Sairaus, syöpä, Vanhemman/vanhempien menettäminen
Irmeli Tiihonen,
Olen elänyt hyvin tavallista elämää hyvässä ja pahassa. Äitini kuoltua syöpään vuonna 2001 aloin tutkiskella monella tasolla elämääni. Äidin kuoltua jouduin kasvamaan lopullisesti aikuiseksi, vaikka olin jo silloin 38-vuotias ja kahden lapsen äiti. Samana vuonna olin sairaalassa vaarattomassa operaatiossa, mutta sen epäonnistuttua henkeni oli vaarassa ja jouduin viettämään tajunnan rajamailla pitkän aikaa sairaalassa. Sairaalassa ollessani Jumala puhutteli minua unilla ja elin selvästi etsikkoaikaa uskoontulossani, vaikka en sitä silloin vielä ymmärtänytkään. Jokin minussa vastusti uskonratkaisun tekemistä, vaikka eräs ystäväpariskuntani kertoi minulle Jumalasta ja Jeesuksesta.
Eräänä talvi-iltana olin tuttavani luona käymässä. Hän halusi auttaa perhettäni ja antaa meille hänen seurakuntansa kautta ruoka-apua, koska olimme silloin pitkän sairasteluni jälkeen taloudellisessa ahdingossa. Tuttavani kertoi minulle, että Jeesus rakastaa minua ja haluaa antaa syntini anteeksi. Silloin kyyneleet virtasivat kasvoillani ja halusin ottaa Jeesuksen vastaan elämääni. Ihmeellisesti syvälle sisimpääni tuli rauhallinen olotila.
Tuttavani opasti minua löytämään mieleisen seurakunnan kierreltyäni ensin muutamissa erilaisissa seurakunnissa. Tultuani seurakuntaan, jonne tälläkin hetkellä kuulun, sain tuntea heti olevani lämpimästi tervetullut. Ihmiset hymyilivät ja halasivat minua, olin löytänyt uskon perheeni. Seurakunnassa käydessäni opettelin lukemaan Raamattua ja ymmärtämään Jumalan sanaa. Vähitellen sain ottaa vastuuta seurakunnan työmuodoista, alussa kahvilatoiminnasta ja sen jälkeen kirjamyynnistä. Joitakin kertoja olen myös saanut puhua talousopetuksesta ja kerran opetin uskosta arjessa. Olen aina ollut esiintymispelkoinen, mutta uskoontuloni myötä ja ottamalla rohkeasti askelia seurakunnan työhön, olen saanut huomata pelkoni häviävän. Nykyään innolla odotan, jos pastorini pyytää puhumaan minua seurakunnan edessä. Myös itsetuntoni on vahvistunut, enkä koe loukkaantuvani turhasta, kuten aiemmin.
Uskoon tullessani parasta on ollut se varmuus, että on joku joka pitää meistä huolta kaikissa tilanteissa. Voin aina puhua Jumalalle kaikista asioistani. Elämässämme on ollut paljon vastoinkäymisiä ja monet ihmettelevät, miten olen selviytynyt kaikesta. Minun ei ole tarvinnut selviytyä yksin, vaan Jumala on aina ollut läsnä kaikissa tilanteissa. Monissa asioissa olen saanut kokea onnistumisen iloa. Sain opiskella aikuisena lähihoitajaksi ja löysin sen myötä työpaikan, jonne on aina hyvä mennä. Saan auttaa ihmisiä ja välittää heille Jumalan rakkautta olemalla läsnä heidän elämässään.
Perheeni taloudellinen tilannekin on parantunut huomattavasti ja pystymme nykyään jo auttamaan muita. Näin Jumala vie meitä elämän eri alueilla eteenpäin ja parantaa elämänlaatuamme kaikilla tavoin. Monista sairauksista olemme saaneet voiton perheessämme. En ole vuosiin sairastanut edes flunssaa, koska tiedän, että Jeesus voitti sairautemme ristillä. Mieheni sairastaessa ei ole kertaakaan tarvinnut vajota epätoivoon, vaan saimme tyttäreni sekä seurakuntalaisten kanssa rukoilla mieheni terveyden puolesta ja uskoa, että sairaus on voitettu. Niin myös tapahtui.
Monesti ajattelen, että miten pärjäsin elämässäni, ennen kuin tutustuin Jumalaan ja Jeesukseen. Miten elämä olikaan monesti tyhjää ja epävarmaa, täynnä monenlaisia pelkoja. Kiitos Jumalalle, että Hän on isäni ja huolenpitäjäni, lohduttajani ja ystäväni aina.
