Elämäni annettiin pois

Elämäni annettiin pois

Kari Arminen, 

”Jumala, jos olet olemassa ja jos Karin elämällä on jokin tarkoitus, niin annan hänet sinulle, mutta jos ei, niin ota se sitten pois.” Ymmärsin vain, että nyt äidilläni on hätä minusta. Neljään päivään mikään ei pysynyt sisälläni, ei edes vesi. Äitiini iski paniikki: poika kuolee hänen käsiinsä. Kun kuulin tuon rukouksen, tunsin jaksavani jo paremmin ja lähdin keittiöstä pikkutäkiltäni konttaamaan kohti olohuonetta. Siihen oma muistikuvani päättyy. Tapahtuneen johdosta äitini koki herätyksen ja tuli uskoon. Ja niin minä sain kasvaa kaksivuotiaasta saakka uuden pienen ”kellariseurakunnan” silmäteränä. Kotona kapusin usein tuolille seisomaan selkänojaa vasten – saarnaamaan mummolleni. 

Elämäni oli siis annettu Jumalalle. Sen kuuleminen lapsena hämmensi aluksi, mutta se tuntui hyvältä ja turvalliselta. Äitini luki minulle paljon ”Ikuisia kertomuksia” -kirjasarjaa ja sain lapsen uskon Jumalaan. Tein kolttosiani ja tunnustin niitä Jumalalle ja ihmisille ja sain anteeksi. Parikymppisenä eräs ystäväni kysyi, millaisia vastoinkäymisiä minulla oli ollut elämässäni. Mieleeni ei tullut mitään. Sitten eräänä yönä heräsin ahdistukseen. Koin voimakasta kehotusta rukoilla tämän ystäväni puolesta. Vajaan tunnin päästä sydämeeni tuli rauha. Myöhemmin kuulin, että juuri tuolloin ystäväni oli ollut kylpyammeessa leipäveitsi kädessä päättääkseen päivänsä. Mutta lopulta hän sai voimaa laskea veitsen ja mennä nukkumaan. 

Kun muutin opiskelemaan, koin elämäni pahimman masennuskauden. Parissa viikossa voimani loppuivat. Eräänä iltana en enää jaksanut edes rukoilla tai nukkua. Lopulta kuitenkin nukahdin. Aamulla heräsin onnellisena, sydän täynnä iloa ja rauhaa. En voinut käsittää, miten se oli mahdollista. Myöhemmin sain kuulla, että juuri sinä iltana tuo vanha ystäväni oli hädissään soittanut äidilleni – minulla ei ollut puhelinta – ja kysynyt, mikä minulla on hätänä. Äitini oli vakuuttanut, että ei mikään, ja käskenyt mennä rauhassa nukkumaan. Ystäväni oli kuitenkin käynyt rukoilemaan puolestani. Vakuutuin, että Jumala todella pitää minusta huolen, mitä ikinä tapahtuukaan. Asiani ovat hyvin, elämäni on hänen kädessään. Tämän kokeminen oli tosi voimaannuttavaa. Arjestakin tuli juhlaa. 

On ollut vapauttavaa tajuta, etten voi tehdä mitään, mikä saisi Jumalan rakastamaan minua enemmän. En myöskään voi tehdä mitään, mikä saisi hänet rakastamaan minua vähemmän. Elämäni on ollut seikkailu, täynnä Jumalan yllätyksiä. Kerran osallistuin isoon avustusprojektiin Dominikaanisessa tasavallassa. Siellä tutustuin suomalaiseen naiseen, jonka kanssa ystävystyin toisessa vapaaehtoisprojektissa Venezuelassa. Kolmannessa rakensimme ystävinemme Meksikoon kirkon, jossa meidät projektin päättyessä – kummankin yllätykseksi – riemullisesti vihittiin. Häälahjaksi saimme pari nukkea, mutta omat lapset jäivät hankkimatta. Nyt meillä on kaksi autoa, jotta saamme keinoemoina kaikki Jumalan syliimme lähettämät afrikkalaisten yksinhuoltajaperheiden pakolaislapset mahtumaan kyytiimme. 

