Jouduin keskelle elämäni myrskyä. Kävin läpi uupumuksen ja pelkäsinkin monia asioita. Lopulta elämäni sai täysin uuden suunnan.
Tapasin tulevan mieheni Keski-Suomessa heinäkuussa 1969. Samoihin aikoihin aloitin merkonomin opintoni. Muutimme pian isompaan kaupunkiin, jossa saimme kipinän kuntourheiluun. Harrastuksen myötä aloimme ikävöidä maaseudun hiihtolatuja ja lenkkipolkuja. Lisäksi yhdessä koimme, ettei kaupunkielämä ole meitä varten. Niinpä päätimme muuttaa mieheni kotitaloon Ähtäriin, jossa hänen vanha äitinsä asui.
Löysin työpaikan, mutta se oli määräaikainen ja työmatkanikin oli pitkä. Kuljin sinne kesäisin pyöräillen ja urheilin muutenkin paljon. Ajattelin, että liikunta on hyvä keino purkaa stressiä, mutta se toikin sitä huomaamattani lisää. Yhteinen harrastus yhdisti, mutta myös erotti minua ja miestäni toisistamme jollain tavalla. Näin ainakin itse, herkkänä ihmisenä koin.
Jatkuva fyysinen kuormitus, pitkät juoksulenkit, työmatkat kesäisin pyöräillen ja moni muukin asia johtivat lopulta siihen, että uuvuin täysin ja jouduin keskelle elämäni myrskyä. Tässä aallokossa sain syvät haavat. Niistä kimposi myös syyllisyys.
Myrskyisää pimeyttä kesti kaikkiaan viisi vuotta. Ilon aiheina sen keskellä koin naimisiinmenomme ja yksivuotishääpäivänämme saamani tiedon, että odotan esikoispoikaamme. Iloa toi sekin, että saimme molemmat työpaikat, ja työmatkat saimme kulkea omalla autollamme.
Vuoden 1978 loppupuolella nuori, uskova sukulaismies kuoli tapaturmaisesti. Häneltä jäi raskaana oleva vaimo ja pieni tytär sekä talon perustukset. Tapaus kosketti minua syvältä. Osittain unohduksiin painunut syyllisyyden tunne alkoi myös nousta pintaan. Itkin paljon. Tuntui siltä, etten jaksa enää.
Aloin kaivata hengelliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan se kuitenkin pelotti minua, sillä lapsuudenperheessäni oli ollut henkistä sairautta ja jollain lailla epätervettä uskoa. Yhdistin mielessäni henkisen sairauden ja uskoontulon. Pelkäsin maailmanloppua, kuolemaa, Raamattua ja uskovaisia ihmisiä. Pelkäsin monia asioita.
Helmikuussa 1979 ystäväni soitti ja kertoi tulleensa uskoon. Hän rohkaisi minua lähtemään seurakunnan tilaisuuteen ja antamaan elämäni Jeesukselle. Minua alkoi pelottaa ja jännittää, mutta ajoin kuitenkin kovassa pakkasessa seurakuntaan. Siellä ystäväni ohjasi minut erään seurakunnan työntekijän luokse, joka osoittautuikin ihan tavalliseksi, mukavaksi ihmiseksi. Hän luki minulle Raamattua. Tunnustin hänelle mieltäni painavat asiat ja rukoilimme yhdessä. Kun kuulin synninpäästön sanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi iloon rauhaan ja vapauteen asti”, tulin hyvin iloiseksi ja vapaaksi.
Ajoin kotiin muuttuneena ihmisenä. Koin tehneeni valtavan löydön. Erämaisen Niemisjärven rannalla autoa ajaessani tiedostin, että olen nyt uskossa, ja kotiin tullessani kerroin heti tämän ilouutisen miehelleni. Pari vuotta myöhemmin myös hän antoi elämänsä Jeesukselle.
Uskoontulon myötä elämässäni myllertänyt, muun muassa ylikuormitukseen liittyvä myrsky rauhoittui. Tunsin syvää rauhaa. Olin vapaa kaikista kuormista. Myös lapsuudesta saakka elämääni varjostaneet pelot väistyivät. Ymmärsin, että usko tukee henkistä ja fyysistä terveyttä. Kun saa synnit anteeksi ja rauhan sydämeen, ei voi olla suurempaa vapautusta. Silloin ihminen voi paremmin.