Vanhemman/vanhempien menettäminen
Gema Mbabazi,
Synnyin Kongossa. Äitini kuoli, kun olin vasta 6-vuotias. Vähän ennen kuolemaansa äitini sanoi minulle, että Jumala on onnen ja viisauden lähde ja kertoi, että kuoltuaan ihmiset menevät taivaaseen tai helvettiin. Jumalalta voi pyytää, että hän lähettäisi enkelinsä vastaamaan rukouksiin.
Äidin kuoleman jälkeen rukoilin: ”Jumala, jos olet olemassa, ainoa ihme, jota sinulta haluan on, että tuot äitini takaisin.” Koska rukoukseeni ei vastattu, päättelin, että Jumalaa ei ole olemassa. Muutin tätini luokse ja hän vakuutti, että saan nähdä äitini jälleen, jos vain uskon Jumalaan ja että Jumala vastaisi rukouksiini, kun aika olisi oikea.
Kirjoitin joka päivä kirjeen ja pyysin tätiäni antamaan sen Jumalalle ja äidilleni. Kirjoitin: ”Rakas Jumala, äiti sanoi, että olet voimakas, etkä ole sellainen kuin isäni. Hän sanoi, että rakastat lapsia ja kuulet heidän rukouksiaan ja vastaat niihin. Hän myös sanoi, että voit tehdä mitä vain. Rakastan äitiäni ja nyt on mennyt jo niin monta yötä ilman, että olen nähnyt äitiäni. Minulla on todella ikävä häntä. Muista, että hän jätti myös vain muutaman kuukauden ikäisen lapsensa, jolla myös on kova ikävä, ja joka itkee koko ajan. En voi nukkua öisin. Jumala, ole hyvä ja lähetä äitini takaisin. Tarvitsemme häntä. Kiitos! Odotan saavani nähdä äitini jälleen tänä iltana. Aamen.” Kun Jumalan ihme viivästyi, aloin vihata vielä enemmän ihmisiä, jotka puhuivat Jumalasta.
Vuosia myöhemmin kuulin radiossa pastorin vastaavan kysymyksiin. Lähetin hänelle kysymykseni ja hän soitti ja ehdotti tapaamista. Hän suostutteli minut siihen, että rukoilisimme viikon ajan. Hän oli varma, että Jumala tekisi tuona aikana ihmeen elämässäni. En rukoillut lainkaan. Ajattelin, että Jumala kuitenkin vastaisi tuon miehen tähden, koska välittää hänestä enemmän.
Viikon viimeisenä yönä näin kamalan unen maailman lopusta. Oli kaksi joukkoa, joista suurempi meni pimeään järveen ja kuoli. Toinen joukko iloitsi, lauloi ja tanssi. Järkytyin, kun näin kaikkien perheenjäsenteni menevän pimeyden järveen. He itkivät ja huusivat tuskissaan rukoillen apua. Mutta kukaan ei auttanut. Sitten kuulin äänen sanovan minulle: ”Jos rakastat heitä, pelasta heidät kuolemalta.” Kysyessäni miten voin pelastaa heidät ääni vastasi: ”Jumala rakastaa sinua ja sen vuoksi olet turvassa. Jos rakastat heitä, voit pelastaa heidät turvaan opettamalla, kuinka seurata Jeesusta ja elää uutta elämää.” Liityin iloitsevien ryhmään. Siihen heräsin.
Järkyttyneenä herätin huonetoverini ja kysyin, kuuliko hän mitään. Ei ollut kuullut. Aamulla soitin tuolle pastorille ja kerroin kaiken. Hän oli iloinen Jumalan ihmeellisestä vastauksesta minulle, lupasi rukoilla minun ja perheeni puolesta ja opetti minulle Raamattua. Nyt tunnustin, että Jumala rakastaa minua. Sydämeni täytti valo ja elämäni muuttui täysin. Annoin anteeksi isälleni, jota olin vihannut niin paljon. Rakastan Jumalaa ja kaikkia hänen luomiaan ihmisiä.
Kongosta päädyin kolme vuotta sitten usean maan kautta Suomeen. Alkujärkytys oli suuri saapuessani pimeään talviyöhön hirvittävässä pakkasessa ja kesähepenissä. Itkin kauhuissani viikkoja. Kun menin ulos, tervehdin jokaista vastaani tulevaa ihmistä. Ensimmäisen kuukauden aikana kukaan ei vastannut tervehdykseeni. Menin soittamaan naapurini ovikelloa saadakseni tutustua ja nähdä, kuka asui seinäni takana. Naapuri sanoi: ”Nyt näit” ja tempaisi oven nenäni edessä kiinni.