Elämä Jumalan kanssa ei ole koskaan toivotonta. Siinä voi kyllä joskus joutua tiukoille, mutta niin haluankin joutua. Se on ollut voittosaattoa, jossa olen kokenut myös tappioita. Entä jos Jumalaa ja mitään tuonpuoleista ei olisi? Suostuisinko vaihtamaan elämäni uskovana elämään ilman uskoa? En. Minulle jo tämä elämä uskonsuhteessa Jeesukseen, joka antoi henkensä minun elämäni pelastamiseksi, on merkittävämpää kuin mikään muu. 

Vihdoinkin hyväksytty

Vihdoinkin hyväksytty

Jukka Niemi, MTKL:n liittovaltuuston jäsen, Ylistaro 

 Elin 17 vuotta masentuneena ja itsetuhoisena lääkkeiden varassa. Sisintäni oli kalvanut lapsuudesta asti huono itsetunto ja arvottomuuden tunne. Sitten elämääni laskeutui lepo ja rauha.  

Perheessämme oli seitsemän lasta. Ison perheen keskellä koin kuitenkin yksinäisyyttä. Olin jännittynyt ja epävarma. Halusin saavuttaa ennen kaikkea isäni hyväksynnän. Hänelle vain työnteolla oli merkitystä. Juuri siksi halusin osoittaa pärjääväni taloudellisesti ja pystyväni luomaan uraa. Teinkin jo nuorena kauppaa kaikesta, mitä suinkin keksin. 

Lähdin isoveljeni perässä Ruotsiin töihin tekstiilitehtaaseen. Siellä olin kielitaidottomana ruotsinkielisten työtovereiden keskellä. Masennuin ja yritin itsemurhaa lääkkeillä. Se oli hätähuutoni. Selvisin siitä ja muutin takaisin Suomeen. Sain sairaseläkkeen jo 26-vuotiaana. Siitä huolimatta pääsin työllisyyskurssille Jyväskylään. Etsin turhaan rauhaa ja lääkettä kipuuni seurakunnista. Jäin aina tilaisuuksien loputtua yksin, kun muut lähtivät kotiin. En saanut uskosta voimaa elämääni, vaikka kuinka yritin antautua Jumalalle. Ihmettelin syvästi, onko Jumalaa edes olemassa, kun hän ei auta. 

Työllisyyskurssin päätyttyä sain töitä Jyväskylästä rautakaupasta ja pääsin takaisin työelämään. Neljän vuoden jälkeen löysin uuden työn. Matkustelin myyntiedustajana ympäri Suomea yhteensä kuusi vuotta. Sisäinen kipuiluni kuitenkin jatkui. Yritin hakea helpotusta paineisiini alkoholin ja unilääkkeiden avulla. Yritin piilottaa kivun syvälle sydämeeni, ettei kukaan näkisi sitä. Halusin näyttää, että minä pärjään. Sitten tuli 1990-luvun taloudellinen romahdus. Kauppa ei käynyt, joten minut irtisanottiin. Minulla oli asuntovelkaa ja terveys nollassa, en nukkunut enkä syönyt. Silloin tuli seinä eteen. 

Muutin takaisin lapsuudenkotiini, jossa äitini eli. Äitini oli ns. arkiuskovainen. Hän kävi hengellisissä seuroissa, mutta ei koskaan tuputtanut uskoaan minulle. Elin päivästä päivään kuin lasikaapissa. En saanut kosketusta toisiin ihmisiin. Olin riippuvainen sekä lääkkeistä että alkoholista. Halusin vieroitukseen, mutta minulle sanottiin, ettei se käy. Minun tulisi syödä lääkkeitä lopun ikääni. Olin toivottomassa kierteessä. 

