Anteeksianto, Näky
Tuija ja Risto Viiperi, siistijä ja eläkeläinen (muurari), Kaustinen
Lapset ihmettelivät, kun tuppisuinen isä alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Me myös lähennyimme avioparina.
Tuija: Kun lapsemme olivat pieniä, lupauduin pyhäkoulunopettajaksi, olinhan itsekin käynyt lapsena pyhäkoulua. Taivaan Isä ja enkelit olivat minulle OK, mutta Jeesus ei merkinnyt mitään.
Vuonna 1996 kesken siivouspäivän käsiini osui yöpöydän laatikosta Tapio Nousiaisen kirjan ”Yksi ainoa elämä”. Rupesin lukemaan sitä puolivälistä. Se upposi kuin kuuma veitsi sulaan voihin! Luin ja itkin ja ihmettelin, mitä minulle tapahtuu. Soitin uskovalle ystävälle. Hän ymmärsi heti, mistä on kysymys: Jumala veti minua puoleensa. Ystäväni rukoili puolestani puhelimessa.
Tällainen pikauskoontulo sopi hyvin hätäiseen luonteeseeni. Se oli minulle yhtä suuri yllätys kuin koko perheelle ja varsinkin Ristolle.
Risto: Minua harmitti, kun Tuija ei enää lähtenyt yhteisiin rientoihin. Mietin, mitä ystävätkin sanovat. 11 vuotta Tuija kulki hengellisissä tilaisuuksissa yksin ja minä sain olla rauhassa kotona. Samalla tunsin itseni huonommaksi. Koin, että Tuijalla on jotain, mitä minulta puuttui.
Tuija: Minulla oli ristiristiriitainen olo, jäinpä sitten kotiin tai lähdin seurakuntaan. En koskaan tyrkyttänyt Ristolle uskonasioita ja Raamattuakin luin salaa.
Risto: Olin paljon poissa kotoa ja kiireinen. Muurarille riitti töitä, enkä osannut sanoa ei. Etsin arvostusta tekemällä viikot töitä vieraille ja viikonloput sukulaisille. Ulkokuoren piti olla kunnossa: hyvin tässä pärjätään.
Sairastuin tasapainohuimaukseen; puoli vuotta kuljin konttaamalla ja seinät pyörivät. Se oli pahempaa kuin krapula. Kaiken kukkuraksi jouduin työtapaturmaan, jonka seurauksena sain jatkuvan hermosäryn. Ensimmäiset vuodet olivat hirveitä. Kun pitkän taistelun jälkeen sain eläkepäätöksen, oli helpompi hyväksyä se, että tämä on osani. Pääsin samalla pois oravanpyörästä. Nyt särkyä helpottaa ihon alle upotettu, sähkövirtaa syviin lihaksiin antava takajuostesimulaattori.
Eräänä yönä Jeesus ilmestyi minulle unessa kipujen keskelle. Se oli valtavaa! Ymmärsin, että on jotain paljon suurempaa kuin mitä olen ikinä kokenut.
Tuija: Seurakunnassa oli alkamassa kristinuskon perusteisiin pureutuva Alfa-kurssi. Yllättäen Risto halusi lähteä sinne kanssani.
Risto: Alfa-kurssin Pyhän Hengen viikonlopussa puolestani rukoiltiin. Jeesus tuli sydämeeni ja täytyin Pyhällä Hengellä. Se oli voimakas kokemus. Jumala alkoi puhua minulle päivittäin ja hoitaa riittämättömyyden tunteitani. Sain voiman antaa anteeksi nuorena kokemani kiusaamisen ja haavoittavat sanat.
Tuija: Lapset ihmettelivät, kun isä, joka oli ollut melkein mykkä, alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Uskonasiat saivat meidät keskustelemaan. Olemme lähentyneet avioparina ja saaneet kasvaa uskossa yhdessä.
Risto: Nyt saamme auttaa ja palvella muita. Seurakuntayhteys ja ehtoollinen ovat meille tärkeitä, samoin yhteiskristillinen toiminta.
Elän elämäni parasta aikaa ja olen tosi onnellinen, vaikka kärsin kivuista. Viimeistään iankaikkisessa elämässä Jumala parantaa ne. Monesti Jumala on parantanutkin minua. Kerran sain illalla kuume- ja kouristuskohtauksen enkä saanut hengitettyä. Tajuttomuuden rajalla rukoilin yksinkertaisesti: ”Jumala, auta!” Kohtaus meni ohi ja aamulla heräsin aivan terveenä.
