Makasin sairasvuoteella HUSin sairaalassa vuonna 1988 ja mietin elämääni. Lääkäri tuli aamukierrokselle normaalisti ja katseli sängynpäädystä minua, haastatteli ja kysyi kiusallisena alkoholin käytöstäni. Vastasin ensin vältellen ja valehtelin. Kun lääkäri kysyi uudestaan, kerroin totuuden. Määrät olivat suuria ja lääkäri kysyi: ”Kuinka kauan olet juonut näin paljon?”. Vastasin, että olin ollut suurkuluttaja jo pitkään, mutta näin suuria määriä olin käyttänyt kaksi vuotta. Lääkäri katsoi minuun ja sanoi lakonisesti: ”Toista kahta vuotta ei tule”, ja käveli hiljaa pois huoneesta. Loppulausunnon yhteenveto: ”Ylipainoisella, runsaasti alkoholia käyttävällä nuorella miehellä todetaan 2-tyypin diabetes ja alkoholin aiheuttama maksavaurio”.
Olin silloin 31-vuotias ja vaimoni kanssa meillä oli kolme lasta. Nuorimmainen, neljäs syntyi vielä vähän myöhemmin. Olin yrittänyt lopettaa alkoholinkäytön monta kertaa; käynyt alkoholistien terapiassa, lukenut aiheesta paljon, laitattanut Antabus-kapselin ihon alle, jotta viina ei pysyisi sisällä, mutta millään keinoilla en voinut pysyä enää viinasta erossa. Tiesin tämän ja olin aivan toivoton.
Aikaisemmin olin tavoitellut ja etsinyt uskonasioita, ja puolestani oli jo rukoiltu. Ensimmäisen kerran Taipalsaaren lomakylässä eräs nainen kuuli ongelmistani ja kertoi, että hänellä oli ollut samanlaisia. Kysyin hämmästyneenä, miten niistä voi päästä eroon. Hän vastasi: ”Tulin uskoon”. Sanoin silloin, että kunpa minäkin voisin. Nainen rukoili puolestani. Vaikka olin kovassa humalassa, asialla oli vaikutusta kun myöhemmin tutkin asiaa. Erään toisen kerran olin menossa ravintolaan Tikkurilassa. Nuoret aktiolaiset olivat ravintolan edessä ja pyysivät saada rukoilla puolestani, joten annoin luvan. He puhuivat samasta Raamatun kohdasta kuin Taipalsaaren lomakylän henkilö. Teksti ei ollut aivan tavallinen ja siksi ihmettelin, miten kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä löysivät saman kohdan Raamatusta juuri minulle.
Olin yksityisyrittäjä ja jo pitkään yrittänyt pienentää yrityspaineita ja osin onnistunutkin, mutta alkoholista en silti päässyt. Sekaannuin muutama vuosi aikaisemmin yrityskauppoihin, joista jouduin maksuvaikeuksiin. Ongelmat alkoivat kasaantua. En päässyt veloista ja vaatimuksista eroon. Asioita tutkittiin pitkään, ja lopulta sain vähän yli kaksi vuotta vankilaa ehdottomana. Syksyllä 1990 astuin vankilan portista sisälle. Olin erittäin huonossa kunnossa. Juomistani olin saanut hillityksi vain vähän. Elämäni tuntui olevan aivan lopussa.
Vankilassa aloin heti käydä hengellisissä tilaisuuksissa; etsin kaikin voimin Jumalan valtakuntaa. Olo kävi kuitenkin vain ahdistavammaksi. Eräs vartija huomasi ahdistuneisuuteni ja räjähdysherkkyyteni. Hän otti hyllystä muutamia kansioita, antoi minulle ja sanoi: ”Opiskele näitä huomenna sellissä ja jatketaan maanantaina työpajalla”. Seuraavana päivänä, perjantaina, päätin lopettaa elämäni viikonlopun jälkeen. Ratkaisu oli erittäin selvä, eikä minulla ollut mitään itsesäälin tunteita, vaan ajatus oli selkeä. Suunnittelin itsemurhan näyttämään työtapaturmalta. Silloin kuulin sisäisen äänen: ”Miksi et kokeilisi Jeesusta”. Niin tein, polvistuin sängyn viereen ja rukoilin kuten osasin.