On turvallista elää päivä ja hetki kerrallaan Jeesuksen kanssa. Hän pitää omistaan todella hyvän huolen. Välillä on vaikeuksiakin, mutta saan luottaa siihen, että niitä ei anneta pisaraakaan liikaa.
”Reipas tyttö, jaksa vielä vähän.” Tällä lauseella olin tottunut rohkaisemaan itseäni vielä keski-ikäisenäkin aina siihen päivään saakka, kun en jaksanut enää edes itkeä. Olin seurannut isäni munuaissairauden etenemistä lapsesta saakka ja nähnyt kuinka vuosien varrella vakavat liitännäissairaudet vain lisääntyivät. Sairaalavierailut, leikkaukset, pelko ja toivo vuorottelivat. Nuorin neljästä lapsestamme oli alle vuoden ikäinen, kun myös minulla todettiin ”isänperintönä” sama tauti. Isäni kuoli lopulta sairauteensa hyvin uupuneena. Ahdistus omien oireiden etenemisen seuraamisesta alkoi.
Olin oppinut jo nuorena kiittämään Jumalaa siunauksista elämässäni. Uskoin, että taivaan Isä haluaa vain hyvää lapsilleen, ja että se on sellaista hyvää, minkä tarkoitus on aina ilahduttaa. Kun muutamia vuosia sitten perheeni elämään alkoi kasautua muitakin vastoinkäymisiä, en nähnyt hyvää Isää enää missään. Olimme hyvin synkän ja ahdistavan murheen pilven alla. Arki muuttui pelkäksi selviytymiseksi ja unettomuus sai ajattelun vääristymään. Oman sairauteni jaksoin vielä kantaa, mutta oli tuskallista nähdä omat lapseni selviytymisen äärirajoilla. Surullisinta oli se, etten enää tuntenut Jumalan läsnäoloa enkä kiitollisuutta. Olin vihainen, mutta en voinut muiden takia sanoa sitä ääneen. Syytin Jumalaa siitä, että hän on ollut epäreilu ja mielivaltainen. Mutta huomasin myös uskoneeni omiin mahdollisuuksiini enemmän kuin Häneen. Uskoni oli punnittu ja köykäiseksi havaittu. Kun synkin pelon pilvi oli lipunut muualle, jäljellä oli vain tyhjä, vanhentunut ihmisen kuori. Yritin olla kiitollinen perheen säilymisestä, mutta surin valtavasti sitä, että elämäni oli oikeasti jo ohitse, eikä Jumalalla ollutkaan minulle mitään henkilökohtaista tarkoitusta. Luulin, että ”parasta ennen”-aika meni osaltani jo. Olin ollut pelkkä äiti ja vaimo. Nyt lasten kasvaessa ja voimien hiipuessa olin menettämässä merkitystäni, näin minä ainakin luulin.
En ollut ymmärtänyt, että Jumala itse oli ollut mukana kaikessa ja halusi näyttää minulle todellisen siunauksensa. Hän oli kulkenut rinnallani koko ajan ja sai minut nyt janoamaan Pyhää Henkeään. Ripustauduin raamatun lupaukseen: ”Rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi”. Käytin vuorotteluvapaani etsiäkseni Jumalaa. Kuljin pitkin metsiä ja itkin ikävääni. Minulla oli tapana aamuvarhain istahtaa aina samalle kivelle metsässä ja parkua siinä kaikki suruni ja suuttumukseni Jumalalle. Maassa oli lunta, ja uutta satoi lisää, joten en huomannut, kuinka paperinenäliinakasa kiven vieressä kasvoi aika suureksi…
Jumala vastasi minun huutooni ja tajusin olevani tekemisissä jonkun paljon itseäni suuremman kanssa. Suuri siunaus olikin kätketty siihen synkkään pilveen, joka hajotti minun itseriittoisuuteni. Luovutin elämäni täyden hallintavallan hänelle, ja sain tilalle vahvan peruskallion; olosuhteista riippumattoman uskon Jeesuksen voimaan. Elämääni on nyt tullut uusi ilo ja rohkeus ja se lupaa joka aamu, ettei kaikki ole vielä tässä. Nenäliinatkin siivosin metsästä kiitosmielellä, kun lumet olivat sulaneet. Jumalalla on minulle tarkoitus!