C. S. Lewis on sanonut osuvasti: ”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassatunnossamme hän puhuu, mutta tuskissamme hän huutaa.”
Ihmeparantuminen, Näky, Sairaus, syöpä
Tuija Hägglund, FM, lehtori, Alahärmä
Sairastuin kolmikymppisenä harvinaiseen verisyöpään. Edessäni oli vuosien kamppailu elämästä ja kuolemasta.
”Mikähän minua oikein vaivaa”, mietin päivittäin, kun olin juuri synnyttänyt nuoremman lapsemme. Odottelin päänsäryn ja niskakipujen hellittävän, jotta normaali vauva-arki uudessa kodissamme voisi alkaa. Olin menettämässä liikuntakykyni, terveyteni, jopa koko elämäni. Jouduin pitelemään kiinni seinistä, etten kaatuisi. En pystynyt enää edes nostamaan vauvaa syliini.
Minua tutkittiin, mutta syytä ei löytynyt. Jalkojeni ja koko kehoni hermojen tuhoutuminen eteni vääjäämättömästi, ja kivut vain yltyivät. Eläminen jatkuvassa epätietoisuudessa oli raskasta. Pahinta oli pelko pienten lastemme puolesta, miten he selviäisivät tässä maailmassa ilman äitiä. Kolmevuotias tyttäremme kysyikin: ”Mamma, kuoletko sinä?”
Eihän tämän elämän näin pitänyt mennä, että lähtisin täältä jo kolmikymppisenä, ajattelin. Yli puolentoista vuoden odottelun jälkeen sain diagnoosiksi erittäin harvinaisen verisyövän. Olin halvaantunut vuodepotilas, jolla juuri mikään elin ei enää toiminut normaalisti. Esimerkiksi sydämen toimintakykyä kuvaava arvo oli 100-kertainen normaaliarvoon verrattuna. Aloin saada öisin hengityskatkoksia. Vaikeita oireita oli monia muitakin.
Koko tämän ajan olin rukoillut apua Taivaan Isältä ja ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Vaikka kuinka rukoilin, vastauksena oli pelkkää hiljaisuutta. Eräänä iltana ollessani vielä valveilla, itkin pelkojani ja rukoilin ääneen: ”Jeesus, auta!” Sillä hetkellä näin kuin videofilmin, jossa Jeesus käveli minusta poispäin. Huusin hänen nimeään ainakin kolmesti, jolloin hän kääntyi, otti vesialtaasta sienellä vettä, pesi sillä jalkani ja kuivasi jalkani hiuksillaan ja pyyhkeellä. Tämän näyn avulla sain varmuuden paranemisestani. Sairaalassakin hymyilin läpi kyynelten. Koin tulleeni elävään uskoon.
Rankat syöpähoidot kestettyäni sain järkytyksekseni tietää, että syöpäsoluja olikin vielä jäljellä. Hermoratatutkimuksessa en pystynyt liikuttamaan varpaitani tai nilkkojani.
Pyysin seurakunnasta rukousapua. Myös lukuisat muut, tutut ja tuntemattomat, rukoilivat puolestani. Eräänä iltana rukoillessani sain kokea halvaantuneiden jalkojeni lämpenevän ja samalla näin ikään kuin peräkkäisinä kuvina Jeesus-lapsen seimessä sekä ristin. Sain sisimpääni rauhan. Tämän jälkeen sain liikuteltua varpaitani – ensimmäisen kerran yli kahteen vuoteen. Oloni alkoi muuttua monin tavoin paremmaksi. Edistymistä ilmeni lähes päivittäin. Sydämenikin todettiin lopulta täysin terveeksi. Olen pikkuhiljaa opetellut liikkumaan uudestaan.
Pari vuotta sitten koin rukouksessa vahvan Pyhän Hengen läsnäolon. Pyysin Jeesukselta apua, että paraneminen menisi vielä eteenpäin. Ilokseni huomasin, että pystyin juoksemaan pienen matkan ilman tukea. Kyllä siinä silmät kostuivat. Olen saanut kokea paranemisen eri vaiheissa ihan huikeita onnen ja kiitollisuuden hetkiä, jollaisista minulla ei ennen sairastumistani ollut aavistustakaan. Olen saanut uuden elämän.