Itsemurha-ajatus katosi sen viikonlopun aikana ja mieli oli jotenkin parempi. Unet muuttuivat.
Aloin nähdä pahoja tekojani unessa ja aamuisin pyysin niitä Jumalalta anteeksi. Näin meni pari viikkoa, oloni parani koko ajan ja minulle tuli tarve kertoa uskoontulostani. Ensimmäinen kohteeni oli vanhempi mies, joka oli joutunut vankilaan puukotuksesta. Todistukseni oli mielestäni erittäin huono ja vajavainen. Olin kuitenkin tunnustautunut kuuluvani taivaallisiin joukkoihin ja tämän jälkeen Jumala avasi minulle Sanansa. Sain ruokaa pyhistä kirjoituksista.
Tiesin pääseväni pian suljetusta vankilasta avovankilaan. Minua huolestutti se, miten pysyisin alkoholista erossa, koska sen saaminen avovankilaan oli huomattavasti helpompaa. Aloin rukoilla asian puolesta, ja noin puolen vuoden jälkeen rukoukseni tiivistyi anomukseksi saada voimaa raittiiseen vaellukseen ylhäältä.
Eräänä lauantaiaamuna, jolloin ei pitänyt olla mitään toimintaa, kovaäänisestä kuului ilmoitus hengellisestä kokouksesta. Loikkasin välittömästi yläsängyltä ja painoin ilmoitusnappia. Vartija oli mennyt jo oveni ohi, mutta palasi takaisin. Olin ainoa vanki, joka ehti kirkkoon vanhojen puolelta, nuorten puolelta tuli kaksi. Seurakunta piti täyden kokouksen ja olin hyvillä mielin. Lopuksi kysyttiin halusiko joku esirukousta. Nostin käteni ja tiimin johtaja aloitti rukouksen, jossa alkoi tulla tiedon sanoja niistä asioista joita olin itse rukoillut Jeesukselta. Sain tietää, että viikkojeni rukoukset oli kuultu, ja lämmin virta alkoi kulkea lävitseni. Täytyin Pyhällä Hengellä, kaaduin viereiselle penkille, itkin ja vapauduin jostakin, joka oli sitonut minua kauan. Tiimin johtaja tuli vielä viereeni ja jatkoi rukousta. Hän kysyi kuinka kauan olin ollut uskossa. Vastasin, että noin puoli vuotta.
Vartija saattoi minut takaisin selliin ja menin takaisin yläsänkyyni. Vankeja oli sellissäni yhteensä neljä. Olin vähän aikaa sängyllä selälläni ja ilo pulppusi rinnastani, enkä voinut olla kauaa paikoillani. Palasin pöydän luokse, istuin ja aloin kertomaan mitä yliluonnollista olin juuri kokenut vankilan kirkossa. Ymmärsin, että julistustehtäväni alkoi siitä ja jatkuu edelleen vankilasta vapautumisen jälkeen. Jeesus on ollut vierelläni kaikki nämä vuodet ja auttanut. Herra on antanut hyviä vuosia ja mielenkiintoisen elämän.
Tapasimme 1983 ravintolassa. Siitä lähtien olemme kulkeneet yhtä matkaa. Kolmas lapsemme syntyi muutettuamme Vantaalta Hauholle.
Ongelmat perheessämme alkoivat jo ennen lasten syntymää runsaan alkoholin käyttöni takia. Juomiseni oli kausiluontoista ja aiheutti hämmennystä. Ajan myötä tilanne paheni. Työskentelin Helsingissä, Eeva oli hoitovapaalla ja talo oli juuri ostettu. Elämä olisi voinut hymyillä, mutta päihdeongelma oli jo karannut käsistä. En käyttänyt alkoholia kotona, mutta hävisin yhtäkkiä teille tietymättömille jopa kuukausiksi.
