Päivi Ikonen, perhepäivähoitaja, Ylämylly
Minua koskettaa aina, kun kuulen kiusaamistapauksista, sillä olen itse ollut koulukiusattu. Yhtenä suurimmista syistä siihen lienee ollut se, että minulta puuttuivat vuorovaikutustaidot. Kasvoin syrjäisessä maalaistalossa, eikä meillä ollut paljon kanssakäymistä muiden kanssa. Vanhempieni arki oli työntäyteistä. Perheessämme oli kolme lasta, mutta ympärillä ei ollut muita leikkikavereita.
Olin arka lapsi, joka pelkäsi ihmisiä. Ihmispelko loi minulle kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä täytyy pelätä. Opettajia pelkäsin erityisesti, ja osittain siksi koulu meni huonosti. Pelkäsin myös luoda suhteita ikätovereihini, minkä vuoksi jouduin olemaan yksin koulussa. Minulla ei ollut yhtään kaveria. Se herätti oppilaissa halun kiusata minua. Ainoa pelastava enkeli elämässäni oli mummini, jonka luokse menin koulun jälkeen juttelemaan. Myös mummini tarinoita oli kiva kuunnella.
Käänteentekevä muutos elämässäni tapahtui 18-vuotiaana, jolloin olin jo ehtinyt pari vuotta seurustella erään pojan kanssa. Yhtenä iltana hän ei sitten soittanutkaan minulle, kuten hänellä oli tapana. Ymmärsin, että hän oli löytänyt uuden tyttöystävän ja tulin siitä hyvin murheelliseksi. Lähdin ulos marraskuiseen iltaan. Pimeys aivan kuin imaisi minut sisäänsä, sillä tien varrella ei ollut edes katulamppuja. Itkin kävellessäni ja ahdistuneena huusin Jumalalle: ” En pärjää enää. Jos olet olemassa, varmaan näet minun tilanteeni – kuolen tähän suruun!”
Sillä samalla sekunnilla Jumala teki yliluonnollisen ihmeen. Hän sytytti kirkkaat valot ympärilläni niin, että saatoin nähdä kaiken, jopa pienet neulaset puissa. Pimeys vaihtui siis konkreettisesti kirkkaaksi valoksi. Ymmärsin siinä hetkessä, että vain Jumala pystyy tällaiseen. Samalla sydämestäni aivan kuin vedettiin pimennysverhot pois, niin että Jumalan armon säteet pystyivät valaisemaan sen. Tulin suunnattoman onnelliseksi. Jumala näkee tilanteeni, hän kuulee ja välittää. Hän pitää minusta huolen. Minun ei tarvitse enää itkeä, sillä kaikki kääntyy hyväksi.
Menin kotiin ja etsin rippikoululahjaksi saamani Raamatun. Olin aikaisemmin yrittänyt lukea sitä, mutta sitten laittanut sen sivuun, koska en ollut ymmärtänyt siitä mitään. Nyt luin uudelleen Jeesuksen sanoja, jotka avautuivat ja koskettivat minua. Siitä alkoi yhteinen matkani Jeesuksen kanssa, mutta seurakuntayhteyteen pääsin vasta noin kymmenen vuotta uskoontuloni jälkeen.
Olen kokenut seurakuntayhteyden erittäin merkittäväksi. Olen löytänyt seurakunnasta uskovia ystäviä, ja ihmispelkoni on vaihtunut vapauteen Jeesuksessa. Eheytyminen on ollut prosessi, jossa tärkeänä apuna on ollut Kristus-keskeinen toipumisryhmä, jossa kävin kauan. Kaiken kaikkiaan Jumala on parantanut sisäistä maailmaani monella tavalla: Pyhä Henki on koskettanut ja hoitanut uskovien ihmisten ja seurakuntayhteyden kautta.
Jeesus Kristus on siis vienyt minut peloista vapauteen ja eheyttänyt sisäistä maailmaani. Olen kiitollinen siitä, etten ole enää ihmisten orja, joka elää pelossa vaan Jeesuksen oma, joka saa kokea rauhaa ja vapautta Hänen rakkaudessaan.