Nyt minulla on paljon ystäviä. Vedän myös englanninkielistä keskustelukerhoa. Opiskelen lähihoitajaksi tavoitteenani valmistua lääkäriksi. Olen iloinen, onnellinen ja täynnä toivoa. Jumala on ihmeellinen! Hän voi muuttaa kaiken.
Alkoholiongelmat, Suru, Vanhemman/vanhempien menettäminen
Terttu Pystynen
Elimme v.1978, kun Jumala puuttui elämääni. Tuota ennen olin kokenut lähes kaiken,mitä maailman tiellä voi kokea ja mitä maailma tarjoaa. Parikymppisenä menetin traagisella tavalla isäni, joka oli minulle erittäin tärkeä ja rakas. Tuolloin olin jo nuorena solmitussa avioliitossa ja pienen pojan äiti. Kolme vuotta myöhemmin jäin yksin poikani kanssa avioeron myötä. Kuvioihin tuli alkoholi ja uusi neljän vuoden väkivaltainen suhde, josta jouduin pakenemaan. Palasin entisen mieheni luokse, joka tahtoi poikamme takia yrittää uudelleen. Mutta tuota onnea kesti vain 1,5 vuotta, jonka jälkeen olin taas yksin poikani kanssa. Elämäni oli kaikin puolin umpikujassa. Koin olevani sisäisesti rikkinäinen ja tyhjä. Olin ihmisraunio, elämässäni ei ollut mitään sisältöä.
Eräänä iltana olin taas tutussa kapakassa hakemassa lohtua pettymyksiini. Pöytääni tuli täysin tuntematon mies, joka halusi soittaa minulle yhden laulun levyautomaatista. Tuon kappaleen ensi sanat olivat: ” Tule pois tästä maailmasta, sinä et elää täällä voi. Ne ei ymmärrä ihmislasta, jotka epäsorron toi. Tule vielä on paikka jossain, missä lapsille lauletaan. Ole turvassa kainalossain, näin kai toivoa saan. Se on jossain, jossain paikka rauhallinen, se on jossain, jossain ja me löydämme sen”. Siitä alkoi meidän yhteinen taipaleemme. Tuosta hetkestä jo viikon päästä olimme ystävän pyynnöstä mukana hengellisillä juhlilla. Hän oli jo pitkään rukoillut puolestani. Se oli päivä, joka muutti kaiken. Olin tullut tuohon kokoukseen syntisenä, ihmisrauniona ja sain lähteä kotimatkalle armahdettuna syntisenä.
Juhlien iltapäivätilaisuudessa pidettävässä rukouskokouksessa kirjoitettiin kirje Taivaan Isälle. Niin minäkin kirjoitin: ”Jumala, jos olet olemassa, muuta minun elämäni ja näytä minulle selväst,i miten ja kenen kanssa minun tulee elää, jotta selviän”. Jotenkin minulla oli vahva tunne, että tuohon kirjeeseeni vastataan. Seuraavana aamuna tulikin vastaus. Miettiessäni asioita kuulin sanat: ”Valitse Markku ja kaita tie, niin selviät. Jos toiseen suuntaan lähdet, siellä on hirvittävä tuho edessä.” Tuosta Markusta tuli minulle elämäntoveri ja puoliso. Yhtä selvän vastauksen sai myös Markku omaan kirjeeseensä Taivaan Isältä. Hänellä oli Jumalalle vain kaksi pyyntöä, että me voisimme jatkaa yhdessä ja että poikani hyväksyisi hänet.
Jumala johdatti niin, että Markusta tuli hyvä isä pojalleni. Myöhemmin saimme myös kaksi tytärtä. Elimme perheenä onnellista elämää Jumalan yhteydessä 22 vuotta, kunnes vuonna 2000 syöpä vei Markun ja menetin puolisoni. Olin jälleen monien kysymysten edessä. Miten pääsen tästä eteenpäin? Suru, katkeruus ja pettymykset olivat seuranani monta vuotta. Jumala ei kuitenkaan hylännyt minua kapinoinnistani huolimatta. Hän on armossaan kantanut ja antanut voimia tähän päivään saakka. Tänään kiitän häntä kaikista elämäni kokemuksista – kipeistäkin, sillä tiedän, että kun saan kulkea Taivaallisen Isän kanssa, mitään ei tapahdu minulle, etteikö hän tietäisi.