Eräänä sunnuntaina lähdin kohti Helsinkiä juoden asemaravintolassa Hämeenlinnassa. Olo oli kurja. Asemalla joukko uskovaisia nuoria pysäytti minut alkaen kertoa Jeesuksesta ja hänen mahdollisuudestaan muuttaa ihmisen elämä. ”No miten se teidän Jeesus voi auttaa minua?” kysyin. ”Jos joku lähtee mukaani yöksi nukkumaan työpaikkani konttorin lattialle, niin lähden aamulla heti kuulemaan lisää Jeesuksestanne.” Näin tapahtui. Vanhempi mies suostui ja seuraavana päivänä olin Helsingissä eräässä seurakunnassa hänen kanssaan ja kuuntelin. Kristillisestä kirjakaupasta mies kehotti ostamaan Uuden testamentin ja Yksi ainoa elämä- kirjan. Luin kirjan ja tutkin Uutta Testamenttia, mutten ymmärtänyt mitään. Viikonloppuna palasin kotiin ja heitin ostamani kirjat sivupöydälle. Eevan kanssa keskustelimme yhteisen elämämme loppumisesta.
Perheyritys, jossa työskentelin, myytiin ja lähdin tapani mukaan ryyppäämään. Edellinen putki jäi kesken uskovien sekoitettua hyvän alun. Olin sekaisin. Ryyppykaverieni kanssa lähdin hakemaan tavaroitani. Eeva seisoi eteisessä. Mitä oli tapahtunut? Nainen oli sama, mutta säteili kuin enkeli. Eeva katsoi minuun ja kertoi tulleensa uskoon, lukeneensa jättämäni kirjat ja ymmärtäneensä tarvitsevansa Jumalaa. Olin ymmälläni. Minähän se ongelma olen. ”Sauna on lämmin ja ruoka on valmis, voit jäädä kotiin, jos hyväksyt uskoni. Ja pyydä kaverisi myös syömään.” Pyysin poikia sisälle, mutta heillä oli huono kokemus naisista, joiden mies oli tuotu kotiin ryyppykuurin jälkeen ja he lähtivät. Minä jäin selvittämään mysteeriä. Seurasin Eevan käytöstä ja etsimällä etsin epäkohtia. Alkoholikaan ei maistunut, kun meni aika tutkiessa salaa Uutta Testamenttia. Lopulta huusin Jumalalle: ”Anna mulle samaa, mitä Eevalla on!” Tajusin, että tuota rauhaa ja iloa olen etsinyt koko elämäni, mutta vääristä paikoista.
Lähdin vielä omille teilleni. Vanhin lapsi oli myös tullut uskoon. Ryypätessäni Eeva ja 6 v tyttäreni rukoilivat. Tyttäreni sanoi Jeesukselle: ”Rakas Jeesus, anna mulle isä takaisin.” Jumala kuuli huudon. Kesken juomiseni sydämeeni tuli tieto, että juot viimeistä kertaa. Kotiin saavuttuani aloin kuunnella saarnoja ja kesken saarnakasetin kuulin sanat: ”Tule Jouni”. Vastasin tulevani ja koin Jumalan Hengen olevani voimakkaasti kanssani. Itkin valtavasti pitkän aikaa. Tajusin olevani Jumalan lapsi ja totisesti vapaa.
Tarinamme sai onnellisen muutoksen: Eeva kosi minua ja sanoi, ettei sovi elää avoliitossa. Jumala opetti minua kasvamaan ihmisenä ja isänä ja kasvu jatkuu. Perhe yhdistyi, lapset saivat turvallisen, rakastavan kodin. Perustimme kristillisen päihdeorganisaation, jossa voimme tuoda esille Jumalan uudeksi muuttavaa voimaa ihmisten elämässä. Sinulle, joka elät vielä ilman Jumalaa, tartu mahdollisuuteen ja anna Jeesuksen auttaa.
Ps. Haluan kiittää miestä, joka totteli Jumalaa ja oli kanssani yötä toimiston lattialla. Hän on jo taivaassa.
