkin tunsin, että minua ikään kuin työnnettiin eteenpäin, ja niin minä polvistuin alttarille. Kipu ja tuska otettiin pois ja sain antaa elämäni Jumalalle. Sisimpääni tuli rauha.
Seuraavan aamun jumalanpalveluksessa tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni. Siinä oli Vihtori ja hän siunasi minua. Hän oli tullut kirkkoon tavatakseen minut. Astuin pimeydestä valkeuteen niitä portaita pitkin, jotka hän oli nähnyt näyssä.
Vuoden 2014 maaliskuussa sydämeni oli siinä kunnossa, että tarvittiin ohitusleikkaus. Odotellessani leikkausta sairaalassa sain pikkuaivoinfarktin. Äitienpäivän aattona minut kiidätettiin Töölön sairaalaan. Olin hengityskoneessa. Lääkärit epäilivät, että todennäköisesti en tule jäämään eloon. Kymmenen päivän kuluttua minut siirrettiin Kotkaan odottamaan sydänleikkausta. Seuraavaksi minut siirrettiin Meilahteen, mutta he eivät uskaltaneet leikata.
Jumala puhui Haifassa olevalle sydänkirurgi-ystävälleni, että ”sinun pitää leikata Ossi”. Ystäväni tuli kesäkuussa Suomeen ja leikkasi minut. Hänellä on motto: ”Tee silloin kun vielä voit jotain tehdä.”
Kaksi kuukautta meni pyörätuolissa. Minun piti olla varovainen, sillä tasapaino oli hukassa. Opettelin kävelemään kanadalaisen reisiproteesin avulla. Jumala myös korjasi näköni niin, että voin ajaa autoa. Tammikuussa 2015 aloitin työt uudelleen seurakunnan pastorina. Tämä on ihme!