Kasvoin rakkaudettomassa kodissa, jossa jouduin näkemään traumaattisia tapahtumia. Rukoilin hätätilanteissa Jumalaa, jonka en tiennyt olevan olemassa. Aina hän antoi avun. Aikuisena olin turvaton, pelkäsin ja minulla oli erittäin heikko itsetunto. Tunsin saaneeni niin vähän elämään eväitä, etten olisi halunnut elää ollenkaan. Oli vaikeaa elää hyvää elämää, kun malleja oli niin vähän. Mielessäni etsin kaikelle tarkoitusta.
Sisareni sai minut lähtemään ulos ja tapasin miehen, johon rakastuin niin, että toivoni elämään heräsi. Kun tuli jotain, mikä meinasi katkaista suhteen, tunsin, etten kestäisi sitä. Halusin kuolla. Mutta Jumala tahtoi minun elävän. Pyysin Jumalalta, että jos annat hänet minulle, lupaan olla hänelle hyvä. Menimme naimisiin. Onnistuakseni päätin tehdä kaiken päinvastoin kuin vanhempani. Unohdin omat toiveeni ja yritin kaikkeni tehdä toisen mielen mukaan.
Halusin kuitenkin lapsen. Rukoilin ja käytin kaikki henkiset voimavarani, että se toteutuisi ja meille syntyi tytär. Luovutin hänet Jumalalle, että hän pitäisi huolta, kun en itse osaa. Lähtiessämme sairaalasta joukko uskovia tuli ovelle laulamaan.
Kaikki näytti elämässämme päällisin puolin olevan hyvin. Yritin olla niin hyvä kuin pystyin. Miehenikin tunnusti sen. Työpaikallani menestyin kaikissa tehtävissä. Olisin johtavan henkilön mielestä päässyt johtotehtäviin, mutta toinen päällikkö tyrmäsi sen. Se vei voimia ja masensi. Työt kyllä hoitui hienosti. Samanaikaisesti koin pettymyksiä läheisissä ihmissuhteissa. Jotenkin koko elämä meni alta ja mielenterveyteni järkkyi. Olin kaikesta elämisen yrittämisestä ihan sekaisin enkä enää nukkunut. Tuntui, ettei mikään, mitä yritän, onnistu helpolla. Silloin mieheni omaiset ehdottivat seurakuntaan lähtöä ja lähdin heti. Siellä minut veivät alttarille sanat: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtä tekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Annoin elämäni Jeesukselle. Koin sellaista rauhaa, jota en ole koskaan kokenut. Olin joutunut sairaalaan masennuksen vuoksi. Puolestani rukoiltiin ja levättyäni jonkun päivän, ymmärsin, kuka Jeesus oli ja koin itseni heti terveeksi. Lähdin kotiin ja välittömästi töihin uuteen työpaikkaan. Sain tarkoituksen elämääni. Sain voimaa hänen sanastaan. Aloin kasvaa uskossa ja vahvistua. Oli aivan ihanaa, kun ei tarvinnut enää omien aivoitusten mukaan taistella, vaan sain levätä hänessä. Kuinka suloiselta hänen sanansa tuntuivat niiden hoitaessa minua. Sain kokea, että hän pitää minusta huolta.
Myöhemmin mieheni halusi minun luopuvan uskostani, muitakin vaikeuksia tuli ja erosimme. Olisin halunnut asioiden menevän toisin, mutta koin silti itseni vapaaksi ja onnelliseksi. Koin Jeesuksen rohkaisevan minua toisen ihmisen kautta. Sain sanat, että Jeesus siunaa elämääni. Näin on tapahtunut. Työpaikkoja on mennyt alta lopetuksen takia. Aina on heti tullut uusi paikka. Valmistuttuani kodinhoitajaksi olin niiden viiden joukossa, jotka saivat heti töitä ja samana vuonna sain viran. Hän on pelastanut myös lapseni ja lapsenlapseni kaikki ja on todella siunannut ja johdattanut heidän elämäänsä. Hän on parantanut lähes kaikki sairauteni rukouksen kautta, kuten pitkän ihosairauden, migreenin ja luiden vääriä asentoja. Näistä jokaisesta voisi kertoa, miten Jumala toimi parantaessaan ja paljon kaikesta, miten hän on auttanut koko elämäni aikana. Hän on puhunut eri ihmisten kautta tehtävästäni ja että hän näyttää sen minulle, vaikka en vielä tiedä sitä.