Olin saanut vahvan selviytyjän kasvatuksen. Sisulla ja kovalla työllä elämästä pitää selvitä. Nuoruuteni meni hoitoalaa opiskellessa, vapaa-aika kului jo silloin töitä tehden. Myöhemmin yksinhuoltajana alkoi yli 10 vuotta kestänyt pätkätyöllisyys. Yritin huolehtia arjesta, saada hankituksi taas uuden työpaikan, opiskellakin lisää. Piti myös selvitä yksinolosta, pettymyksestä ihmissuhteen kariutuessa, häpeästä, olla lapselle kunnollinen äiti. Oli vaan pakko jaksaa. Lähipiirissä tuli raskaita asioita; läheisen kuolema, alkoholismia, konkurssia, takausvelkojen maksua. Lapsuusperheen ihmissuhteet olivat kovalla koetuksella. Ajauduin tekemään töitä aina vaan enemmän, koska turvallista vakituista työpaikkaa ollut. Pikku hiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että en tule koskaan selviämään tässä elämässä kunnialla. En tule saavuttamaan mitään, en ainakaan työnteolla. Elämässä ei näkynyt tulevaisuutta. Ei ollut haaveita. Vuoden 2004 syksyllä aloin olla niin väsynyt, että totesin tarvitsevani apua muualtakin kuin ystäviltä. Töissä ollessani pelkäsin, että en kykene enää toimimaan tehtävissäni. Kotona jaksoin hoitaa vain pakolliset asiat, käydä kaupassa, laittaa ruoat, pestä pyykit. Yksinäni olin vaan ja itkin aina kun kukaan ei nähnyt. Lopulta itkustakin loppuivat kyyneleet. Elämänilo oli täysin poissa. Ahdistus kasvoi. Yöt olivat lähes unettomia. Aloin ajatella itsemurhaa. Pohdin, miten sen tekisin, minkä auton alle ajaisin tai mitä lääkkeitä ottaisin, että se onnistuisi varmasti. Toisaalta totesin, että auton alle ajaminen vaatisi irrottamaan turvavyön ajaessa, ja siihen en kyennyt. Jossain vaiheessa sisäinen tuska ja kipu oli niin suurta, että luulen ymmärtäväni, miltä tuntuu niistä, jotka itsemurhan ovat tehneet.
Samaan aikaan ajatuksiin alkoi tulla ajatus siitä, että voisinko nyt haluta antaa elämäni Jeesukselle. Silloisessa elämässä ei ollut enää mitään saavutettavissa, eikä mitään enää menetettävissä. Nuorena en ollut halunnut tehdä uskonratkaisua peläten muiden mielipiteitä, peläten että menettäisin jotakin. Silti kaikki nämä vuodet olin nähnyt, miten uskovat ystävät olivat elämäänsä tyytyväisiä selviten vaikeistakin asioista. Sain pienen Päivän sana -kirjan. Aloin lukea sitä. Samoihin aikoihin aloin kuunnella Satakunnassa kuuluvaa hengellistä radio-ohjelmaa Iltalamppu. Kuuntelin lauluja ja puheita joka viikko ja itkin. Radio-ohjelman puheet ja sanat koskettivat minua. Raamatun lukeminenkin alkoi kiinnostaa. Luin lehdistä kaikki Päivän sanat ja hengelliset kirjoitukset. Netistä luin opetuksia ja rukouksia. Luin myös katekismusta sekä muutamia hengellisiä kirjoja.
Samaan aikaan, kun hakeuduin lääkäriin ja jäin pitkälle sairaslomalle kävin myös seurakunnan tilaisuuksissa. Olin koko vuoden käynyt sunnuntaisin kirkossa aina kun mahdollista. Sain niissä tilanteissa kokea, miten Jumala ottaa hoitoonsa ihmisen, joka kääntyy hänen puoleensa koko sydämestään ja huutaa apua häneltä. Joulukuun 1. päivänä 2004 kirkossa oli Ilosanoma-ilta. Puolestani rukoiltiin ja ihmettelin, että miten rukoilija voi tietää ja sanoa juuri niitä asioita, joista kärsin, jotka olivat sydämelläni ja joihin rukousta tarvitsin. Koin, että sanat tulivat Jumalalta, ne olivat Pyhän Hengen sanoja juuri minulle. Kotiin päästyäni sanoin lapselleni, että nyt tiedän kenen joukoissa minä olen ja kenelle meidän perhe kuuluu.
