Täällähän nauretaan! Onko tuo huumoriveikko oikeasti pastori?
Olen luonteeltani suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija. Stressaannun edelleenkin helposti, kun yritän tehdä liikaa ja liian hyvin. Olen välillä, etenkin väsyneenä, hyvinkin ärtyisä ja vaikea ihminen läheisilleni. Aikaisemmin yritin sietää elämääni enemmin kuin nauttia siitä.
Tulin aikoinani opiskelemaan Joensuuhun ja tutustuin Mirjamiin, jonka kanssa aloin käydä nuorten kristillisessä pienryhmässä eli solussa. Mirjamin ja monen muun seurakuntalaisen elämässä oli rentous ja huumori mukana. Samalla he kuitenkin ottivat Jumalan tosissaan! Eikö kristillisyys ollutkaan hymytöntä puurtamista? Voiko elämästä nauttia eikä pelkästään sietää sitä? Siinä minulle oli pähkäilemistä.
Pitkällisen prosessin jälkeen vuonna 1990 tulin uskoon, eli ymmärsin, että Jeesus on kuollut minunkin pahojen tekojeni takia ristillä ja että voin ilmaiseksi ja ilman omia ansioita ottaa vastaan pelastuksen ja Jumalan rakkauden. Seurakunnassa vieraili ruotsalainen karski entinen armeijan kapiainen. Hän kertoi, että me kaikki tarvitsemme Pyhää Henkeä, jotta voimme tehdä Jumalan mieleisiä tekoja ja saada Jumalan rauhan. Halusin tehdä uskonratkaisun ja antaa elämäni Jeesuksen haltuun.
Pääsin pian mukaan nuorten toimintaan ja sain kasvaa hengellisesti kuunnellen hyvää ja tervettä opetusta. Tykkäsin jo alussa ylistää Jumalaa, ja sain tuntea Jumalan läsnäolon etenkin ylistyshetkissä.
Vuosien varrella ylistäminen – Jumalan kiittäminen ja hänen läsnäolossaan viipyminen – sekä tanssiminen ja liikkuminen musiikin tahdissa Jumalan johdattamilla liikkeillä, on tullut minulle yhä tärkeämmäksi. Voin siinä välittää muillekin läsnäolijoille Jumalan rakkautta, armoa ja rohkaisua. Meidät ihmiset on luotu liikkumaan. Voimme koko kehollamme ja koko olemuksellamme tuottaa kunniaa Jumalalle. Ylistää voi toki muutenkin kuin liikkeellä, esim. laululla, rukouksella, soitolla, istumalla, seisomalla, makaamalla – tärkeintä on, että sydän on mukana.
Jumalan armo ja rakkaus ovat tulleet viime vuosina entistä selkeämmiksi. Uskon Raamatun pohjalta ja koen henkilökohtaisesti, että Jumala todella rakastaa jokaista ihmistä, mutta vihaa syntiä, koska se vahingoittaa meitä. Hän rakastaa minua hienouksineni ja puutteineni.
Opettelen nauttimaan elämästä – en pelkästään sietämään sitä. Jumala on ilmaissut, että voin lopettaa turhan niuhottamisen ja ottaa välillä ihan rennosti. Se ei tarkoita, että ryhtyisin laiskottelemaan ja elämään muiden kustannuksella. Ei, vaan että kannan osuuteni elämän vastuista, mutta nautin elämästä ja toisten kanssa yhdessäolosta ja tekemisestä. Saan myös levätä ja toimia levosta käsin. Jumala on luonut tosi paljon hyvää nautittavakseni, kunhan vain huomaan sen.
Muutama vuosi sitten minulla oli voimakas uupumisjakso, jonka aikana en todellakaan jaksanut tehdä mitään. Mietiskelin, että onko elämälläni enää mitään merkitystä. Sen keskellä Jumala ihan yllättäen puhui minulle: ”Täytät elämäsi tarkoitusta, kun antaudut minun rakkauteni kohteeksi!”
Jumala on niin hyvä. Jotain olen hänen hyvyydestään jo oppinut, ja opettelu jatkukoon. Tule sinäkin mukaan Jumalan seikkailuihin.
Synnyin olympiavuonna 1952 Kärkölän Korkeen kylässä. Vanhempani olivat maanviljelijöitä, ja meillä oli myös karjaa. Meitä oli kaksi lasta, minä ja vanhempi siskoni. Äitini luki Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta. Kirkossakin hän kävi silloin kun sai kyydin. Isäni oli työn touhussa. Lapsuuteni oli turvallista ja työntäyteistä.
Rippikoulussa sain jonkinlaisen pohjan hengelliseen elämään. Isä meidän -rukous tuli rukoiltua joka ilta. Parikymppisenä avioiduin ja muutimme Lahteen. Meille syntyi yksi poika. Elämämme ylle alkoi kuitenkin kerääntyä tummia pilviä, ja muutaman vuoden päästä olin viikonloppuisä. Pikku hiljaa viikonloput alkoivat kulua paikallisissa kuppiloissa toisten samanmielisten seurassa.
Tämä elämäntapa tuli kuitenkin aikanaan tiensä päähän: menetin kiinnostuksen juomiseen, krapula meni jatkuvaksi korjailuksi, elimistö reistaili ja henkinenkin krapula vaivasi. Viisikymppisenä aloin kokea kuolemanpelkoa. Asia oli mielessä, jos ei aivan päivittäin niin ainakin viikoittain. Sekin askarrutti, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
Mieltäni painoivat myös nuorempana isän kanssa haastetut riidat. Isän kuolinvuoteella pyytelin häneltä anteeksi, vaikka isä ei ollut siinä vaiheessa enää tajuissaan. Hän kuolikin seuraavana yönä.
Seuraavina vuosina juomiseni harveni. Samassa talossa asui nainen, jonka kanssa ystävystyin, ja sekin vähensi tarvetta juomiseen. Muutama vuosi sitten postiluukustani kolahti eräänä alkukesän päivänä hengellinen kirja Tie Jeesuksen luo. Siirsin kirjan hyllyyn.
Syksyllä tuo kirja sattui käteeni ja aloin lukea sitä. Kirjan kautta minussa virisi toivo paremmasta elämästä. Kirjan välissä oli kortti, jolla tilasin kirjeellisen raamattukurssin. Kurssi avasi minulle Raamattua, ja innostuin lukemaan sitä myös itse. Kolmen kuukauden kuluttua rukoilin taas anteeksi sitä, että olin riidellyt isän kanssa. Nyt tunsin, että se synti annettiin anteeksi — kuten kaikki muutkin synnit, jotka tulivat silloin mieleeni. Oloni oli kevyt ja huoleton. Myös kuolemanpelko hävisi kokonaan. Tästä rukouksesta elämäni muuttui. Nyt minulla on sisäinen rauha.
Kävin ostamassa läheisestä kirkosta hengellistä luettavaa. Mielessäni oli myös eräs toinen seurakunta, jossa aloin käydä ja pian liityin siihen. Seurakunnasta sain ystäviä ja toimintaa.
Odotan sitä hetkeä, kun kohtaan Jeesuksen, minun Vapahtajani!