Syvä häpeän tunne sai minusta otteen ja muodostui osaksi identiteettiäni jo nuorena. Hoitamatta jääneet sodan kivut olivat jättäneet jälkensä isääni tehden hänestä kovan kasvattajan. ”Se ei ollut kipeeks vaan häpeeks”, sanoi isäni kotona luunappeja antaessaan.
Koulussa luokkajako leimasi minut huonoksi, sillä olin kylän köyhimmästä perheestä. Minua halveksittiin. Koulukaverini haukkuivat minua juutalaiseksi, sillä adventisteina vietimme sapattia. En pärjännyt hyvin koulussa, enkä saanut tukea opettajaltanikaan – päinvastoin alaspainavat kommentit heikensivät entisestään huonoa itsetuntoani. Sen jälkeen koko elämäni on ollut rippeiden kasaamista.
Äitini tuli uskoon, kun olin pieni. Hän näytti esimerkin kristittynä elämisestä ja vahvasta uskosta. Kun kulkureita kiersi pula-aikana etsimässä majapaikkaa, niin ihmiset tiesivät, että Pappisille kaikki olivat tervetulleita. Vaikka olimme hyvin köyhiä, äidin usko ilmeni hänen sanoissaan ”ruoka ei talosta antamalla lopu”. Äitini lempeys ja lähimmäisenrakkaus vaikuttivat radikaalisti koko perheeni tulevaisuuteen. 15-vuotiaana päätin seurata hänen esimerkkiään ja tulin myös itse uskoon.
Heikkoon koulumenestykseeni nähden pidän merkittävänä myöhempiä opintojani. Opiskelin karjataloutta 1970-luvulla ja kävin aikuisiällä lukion loppuun. Myöhemmin opiskelin vielä tuotekehitysinsinööriksi. Olen ihan pienestä pitäen ollut utelias ja halunnut tietää erilaisten koneiden ja laitteiden toiminnasta ja rakennella milloin mitäkin. Kerran tein mekaanisen puupyssyn ja erehdyin viemään sen kouluun. Jälki-istuntoahan siitä seurasi.
90-luvun loppupuolella olin tilanteessa, jossa tein kovasti töitä erään keksintöni myötä perustetussa yrityksessä. Liikeideassa oli potentiaalia, mutta meillä oli yritysjohdon kesken erilainen käsitys seuraavista siirroista. Valtava työmääräni, nopeaan kasvuun liittyvät riskit sekä lopulta luottamuspula yritysjohdon kanssa johtivat loppuunpalamiseeni. Sain vatsahaavan ja aloin kärsiä unettomuudesta. Vaikka menin nukkumaan kuinka väsyneenä tahansa, niin sama masentava filmi lähti välittömästi pyörimään silmissäni.
Masennuin niin vakavasti, että haudoin itsemurhaa. Kävin masentuneenakin kirkossa, mutta en jaksanut enää rukoilla. Mieleni oli jo hautausmaalla, jota ohi mennessäni aina silmäilin. En ymmärtänyt tarvitsevani apua, ennen kuin eräällä sairaalakäynnillä hoitaja näki tilanteeni ja ymmärsi ehdottaa sopivaa hoitoa. Pelkäsin, että joku näkee, kun menin ensimmäistä kertaa mielenterveystoimistoon.
Kävin terapiassa viisi vuotta ja sain avun loppuunpalamiseeni. Nykyään olen kokemuksistani avoin ja rohkaisen muitakin pitämään matalaa kynnystä avun hakemisessa. Olen mukana seurakuntien yhteisessä sururyhmätyössä. Masennus- ja terapiakokemukset ovat antaneet minulle työkalupakin muiden auttamiseen ja tehneet minusta hyvän kuuntelijan.