Tuon päivän jälkeen elämäni muuttui; sain rauhan sydämeeni. Vaikka olin pitkällä sairaslomalla masennuksestani ja fyysisesti erittäin väsynyt, olin henkisesti uudestisyntynyt, juuri niin kuin Raamatussa sanotaan. Myös lapseni ja ystäväni sanoivat minun muuttuneen. Uskoontulo näkyi myös ulkoisesti, silmistä, katseen erilaisuutena – poissa oli salailu ja valheet. Tunsin olevani kuin pieni keskosvauva, jota Jumala hoitaa ja kasvattaa. Sain syventyä Raamattuun, sain lukea hengellistä kirjallisuutta, kuunnella Radio Deitä. Kävin myös Alfakurssin, jonka koin olevan kuin uusi rippikouluni. Sain maallisen perheeni lisäksi ihanan seurakuntaperheen.
Koen, että syvällä masennuksella ja hitaalla toipumisella siitä oli omassa elämässäni tarkoitus. Vasta silloin jäin täysin Jumalan armon ja huolenpidon varaan. Ei ollut mitään muuta turvapaikkaa kuin Jeesus. Nyt jälkikäteen olen kokemuksestani kiitollinen myös siksi, että voin työssäni hoitajana aidosti ymmärtää masentunutta ja unettomuudesta kärsivää.
Olen Jeesukseen uskova motoristi Hämeenkoskelta. Synnyin vuonna 1957 Pudasjärvellä uskovaan kotiin. Isäni oli pyhäkoulunopettaja. Sunnuntaisin menin hänen moponsa telineellä pyhäkouluun. Murrosiässä minua alkoi kiinnostaa oluenjuonti, ja pian alkoholinkäytöstä muodostui varsinainen vitsaus elämääni. Viikonloppuisin ja kesälomilla kului runsaasti olutta ja viinaa. Jatkoin tällaista elämää 32-vuotiaaksi asti.
Keväällä 1990 olin tullut elämäni käännekohtaan. Jumala kutsui minua puoleensa. Tiesin, että Jeesus puhui totta sanoessaan Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeista 3, 7 ja 16 löytyvät sanat: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa” – – ”Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä” – – ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Sinä keväänä, viikkoa ennen pääsiäistä, päätin luovuttaa koko elämäni Jeesukselle Kristukselle ja kääntyä pois kaikesta, minkä tiesin vääräksi. Kun tein niin, koin tulevani aivan uudeksi ihmiseksi.
Siitä alkoi toisenlainen elämä raittiina ja uskossa Jeesukseen Kristukseen, Jumalan poikaan. Hän vapautti minut täysin alkoholista ja oluesta. Myös tupakanpoltto loppui seitsemän kuukautta myöhemmin. Päivääkään en ole katunut päätöstä, jonka tein silloin. Se on kaikkein tärkeintä, mitä elämässäni on tapahtunut.
Raamattu on minulle tärkeä. Ajattelen ja koen samalla tavoin kuin Paavali sanoissa, jotka hän kirjoitti filippiläisille (luku yksi, jae 21): ”Sillä minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.” Voin myös hyvin samaistua Vanhasta testamentista löytyvien Valitusvirsien kolmannen luvun jakeen 24 sanoihin: ”Minun sieluni sanoo: ’Herra on minun osani, sentähden minä panen toivoni häneen.’”
Kotiseurakuntani sijaitsee Lammilla, ja lisäksi olen ollut jo kaksikymmentä vuotta mukana Gospel Riders -moottoripyöräkerhossa.