Elämäni oli ulkoisesti mallillaan. Olin naimisissa ja meillä oli kaksi lasta. Olin mukana politiikassa ja urheilin paikallistasolla. Kaikki näytti ulospäin hyvältä. Sisäisesti olin kuitenkin niin hukassa kuin ihminen voi olla. Elin kuin sumussa, vailla päämäärää. Paha olo sisälläni voimistui. Joskus nukkumaan mennessä mieltäni vaivasi ajatus, että tässä elämässä ei tule aina uutta peliä. Kun ajattelin elämää ilman urheilua, näin pelkkää tyhjyyttä. Kun elämä on ohi, se on ohi. Uutta kautta ei tule…
Tänään voitan raveissa ja reilusti, enhän voi jatkuvasti hävitä. Voittoja tulikin, kokonaisuus oli kuitenkin miinuksella. Olin täysin koukussa. Raveihin ei ollut enää varaa ja siirryin baareihin. Peliautomaatille kelpasi lainat ystäviltä, vuokra- ja ruokarahat. Pelasin viimeiseen lanttiin asti. Viimein tuli stoppi; häätö kodistamme. Jäljelle jäi vain yksi keino…
Halusin löytää tarkoituksen elämälle; omalle, läheisteni ja kaikkien ihmisten elämälle. Miksi elän? Miksi joku toinen kuolee? Mitä järkeä tässä kaikessa on? Entä jos kuolen, mitä silloin tapahtuu? Uskoin kyllä Jumalaan. Sellaiseen kaukaiseen, pilven päällä istuskelevaan henkiolentoon, jota en sen tarkemmin tuntenut. Minua ärsyttivät uskovien puheet Jeesuksesta. En tajunnut, mihin Jeesusta tarvittiin. Minusta hän vaikutti aika turhalta hepulta…
Koin kotona lapsena kauhun hetkiä, isän riehuessa humalassa kirveen kanssa. Kärsin häpeästä ja heikosta itsetunnosta. Etsin hyväksyntää ja ajauduin jo nuorena käyttämään päihteitä. Jouduin vankilaan 15-vuotiaana. Linnareissuja ehti kertyä kahdeksan. Vankilakierteen aikana hain turhaan apua joogasta ja meditoinnista. Hädissäni hakeuduin jopa psykiatriselle osastolle, sekään ei auttanut…
Lapsena koin, ettei mikään pärjääminen riitä, vaan aina olisi pystyttävä parempaan. Riittämättömyyden tunne seurasi minua tietysti myös aikuisuuteen. Tein ja saavutin paljon, mutta mikään ei tuntunut riittävältä siihen, että olisin hyväksyttävän riittävä ihminen. Tällainen ristiriita ihmisen elämässä synnyttää vihaa ja epävarmuutta.
Eräänä päivänä luin kansalaiskoulun johtajaopettajan — nykyään kai puhuttaisiin rehtorista — korjaaman uskonnonkokeen perästä ylimääräisen merkinnän, joka alkoi sanoilla: ”Etkö sinäkin voisi…
Minulla oli onnellinen lapsuus 4-henkisen perheen kuopuksena. Vietin kesät maalla mummolassa siskoni ja serkkujeni kanssa ja välillä tätieni luona. Myöhemmin vanhempani ostivat rantapaikan, ja olimme siellä paljon. Elimme tavallista keskiluokkaista elämää.
Opin lukemaan jo ennen kouluun menoa, ja pärjäsin koulussa aina hyvin. Itsetuntoni on vahva enkä antanut muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa omiin päätöksiini. Lukioon mennessäni punk-kulttuuri oli rantautunut Suomeen, ja sen myötä heräsin elämään. Aloin ajatella omilla aivoillani, enkä tyytynyt ajelehtimaan massan ja muoti-ilmiöiden mukana. Minusta tuli siis punkkari ja myös rauhanaktivisti, ja olin aktiivisesti mukana ympäristöjärjestöissä. Halusin muuttaa maailmaa paremmaksi. Uskoin ihmiseen ja hänen kykyynsä tehdä yhteisestä maapallostamme parempi paikka. Kiersin monilla festareilla ja konserteissa, sillä myös musiikilla oli suuri merkitys elämässäni, heräsinhän sen kautta elämään.
Sitten siskoni tuli uskoon. Olimme aina olleet hyvin läheisiä, ja ajattelinkin, että minunkin on tehtävä ratkaisuni Jumalan suhteen joskus, sillä jotenkin tiesin, että Jumala on olemassa. Ajattelin kuitenkin miettiväni asiaa sitten vasta joskus vanhana. Nyt olen nuori ja haluan elää!
Jumalalla oli ilmeisesti muuta mielessä. Lähdin pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen Ruotsiin kehittämään entisestään ruotsin kielen taitojani sekä opiskelemaan kasvisruoan valmistusta, koska olin siirtynyt kasvissyöjäksi. Päädyin siskon vaikutuksesta pieneen syrjäiseen kylään, paikkaan, jossa en tuntenut ketään. Luontoihmisenä vietin kaikki vapaa-aikani metsissä samoillen eväät, kartta ja kamera repussa. Erään kerran olin jälleen kiivennyt jonkun korkean mäen päälle ja ihailin edessä avautuvaa kaunista maisemaa järvineen ja kaukana sinisinä siintävine mäkineen. Tunsin oman pienuuteni maailmankaikkeudessa ja jostakin kumpusi mieleeni Psalmin sanat: ”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” (Ps. 8:4,5) Ihmettelin, miksi Jumala oli pitänyt minusta niin hyvää huolta. Olinhan saanut kaikki, mitä olin halunnut, ja minulla oli kaikki muutenkin hyvin. Miksi Jumala piti minusta huolta, vaikka minä en ollut välittänyt hänestä?
Olin lapsena käynyt perheeni kanssa kirkossa ja mummolassa perheleirillä kesäisin – niiltä ajoilta kai nuo sanat olivat mieleni sopukoihin kätkeytyneet. Murrosikäisenä olin jättänyt kirkossakäynnit, sillä Jumala ei merkinnyt minulle henkilökohtaisesti mitään. Ekologiaa opiskelleena olin kuitenkin vakuuttunut, että näin toimiva systeemi sen pienine tarkkoine yksityiskohtineen ei voi olla sattuman tulosta, vaan Jumalan on täytynyt maailma luoda. Myöskään tämä vain silmänräpäyksen kestävä elämämme ikuisuuteen verrattuna ei voi olla vain sattumaa, vaan silläkin täytyy olla joku tarkoitus ollakseen mielekästä.
Halusin tietää, mitä Raamatussa oikein kerrotaan, mutta koska se on kovin paksu kirja ja minä malttamaton, niin päädyin lainaamaan naapurissa asuvalta vanhalta suomalaisrouvalta Ikuiset kertomukset -kirjasarjan. Siitä oli hyvä aloittaa. Koska lähes kaikki työtoverini sattuivat olemaan suomea puhuvia ruotsinsuomalaisia, kävin myös läheisessä adventtikirkossa – kielikylpyjä ottamassa. Eräs työkaverini sattuikin kerran kysymään minulta, että olenko uskovainen. Olin hämmentynyt, enkä osannut vastata mitään. Tiesin, että elämässäni oli kaikenlaista, joka ei kuuluisi uskovaisen elämään, joten en voinut vastata myöntävästi, mutta en uskaltanut kieltääkään, sillä jälleen kerran mieleeni tuli jostakin Raamatun sanat: ”Joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.” (Matt. 10:33) Se oli liian iso riski otettavaksi.
Pian tuon minulle esitetyn kysymyksen jälkeen pohdin elämääni, ja päätin, että jos joku seuraavaksi
kysyy asiaa, vastaan ”kyllä”. Mietin, mitä se kohdallani käytännösä tarkoittaa, ja päätin muuttaa elämääni sen mukaiseksi ja luopua asioista, jotka eivät uskovan elämään sovi. Ei niin että tulisin hyväksi ihmiseksi vaan koska halusin tuottaa iloa Jeesukselle, joka oli maksanut minustakin kovan hinnan: oman elämänsä. Toistaiseksi vielä satunnainen, mielihyvähakuinen alkoholin käyttö sai loppua. Miksipä minun enää tarvitsisi humaltua, koska usko Jeesukseen tuo elämään sisällön, jota ei tarvitse paeta päihteisiin. Mielimusiikista luopuminen oli tuskallisinta, sillä se oli kuin huumetta minulle. Itkin ja taistelin Jumalan edessä, että eikö enää koskaan näitä! Koin, miten hellästi hän katsoi minuun ja rakasti, ja entinen elämäntapani aivan kuin liukeni edessäni.
Olen iloinen, että Jumala johdatti minut Ruotsiin, keskelle ei mitään, pois ystäväpiiristäni. Siellä hän saattoi puhua minulle luonnon kautta niin, että aloin ymmärtää. Ja niin rauhanaktivisti sai oppia tuntemaan itse Rauhanruhtinaan, Jeesuksen!
Raamatusta sain vastaukset nuoren mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin. Opin ymmärtämään, mistä tässä elämässä on kyse. Se, mitä nyt näemme, ei ole koko totuus. Emme ole täällä vain sattuman oikusta, vaan meidät on luotu parempaa varten: paratiisiin – tai taivaaseen, millä nimellä sitä halutaankin kutsua. Paikkaan, jossa ei ole kuolemaa, sairautta eikä kyyneleitä, vaan kaikki on täydellistä, siis täydellistä! Olemme nyt tämän lyhyen elämämme ajan mukana Jumalan ja hänen vihollisensa välisessä suuuressa taistelussa, jonka Jeesus jo voitti ristillä ja joka vain odottaa loppuhuipennustaan, pahan lopullista tuhoamista ja todellinen elämä alkaa. Se elämä, jota varten meidät alun perin luotiinkin. Hän on luvannut tehdä uudeksi kaikki, myös tämän kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta täynnä olevan maailman. Sitä päivää odotan turvallisin mielin!