Olen palannut työelämään, ja paraneminen jatkuu. Koen olevani siunattu, koska saan elää ja nähdä lasteni kasvavan. Olen kiitollinen myös kaikille niille, jotka ovat rukoilleet puolestani. Nykyisin koen tärkeäksi rukoilla muiden ihmisten puolesta ja kertoa parantumisestani. Ilman Jeesusta olisin nyt vain muisto läheisteni ajatuksissa.
Ihmeparantuminen, Sairaus, syöpä
Teuvo Koljonen, kirvesmies, Joensuu
Yksinhuoltajaksi jääminen 9-vuotiaan tytön ja 6-vuotiaan pojan kanssa oli minulle ja lapsille tiukka paikka. Ei elämässä niin pitänyt käydä. Sellaiseen en ollut osannut varautua.
Olin tehnyt lujasti töitä keskenkasvuisesta asti. Isän kanssa telusin Lieksan savotoilla. Isän toivetta uhmaten lähdin kirvesmiehen ammattioppiin, ja työkalupakki kainalossa änkesin leivän perässä etelän isoille työmaille. Sinne naapurin pojatkin olivat menneet. Pian olinkin jo 12 miehen urakkaporukan nokkamiehenä. Sen verran ehdin katsella tyttöjäkin, että löysin vaimon ja saimme kaksi lasta. Rakensin perheelleni kodin ensin etelään, mutta saimme ruuhkista tarpeeksemme ja suuntasimme Joensuuhun, jossa esikoinen aloitti koulunsa.
Vuosia myöhemmin puutarhuriksi opiskellessaan tyttäreni Karita tuli käymään kotona ja sanoi, että on tullut uskoon. Varoittelin häntä: ”Ole varovainen, etteivät pane päätäsi sekaisin eivätkä vie rahojasi!” Samalla olin kuitenkin iloinen, ettei tyttö ollut menossa maailman remuihin.
”Huomaatko, että noilla uskovilla on jotain sellaista, mitä meiltä puuttuu?” kommentoi naisystäväni Tuula Karitan uutista. Tuula oli minun laillani kokenut raskaan pettymyksen avioliitossaan emmekä siksi olleet sitoutuneet toisiimme virallisesti.
Puoli vuotta myöhemmin olin Venäjällä Volgan mutkassa isolla työmaalla töissä, kun sain Tuulalta kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa uskoon. Ihmettelin taas tätä. Seuraavalla lomalla hankin Raamatun ja vein sen Venäjälle. Yönseutuina aloin lukea Raamattua ja sain luettua sen kokonaan puolessa vuodessa. Ymmärsin, että lukemani on totta ja että Jumala on oikeasti totta ja Jeesus on kuollut minunkin syntieni puolesta. Pyysin: ”Ota, Jeesus, minun elämäni – hallitse sinä sitä. Ohjaa ja johda minua.”
Seuraavalla lomallani Tuula näki, että katseeni oli muuttunut toisenlaiseksi ja kuuli, että kirosanat olivat jääneet pois puheestani.
Jumala paransi meitä molempia sisäisesti ja uskalsimme mennä naimisiin.
Venäjän työurakat jatkuivat vielä kaksi vuotta, mutta nyt Siperiassa ja uskovana miehenä. Monissa vaaratilanteissa ja ulkonaisesti hankalissa olosuhteissa sain kokea Jumalan varjelusta ja huolenpitoa, kun ensin olin nöyrtynyt tottelemaan hänen kehotustaan: ”Miksi et pyydä minulta?”
Rukousvastaukset jatkuivat kotimaahan palattuani. Siskoni, Tuula hänkin, sairasti syöpää ja hänet oli leikattu jo kolmesti. Lääkäreiden arvion mukaan elinaikaa oli jäljellä enintään puoli vuotta. Sain läheisteni kanssa rukoilla hänen vuoteensa ääressä ja käskeä Jeesuksen nimessä syöpäsoluja lähtemään pois. Viikon päästä kontrollin jälkeen lääkäri sanoi hänelle: ”Rouva Koljonen, te olette kävelevä ihme. Teillä ei ole enää syöpäsoluja.” Hän eli tuon jälkeen vielä 16 vuotta ja otti Jeesuksen vastaan omana Vapahtajanaan pari viikkoa ennen kuolemaansa.
Viime aikoina mieluisin rakennustyömaa on ollut oman seurakuntakodin, Kanervalatalon, rakentaminen, jossa sain olla työmaajohtajana. Seurakuntalaiset antoivat talkoisiin aikaansa, taitojaan ja esirukousta runsaasti.