Sitten äitini sairastui. Yllättäen äidin hoitaminen sai minut huomaamaan, että pystyin vielä johonkin. Lääkkeet ja terveydenhoito eivät pystyneet parantamaan minua, mutta minulla oli vielä toivo Jumalassa. Tunsin, että hänelle on sittenkin kaikki mahdollista. 

Kun seurakunnassa alkoi Alfa-kurssi, ajattelin kokeilla vielä kerran, hyväksyykö Jumala minut. Siellä Jeesus tuli konkreettisesti elämääni. Pienryhmässä käytyjen keskustelujen kautta minulle avautuivat vähitellen usko, armo ja Jeesuksen ristin merkitys. Tulin nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni. Olin vihdoinkin hyväksytty. Sisimpääni laskeutui lepo ja rauha, jonka vain Jumalan Pyhä Henki voi antaa. Kipu lähti. 

Rauha on kantanut tähän päivään. Olen ollut nyt 11 vuotta ilman lääkkeitä. Toimin mielenterveystyössä ja järjestän vertaiskuntoutuskursseja. Käyn aktiivisesti hengellisissä tilaisuuksissa, kuorossa ja raamattupiirissä. Vertaistukitoiminnan ja oman kokemukseni kautta pystyn auttamaan nyt toisia. Olen nähnyt muidenkin nousevan takaisin elämään todella syvältä. 

Haluan antaa kasvot sille, miten Jumala kääntää yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja arvottomuuden tunteiden kanssa kamppailun voitoksi. Koskaan ei saa antaa periksi. 

Ahdistuksesta armoon

Ahdistuksesta armoon

Jari Pispa 

Olen ollut nuoresta asti kova suorittaja. Minulla oli aina oma sisäinen tarve pärjätä milloin koulumaailmassa, ja milloin kilpaurheilussa. Pärjäämisen tarpeeni tuli sisäisestä tyhjyydestä, jota yritin täyttää erilaisilla asioilla. Armeijan jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Viisi vuotta elin täysin opiskelijaelämää, jonka aikana tulivat koulun ohella tutuiksi mm. päihteet, baarit, porno ja rikkoontuneet, väärät ihmissuhteet. Aina taustalla oli halu löytää elämään sisältöä, mutta käytännössä kaikki asiat vain vei suurempaan tyhjyyteen ja turvattomuuden tunteeseen.

Opiskelujen jälkeen, 24-vuotiaana, perustin oman yrityksen. Sama suorittamisen tarve jatkui elämässäni ja yrityksestä kehkeytyi mahtava kulissi oman tyhjyyden ja ahdistuksen peittoamiseksi. Alussa kaikki meni hienosti ja töitä riitti enemmän kuin ehdin tekemään. Sisäistä tyhjyyttä täytin bilettämisen ja päihteiden lisäksi nyt myös työnteolla, josta seurasi työnarkomania ja sitä kautta lisää ongelmia. Työnarkomania johti hallitsemattomaan työ- ja velkakierteeseen sekä voimakkaisiin ahdistuskohtauksiin ja osittaiseen loppuun palamiseen. Elämä täyttyi pelkällä työnteolla ja sen seurauksena kariutui myös itselle tärkeä parisuhde. Ahdistukseni vain lisääntyi ja lisäksi aloin tuntea myös voimakasta sisäistä vihaa ja katkeruutta. Välillä negatiiviset ajatukset ja ahdistus tulivat voimakkaina aaltoina ja työn tekemisestä ei meinannut enää tulla mitään. Tuntui kuin kaikki seinät olisivat alkaneet kaatua päälle.