Olen edelleen hyvinkin puutteellinen ihminen, ja juuri siksi tarvitsenkin anteeksiantoa ja armoa Jeesukselta. Haluan olla Vapahtajani käytettävissä ja tuoda uskoa ja toivoa tähän elämään.
Minulla oli kaikki ulkonaisesti hyvin. Oli onnellinen perhe, menestystä ammatissa ja kaunis koti.
Joskus iltaisin kuitenkin katselin ikkunasta ulos ja ihmettelin ahdistustani. Nukkumaan mennessä liki itkin, kun kyselin mielessäni onko Jumalaa olemassa. Toisaalta ajattelin, että uskovaiset ihmiset joutuvat elämään niin rajoittunutta elämää, että se ei voi olla minun juttuni ja sopii vain ikäihmisille. Kuka nyt haluaa elämänsä nuorena pilata? Ja jos minusta tulisi uskovainen, voisinko edes jatkaa näin turhamaisessa ammatissakaan parturi-kampaajana? Tässähän vaan ihmisiä kaunistetaan?
Minulla kävi asiakkaita, jotka olivat uskossa. He ilmeisesti huomasivat kiinnostukseni ja eräs heistä alkoi tuoda minulle hengellisiä kirjoja, joita suorastaan ahmin. Kirjoja lukiessani ja näitä ihmisiä katsoessani aloin ymmärtää, että ilman Jumalaa elämä kumisee tyhjyyttään. Kun sain näitä kirjoja vain kerran kuussa, niin se oli aivan liian pitkä aika odottaa uutta luettavaa. Vaikka asiakkaani toi joskus useammankin kirjan kerrallaan, sekään ei riittänyt. Sitten sain älynväläyksen: tajusin mennä kirjastoon etsimään itselleni lisää luettavaa.
Samaistun kirjojen kertomuksiin ihmisten elämästä. Työmatkoilla katselin vanhaa taloa, jota alettiin kunnostaa ja myös maalattiin. Muistan, kuinka ajattelin, että noin käy ihmisellekin, kun hän löytää Jumalan – elämään tulee värit. Minä olin elänyt väritöntä elämää. Jälkeenpäin olenkin oivaltanut, että ilman Jumalaa ihmiseltä puuttuu kaikki.
Asiakkaani näki kasvavan kiinnostukseni ja niin hän pyysi minua mökilleen kylään. Siellä sain ottaa Jeesuksen vastaan Herrana ja Vapahtajana, kun minun puolestani rukoiltiin. Minulta kysyttiin, haluanko ottaa Jeesuksen sydämeeni. Minä tahdoin! Minulla oli siinä tunne kuin olisin ollut raikkaassa suihkussa ja Raamattu kertookin, että meidät pestään puhtaaksi kaikesta synnistä. Sydämeeni tuli rauha. Muutuin niin, että se näkyi – elämääni oli tullut valo ja värit!
Tyttärenikin tuli samaan aikaan uskoon ja me molemmat innostuimme katutyöstä. Joka viikko mieheni totesi, että se on sitten taas perjantai ja meidän naiset lähtee kadulle.
Kun elämässäni sitten alkoi olla vaikeuksia ja haasteita, en olisi varmaan selviytynyt niistä ilman Jumalan antamaa sisäistä rauhaa. Lääkärit ovat myös saaneet ihmetellä niitä rukousvastauksia, joita terveysongelmieni kohdalla on saatu. Työkykyni on ollut uhattuna monta kertaa ja tässä minä vaan olen – sakset ja kampa kädessäni, niin kuin Jumala minulle näytti silloin kun häneltä kyselin, saanko nyt sitten uskovaisena tehdä tätä kampaajan työtäni. Monen kollegani työ on päättynyt allergisuuteen ja astman puhkeamiseen, ja tilanne näytti minunkin kohdallani pahalta. Jouduin vuosikausia syömään kortisonia astmaan ja hajuaistinikin oli kokonaan kadonnut ja tietysti iho oli käsissäni rikki.
Lääkärit jo kielsivätkin minua enää jatkamasta ammatissani, mutta silloin seurakunnan tilaisuudessa vieraili puhuja, joka rukoili minunkin puolestani. Jumala vastasi siihen rukoukseen. Muistan hyvin, kuinka vähän sen jälkeen tuttu myyjä tuli huolestuneena luokseni, kun seuraavan kerran kaupassa käydessäni aloin itkeä leipähyllyn luona.
”Ei minulla ole mitään hätää. Itken tässä ilosta, kun tuoreen leivän tuoksu on vaan niin ihana!”
Sain kertoa hänellekin, millainen ihme minulle oli tapahtunut, että sain taas jatkaa työssäni kokonaan parantuneena ja kuukausia poissa ollut hajuaistinikin palautui yhtäkkiä.
Hieno uskova kirurgi, Sakari Orava on ollut myös Jumalan parantavana välikappaleena minun kohdallani, kun jalkojani oli jo moneen kertaan leikattu ja tilanne alkoi olla toivoton. Sairastin merkillistä tautia, jossa varpaitteni luut sananmukaisesti murenivat. Lääkärien ennuste oli se, että istun loppuelämäni pyörätuolissa ja tarvitsen kovia kipulääkkeitä jatkuvasti. Vuonna 2002 tehtiin kuitenkin viimeinen yhdestätoista leikkauksesta. Olen joutunut moneen kertaan opettelemaan kävelemisen uudelleen, mutta näillä lyhytvarpaisilla jaloilla sitä vaan mennään ja työtä tehdään ja ylistetään ihmeellistä Jumalaa!
Olen kasvanut tavallisessa kodissa äidin, isän ja veljeni kanssa. Meillä ei ollut kristillistä taustaa, kävimme kirkossa vain häissä ja hautajaisissa. Vanhemmat ottivat alkoholia viikonloppuisin ja meno oli tyypillistä 1970-luvun tehdastyöläisperheen elämää. Olen syntynyt v. 1971. Jo nuorena aloin kokeilla tupakkaa ja alkoholia, jota sai helposti ”lainattua” vanhempien pullosta. Teininä elämäni oli vauhtia ja sekoilua. Näin jälkeenpäin se hävettää suuresti. Onneksi Jumalalla on omat suunnitelmansa. Toilailuista huolimatta hän esti sattumasta mitään ikävää. 1980-luvun lopulla sain tavata tulevan puolisoni ja ihanan anoppini, joka minut johdatti uskon polulle.
Luulin olevani ”taivaskelpoinen”. Erään kerran uskovainen anoppini sanoi minulle: ”Haluan päästä taivaaseen ja siksi tein ratkaisun Jeesuksen puoleen.” Tämä puhutteli minua niin, että aloin miettiä elämääni uudelleen.
Äitini opetti minulle iltarukouksen ja luin sitä teininäkin kunnosta riippumatta. Uskoin Jeesukseen ja Jumalaan, mutta en tiennyt, että minun pitäisi tehdä jokin ”ratkaisu”. Luulin, että pääsen uskollani taivaaseen! Onneksi anoppini sanoi ne sanat. Hän ei saarnannut minulle, vaan puhui omista kokemuksistaan ja yleistä uskonasioista. Mutta se lause oli ratkaiseva. Olin silloin 24-vuotias ja kyllästynyt jo aiemmin alkoholiin ja tupakankin olin jättänyt mieheni tavattuani. Olin 16-vuotias, kun aloitimme seurustelun. Suhde on kestänyt ja tänä vuonna tulee 27 vuotta yhdessä. Meillä on kaksi ihanaa lasta 15- ja 17-vuotiaat.
Lähdin anopin kanssa hengelliseen tilaisuuteen, mihin en ollut tottunut. Erityistä oli se, että puhuja otti esille kohdan, jonka olin lukenut Raamatusta ennen lähtöä. Minusta se oli jonkinlainen ”merkki”. Tulin uskoon seuraavassa kuussa. Olin ajatellut, että kun puhuja kysyy, haluaako joku, että hänen puolestaan rukoillaan, niin minä olen valmis. Rukouksen aikana ei mitään konkreettista ihmettä tapahtunut. Kaikki jatkui kuin aiemmin, mutta sisäisesti olin muuttunut. Kiroilu ja huonot tavat jäivät pois. Aloin rakastaa kaikkia enkä väheksynyt ketään. Halusin kertoa kaikille Jeesuksesta ja siitä hyvästä, mitä hän on tehnyt minun ja kaikkien puolesta. Luin paljon Raamattua ja kirjoja ihmisistä, jotka olivat tulleet uskoon ja kuuntelin kaunista hengellistä musiikkia.
