Arja-Liisa Järvinen, parturi-kampaaja, Pori
Minulla oli kaikki ulkonaisesti hyvin. Oli onnellinen perhe, menestystä ammatissa ja kaunis koti.
Joskus iltaisin kuitenkin katselin ikkunasta ulos ja ihmettelin ahdistustani. Nukkumaan mennessä liki itkin, kun kyselin mielessäni onko Jumalaa olemassa. Toisaalta ajattelin, että uskovaiset ihmiset joutuvat elämään niin rajoittunutta elämää, että se ei voi olla minun juttuni ja sopii vain ikäihmisille. Kuka nyt haluaa elämänsä nuorena pilata? Ja jos minusta tulisi uskovainen, voisinko edes jatkaa näin turhamaisessa ammatissakaan parturi-kampaajana? Tässähän vaan ihmisiä kaunistetaan?
Minulla kävi asiakkaita, jotka olivat uskossa. He ilmeisesti huomasivat kiinnostukseni ja eräs heistä alkoi tuoda minulle hengellisiä kirjoja, joita suorastaan ahmin. Kirjoja lukiessani ja näitä ihmisiä katsoessani aloin ymmärtää, että ilman Jumalaa elämä kumisee tyhjyyttään. Kun sain näitä kirjoja vain kerran kuussa, niin se oli aivan liian pitkä aika odottaa uutta luettavaa. Vaikka asiakkaani toi joskus useammankin kirjan kerrallaan, sekään ei riittänyt. Sitten sain älynväläyksen: tajusin mennä kirjastoon etsimään itselleni lisää luettavaa.
Samaistun kirjojen kertomuksiin ihmisten elämästä. Työmatkoilla katselin vanhaa taloa, jota alettiin kunnostaa ja myös maalattiin. Muistan, kuinka ajattelin, että noin käy ihmisellekin, kun hän löytää Jumalan – elämään tulee värit. Minä olin elänyt väritöntä elämää. Jälkeenpäin olenkin oivaltanut, että ilman Jumalaa ihmiseltä puuttuu kaikki.
Asiakkaani näki kasvavan kiinnostukseni ja niin hän pyysi minua mökilleen kylään. Siellä sain ottaa Jeesuksen vastaan Herrana ja Vapahtajana, kun minun puolestani rukoiltiin. Minulta kysyttiin, haluanko ottaa Jeesuksen sydämeeni. Minä tahdoin! Minulla oli siinä tunne kuin olisin ollut raikkaassa suihkussa ja Raamattu kertookin, että meidät pestään puhtaaksi kaikesta synnistä. Sydämeeni tuli rauha. Muutuin niin, että se näkyi – elämääni oli tullut valo ja värit!
Tyttärenikin tuli samaan aikaan uskoon ja me molemmat innostuimme katutyöstä. Joka viikko mieheni totesi, että se on sitten taas perjantai ja meidän naiset lähtee kadulle.
Kun elämässäni sitten alkoi olla vaikeuksia ja haasteita, en olisi varmaan selviytynyt niistä ilman Jumalan antamaa sisäistä rauhaa. Lääkärit ovat myös saaneet ihmetellä niitä rukousvastauksia, joita terveysongelmieni kohdalla on saatu. Työkykyni on ollut uhattuna monta kertaa ja tässä minä vaan olen – sakset ja kampa kädessäni, niin kuin Jumala minulle näytti silloin kun häneltä kyselin, saanko nyt sitten uskovaisena tehdä tätä kampaajan työtäni. Monen kollegani työ on päättynyt allergisuuteen ja astman puhkeamiseen, ja tilanne näytti minunkin kohdallani pahalta. Jouduin vuosikausia syömään kortisonia astmaan ja hajuaistinikin oli kokonaan kadonnut ja tietysti iho oli käsissäni rikki.
Lääkärit jo kielsivätkin minua enää jatkamasta ammatissani, mutta silloin seurakunnan tilaisuudessa vieraili puhuja, joka rukoili minunkin puolestani. Jumala vastasi siihen rukoukseen. Muistan hyvin, kuinka vähän sen jälkeen tuttu myyjä tuli huolestuneena luokseni, kun seuraavan kerran kaupassa käydessäni aloin itkeä leipähyllyn luona.
”Ei minulla ole mitään hätää. Itken tässä ilosta, kun tuoreen leivän tuoksu on vaan niin ihana!”
Sain kertoa hänellekin, millainen ihme minulle oli tapahtunut, että sain taas jatkaa työssäni kokonaan parantuneena ja kuukausia poissa ollut hajuaistinikin palautui yhtäkkiä.
Hieno uskova kirurgi, Sakari Orava on ollut myös Jumalan parantavana välikappaleena minun kohdallani, kun jalkojani oli jo moneen kertaan leikattu ja tilanne alkoi olla toivoton. Sairastin merkillistä tautia, jossa varpaitteni luut sananmukaisesti murenivat. Lääkärien ennuste oli se, että istun loppuelämäni pyörätuolissa ja tarvitsen kovia kipulääkkeitä jatkuvasti. Vuonna 2002 tehtiin kuitenkin viimeinen yhdestätoista leikkauksesta. Olen joutunut moneen kertaan opettelemaan kävelemisen uudelleen, mutta näillä lyhytvarpaisilla jaloilla sitä vaan mennään ja työtä tehdään ja ylistetään ihmeellistä Jumalaa!