Elämän turhuus ja merkityksettömyys tuntui valtavalta ja aloin todella miettiä, mitä järkeä tässä kaikessa on. Elämän tarkoitusta etsiessäni aloin huutaa Jumalan puoleen. Elämässäni alkoi erikoinen prosessi näin myöhemmin ajateltuna selkeää johdatusta. Aloin kiinnostua ja luin erittäin paljon kristillistä kirjallisuutta sekä Raamattua ja huomasin miten ajatusmaailmani alkoi muuttua positiivisempaan suuntaan. Alkoholi ja baarit jäivät kokonaan. Terveellisemmät elämäntavat sekä nuoruudessa aloitettu urheilu alkoi kiinnostaa uudestaan. Suurin muutos kuitenkin tapahtui, kun Jumala johdatti minut Riku Rinteen järjestämälle Come Home leirille. Leirillä koin valtavan voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen ja läsnäolon ensimmäistä kertaa omassa elämässäni. Koin jotain sellaista, mitä en tiennyt edes olevan olemassa. Kokemus oli merkittävin asia, mitä olin koko elämäni aikana kokenut. Jumala otti hetkessä pois vihan, katkeruuden ja epämääräiset ahdistukset. Muutos oli hyvin voimakas. Sen jälkeen en ole ikinä epäillyt Jumalan olemassaoloa.

Uskoontuloni jälkeen elämäni on saanut aivan uuden tarkoituksen ja tunnen saaneeni uuden mahdollisuuden. Jeesus Kristus on tullut elämäni Herraksi ja olen saanut syntini anteeksi Hänen ristin työnsä tähden. Nyt elämässäni on sisältö ja olen saanut jotain todella pysyvää, sisäisen ilon ja rauhan.

Sisäinen rauha ja vapaus, minkä Jeesus sai elämässäni aikaan Pyhän Henkensä kautta, on ollut ihan käsittämätöntä. En vaihtaisi sitä mihinkään! Aiemmin elämäni täytti suorittaminen, ahdistus, häpeän pelko ja merkityksettömyys. Nyt tilalle ovat tulleet sisäinen rauha ja vapaus sekä usko, toivo ja rakkaus. Myös yrittäjyyteni on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni ja merkityksetön suorittaminen on vaihtunut sydämen haluun palvella elävää Jumalaa, Jeesusta Kristusta kaikessa mitä teen.

Löysin uuden identiteetin

Irma Saarimäki, eläkkeellä oleva sielunhoitoterapeutti, Kouvola 

Olen kohdannut elämäni varrella ahdistusta, masennusta ja jopa paniikkihäiriön. Niitä tärkeämpi on kuitenkin matka rikkinäisyydestä eheyteen, arkuudesta rohkeuteen ja uuden identiteetin löytyminen. Tiedän, miten tervehdyttävää anteeksiantaminen ja -saaminen voi olla.

Ujous ja arkuus leimasivat lapsuuttani Elimäen Takamaalla. Oppikoulusta mieleen on jäänyt kuriin painottuva ilmapiiri, joka ei juuri rohkaissut. Isä oli itselleni turvallisin henkilö, jolta sain itsetuntoni perustan. Ensimmäiset onnistumiset muistan kokeneeni kauppaopistossa.

Solmin avioliiton 23-vuotiaana. Perheeseemme syntyi kaksi lasta, tyttö ja poika. Pojan ollessa puolitoistavuotias Kotkan sairaalan lääkäri epäili hänen sairastavan leukemiaa. Poikaa oli toivottu ja häntä oli odotettu pitkään, joten koin tilanteen suurena Jumalan puhutteluna. Lupasin antaa elämäni Jumalalle, jos lapsi paranisi. Niin tapahtuikin, vaikka diagnoosista ei saatu koskaan täyttä varmuutta. Pian tämän jälkeen kävin rukoiltavana Kouvolan keskuskirkon alttarilla, jossa Kalevi Lehtinen piti Elämä löytyy -tapahtumaa.

Uskoontulo on usein alku sisäiselle eheytymiselle. Aloin ahmia sielunhoitoon liittyvää kirjallisuutta ja kuuntelin hengellisiä puhekasetteja. Hiljalleen opin pitämään elämässä puoliani. En enää voinut antaa ihmisten kävellä kuvaannollisesti ylitseni.