Nyt on kulunut 15 vuotta tuosta päivästä. Aika on ollut hyvää ja olen kiitollinen, että olen saanut kasvaa uskossa. Olen oppinut paljon siitä, mikä on oikeasti tärkeää elämässä ja millaista on elää uskovana. Huolet ja murheet eivät lopu uskoontulon hetkellä, mutta niiden käsittely sujuu eri tavalla. Itse ei tarvitse sinnitellä, vaan voin rukoilla ongelmiin apua Jeesukselta. Hän on vastannut pyyntöihini! Seurakunnassa on ihan tavallisia ihmisiä. Luulin, että on jokin ”pääsyvaatimus”, että voi sanoa itseään uskovaksi. Ainoa ”vaatimus” on, että uskoo Jeesuksen syntien sovittajaksi ja omaksi Herraksi. Siitä on ilo kertoa toisillekin. Nyt olen vapaa niistä haluista, joita ennen uskoontuloa oli. Mieli ei ole tehnyt alkoholia, ei tupakkaa, ei vieraita suhteita, ainoastaan lisää tuntemusta Jumalan valtakunnan työtä kohtaan. Onneksi sain jo nuorena tutustua Jeesukseen. Olen aloittanut opinnot kristillisessä koulussa ja tulevaisuudessa haluan tehdä töitä seurakunnassa tai muuten hengellisessä ilmapiirissä. Pidän työstä ihmisten parissa. Tavoitteena on sosionomin ja kirkon nuorisotyönohjaajan työhön pääsy. Sitä ainakin opiskelen, mutta Luoja saa päättää mihin minut laittaa. Hän tietää parhaiten.
Perheen ja kotiäidin arkea eläessäni tiesin tehneeni elämässäni väärin. Tunsin, miten teot, ajatukset, sanat ja laiminlyönnit olivat raskaina päälläni.
Vuonna 2004 neljännen poikamme syntymän jälkeen huoli lapsista ja heidän tulevaisuudestaan alkoi ahdistaa rinnassani. Pohdin myös elämän tarkoitusta. Syyllisyys tuntui musertavalta eikä siitä näyttänyt olevan ulospääsyä.
Heräsin hyvän ihmisen unesta ja tajusin, etten omalla yrittämisellä ja itseltä vaatimisella voi päästä rauhaan. Ei minulla ollut mitään tekoa tai lahjaa, jolla olisin hyvittänyt oman pahuuteni. Tiesin olevani syyllinen Jumalan edessä. Olin rikkonut häntä vastaan. Kyselin, Jumalalta, kuka hän on, missä hän on, kuuleeko hän ja auttaako hän. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni halun lukea Raamattua ja ymmärtää sitä. Sanan kautta tulin syvään synnintuntoon, jota en tietenkään silloin sellaiseksi ymmärtänyt.
Tämä oli se lähtökohta, johon Jumala alkoi avata minulle armoa. Jeesuksen puheet, Paavalin kirjeet roomalaisille ja galatalaisille ja etenkin Lutherin Galatalaiskirjeen selitysteos kirkastivat, mikä elämässäni oli pielessä. En ollut matkalla taivaaseen, en kulkenut Jeesuksen kanssa. Olen syntinen, Jumala näkee salatuimpaan saakka ja vaatii täydellistä lain noudattamista siltä, joka sitä lähtee noudattamaan ja luulee sen avulla pelastuvansa. Jumalaa ei pääse pakoon tekohurskauteenkaan. Kuka pelastaa minut? Tähän etsin vastausta. Ja tähän Jumala vastasi sanansa kautta.
”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa.” (Room. 3:22)
”Mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.” (Room. 3:26)
Voiko se todella olla niin helppoa. Uskomalla Jeesukseen, siihen, että hän sovitti syntini ja kärsi rangaistuksen minun puolestani, minä pelastun. ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” Voiko tämä olla totta? Kyllä, tätä on armo.
Se ilo ja vapaus joka tästä seurasi on kantanut minua nämä kymmenen vuotta. Minun ei tarvitse suorittaa ja yrittää Jumalan edessä. Hän rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen. Olen hänelle niin rakas, että hän antoi Poikansa syntyä tähän syntiseen maailmaan, antoi tänne palan itseään, uhrasi itsensä ihmisten puolesta. Hän antoi todistuksen rakkaudestaan kirjallisena, jotta jokainen ihminen voisi laillani sen lukea tai kuulla, ymmärtää ja ottaa vastaan.
Jumalan sana on voimakas, eläväksi tekevä sana. Joskus se kirpaisee luihin ja ytimiin saakka, mutta se on yksi sen tehtävistä. Sana ei tyhjänä palaja. Vaikka kaikki muu ympäriltä kaatuisi, Jumalan sana ei kaadu, se on ikuinen. Jumala on sitoutunut sanaansa. Jeesus on Sana, joka tuli lihaksi. Hän pelastaa.
Näinä kymmenenä vuotena, jotka olen uskontiellä vaeltanut, en ole kertaakaan pettynyt Jumalan sanaan. Olen pettynyt itseeni ja ihmisiin, mutta en Jumalan sanaan. Rakkaus Raamattuun on vienyt minut opiskelemaan teologiaa ja olen saanut kokea olevani Jumalan avaamalla tiellä.
Uskon varassa elän tänään elämääni iloineen ja suruineen tietäen ja luottaen siihen, että Jumala on läsnä elämässämme. Hän kuulee ja auttaa. Tapahtui mitä tahansa, olemme hänen käsissään. Hänen armonsa antaa ilon ja rohkeuden elää aktiivista, yhteiskunnallisesti osallistuvaa elämää, matkalla kohti taivaan kotia.
Olin tunnollinen ja kiltti lapsi. Sain pienestä pitäen kiitosta siitä, että olin äidin apuna kotitöissä ja pienempien sisarusteni hoivaaja varsinkin vanhempieni eron jälkeen. Myös koulu meni hyvin, koska hoidin asiat niin huolellisesti ja kiltisti. Mutta kiltteys ei tee ihmistä muita paremmaksi. Päinvastoin se johti liialliseen vastuuntuntoon, joka oli taakka. Kouluaikoina ihmisten mielipiteet vaikuttivat minuun liian paljon. Koin ehkä tuosta syystä jännittämistä ja joskus ahdistusta. Yritin kovasti olla ”hyvä ihminen” ja miellyttää muita.
Kiltteyden kautta säästyin monelta pahalta asialta nuoruudessani, mutta en kuitenkaan nähnyt joka päivä rikkovani Jumalan tahtoa vastaan eri tavoilla. Pyhä Henki ei ollut vielä voimanani, vaan näin ainoastaan omat mahdollisuuteni tässä elämässä. Luin Raamattua joskus, kun oli vaikeata, mutta Jeesusta en vielä tuntenut oikein henkilökohtaisesti.
Kerran eräs ulkomaalaistaustainen ystäväni kysyi: ”Do you love Jesus?”. En voinut vastata suoraan hänen kysymykseensä, mutta kerroin hänelle ihmeellisen näyn, jonka olin saanut. Valvoin eräänä iltana. Ylioppilaskirjoitukset painoivat ja sydämeni oli raskas muistakin asioista. Äkkiä näin Jeesuksen, joka ojensi kätensä, että tarttuisin niihin. Sain pitää käsiäni Jeesuksen käsissä. Hänen katseensa oli täynnä rakkautta. Samassa kaikki huoleni ja murheeni pyyhittiin pois.
Useana kesänä olin vapaaehtoisena venäläisille lapsille ja nuorille järjestetyillä leireillä. Oli liikuttavaa nähdä, miten vastaanottavaisia nämä orvoiksi jääneet lapset olivat Jumalan rakkaudelle. Ennen erästä leiriä puolestani rukoiltiin. Silloin koin voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen ja Jeesuksen rakkauden tulvan. Sain ymmärtää Jumalan olevan rakastava Isä, joka tahtoo minun elävän yhteydessään ja johdattaa minua.