Elimme v.1978, kun Jumala puuttui elämääni. Tuota ennen olin kokenut lähes kaiken,mitä maailman tiellä voi kokea ja mitä maailma tarjoaa. Parikymppisenä menetin traagisella tavalla isäni, joka oli minulle erittäin tärkeä ja rakas. Tuolloin olin jo nuorena solmitussa avioliitossa ja pienen pojan äiti. Kolme vuotta myöhemmin jäin yksin poikani kanssa avioeron myötä. Kuvioihin tuli alkoholi ja uusi neljän vuoden väkivaltainen suhde, josta jouduin pakenemaan. Palasin entisen mieheni luokse, joka tahtoi poikamme takia yrittää uudelleen. Mutta tuota onnea kesti vain 1,5 vuotta, jonka jälkeen olin taas yksin poikani kanssa. Elämäni oli kaikin puolin umpikujassa. Koin olevani sisäisesti rikkinäinen ja tyhjä. Olin ihmisraunio, elämässäni ei ollut mitään sisältöä.
Eräänä iltana olin taas tutussa kapakassa hakemassa lohtua pettymyksiini. Pöytääni tuli täysin tuntematon mies, joka halusi soittaa minulle yhden laulun levyautomaatista. Tuon kappaleen ensi sanat olivat: ” Tule pois tästä maailmasta, sinä et elää täällä voi. Ne ei ymmärrä ihmislasta, jotka epäsorron toi. Tule vielä on paikka jossain, missä lapsille lauletaan. Ole turvassa kainalossain, näin kai toivoa saan. Se on jossain, jossain paikka rauhallinen, se on jossain, jossain ja me löydämme sen”. Siitä alkoi meidän yhteinen taipaleemme. Tuosta hetkestä jo viikon päästä olimme ystävän pyynnöstä mukana hengellisillä juhlilla. Hän oli jo pitkään rukoillut puolestani. Se oli päivä, joka muutti kaiken. Olin tullut tuohon kokoukseen syntisenä, ihmisrauniona ja sain lähteä kotimatkalle armahdettuna syntisenä.
Juhlien iltapäivätilaisuudessa pidettävässä rukouskokouksessa kirjoitettiin kirje Taivaan Isälle. Niin minäkin kirjoitin: ”Jumala, jos olet olemassa, muuta minun elämäni ja näytä minulle selväst,i miten ja kenen kanssa minun tulee elää, jotta selviän”. Jotenkin minulla oli vahva tunne, että tuohon kirjeeseeni vastataan. Seuraavana aamuna tulikin vastaus. Miettiessäni asioita kuulin sanat: ”Valitse Markku ja kaita tie, niin selviät. Jos toiseen suuntaan lähdet, siellä on hirvittävä tuho edessä.” Tuosta Markusta tuli minulle elämäntoveri ja puoliso. Yhtä selvän vastauksen sai myös Markku omaan kirjeeseensä Taivaan Isältä. Hänellä oli Jumalalle vain kaksi pyyntöä, että me voisimme jatkaa yhdessä ja että poikani hyväksyisi hänet.
Jumala johdatti niin, että Markusta tuli hyvä isä pojalleni. Myöhemmin saimme myös kaksi tytärtä. Elimme perheenä onnellista elämää Jumalan yhteydessä 22 vuotta, kunnes vuonna 2000 syöpä vei Markun ja menetin puolisoni. Olin jälleen monien kysymysten edessä. Miten pääsen tästä eteenpäin? Suru, katkeruus ja pettymykset olivat seuranani monta vuotta. Jumala ei kuitenkaan hylännyt minua kapinoinnistani huolimatta. Hän on armossaan kantanut ja antanut voimia tähän päivään saakka. Tänään kiitän häntä kaikista elämäni kokemuksista – kipeistäkin, sillä tiedän, että kun saan kulkea Taivaallisen Isän kanssa, mitään ei tapahdu minulle, etteikö hän tietäisi.
Jumala on rakkaus, hänen armonsa kestää iankaikkisesti. Ja aloittamansa hyvän työn, Hän vie päätökseen.
16-vuotiaana jouduin kevytmoottoripyöräonnettomuuteen, ja oikea käteni halvaantui. Sairaalassa sain kipulääkkeitä, joiden väärinkäyttö alkoi oikeastaan heti. Nuoruuteni meni huumeiden käytön ja välittämisen parissa, kunnes elämäni muuttui.
Kun onnettomuus tapahtui, yritin uskotella itselleni, ettei se haittaa. Aluksi ei ollutkaan tiedossa, että käsi on pysyvästi halvaantunut. Kun asia alkoi valjeta, olin järkyttynyt ja kirosin Jumalan.