Vuonna 2001 tapahtunut avioero pakotti minut kantamaan taloudellista vastuuta, vaikka äidin jättämä perintö helpottikin tilannetta alkuvuosina. Ihmissuhteen purkautuminen oli itselleni sysäys toteuttaa mielessä kytenyt haave lähteä raamattukouluun. Paikka löytyi Arkenista, Tukholmasta. Koin Jumalan kehottavan minua lähtemään. Minua johdatettiin käytännön asioissa.

Olin aiemmin käynyt terapeuttien luona juttelemassa elämäni vaikeuksista. Raamattukoulun lukuvuosi 2003–2004 avasi kuitenkin vasta tietoisuuden, että Jumalalla on tarkoitus elämälleni. Koulun pääteemana on sisäinen eheytyminen. Opetus keskittyy Raamattuun. Jälkeenpäin ymmärsin, että koulussa olisi tullut viettää aikaa yhden vuoden sijaan useampi. Monet asiat sisäistin vasta jälkeenpäin.

Muutin Mikkeliin ja elin pätkätöillä, jotka nekin loppuivat. Voimat olivat poissa ja yksinäisyys pahensi masennusta. Sen hetkiset ja aiemmat vaikeat kokemukset laukaisivat paniikkihäiriön.

Näin unta pienestä valkoisesta yksiöstä Kouvolassa, joten 2008 palasin tuttuun miljööseen. Sain pätkätöitä ja opiskelin Perheniemen opistossa sielunhoitoterapeutiksi. Lopetin aloittamani vastaanoton työn vähyyden vuoksi, ja jäin varhennetulle eläkkeelle. Työmaani on nyt kaksi pojanpoikaa ja seurakunnan rukouspalvelu.

Kaiken jälkeen ymmärsin, että minun piti kulkea matka arkuudesta ja pelokkuudesta rohkeuteen, jonka vain Kristus voi antaa. Hänen Pyhä Henkensä ulottuu hoitavana paljon syvemmälle kuin terapeutit tai me itse osaamme ymmärtää. Hänessä löydämme oikean, kestävän identiteetin. Kukaan ei ymmärrä meitä paremmin kuin Jeesus.

Anteeksiantamus on valtava terveyden lähde. Oivalsin sen jo aikanaan kirkossa luettaessa Isä meidän -rukousta. Elämässä oli niin paljon anteeksiantamattomia asioita, että joka kerta kyyneleet vuotivat silmistäni. Eheytymistä on myös se, kun saa pyytää ihmisiltä konkreettisesti menneitä tekoja anteeksi.

Nyt osaan elää ottamatta kaikkea eteen tulevaa henkilökohtaisesti. Saan palvella toisia hengellisessä työssä Jumalan voimalla ja lahjoilla. Hän tietää mihin johdattaa.

Surusta voi selviytyä

Surusta voi selviytyä

Harri Koskela, Joensuu 

Tiedostin jo nuorempana, että elämässä voi tulla vastaan suuriakin vaikeuksia. Oman lapsen menetys meni kuitenkin sen rajan yli, mitä pystyin kuvittelemaan, että hyvä Jumala voisi sallia. Elämäni oli useamman vuoden ajan kriisissä, enkä ollut enää varma, tuleeko minusta työ- tai opiskelukykyistä. 

Tyttäremme Heini, toinen lapsemme, syntyi kesällä 1994. Heinillä oli suulakihalkio, jonka korjausleikkausta suunniteltiin tehtäväksi noin vuoden ikäisenä. Joulun alla elämämme kuitenkin pysähtyi, kun Heini yhtäkkiä menehtyi kätkytkuolemaan. Olin muutaman päivän niin sokissa, että hoidin vain normaalisti työtehtäviä, kunnes tajusin, että tarvitsen taukoa. Jäin sairaslomalle. 