Tuon tapahtuman jälkeen Jumalan Sana, raamattu, alkoi avautua uudella tavalla. Vaikka olin arka ja nuori tyttö, sain alkaa rakentaa elämääni vahvalle perustalle; kestävälle Kristus-kalliolle. Jumala paransi itsetuntoani raamatun sanojen kautta. Elämääni laskeutui Jumalan rauha ja ilo. Sain oppia tuntemaan, että paras tie on Jeesus. Kaikki tällä tiellä vaeltavat Jeesuksen omat, raamatulliset kristityt yli seurakuntarajojen, ovat samaa Jumalan lapsilaumaa.
Myöhemmin pääsin opiskelemaan sosionomiksi Suomen Raamattuopistolle. Noina aikoina Jumala johdatti minulle hengellisen kotini, esikoislestadiolaisen herätysliikkeen, piiristä uskovan aviomiehen. Jumala on siunannut meitä rakkaalla lapsella, jolle saamme yhdessä kertoa Jeesuksesta. Tiedän sen tärkeyden omasta kokemuksestani, sillä olen itsekin saanut kuulla Jeesuksesta jo lapsena. Toivon, että voin levittää ilosanomaa laajemmallekin.
Jumala on antanut minulle elämäni lahjaksi. Jumalalle elämistä on, että uskon syntini anteeksi arjessa. Tänä päivänä saan myöntää virheeni ja tuoda syntini Jumalalle. Minun ei tarvitse itse yrittää olla jotain. Minulle on tärkeää, että Jumala antaa apunsa ja johdatuksensa kaikkiin tilanteisiin ja asioihini. Siksi tarvitsen Jumalan sanaa, rukousta ja seurakuntayhteyttä voidakseni vahvistua ja pysyä uskossa. Pyhä Henki voi sitä kautta myös luoda minussa uutta mieltä ja tahtoa elää Jumalan Sanan mukaisesti.
Pitkälti kipeistä lapsuuden kokemuksistani johtuen olin varhaisnuoruudessa arka, ujo ja hiljainen. Ylä-asteella koettu koulukiusaaminen lannisti ja vääristi minäkuvaani. Kärsin myös monenlaisista peloista. Teini-iässä aloin kokeilla alkoholia. Myöhemmin mukaan tulivat vahvemmatkin aineet. Sain niistä lisää itseluottamusta, mutta lopulta käyttö vain lisäsi pelkoja.
Päihteiden käytöstä huolimatta pyrin hoitamaan työt ja koulun hyvin ja annoin itselleni luvan bailata rankemmin. Siitä seurasi hankaluuksia ja paineita, koska pelkäsin paljastuvani. Ajoittain olin paljon poissa töistä ja koulusta, mutta en kuitenkaan menettänyt koulu- ja työpaikkaani.
Vähitellen ajauduin yhä syvempiin vesiin. Keväällä 2009 minut pysäytti pitkän ihmissuhteen päättyminen ja hätä tuon läheisen ihmisen sairastumisesta. Se herätti minussa kysymyksiä elämästä yleensä. Huusin apua Jumalalta ja itkin tuskissani: Jos olet olemassa, auta! Siinä hetkessä näin elämäni ja tilanteeni silmästä silmään. Ihmissuhdesotkut, päihderiippuvuus, jatkuva viha ja katkeruus olivat kovettaneet sydämeni. Halusin päästä vapaaksi.
Silloin löysin rippikouluaikaisen Raamattuni ja aloin lukea sitä. Ymmärsin, että haluan elämältä enemmän ja jotain parempaa. Halusin perheen ja hyvän elämän. Pian sen jälkeen päädyimme aloittamaan suhteemme alusta.
Satunnainen päihteiden käyttö varjosti kuitenkin edelleen elämääni, kunnes aloin odottaa esikoistamme. Tiesin, että käyttö piti lopettaa kokonaan. Ymmärsin myös, että en voi elää elämääni ikään kuin kahdella tiellä. Halusin kääntyä täysin sydämin Jeesuksen puoleen, seurata häntä pysyvästi. Rukoilin paljon ja aloin käydä eri seurakunnissa, missä puolestani rukoiltiin. Tulin kyllä kohdatuksi ja hoidetuksi, mutta minun oli vaikea päästää ketään lähelle. Ajoittain lannistuin, mutta rukous auttoi aina. Jumala oli voimakkaampi kuin yksikään peloistani. Hän auttoi minua kohtaamaan pelkoni ja hiljalleen Jeesus on vapauttanut minut peloista.
Suhde elävään Jumalaan, kaiken Luojaan, kantaa ja pitää minut elossa tänäkin päivänä. Nyt olen kahden ihanan tyttären äiti. Olen heistä syvästi kiitollinen. He ovat parasta mitä elämässäni on tapahtunut. Joka päivä seuraan heidän kasvuaan ja ihmettelen Luojamme säteilyä heissä.
Katselin pienestä pitäen usein dokumentteja dinosauruksista ja evoluutiosta. Maailman iäksi kerrottiin miljoonia vuosia ja aloin uskoa evoluutioon, vaikken tuntenutkaan teorian yksityiskohtia. Kaikkihan siihen uskoivat.
Vielä kesällä 2011 ajattelin niin. Tyttöystäväni oli kertonut minulle omasta uskostaan taivaan ja maan Luojaan ja Jeesukseen, mutta en halunnut keskustella asioista enempää, koska se ei kiinnostanut minua lainkaan. Näkemyseromme eivät kuitenkaan estäneet meitä avioitumasta ja vielä samana vuonna olimme viettämässä joulua anopin luona.
Anoppi luki raamatusta jouluevankeliumin. Ensimmäistä kertaa sanoma kosketti minua. Katsoimme vielä yhdessä The Passion of the Christ –elokuvan ja se vaikutti minuun syvästi. Mietin, onko tuo mies oikeasti kuollut minun puolestani.
Seuraavina päivinä turvauduin rukouksessa Jeesukseen ensimmäistä kertaa. Sain fyysisesti kokea Pyhän Hengen kosketuksen. Sanoin Jeesukselle: ”Annan koko elämäni Sinulle.”
Olin erittäin innoissani uudesta uskonelämästä ja minulla oli kova halu kertoa uskostani muille. Kävin helluntaiseurakunnassa kasteella ja aloin soittamaan kitaraa ylistysbändissä. Saimme vaimoni kanssa tyttären kesäkuussa 2012 ja kaikki oli hienosti.
Jotain kuitenkin tapahtui. Piti löytää töitä. Ja oikeastaan piti ensin miettiä, mikä olisi sellainen työ, jota haluaisin tehdä. Ystäväni eivät tulleetkaan uskoon todistamiseni perusteella ja uskosta kertomisesta alkoi tulla pakonomaista. En viihtynyt työssäni päivittäistavarakaupassa ja aloin etsiä muuta työtä. Työ turvalisuusalalla tai armeijassa alkoi kiinnostaa uudelleen, vaikka olin päättänyt jo jättää ne ajatuksen syrjään uskoon tultuani.
Siirryin työpaikasta toiseen oman pääni mukaan. Enemmän tai vähemmän rukoilin Jumalaa johdattamaan elämääni. En kuitenkaan tehnyt sitä tosissani, vaan halusin elää oman tahtoni mukaisesti. Taloudellisesti alkoi mennä koko ajan huonommin ja huonommin, vieraannuin Jumalasta ja yritin pelastaa huonosti menevän elämäni.
Joulukuussa 2013 katsoimme vaimoni kanssa ohjelman, jossa puhuttiin Jeesuksen seuraamisesta. Ohjelmassa pastori sanoi: ”Seuraatko oikeasti Jeesusta? Tunteeko Jeesus sinut? Onko Jeesus sinun elämässäsi ensimmäisellä sijalla?” Jumala puhutteli meitä voimakkaasti tuon ohjelman kautta. Ymmärsimme, että omia teitä kulkemalla ilman Jumalan johdatusta voi pahimmillaan eksyä pois uskosta. Jotenkin olin tämän tiedostanut, mutta tarvitsin Jumalan selkeämpää ohjausta. Sain tulla Jumalan eteen sellaisena kuin olen ja pyytää Hänen apuaan elämääni. Kaduin tekojani ja uudistuin uskonelämässäni.
Sen jälkeen uskalsin ensimmäistä kertaa sydämestäni sanoa, että tahdon Hänen tahtonsa tapahtuvan elämässäni. Voin pyytää jokaiseen päivää Pyhän Hengen voimaa ja johdatusta. Olen saanut Jumalan avulla rohkaisua, sielunhoitoa ja vahvistusta heikoille alueilleni.