Nykyään kehitän vihreän energian tuotteita ja teen tuotekehitystä eri yrityksille. Olen saanut Luojalta kyvyn nähdä kehitettävän laitteen jo etukäteen ja usein yöllä nukkuessani aivot prosessoivat ongelman niin, että tuote on aamulla valmis. Olen kehittänyt monen eri alan tuotteita. Joskus tulee vaikea tilanne eteen. Silloin voin kääntyä pyytämään Jumalalta apua, ja se antaa turvallisen tunteen. Haluan käyttää talenttiani yhteiskunnan ja ympäristön hyväksi. Uskon, että Jumala haluaa olla mukana kaikessa, mitä teemme. Olen hyvin kiitollinen hänen rakkaudestaan, anteeksiantamuksestaan ja huolenpidostaan elämässäni.
Kaikki vaikutti menevän hyvin elämässäni. Löysimme vaimoni kanssa toisemme nuorina aikuisina. Perheen perustamisen aikoina olin töissä muurarina ja laatoittajana suurilla rakennustoimistoilla.
Perustin oman firman vuonna 1982. Yritys lähti hyvin käyntiin ja kasvoi hyvää vauhtia. Bisneselämään kuuluu – suhdetoiminnan nimissä – paljon tapaamisia ja juhlimistakin. Pyörin niissä mukana. Tunsin kuitenkin ajoittain sisimmässäni, ettei kaikki ole aivan oikein. Aloin väsyä. Päätin myydä yritykseni, ja kaupat syntyivätkin vuonna 1992. Olin aivan poikki.
Pidin viiden kuukauden burn out -loman. Sitten lähdin taas töihin intoa puhkuen. Voimat riittivät viikoksi. Olin tyytymätön. Puoli vuotta firmani myynnin jälkeen ostin sen takaisin.
Monet houkutukset vetivät minua puoleensa. Vapaa-aikoinani keikkailin; soittelin ja laulelin kun vain joku hoksasi pyytää. Kävin edelleen myös kotiseurakuntani tilaisuuksissa kitarani kanssa, mutta ainakin vaimoni tiesi, ettei sydämeni ollut mukana niissä lauluissa.
Firmallani oli kolme vuotta töitä Moskovassa ja Pietarissa. Lähes viikoittain matkustin itänaapuriin. Nuo vuodet olivat raskaita. Kova kuori peitti todellisuuden. 2005 vaiheilla taloudelliset vaikeudet lisäsivät paineitani. Alkoi tulla luottotappioitakin. Mentiin kuitenkin eteenpäin, koska töitä oli paljon ja raha kiersi.
Ymmärsin vuoden 2007 aikana, että Jumala kutsui minua takaisin lähelleen. Olin vähitellen kääntänyt hänelle selkäni. En elänyt Raamatussa kuvatuilla ”vihreillä niityillä”, vaan raahustin kivikkoisilla pientareilla.
Veljeni on Jumalan mies. En ollut kertonut hänelle elämäni mutkista. Kuitenkin hän varoitti minua monet kerrat. En halunnut kuulla totuutta ja karttelin hänen puheluitaan.
Verottajan lappu saapui vuonna 2008. Se johti siihen, että edessä oli konkurssi-istunto. Maailmani romahti. Kerroin vaimolleni elämäni olevan nyt varsinaisessa pattitilanteessa. Vaimoni pyynnöstä äitini ja muutamat ystävämme sopivat rukouksesta puolestani. ”Jumala, puutu yliluonnollisella tavalla Masan elämään”, he anoivat.
Menin yksikseni mökillemme. Veljeltäni tuli kehotus: ”Valitse seurakunnastasi kolme luotettavaa ystävää ja kerro heille omat ja firmasi asiat. Sitten Jumala voi ja alkaa toimia! Toimi nopeasti, paluuta ei ole!” Sovimme tapaamisen noiden kolmen ystävän kanssa seuraavaksi päiväksi. Kerroin heille koruttoman totuuden. Puolestani rukoiltiin. Jeesus antoi syntini anteeksi.
Jumala antoi minulle voiman ja viisauden selvitellä asioitani verottajan ja ihmisten kanssa. Toive yrityssaneerauksesta tuntui mahdottomalta, koska oli vaikea tilanne ja vähän aikaa. Käräjäoikeus otti kuitenkin ihmeekseni vastaan yrityssaneerausanomuksen. Jo määrätty konkurssi-istunto oli myös peruttu verottajan toimesta.