Kuukauden päästä palasin töihin, mikä oli jälkikäteen ajateltuna liian lyhyt aika. Olin tuolloin seurakuntatyössä, jossa työnkuvaani kuului saarnata rakastavasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta ja auttaa ihmisiä sielunhoidossa, vaikka oma elämäni oli kriisissä. Olisin itse monesti tarvinnut enemmän sielunhoitoa kuin kohtaamani ihmiset. Jäin surussani pitkälti yksin, ja minun piti vain yrittää mennä eteenpäin. Ja kun surulle, pettymykselle ja muille vaikeille tunteille ei ollut tilaa, se katkaisi myös myönteisten tunteiden kokemisen. Tunne-elämäni vammautui pitkäksi aikaa. 

1996 odotimme kolmatta lasta, Ainoa. Jo raskausaikana Ainolla havaittiin synnynnäinen sydänvika, ja hänet jouduttiin leikkaamaan ensimmäisen kerran heti syntymän jälkeen. Aloin jälleen tuntea itseni uupuneeksi ja lopulta irtisanouduin töistäni ja jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Olin aiemmin ajatellut, että olisin pastorina lopun ikääni, joten samalla koin, että jouduin luopumaan kutsumuksestani. Uupumus oli niin syvää, etten ollut varma, pystynkö enää palaamaan työelämään. 

Heinin menetyksen jälkeen koin henkistä pahoinvointia viitisen vuotta. Keväällä 1999 alkoi tuntua, että ehkä selviän sittenkin. Selviytymiskeinoksi löysin teologian opintojen aloittamisen. Sain opiskelusta voimavaroja. Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen jatkoin graduni aiheesta väitöstutkimuksen tekemistä. Tutkin lapsensa menettäneiden selviytymisprosessia. Lapsen kuolema hiljentää ihmisen ja herättää usein kysymyksen: Jumala, miksi sallit tämän tapahtua? Tutkimuksessa havaitsin, että suruprosessi kestää usein koko elämän. Menetetty läheinen elää mielikuvissa ja muistoissa. Akuutti suru kuormittaa samanaikaisesti tunne-elämää, ihmissuhteita ja hengellistä elämää. Kun kaikki osa-alueet kuormittuvat yhtä aikaa, tarvitaan paljon muiden tukea. Itse sain tukea vaimoltani, ammattiauttajilta ja vertaistukiryhmistä. 

Oman prosessini ja tutkimustyöni myötä olen ymmärtänyt, että joskus vaikeudet elämässä voivat kestää vuosiakin. Silti niistä voi selviytyä, kuten minäkin olen selviytynyt. Vaikka en saakaan lopullista vastausta miksi-kysymykseeni, olen kokenut, että Jumala on ollut läsnä kärsimysten keskellä auttamassa ja lohduttamassa. Usko Jumalaan, rukous, seurakuntayhteys ja jälleennäkemisen toivo ovat kannatelleet minua. 

Ihmisen näkökyky ja ymmärrys eivät riitä käsittämään, mikä merkitys vaikeuksilla elämässä on. Meidän perspektiivimme on ajallinen ja lyhyt. Syvät ja vaikeat kriisit elämässä eivät myöskään tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Vastoinkäymiset tai niiden puuttuminen eivät kerro siitä, onko ihmisen elämässä Jumalan siunaus. Kaiken kokemani jälkeen olen kiitollinen sisäisestä eheytymisestä, jonka yhteys Jumalaan on mahdollistanut. 

Vihdoinkin saan olla totta

Ella Turunen, Reijola 

Synnyin ennen sotia ja menetin äitini alle vuoden vanhana. Talvisota alkoi, kun olin alle 5-vuotias. Sotien aikana minut raiskattiin kahdesti. Vihollinen ei ollutkaan pelkästään rajan takana. Piti sulkeutua, unohtaa ja olla reipas, mutta kärsin väsymyskausista, joiden syyn ymmärsin vasta eläkeiässä. Löysin avarampia näköaloja. 