Jumala on rakkaus, hänen armonsa kestää iankaikkisesti. Ja aloittamansa hyvän työn, Hän vie päätökseen.
Kuolema, Vanhemman/vanhempien menettäminen
Tarja Kallio,
Vietin mukavan huoletonta elämää, kunnes tapahtui jotain aivan odottamatonta.
Opiskelin sairaanhoitajaksi Oulun Diakonia-opistossa ja asuin kihlattuni kanssa rivitaloasunnossa. Poikaystäväni oli luonteeltaan äkkipikainen, jopa väkivaltainen. Ongelmat pahenivat niin, että valmistuttuani päätin jättää hänet.
Äitini halusi auttaa minua tavaroiden pois hakemisessa asunnolta, joten lähdimme sinne yhdessä. Poikaystäväni kuvitteli äidin vaikuttaneen eropäätökseen, siksi hän odotti meitä aseen kanssa. Kauhukseni hän ampui äitini eteiseen.
Järkyttyneenä yritin mennä auttamaan äitiäni, mutta mies ei päästänyt minua hänen lähelleen. Ne olivat elämäni kauhun hetkiä. Hän yritti ampua maassa makaavaa äitiäni vielä uudelleen, mutta ase ei lauennut.
Onnistuin ihmeellisesti pakenemaan ulos takapihalle. Mies sai minut heti kiinni ja yritti kiskoa minua väkisin sisälle asuntoon. Tarrauduin kaikin voimin terassin puisiin lautoihin. Poikaystävä istui selkäni päälle ja väänsi päätäni ase kädessä. Kauhun vallassa aavistelin, että kohta olisi minun hetkeni. Aika pysähtyi, odotin laukausta. ”Tähänkö elämäni päättyy? Tässäkö tämä oli? Hädissäni huusin Jumalaa: ”Herra auta!”
Yhtäkkiä ulko-ovi paukahti kiinni. Olimme jääneet ulos. Silloin mies sanoi yllättäen, että olen tappanut äitisi, enkä halua vankilaan. Sen jälkeen kuului laukaus ja hän surmasikin itsensä. Herra auttoi minua. Shokkitilassa, verisenä ja lyijynraskain askelin hortoilin naapuriin etsimään apua.
Elämäni romahti kun rakkain ihminen, äiti, vietiin minulta näin julmalla tavalla. Ajattelin, etten voisi enää koskaan iloita. Epämääräinen syyllisyyskin tapahtuneesta kalvoi mieltäni, oli paljon kyyneleitä ja tuskaa. Olin Jumalan puhuttelussa, olinhan itsekin ollut lähellä kuolemaa.
Halusin Jumalalta vastauksia myös elämän suuriin kysymyksiin ihmisen olemassaolosta ja elämän tarkoituksesta. Sen ymmärsin, että minun aikani ei ollut vielä lähteä. Oivalsin myös, että jatkoajan voi antaa vain Jumala.
Muutama vuosi järkyttävän ampumavälikohtauksen jälkeen meni kuin sumussa, sitten muutin Lahteen. Koin usein yksinäisyyttä ja kävelin kaupungilla. Eräänä päivänä törmäsin uskovaan kiinalaiseen naiseen, joka kutsui minut kanssaan kansainväliseen naistenraamattupiiriin. Halusin mennä ja sieltä löytyi ihan uusi maailma. Sain elävän yhteyden pelastajaani Jeesukseen. Hänen rakkautensa ja ristinkuolemansa merkitys avautui nyt paljon henkilökohtaisemmalla tavalla.
Jumala alkoi johdattaa minua askel askeleelta ja tein jatkuvasti uusia löytöjä Raamatusta. Ymmärsin, että jokainen ihminen on Hänelle ainutlaatuisen arvokas ja rakas, myös minä.
Menin uusien ystävieni kanssa myös seurakunnan muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Rukouspalvelussa odotti yllätys: Pyhän Henki kosketti minua valtavalla voimalla päästä varpaisiin. Sain kokea hämmästyttävällä tavalla Jumalan rakkautta. Painava sisäinen taakka otettiin pois, jopa syyllisyys äidin kuolemasta, jota olin kantanut kauan.
Äitini joutui uhriksi tahtomattaan, mutta Jeesus, uhrautui vapaaehtoisesti kärsimään ristillä syntiemme rangaistuksen. Pelastus on lahja kaikille, jotka ottavat sen vastaan.