Elämänmuutos on totta tänäänkin. Koko elämäni on muuttunut. Yrityksenikin toimii edelleen. Nyt olen sama mies arkena työssä ja pyhänä kirkossa. Ei ole enää erikseen kirkkotakkia ja arjen roolivaatteita. Naamiot ovat pudonneet. Pyydän Jumalalta aina aamuisin: ”Ohjaathan elämääni tänäänkin, että voin elää tahtosi mukaan ja kertoa toisillekin suurista teoistasi arjen keskellä.”
Olen syntynyt Haukivuorella vuonna 1958. Perheeseeni kuului vanhempani, sisareni ja veljeni. Jo ennen rippikouluikää halusin eroon kaikesta uskoon liittyvästä. Aloin halveksia vanhempiani. Äitini yritti kertoa minulle Jumalasta, mutta sanoin aina: ”Lopeta nuo höpö, höpö jutut!” Joka ilta isä ja äiti polvistuivat rukoilemaan meidän lasten puolesta.
Muutin kotoa Mikkeliin vuonna 1980 ja menin naimisiin. Saimme kaksi poikaa. Elin elämää, jossa poljin Jumalan käskyt jalkoihini. Riensin himojen ja nautintojen virrassa ja olin hyvin itsekeskeinen.
Vuonna 2002 kuolivat sekä vanhempani että kaksi kalakaveriani, joiden kanssa ystävyys oli kestänyt lapsuudestani saakka. Heidän kuolemansa pysäytti minut. Toisen kaverini haudalla koin, että minä olisin voinut aivan yhtä hyvin olla siinä arkussa. Minne olinkaan matkalla?
Jumala alkoi tehdä minussa työtään ja kutsui yhteyteensä. Aloin rukoilla iltaisin. Ravintolat ja alkoholi eivät enää kiinnostaneet minua. Halusin päästä kuulemaan Jumalan sanaa, mutta minulla ei ollut voimia mennä hengellisiin tilaisuuksiin. Rukoilin, että Jumala lähettäisi jonkun uskovan keskustelemaan kanssani. Tuska ja ahdistus kasvoivat sisälläni seitsemän vuotta. Niinä vuosina Pyhä Henki herätti omantuntoni ja opin tuntemaan synnin pahuuden. Sairastuin syöpään ja pelkäsin kuolemaa. Olin aivan loppu. Nukuin öisin vain pari kolme tuntia.
Kerran ambulanssia odotellessa näin näyn. Olin suuren laivan kannella. Edessäni oli valtava köysivyyhti, jota selvitin, mutta se sotkeutui yhä pahemmin. Ymmärsin, että köysivyyhti oli elämäni, jota en pystynyt itse selvittämään.
Lokakuussa 2009 kovan sisäisen kamppailun jälkeen pyysin sielunhoitajaa avuksi. Oli sunnuntai, kun tapasin hänet. Synti painoi sisimmässäni. Itkin tuskaisena ja kerroin elämästäni. Sielunhoitaja rukoili ja oloni hiukan helpottui. Tunsin syyllisyyttä siitä, että synti oli erottanut minut Jumalasta. Ahdistuneena kysyin Jumalalta: ”Olenko niin suuri syntinen, ettei armo kuulu minulle? Kaipasin puhdistusta, rauhaa ja anteeksiantoa. Keskiviikko muutti kaiken. Nukuin koko yön, mitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Oloni oli oudon kevyt ja tuntui siltä, kuin jalat eivät ottaisi maahan. Jeesus oli tullut sydämeeni ja poistanut syyllisyyteni! Ymmärsin, että Jeesus haluaa meidän tulevan hänen luokseen sellaisina kuin olemme: syntisinä, avuttomina ja heikkoina. Saamme tulla hänen jalkojensa juureen katuvina. Hän ottaa syliinsä, parantaa haavat ja puhdistaa kaikesta pahasta. Isän ja äidin rukouksiin oli vastattu!
Jouduin myös kokemaan avioeron tuskat. Jumala kuitenkin johdatti minulle uuden puolison, jonka kanssa avioiduin maaliskuussa 2013 ja muutin Lahden seudulle, Hollolaan. Olen saanut kokea valtavaa Jumalan huolenpitoa annettuani elämäni kokonaan hänen käsiinsä. Haluan nyt kertoa muille Jeesuksesta, joka vapauttaa ahdistuksista ja peloista sekä antaa uuden alun ja iankaikkisen elämän.