Kun rajat rikotaan, ne rikotaan monesti useammasta kohdasta. Sotatilanne rikkoi moraalisia rajoja. Uskon, etten ollut ainoa, joka joutui sodan aikana uhriksi. En voinut kertoa raiskauksista kenellekään, vaan jäin asian kanssa aivan yksin, vaikka olin vasta lapsi. Oli pakko unohtaa. 

Sodanjälkeinen Suomi rakennettiin kovalla työnteolla, johon osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät. Kasvoin siihen, että suorittamisella ansaitaan lupa olla olemassa. Vaikeista asioista vaiettiin. Oli liian vaikeaa jakaa sitä todellisuutta, millaista sodassa – ja toisaalta kotirintamalla – oli ollut. Sen sijaan piti olla aina reipas. Tämä vaatimus heijastui kaikille elämän osa-alueille. 

Suorittamisen paine aiheutti minulle riittämättömyyden tunteita. Väsymysjaksot elämässäni alkoivat jo opiskeluaikana, kun opiskelin Helsingissä teologiaa, ja niitä oli myöhemmin työelämässäkin. Oli epämääräistä taakkaa, jonka syytä en tiennyt. Olin seurakuntatyössä, mutta koin, etten riitä ihmisille enkä Jumalalle. Pelkäsin, että jos joku näkee minut, hän hylkää minut. Koin Jumalan usein ankarana, vaativana ja vaikenevana. Sisimmässäni minusta tuntui, etten tiennyt, mitä on rakkaus. 

Käänteentekevä vaihe elämässäni oli, kun sain uuden työkaverin. Hän näki minut eikä tuominnut. Välillemme kasvoi yhteys, jossa se, mikä oli totta, sai olla totta, ja kaikesta saattoi puhua. Minulle, jonka kotona kaikesta vaikeasta oli aina vaiettu, se merkitsi kokonaan uuden maailman avautumista. Hänen kanssaan opettelin ihmisyyttä, tunteiden tuntemista ja tunnistamista. Tämä ystävyys muutti myös kuvaani Jumalasta. 

Eräänä iltana polvistuin sänkyni viereen ja sanoin: ”Jumala, jos sinä et kestä minun vihaani, niin minä en tee sinulla mitään.” Jäin odottamaan, sataako niskaani taivaasta kuumia kiviä, mutta tuntuikin että Jumala sanoi: ”Voi, olenhan minä nähnyt tuon sinun vihasi, kyllä minä sen kestän. Itse sinä et sitä kestä.” Oli kuin Jumala olisi kääntänyt kasvonsa ankarasta armolliseksi. Minusta tuntui, että Jumala näkee minut juuri sellaisena kuin olen, että hän kestää minussa kaiken ja rakastaa. 

Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt prosessi. Kun jäin eläkkeelle, sisälle kätketyt kipeimmät asiat lähtivät liikkeelle ja minulle alkoi tulla muistikuvia raiskauksista. Jumala antoi rohkeutta kohdata tapahtuneet ja järjesti minulle sopivaa apua. Koska olin saanut elämäni aikana oppia tuntemaan hänen armoansa, uskalsin viimein olla totta itselleni. Se, mitä oli tapahtunut, sai olla totta. Jeesus sanoo, että totuus tekee vapaaksi. Pystyin kohtaamaan totuuden, koska tunsin myös armon. 

Tähänastinen elämäni on ollut rikas ja täynnä monenlaisia valinnan paikkoja. Olen kiitollinen, että Jumala on antanut voimaa käsitellä vaikeita aiheita: vihaa, häpeää, kuolemaa, seksuaalisuutta. Sen myötä olen saanut avautua elämälle uudella tavalla. 

Olen nyt kahdeksankymppinen nainen ja tiedän, että Jumala on luonut minut ja hän on elämäni puolella. Ei haittaa, jos en itse riitä: Kristuksen työ riittää. Minulla on myös toivo, että tämän matkan jälkeen pääsen lepäämään Vapahtajani valmistamaan kotiin. 

Verified by MonsterInsights