Elämäni ja sisimpäni on rauhoittunut uskoontulon myötä. Saan luottaa, että asiat ovat Jumalan kädessä. Riittää, että teen voitavani ja pidän huolen omista asenteistani, sillä niistä olemme jokainen itse vastuussa.
Olen kokenut, että kun etsii ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki muu tarpeellinen annetaan meille sen ohessa.
Näky
Sylvi Järvinen, eläkeläinen, Ähtäri
Keski-ikäisenä mieleeni nousivat kysymykset elämän tarkoituksesta. Sekä merkillinen kaipaus.
Sinä elokuuna olin täyttävä 50 vuotta. Elämä oli ollut siihen saakka melko tasaista. Olimme kasvattaneet lapset, mies oli tuonut leipää pöytään muurarina ja minä ollut lasten kanssa kotosalla. Olin kuitenkin sisäisesti jotenkin rauhaton. Mieleeni nousi kysymyksiä, mikä tarkoitus tällä elämällä oikein on. Elämässäni ei ollut erityisiä vaikeuksia, mutta kyselin kuitenkin elämän mieltä ja tarkoitusta ja kaipasin jotain suurempaa.
Kävin tuolloin melko säännöllisesti juttelemassa muuan kylässämme asustelleen mummon luona. Autoin häntä arjen askareissa ja jaoimme elämän taipaleen asioita keskustellen.
Joulun jälkeen poikani tuli uskoon. Uskovan ystäväni iloitessa poikani elämänmuutoksesta mietin, että ehkä minunkin olisi hyvä tehdä sama ratkaisu. Keväällä sukulaismiehen hautajaisissa muuan sukua oleva evankelista sanoi minulle, että Jeesus kutsuu minua pelastukseen. En pitänyt noita sanoja pahoina, olivathan uskonasiat minulle periaatteessa tuttuja jo lapsesta saakka.
Elämän tarkoitusta ja mieltä pohtivat kysymykset polttelivat edelleen mielessäni. Toukokuussa järjestettiin hengellinen tilaisuus Ähtärin yläasteella, jonne suuntasin kulkuni. Ajattelin, että josko tuolta löytyisi vastaus etsintään. Menin tilaisuudessa puhujan luokse eteen ja luovutin elämäni Jeesukselle. Se oli tietoinen ratkaisu. Tunnekuohua en kokenut siinä hetkessä.
Seuraavana päivänä mieleeni hiipi epäilyksen ajatus, ettei Jeesus olekaan pelastanut minua. Samalla minulta meni ruokahalu. Kun yö laskeutui, en saanut nukuttua. Näitä hankalia päiviä oli muutamia, kunnes eräänä yönä tapahtui jotain merkittävää. Makasin petissäni valveilla silmät kiinni enkä saanut unta. Yhtäkkiä kuulin valtavaa pauhinaa. Aukaisin silmäni ja näin, kuinka huoneen yläkulmasta tuli kirkkaita valoja minua kohti ja ne täyttivät sisimpäni. Tuon ihmeellisen hetken jälkeen sain sieluuni rauhan.
Uskoontulo ei tuonut ulkoisesti elämääni suurta muutosta. Elämäni oli ollut tasaista perheenäidin elämää.
Kävin tapaamassa tuttua mummoa kotikylälläni. Kerroin hänelle, että olin tullut uskoon. Silloin vanhus sanoi, että hän oli aiemmin arvellutkin, että näin tulisi tapahtumaan. Olin kuulemma puhellut hänelle kevään mittaan siihen malliin.
Uskoontulon myötä minulle tuli into lukea Raamattua ja minun oli päästävä mahdollisimman usein hengellisiin tilaisuuksiin. Aina se ei ollut kuitenkaan mahdollista, koska asuimme melko kaukana Ähtärin keskustasta eikä minulla ollut autoa. Pyhäpäivinä pääsin onneksi hengellisiin tilaisuuksiin.
Löysin seurakunnasta hengellisen kodin ja oman paikkani. Varsinkin sitten, kun muutin Ähtärin keskustaan, ryhdyin auttamaan vapaaehtoisena seurakunnassa. Olin mukana keittiöllä ja siivosin. Lastenleireillä olin laittamassa ruokaa monena, monena kesänä.