Viime kuukausina olen saanut uskonelämästäni enemmän kuin aiemmin yhteensä. Rohkaisen heittäytymään taivaan ja maan Luojan, Jumalan, varaan ja seuraamaan Jeesusta koko sydämestä. Se on parasta, jännittävintä ja palkitsevinta elämää.
Kestävyysgeenit ja raskaat maatalon työt siivittivät juoksuni maailman huipulle. Vuonna 1980 Moskovassa voittamani olympiahopea ja -pronssi olivat paras saavutukseni, mutta niiden voittaminen ei tyydyttänyt sisintäni täysin.
Synnyin ja kasvoin Posiolla suurperheessä, jossa oli 23 lasta. Totuin maatalossa jo nuorena kovaan työntekoon. Pidin urheilusta: harrastin yleisurheilua, talvisin hiihtoa ja lisäksi jalkapalloa. Ollessani 14-vuotias pääsin valmennettavaksi. Kestävyysgeenit, metsässä vaeltelu ja maatalon raskaat työt auttoivat niin, että pärjäsin kestävyysjuoksussa hyvin. Vaikka maataloustyöt hankaloittivat harjoittelua aina kesä-heinäkuun aikana, aloin silti menestyä. Vuonna 1973 voitin nuorten 5 000 metrin Suomen mestaruuden. Päätin keskittyä urheiluun täysillä ja muutin Saarijärvelle. Parin vuoden päästä tie vei Hämeenlinnaan, jonne pääsin opiskelemaan metsätyönjohtajaksi. Siellä tutustuin tulevaan vaimooni, Orvokkiin.
Valmistuttuani Hämeenlinnasta metsätyönjohtajaksi minua pyydettiin töihin Kauhajoelle. Samalla voisin edustaa Kauhajoen Karhua. Treenien lisäksi kunto pysyi hyvin yllä, kun jouduin kävelemään työni vuoksi useita kilometrejä päivässä.
Ennen Moskovan vuoden 1980 olympialaisia päätin keskittyä treenaamaan tosissani, joten otin virkavapaata työstäni. Hain kuntoa vuoristoleiriltä Yhdysvalloista, New Mexicon Albuquerquesta. Leiri toikin tulosta ja kuntoni nousi ihan uudelle tasolle. Pääsin edustamaan Suomea olympialaisiin ja voitin hopeaa 10 000 metrin juoksussa ja pronssia 5 000 metrin juoksussa. Se oli urheilu-urani paras saavutus. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt sisimpääni täysin.
Isäni kuoltua minussa heräsi kuolemanpelko. Aloin miettiä uudelleen uskonasioita, joista olin kuullut lapsuudenkodissani. Hierojani uskoontulon ja sen aikaansaaman muutoksen myötä ajattelin, että tuota minäkin tarvitsen. Päätin ostaa Kauhajoen kirjakaupasta Raamatun, jota luin sitten harjoitusmatkallani ulkomailla. Jeesuksen sanat ”Minä ole tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” pysäyttivät. Juostessani vuoristopolulla mietin, että minun täytyy ottaa Jeesus henkilökohtaisesti vastaan. Rukoilin, että saisin voimaa ja rohkeutta mennä hengelliseen tilaisuuteen, kun palaan Kauhajoelle.
Kesä kului ja asia jäi taka-alalle. Oli kulunut jo lähes vuosi siitä, kun olin alkanut miettiä uskonasioita. Kolme päivää ennen seuraavaa matkaa päätin mennä hengelliseen tilaisuuteen. Minulla oli paljon kysymyksiä mielessä. Tilaisuuden loputtua keskustelin saarnamiehen kanssa kaksi tuntia. Sen jälkeen annoin elämäni Jeesukselle. Helpotuksen tunne täytti sisimpäni. Mieleeni tuli, että Moskovassa olin kolmannella ja toisella korokkeella, mutta nyt olin päässyt korkeimmalle korokkeelle.
Uskoontulosta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Täytyy sanoa, että Herra on ollut hyvä ja uskollinen. Hän on pitänyt huolen. Olen saanut elää täyttä elämää.
Olen jatkanut urheilemista aktiiviuran jälkeenkin. Juoksen, teen lihaskuntoharjoituksia ja talvisin myös hiihdän. Pienet kisat ja urheilusuoritukset motivoivat käymään lenkillä. Jäin eläkkeelle työstäni, mutta olen jatkanut metsätalousyrittäjänä. Minulla on nyt enemmän aikaa urheilla. Se auttaa pitämään kunnon hyvänä. Silloin jaksaa paremmin eikä tule niin helposti stressiä.
Viisi vuotta sitten elämäntilanteeni tuntui olevan umpikujassa. Olin alkoholisoitumassa oleva työnarkomaani, joka ei saanut nukuttua. Tilannettani pahensivat moninaiset rakennusprojektit, joita tuntui oikein kasaantuvan työkuvioissani juuri silloin. Oli ulkorakennus- ja lämpölaitostyömaata rinnakkain rakenteilla. Kyseiset rakennusprojektit toivat myös rahoituksen kannalta omat haasteensa. Murehtiminen raha-asioista kuormitti minua vielä kaiken päälle.
Vaimoni Susan oli muutamaan otteeseen ehdottanut lähtemistä kaupungissamme järjestettävälle Alfa-kurssille. Tuntui, että siihen ei kerta kaikkiaan aikani riitä. Koimme Jumalan puuttuvan asioiden kulkuun, kun lähetti erään kuuliaisen palvelijansa tuomaan kutsun vaimon työpaikalle. Vanhempi mieshenkilö oli tullut, puhutellut Susania ja sanonut, että ”Jeesus kutsuu sinua”. Illalla Susanin palatessa töistä hän kertoi kyynelsilmin, mitä oli tapahtunut. Ymmärsin, että ei tarvita kahta sanaa – kyseiselle kurssille oli jotenkin vain ehdittävä. Tuntui vielä kummallisemmalta, kun kyseisenä viikonpäivänä, jolloin Alfa-kurssi järjestettiin, ei meillä Susanin kanssa kummallakaan ollut muuten täydessä kalenterissa mitään menoja ja lasten harrastuksistakin oli välipäivä.
Alfa-kurssilla kohtasimme mieshenkilön, joka oli vähän aikaa sitten saanut tulla uskoon. Hänessä näkyi se, mitä me kaipasimme. Mikä ihmeellinen rauha, rakkaus ja kiinnostus muita kohtaan hänestä kumpusikaan! Kun tuli puhe uskosta, kyseinen kaveri kysyi minulta yllättäen suoraan: ”Uskotko sinä Jumalaan?” Yritin soperrella vastaukseksi jotain… että olin kyllä koko ikäni ollut uskonnollinen mutta… En kuitenkaan voinut valehdella, ja huomasin, että minun suustani vain pääsivät rehelliset sanat ”etten taida silleen tosissaan uskoa”.
Minulle tuli tunne kuin olisin kärynnyt valheenpaljastuskoneessa. Kiinni jäämisen tunne oli kummallinen, kun olin koko ajan pitänyt itseäni niin sanottuna hyvänä ihmisenä. Murruin siinä täysin, kyyneleet vain puskivat läpi väkisin. Miten nololta tuo tilanne myös tuntuikaan. Kuitenkin uskon, että Herra oli sen näin suunnitellut. Sanoohan Raamattu, että ”särkynyttä ruokoa Hän ei muserra”.
Minussa heräsi valtava Jumalan sanan nälkä. Aloin lukea säännöllisesti Raamattua. Viimein koitti eräänä iltana se hetki, että rukoilin sänkyni vieressä polvillani. Samalla, kun esitin kysymyksen ”jos Jeesus olet olemassa” lupasin, että ”tässä olen, tahdon antaa elämäni sinulle”. Mielessä pyöri silti myös, mitä kaveritkin mahtavat sanoa. En tuntenut mitään ihmeellistä juuri sillä hetkellä ja olin osittain pettynytkin sen takia.
Ajattelen nyt jälkikäteen, että Herra halusi koetella, olenko hänelle uskollinen. Muutaman kuukauden päästä tuosta illasta Jumala ilmaisi itsensä minulle tavalla, jota en unohda koskaan.