Olin vuoden pois koulusta ennen kuin palasin lukioon. Sairaalassa olin saanut hermosärkyihin kipulääkkeitä, jotka veivät mennessään. Olin yläasteajan ryypännyt ja poltellut pilveä, mutta onnettomuuden jälkeen päihdeongelma syveni lääkkeiden väärinkäytön myötä. Lukion loppupuolella aloin käyttää viikonloppuisin muitakin huumeita.
Lukion jälkeen aloitin ammattikorkeakoulussa kahden eri ammatin opiskelun, mutta kummastakaan ei jäänyt mitään käteen. Koulujen keskeyttämisen jälkeen suunnitelmani oli käyttää huumeita loppuelämäni. Halusin nauttia elämästä, hakea hyvää fiilistä ja paeta pahaa oloani. Elämän täyttivät samanhenkiset kaverit.
Päihteiden käyttö oli aluksi hauskaa. Hyvä fiilis ei kestänyt kuitenkaan ikuisesti, vaan lopulta olo oli turtunut ja sekava. Olin masentunut ja ahdistunut, minulla oli harhaisia ajatuksia, eikä psykoosi ollut kaukana. Jouduin sairaalaan yliannostusten takia. Vuonna 2011 olin vähällä kuolla, kun sammuin auton rattiin. Aloin käydä riippuvuuspoliklinikalla. Pari kuukautta meni hyvin, mutta vuoden päästä olin samassa suossa – ja pahemmassakin.
Olin ulkona tupakalla, kun rukoilin ensimmäistä kertaa. ”Jos on olemassa jotakin suurempaa, tarvitsisin apua”, huokaisin. Pitkästä aikaa löysin elämänhalua. Aloin vähentää päihteiden käyttöä, sain uusia ystäviä ja tapasin nykyisen vaimoni.
Minua kiinnostivat kaikenlaiset henkiset asiat, ja pohdin ja luin paljon. En hakenut apua kristinuskosta. Kuitenkin tunsin eräänä marraskuisena päivänä vuonna 2013 yksin kotona ollessani hyvin voimakkaan läsnäolon. Ymmärsin, että se on Jeesus. Kysyin: ”Oletko se sinä, Jeesus?” Tunsin voimakkaan sähkövirran päästä varpaisiin. Kysyin yhteensä kolme kertaa: ”Oletko se sinä, Jeesus?” Joka kerta tunsin saman sähkövirran. Netistä luin syntisen rukouksen, jossa pyysin Jumalaa antamaan syntini anteeksi. Muistan ajatelleeni, että Jumala on nähnyt kaiken, mitä olen tehnyt.
Tuon illan jälkeen päihteet jäivät, alkoholi ja tupakkakin. Toivottomuus vaihtui elämänhaluun, ja itsekkyyden ja epärehellisyyden sijaan halusinkin pyrkiä hyvään. Toisistamme tietämättä myös siskoni oli tullut samana päivänä uskoon, ja aloin käydä hänen kanssaan seurakunnan tilaisuuksissa. Menimme kasteelle. Elämä muuttui.
Olin haaveillut psykologian opiskelusta jo huumeiden käyttöaikana, mutta narkomaanina se tuntui absurdilta haaveelta. Nyt kuitenkin opiskelen yliopistossa toivealaani. Aiemmin kaikki jäi kesken, mutta nyt minulla on motivaatiota.
Minulla on myös vaimo ja alle vuoden vanha tytär. Olen saanut perheen ja opiskelupaikan, ja ennen kaikkea pelastavan uskon ja merkityksen elämälleni. Vaikka yli puolet elämästäni on ollut vaikeaa, olen kiitollinen siitäkin. Jumala on pitänyt huolta ja johdattanut.
Uskon, että käteni on kuntoutunut hieman. En käytä enää kipulääkkeitä päivittäisestä kivusta huolimatta. Vaikka kipu on välillä kovaakin, se ei enää samalla tavalla masenna tai vie iloa pois. Se on ihme, sillä käden takia olin vuosia masentunut.
