Jukka Niemi, MTKL:n liittovaltuuston jäsen, Ylistaro
Elin 17 vuotta masentuneena ja itsetuhoisena lääkkeiden varassa. Sisintäni oli kalvanut lapsuudesta asti huono itsetunto ja arvottomuuden tunne. Sitten elämääni laskeutui lepo ja rauha.
Perheessämme oli seitsemän lasta. Ison perheen keskellä koin kuitenkin yksinäisyyttä. Olin jännittynyt ja epävarma. Halusin saavuttaa ennen kaikkea isäni hyväksynnän. Hänelle vain työnteolla oli merkitystä. Juuri siksi halusin osoittaa pärjääväni taloudellisesti ja pystyväni luomaan uraa. Teinkin jo nuorena kauppaa kaikesta, mitä suinkin keksin.
Lähdin isoveljeni perässä Ruotsiin töihin tekstiilitehtaaseen. Siellä olin kielitaidottomana ruotsinkielisten työtovereiden keskellä. Masennuin ja yritin itsemurhaa lääkkeillä. Se oli hätähuutoni. Selvisin siitä ja muutin takaisin Suomeen. Sain sairaseläkkeen jo 26-vuotiaana. Siitä huolimatta pääsin työllisyyskurssille Jyväskylään. Etsin turhaan rauhaa ja lääkettä kipuuni seurakunnista. Jäin aina tilaisuuksien loputtua yksin, kun muut lähtivät kotiin. En saanut uskosta voimaa elämääni, vaikka kuinka yritin antautua Jumalalle. Ihmettelin syvästi, onko Jumalaa edes olemassa, kun hän ei auta.
Työllisyyskurssin päätyttyä sain töitä Jyväskylästä rautakaupasta ja pääsin takaisin työelämään. Neljän vuoden jälkeen löysin uuden työn. Matkustelin myyntiedustajana ympäri Suomea yhteensä kuusi vuotta. Sisäinen kipuiluni kuitenkin jatkui. Yritin hakea helpotusta paineisiini alkoholin ja unilääkkeiden avulla. Yritin piilottaa kivun syvälle sydämeeni, ettei kukaan näkisi sitä. Halusin näyttää, että minä pärjään. Sitten tuli 1990-luvun taloudellinen romahdus. Kauppa ei käynyt, joten minut irtisanottiin. Minulla oli asuntovelkaa ja terveys nollassa, en nukkunut enkä syönyt. Silloin tuli seinä eteen.
Muutin takaisin lapsuudenkotiini, jossa äitini eli. Äitini oli ns. arkiuskovainen. Hän kävi hengellisissä seuroissa, mutta ei koskaan tuputtanut uskoaan minulle. Elin päivästä päivään kuin lasikaapissa. En saanut kosketusta toisiin ihmisiin. Olin riippuvainen sekä lääkkeistä että alkoholista. Halusin vieroitukseen, mutta minulle sanottiin, ettei se käy. Minun tulisi syödä lääkkeitä lopun ikääni. Olin toivottomassa kierteessä.
Sitten äitini sairastui. Yllättäen äidin hoitaminen sai minut huomaamaan, että pystyin vielä johonkin. Lääkkeet ja terveydenhoito eivät pystyneet parantamaan minua, mutta minulla oli vielä toivo Jumalassa. Tunsin, että hänelle on sittenkin kaikki mahdollista.
Kun seurakunnassa alkoi Alfa-kurssi, ajattelin kokeilla vielä kerran, hyväksyykö Jumala minut. Siellä Jeesus tuli konkreettisesti elämääni. Pienryhmässä käytyjen keskustelujen kautta minulle avautuivat vähitellen usko, armo ja Jeesuksen ristin merkitys. Tulin nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni. Olin vihdoinkin hyväksytty. Sisimpääni laskeutui lepo ja rauha, jonka vain Jumalan Pyhä Henki voi antaa. Kipu lähti.
Rauha on kantanut tähän päivään. Olen ollut nyt 11 vuotta ilman lääkkeitä. Toimin mielenterveystyössä ja järjestän vertaiskuntoutuskursseja. Käyn aktiivisesti hengellisissä tilaisuuksissa, kuorossa ja raamattupiirissä. Vertaistukitoiminnan ja oman kokemukseni kautta pystyn auttamaan nyt toisia. Olen nähnyt muidenkin nousevan takaisin elämään todella syvältä.
Haluan antaa kasvot sille, miten Jumala kääntää yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja arvottomuuden tunteiden kanssa kamppailun voitoksi. Koskaan ei saa antaa periksi.