Minulle on täyttä totta, ettei Golgatalla vuotanut veri vuotanut turhaan. Se veri vuodatettiin kaikkien meidän ihmisten tähden. Monesti olen saanut kokea, että Jeesus elää ja vastaa rukouksiin. Herra puhuu meille monin eri tavoin; toisten ihmisten kautta, luonnossa, Raamatun kautta. Uskon Hänen haluavan, että me, jotka olemme saaneet kokea armon hänen silmissään, jakaisimme kokemuksiamme toisille. Siksi kerron oman tarinani, vaikka en ole millään tavalla vielä valmis ihmisenä ja uskovana. Kyllä tämä saviruukkuni vielä särähtää aikamoisesti välillä, mutta Herra muuttaa minua pikkuhiljaa. Olen kiitollinen Jumalalle ja kaikille, jotka ovat tukeneet minua tällä tiellä.
Makasin sairasvuoteella HUSin sairaalassa vuonna 1988 ja mietin elämääni. Lääkäri tuli aamukierrokselle normaalisti ja katseli sängynpäädystä minua, haastatteli ja kysyi kiusallisena alkoholin käytöstäni. Vastasin ensin vältellen ja valehtelin. Kun lääkäri kysyi uudestaan, kerroin totuuden. Määrät olivat suuria ja lääkäri kysyi: ”Kuinka kauan olet juonut näin paljon?”. Vastasin, että olin ollut suurkuluttaja jo pitkään, mutta näin suuria määriä olin käyttänyt kaksi vuotta. Lääkäri katsoi minuun ja sanoi lakonisesti: ”Toista kahta vuotta ei tule”, ja käveli hiljaa pois huoneesta. Loppulausunnon yhteenveto: ”Ylipainoisella, runsaasti alkoholia käyttävällä nuorella miehellä todetaan 2-tyypin diabetes ja alkoholin aiheuttama maksavaurio”.
Olin silloin 31-vuotias ja vaimoni kanssa meillä oli kolme lasta. Nuorimmainen, neljäs syntyi vielä vähän myöhemmin. Olin yrittänyt lopettaa alkoholinkäytön monta kertaa; käynyt alkoholistien terapiassa, lukenut aiheesta paljon, laitattanut Antabus-kapselin ihon alle, jotta viina ei pysyisi sisällä, mutta millään keinoilla en voinut pysyä enää viinasta erossa. Tiesin tämän ja olin aivan toivoton.
Aikaisemmin olin tavoitellut ja etsinyt uskonasioita, ja puolestani oli jo rukoiltu. Ensimmäisen kerran Taipalsaaren lomakylässä eräs nainen kuuli ongelmistani ja kertoi, että hänellä oli ollut samanlaisia. Kysyin hämmästyneenä, miten niistä voi päästä eroon. Hän vastasi: ”Tulin uskoon”. Sanoin silloin, että kunpa minäkin voisin. Nainen rukoili puolestani. Vaikka olin kovassa humalassa, asialla oli vaikutusta kun myöhemmin tutkin asiaa. Erään toisen kerran olin menossa ravintolaan Tikkurilassa. Nuoret aktiolaiset olivat ravintolan edessä ja pyysivät saada rukoilla puolestani, joten annoin luvan. He puhuivat samasta Raamatun kohdasta kuin Taipalsaaren lomakylän henkilö. Teksti ei ollut aivan tavallinen ja siksi ihmettelin, miten kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä löysivät saman kohdan Raamatusta juuri minulle.
Olin yksityisyrittäjä ja jo pitkään yrittänyt pienentää yrityspaineita ja osin onnistunutkin, mutta alkoholista en silti päässyt. Sekaannuin muutama vuosi aikaisemmin yrityskauppoihin, joista jouduin maksuvaikeuksiin. Ongelmat alkoivat kasaantua. En päässyt veloista ja vaatimuksista eroon. Asioita tutkittiin pitkään, ja lopulta sain vähän yli kaksi vuotta vankilaa ehdottomana. Syksyllä 1990 astuin vankilan portista sisälle. Olin erittäin huonossa kunnossa. Juomistani olin saanut hillityksi vain vähän. Elämäni tuntui olevan aivan lopussa.
Vankilassa aloin heti käydä hengellisissä tilaisuuksissa; etsin kaikin voimin Jumalan valtakuntaa. Olo kävi kuitenkin vain ahdistavammaksi. Eräs vartija huomasi ahdistuneisuuteni ja räjähdysherkkyyteni. Hän otti hyllystä muutamia kansioita, antoi minulle ja sanoi: ”Opiskele näitä huomenna sellissä ja jatketaan maanantaina työpajalla”. Seuraavana päivänä, perjantaina, päätin lopettaa elämäni viikonlopun jälkeen. Ratkaisu oli erittäin selvä, eikä minulla ollut mitään itsesäälin tunteita, vaan ajatus oli selkeä. Suunnittelin itsemurhan näyttämään työtapaturmalta. Silloin kuulin sisäisen äänen: ”Miksi et kokeilisi Jeesusta”. Niin tein, polvistuin sängyn viereen ja rukoilin kuten osasin.
Itsemurha-ajatus katosi sen viikonlopun aikana ja mieli oli jotenkin parempi. Unet muuttuivat.
Aloin nähdä pahoja tekojani unessa ja aamuisin pyysin niitä Jumalalta anteeksi. Näin meni pari viikkoa, oloni parani koko ajan ja minulle tuli tarve kertoa uskoontulostani. Ensimmäinen kohteeni oli vanhempi mies, joka oli joutunut vankilaan puukotuksesta. Todistukseni oli mielestäni erittäin huono ja vajavainen. Olin kuitenkin tunnustautunut kuuluvani taivaallisiin joukkoihin ja tämän jälkeen Jumala avasi minulle Sanansa. Sain ruokaa pyhistä kirjoituksista.
Tiesin pääseväni pian suljetusta vankilasta avovankilaan. Minua huolestutti se, miten pysyisin alkoholista erossa, koska sen saaminen avovankilaan oli huomattavasti helpompaa. Aloin rukoilla asian puolesta, ja noin puolen vuoden jälkeen rukoukseni tiivistyi anomukseksi saada voimaa raittiiseen vaellukseen ylhäältä.
Eräänä lauantaiaamuna, jolloin ei pitänyt olla mitään toimintaa, kovaäänisestä kuului ilmoitus hengellisestä kokouksesta. Loikkasin välittömästi yläsängyltä ja painoin ilmoitusnappia. Vartija oli mennyt jo oveni ohi, mutta palasi takaisin. Olin ainoa vanki, joka ehti kirkkoon vanhojen puolelta, nuorten puolelta tuli kaksi. Seurakunta piti täyden kokouksen ja olin hyvillä mielin. Lopuksi kysyttiin halusiko joku esirukousta. Nostin käteni ja tiimin johtaja aloitti rukouksen, jossa alkoi tulla tiedon sanoja niistä asioista joita olin itse rukoillut Jeesukselta. Sain tietää, että viikkojeni rukoukset oli kuultu, ja lämmin virta alkoi kulkea lävitseni. Täytyin Pyhällä Hengellä, kaaduin viereiselle penkille, itkin ja vapauduin jostakin, joka oli sitonut minua kauan. Tiimin johtaja tuli vielä viereeni ja jatkoi rukousta. Hän kysyi kuinka kauan olin ollut uskossa. Vastasin, että noin puoli vuotta.
Vartija saattoi minut takaisin selliin ja menin takaisin yläsänkyyni. Vankeja oli sellissäni yhteensä neljä. Olin vähän aikaa sängyllä selälläni ja ilo pulppusi rinnastani, enkä voinut olla kauaa paikoillani. Palasin pöydän luokse, istuin ja aloin kertomaan mitä yliluonnollista olin juuri kokenut vankilan kirkossa. Ymmärsin, että julistustehtäväni alkoi siitä ja jatkuu edelleen vankilasta vapautumisen jälkeen. Jeesus on ollut vierelläni kaikki nämä vuodet ja auttanut. Herra on antanut hyviä vuosia ja mielenkiintoisen elämän.
Tapasimme 1983 ravintolassa. Siitä lähtien olemme kulkeneet yhtä matkaa. Kolmas lapsemme syntyi muutettuamme Vantaalta Hauholle.
Ongelmat perheessämme alkoivat jo ennen lasten syntymää runsaan alkoholin käyttöni takia. Juomiseni oli kausiluontoista ja aiheutti hämmennystä. Ajan myötä tilanne paheni. Työskentelin Helsingissä, Eeva oli hoitovapaalla ja talo oli juuri ostettu. Elämä olisi voinut hymyillä, mutta päihdeongelma oli jo karannut käsistä. En käyttänyt alkoholia kotona, mutta hävisin yhtäkkiä teille tietymättömille jopa kuukausiksi.