Elämäni suuresta käännekohdasta on aikaa jo yli 30 vuotta, mutta voin sanoa, että usko merkitsee minulle edelleen paljon. Uskossa minulla on perusturva, joka ei horju. Saan turvata Jeesuksen pelastustyöhön ja luottaa Taivaan Isään kaikessa elämässäni.
Ihmeparantuminen
Raimo Laurila, operaattori, eläkeläinen, Teuva
Sydämeni pysähtyi lähes puoleksi tunniksi. Kuudes sähkökäynnistysyritys tuotti tulosta niin, että rytmi palautui ja sydämeni käynnistyi uudelleen. Sepelvaltimoni oli mennyt tukkoon ja repeytynyt.
Tavallisena lokakuun iltana vuonna 2014 olin jo nukahtanut, kun vielä hereillä oleva vaimoni havaitsi kauhukseen, etten hengittänyt. Pulssiakaan ei enää tuntunut. Sydämeni oli pysähtynyt. Vaimoni hälytti ambulanssin ja aloitti elvytyksen. Ambulanssi saapui paikalle viidessä minuutissa ja ensiapuryhmä jatkoi elvyttämistä, mutta mitään tuloksia ei ollut havaittavissa. Ryhmä päätti jo lopettaa, mutta juuri silloin havaittiinkin pientä eteiskammiovärinää, ja niin elvytystä taas jatkettiin. Vasta kuudes sähkökäynnistysyritys tuotti tulosta ja sydän lähti toimimaan. Sairaskertomuksen mukaan tähän kaikkeen kului aikaa 27 minuuttia.
Tämän jälkeen minua lähdettiin viemään Vaasan keskussairaalaan, missä kardiologi tutki tilaani tarkemmin. Kävi ilmi, että sepelvaltimoni oli mennyt tukkoon ja repeytynyt. Tilanne oli äärimmäisen vakava ja päädyin teho-osastolle, jossa makasin koomassa hengityskoneen varassa.
Tieto kriittisestä tilastani kiiri ystäville, jotka alkoivat rukoilla puolestani. Neljä päivää tilanne jatkui entisellään. Eräs ystävä näki näyn, jossa Jeesus seisoi vuoteeni vierellä ja kynttilässä paloi liekki. Se antoi läheisilleni toivoa.
Sairasvuoteeni vieressä kävi myös tuttu maallikkosaarnaaja rukoilemassa. Pian tämän rukouksen jälkeen kaikkia pyydettiin poistumaan huoneesta hoitotoimenpiteiden vuoksi. Saarnaaja on myöhemmin kertonut todenneensa vaimolleen sairaalasta palattuaan, että “Raimo on menetetty”. Kun vaimoni ja tyttäreni palasivat takaisin vajaan puolentoista tunnin kuluttua, hoitaja kiirehti kertomaan, että hänellä oli todella hyviä uutisia: Raimo on tullut tajuihinsa! Hengityskone voitaisiin ottaa pois. Monet hoitajat liikuttuivat silminnähden tästä positiivisesta käänteestä vaikeassa tilanteessa.
Jumala teki ihmeen. Lääkärit ja koko hoitohenkilökunta eivät voineet ymmärtää, ettei lähes puolen tunnin sydänpysäytyksestä tullut mitään negatiivisia seuraamuksia. 27 minuutin hapettomuus ei aiheuttanut aivoihini mitään vammaa ja aivosähkökäyräni on täysin normaali. Minulle ei tullut masennustakaan ja muistikin toimii.
Pääsin sairaalasta reilun kuukauden päästä. Kuntoni palautui ennalleen melko nopeasti. Puolen vuoden päästä olin jo metsätöissä, ja kesällä 2016 teimme vaimon kanssa jo yli 80 kilometrin pyörälenkin.
Tiedän, että sain elämälleni jatkoaikaa. Suuri kiitos kumpuaa sydämestäni, että saan olla vielä tässä ja nähdä lasten ja lastenlasten kasvavan. Jumalan armosta saan elää päivän kerrallaan.
Olemme olleet vaimoni kanssa uskossa yli 20 vuotta. Rukous on tullut meille suureksi voimavaraksi. Viemme yhdessä asiat Herralle. Luotamme siihen, että Jumala kuulee ja vastaa ajallaan. Myös joka-aamuinen Raamatun lukuhetkemme on tärkeä. Olemme tehneet yhdessä vapaaehtoistyötäkin.