Tänään, 16 vuotta murhenäytelmäni jälkeen, olen kiitollinen. Elämälläni on tarkoitus. Saan kokea suurta iloa palvellessani elävää Jumalaa ja lähimmäisiä monenlaisissa tehtävissä. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme. Ps. 68:20
Vanhemman/vanhempien menettäminen
Keijo Baltzar
Kasvoin köyhässä, mutta jotenkin toimeentulevassa perheessä Jyväskylässä. Olen viidestä lapsesta toiseksi vanhin. Isäni teki tuohon aikaan kauppaa hevosilla ja äitini myyskenteli pitsiliinoja. Olimme siis tavallinen romaniperhe, joka hankki elantonsa kaupustelemalla.
Kävin sisarustemme kanssa peruskoulun alaluokkia. Koulunkäyntimme sujui ihan hyvin lukuun ottamatta minun huonoa luku- ja kirjoitustaitoani. Jäin opiskeluissa aina muista oppilaista jälkeen, joten minua ruvettiin pitämään muita heikompana. Niinpä minua alettiin kiusata ja sen johdosta minustakin tuli pienissä määrin koulukiusaaja. Köyhyydestämme huolimatta vanhempamme pitivät meistä hyvää huolta. He opettivat, ettei koulussa saa kiusata ketään. Veljeni ja minä harrastimme urheilua, mm. maastojuoksua ja jalkapalloa. Myös hevoset kuuluivat harrastuksiini jo 5–6vuotiaasta alkaen. Osallistuin urheilu- ja ravikilpailuihin ja saavutin hieman menestystäkin koulujen välisissä Keski-Suomen mestaruuskisoissa. Olen ollut aina jollain tapaa menestyksekäs harrastusten parissa.
Elämämme muuttui vuonna 1978. Kesäinen koulupäivä oli ohitse ja tulimme koulusta kotiin. Äiti oli kotimme keittiössä tekemässä ruokaa. Olin sisareni kanssa tiellä potkimassa jalkapalloa, kun sisareni yhtäkkiä huomaa isämme maassa kaatuneena. Huusimme ja juoksimme tieltä isämme luokse. Äitimme ja muut sisarukset juoksivat sisältä ja ihmettelivät huutoamme, kunnes huomasivat isän makaavan maassa. Ymmärsimme, että isä oli loukkaantunut vakavasti. Muutamien päivien kuluessa rakas isämme nukkui pois tästä ajasta. Olimme orpoja. Muistan, kuinka 11-vuotiaana poikana ajattelin, että minulla ei ole enää isää, joka pitäisi meistä huolta. Tunsin sisälläni, että olin menettänyt elämästäni jotain todella kallista ja arvokasta, jota en saa enää takaisin.
En kuitenkaan jäänyt yksin, vaikka isäni oli poissa. Setämme otti meidät kaikki viisi sisarusta luokseen asumaan. Hänellä itsellään oli neljä lasta. Kävin koulua yhdeksänteen luokkaan asti, jolloin olin 16-vuotias. Isän kaipuu sydämessä oli ankara. Kovana jätkänä itkin hiljaa yksinäisyydessäni orvon kyyneleitä.
Sitten minulle kerrottiin, että on joku, joka rakastaa sinua ja haluaa olla muuttamassa elämäni elämisen arvoiseksi. Minulle kerrottiin Jeesuksesta. Tulin uskoon vuonna 1989. Siihen asti elämäni oli täyttynyt kaikkinaisilla korvikkeilla. Olin etsinyt sisimpääni lepoa ja rauhaa – kuitenkaan löytämättä sitä. Minulla ei ollut enää kuin hevoset, joilla yritin löytää sen, mitä sisältäni puuttui: levon ja rauhan. Kun Jeesus tuli Herrakseni, silloin tiesin ja tunsin, että minulla oli etsimäni lepo, rauha ja turvallisuuden tunne. Sain uuden isän, taivaallisen Isän. Hän on kanssani hyvinä ja vaikeinakin aikoina. Siitä lähtien olen elänyt perheeni kanssa arvokasta elämää. Taivaan Isä löysi minut, joka olin eksyksissä. Suhde Jumalaan on tuonut turvallisuuden enkä koe enää niin syvää orpouden tunnetta. Sinunkaan ei tarvitse olla piilossa, levoton, rauhaton eikä isätön. Jeesus haluaa olla vaikuttamassa ratkaisuihisi. Hän voi muuttaa elämäsi.