Eräänä sunnuntaina lähdin kohti Helsinkiä juoden asemaravintolassa Hämeenlinnassa. Olo oli kurja. Asemalla joukko uskovaisia nuoria pysäytti minut alkaen kertoa Jeesuksesta ja hänen mahdollisuudestaan muuttaa ihmisen elämä. ”No miten se teidän Jeesus voi auttaa minua?” kysyin. ”Jos joku lähtee mukaani yöksi nukkumaan työpaikkani konttorin lattialle, niin lähden aamulla heti kuulemaan lisää Jeesuksestanne.” Näin tapahtui. Vanhempi mies suostui ja seuraavana päivänä olin Helsingissä eräässä seurakunnassa hänen kanssaan ja kuuntelin. Kristillisestä kirjakaupasta mies kehotti ostamaan Uuden testamentin ja Yksi ainoa elämä- kirjan. Luin kirjan ja tutkin Uutta Testamenttia, mutten ymmärtänyt mitään. Viikonloppuna palasin kotiin ja heitin ostamani kirjat sivupöydälle. Eevan kanssa keskustelimme yhteisen elämämme loppumisesta.
Perheyritys, jossa työskentelin, myytiin ja lähdin tapani mukaan ryyppäämään. Edellinen putki jäi kesken uskovien sekoitettua hyvän alun. Olin sekaisin. Ryyppykaverieni kanssa lähdin hakemaan tavaroitani. Eeva seisoi eteisessä. Mitä oli tapahtunut? Nainen oli sama, mutta säteili kuin enkeli. Eeva katsoi minuun ja kertoi tulleensa uskoon, lukeneensa jättämäni kirjat ja ymmärtäneensä tarvitsevansa Jumalaa. Olin ymmälläni. Minähän se ongelma olen. ”Sauna on lämmin ja ruoka on valmis, voit jäädä kotiin, jos hyväksyt uskoni. Ja pyydä kaverisi myös syömään.” Pyysin poikia sisälle, mutta heillä oli huono kokemus naisista, joiden mies oli tuotu kotiin ryyppykuurin jälkeen ja he lähtivät. Minä jäin selvittämään mysteeriä. Seurasin Eevan käytöstä ja etsimällä etsin epäkohtia. Alkoholikaan ei maistunut, kun meni aika tutkiessa salaa Uutta Testamenttia. Lopulta huusin Jumalalle: ”Anna mulle samaa, mitä Eevalla on!” Tajusin, että tuota rauhaa ja iloa olen etsinyt koko elämäni, mutta vääristä paikoista.
Lähdin vielä omille teilleni. Vanhin lapsi oli myös tullut uskoon. Ryypätessäni Eeva ja 6 v tyttäreni rukoilivat. Tyttäreni sanoi Jeesukselle: ”Rakas Jeesus, anna mulle isä takaisin.” Jumala kuuli huudon. Kesken juomiseni sydämeeni tuli tieto, että juot viimeistä kertaa. Kotiin saavuttuani aloin kuunnella saarnoja ja kesken saarnakasetin kuulin sanat: ”Tule Jouni”. Vastasin tulevani ja koin Jumalan Hengen olevani voimakkaasti kanssani. Itkin valtavasti pitkän aikaa. Tajusin olevani Jumalan lapsi ja totisesti vapaa.
Tarinamme sai onnellisen muutoksen: Eeva kosi minua ja sanoi, ettei sovi elää avoliitossa. Jumala opetti minua kasvamaan ihmisenä ja isänä ja kasvu jatkuu. Perhe yhdistyi, lapset saivat turvallisen, rakastavan kodin. Perustimme kristillisen päihdeorganisaation, jossa voimme tuoda esille Jumalan uudeksi muuttavaa voimaa ihmisten elämässä. Sinulle, joka elät vielä ilman Jumalaa, tartu mahdollisuuteen ja anna Jeesuksen auttaa.
Ps. Haluan kiittää miestä, joka totteli Jumalaa ja oli kanssani yötä toimiston lattialla. Hän on jo taivaassa.
Olen elänyt hyvin tavallista elämää hyvässä ja pahassa. Äitini kuoltua syöpään vuonna 2001 aloin tutkiskella monella tasolla elämääni. Äidin kuoltua jouduin kasvamaan lopullisesti aikuiseksi, vaikka olin jo silloin 38-vuotias ja kahden lapsen äiti. Samana vuonna olin sairaalassa vaarattomassa operaatiossa, mutta sen epäonnistuttua henkeni oli vaarassa ja jouduin viettämään tajunnan rajamailla pitkän aikaa sairaalassa. Sairaalassa ollessani Jumala puhutteli minua unilla ja elin selvästi etsikkoaikaa uskoontulossani, vaikka en sitä silloin vielä ymmärtänytkään. Jokin minussa vastusti uskonratkaisun tekemistä, vaikka eräs ystäväpariskuntani kertoi minulle Jumalasta ja Jeesuksesta.
Eräänä talvi-iltana olin tuttavani luona käymässä. Hän halusi auttaa perhettäni ja antaa meille hänen seurakuntansa kautta ruoka-apua, koska olimme silloin pitkän sairasteluni jälkeen taloudellisessa ahdingossa. Tuttavani kertoi minulle, että Jeesus rakastaa minua ja haluaa antaa syntini anteeksi. Silloin kyyneleet virtasivat kasvoillani ja halusin ottaa Jeesuksen vastaan elämääni. Ihmeellisesti syvälle sisimpääni tuli rauhallinen olotila.
Tuttavani opasti minua löytämään mieleisen seurakunnan kierreltyäni ensin muutamissa erilaisissa seurakunnissa. Tultuani seurakuntaan, jonne tälläkin hetkellä kuulun, sain tuntea heti olevani lämpimästi tervetullut. Ihmiset hymyilivät ja halasivat minua, olin löytänyt uskon perheeni. Seurakunnassa käydessäni opettelin lukemaan Raamattua ja ymmärtämään Jumalan sanaa. Vähitellen sain ottaa vastuuta seurakunnan työmuodoista, alussa kahvilatoiminnasta ja sen jälkeen kirjamyynnistä. Joitakin kertoja olen myös saanut puhua talousopetuksesta ja kerran opetin uskosta arjessa. Olen aina ollut esiintymispelkoinen, mutta uskoontuloni myötä ja ottamalla rohkeasti askelia seurakunnan työhön, olen saanut huomata pelkoni häviävän. Nykyään innolla odotan, jos pastorini pyytää puhumaan minua seurakunnan edessä. Myös itsetuntoni on vahvistunut, enkä koe loukkaantuvani turhasta, kuten aiemmin.
Uskoon tullessani parasta on ollut se varmuus, että on joku joka pitää meistä huolta kaikissa tilanteissa. Voin aina puhua Jumalalle kaikista asioistani. Elämässämme on ollut paljon vastoinkäymisiä ja monet ihmettelevät, miten olen selviytynyt kaikesta. Minun ei ole tarvinnut selviytyä yksin, vaan Jumala on aina ollut läsnä kaikissa tilanteissa. Monissa asioissa olen saanut kokea onnistumisen iloa. Sain opiskella aikuisena lähihoitajaksi ja löysin sen myötä työpaikan, jonne on aina hyvä mennä. Saan auttaa ihmisiä ja välittää heille Jumalan rakkautta olemalla läsnä heidän elämässään.
Perheeni taloudellinen tilannekin on parantunut huomattavasti ja pystymme nykyään jo auttamaan muita. Näin Jumala vie meitä elämän eri alueilla eteenpäin ja parantaa elämänlaatuamme kaikilla tavoin. Monista sairauksista olemme saaneet voiton perheessämme. En ole vuosiin sairastanut edes flunssaa, koska tiedän, että Jeesus voitti sairautemme ristillä. Mieheni sairastaessa ei ole kertaakaan tarvinnut vajota epätoivoon, vaan saimme tyttäreni sekä seurakuntalaisten kanssa rukoilla mieheni terveyden puolesta ja uskoa, että sairaus on voitettu. Niin myös tapahtui.
Monesti ajattelen, että miten pärjäsin elämässäni, ennen kuin tutustuin Jumalaan ja Jeesukseen. Miten elämä olikaan monesti tyhjää ja epävarmaa, täynnä monenlaisia pelkoja. Kiitos Jumalalle, että Hän on isäni ja huolenpitäjäni, lohduttajani ja ystäväni aina.