Usko on antanut elämälle tarkoituksen ja päämäärän, jota kohti olemme menossa. Vaikka uskoamme kaikkivaltiaaseen ja huolta pitävään Jumalaan on koeteltu eri tavoin, niin voin tänään todeta, että kaikki on kuitenkin Jumalan kädessä.
Koulu- tai työpaikkakiusaaminen, Näky, Yliluonnollista
Päivi Ikonen, perhepäivähoitaja, Ylämylly
Minua koskettaa aina, kun kuulen kiusaamistapauksista, sillä olen itse ollut koulukiusattu. Yhtenä suurimmista syistä siihen lienee ollut se, että minulta puuttuivat vuorovaikutustaidot. Kasvoin syrjäisessä maalaistalossa, eikä meillä ollut paljon kanssakäymistä muiden kanssa. Vanhempieni arki oli työntäyteistä. Perheessämme oli kolme lasta, mutta ympärillä ei ollut muita leikkikavereita.
Olin arka lapsi, joka pelkäsi ihmisiä. Ihmispelko loi minulle kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä täytyy pelätä. Opettajia pelkäsin erityisesti, ja osittain siksi koulu meni huonosti. Pelkäsin myös luoda suhteita ikätovereihini, minkä vuoksi jouduin olemaan yksin koulussa. Minulla ei ollut yhtään kaveria. Se herätti oppilaissa halun kiusata minua. Ainoa pelastava enkeli elämässäni oli mummini, jonka luokse menin koulun jälkeen juttelemaan. Myös mummini tarinoita oli kiva kuunnella.
Käänteentekevä muutos elämässäni tapahtui 18-vuotiaana, jolloin olin jo ehtinyt pari vuotta seurustella erään pojan kanssa. Yhtenä iltana hän ei sitten soittanutkaan minulle, kuten hänellä oli tapana. Ymmärsin, että hän oli löytänyt uuden tyttöystävän ja tulin siitä hyvin murheelliseksi. Lähdin ulos marraskuiseen iltaan. Pimeys aivan kuin imaisi minut sisäänsä, sillä tien varrella ei ollut edes katulamppuja. Itkin kävellessäni ja ahdistuneena huusin Jumalalle: ” En pärjää enää. Jos olet olemassa, varmaan näet minun tilanteeni – kuolen tähän suruun!”
Sillä samalla sekunnilla Jumala teki yliluonnollisen ihmeen. Hän sytytti kirkkaat valot ympärilläni niin, että saatoin nähdä kaiken, jopa pienet neulaset puissa. Pimeys vaihtui siis konkreettisesti kirkkaaksi valoksi. Ymmärsin siinä hetkessä, että vain Jumala pystyy tällaiseen. Samalla sydämestäni aivan kuin vedettiin pimennysverhot pois, niin että Jumalan armon säteet pystyivät valaisemaan sen. Tulin suunnattoman onnelliseksi. Jumala näkee tilanteeni, hän kuulee ja välittää. Hän pitää minusta huolen. Minun ei tarvitse enää itkeä, sillä kaikki kääntyy hyväksi.
Menin kotiin ja etsin rippikoululahjaksi saamani Raamatun. Olin aikaisemmin yrittänyt lukea sitä, mutta sitten laittanut sen sivuun, koska en ollut ymmärtänyt siitä mitään. Nyt luin uudelleen Jeesuksen sanoja, jotka avautuivat ja koskettivat minua. Siitä alkoi yhteinen matkani Jeesuksen kanssa, mutta seurakuntayhteyteen pääsin vasta noin kymmenen vuotta uskoontuloni jälkeen.
Olen kokenut seurakuntayhteyden erittäin merkittäväksi. Olen löytänyt seurakunnasta uskovia ystäviä, ja ihmispelkoni on vaihtunut vapauteen Jeesuksessa. Eheytyminen on ollut prosessi, jossa tärkeänä apuna on ollut Kristus-keskeinen toipumisryhmä, jossa kävin kauan. Kaiken kaikkiaan Jumala on parantanut sisäistä maailmaani monella tavalla: Pyhä Henki on koskettanut ja hoitanut uskovien ihmisten ja seurakuntayhteyden kautta.
Jeesus Kristus on siis vienyt minut peloista vapauteen ja eheyttänyt sisäistä maailmaani. Olen kiitollinen siitä, etten ole enää ihmisten orja, joka elää pelossa vaan Jeesuksen oma, joka saa kokea rauhaa ja vapautta Hänen rakkaudessaan.
