Raunioilta rakkauteen

Raunioilta rakkauteen

Terttu Pystynen

Elimme v.1978, kun Jumala puuttui elämääni. Tuota ennen olin kokenut lähes kaiken,mitä maailman tiellä voi kokea ja mitä maailma tarjoaa. Parikymppisenä menetin traagisella tavalla isäni, joka oli minulle erittäin tärkeä ja rakas. Tuolloin olin jo nuorena solmitussa avioliitossa ja pienen pojan äiti. Kolme vuotta myöhemmin jäin yksin poikani kanssa avioeron myötä. Kuvioihin tuli alkoholi ja uusi neljän vuoden väkivaltainen suhde, josta jouduin pakenemaan. Palasin entisen mieheni luokse, joka tahtoi poikamme takia yrittää uudelleen. Mutta tuota onnea kesti vain 1,5 vuotta, jonka jälkeen olin taas yksin poikani kanssa. Elämäni oli kaikin puolin umpikujassa. Koin olevani sisäisesti rikkinäinen ja tyhjä. Olin ihmisraunio, elämässäni ei ollut mitään sisältöä.

Eräänä iltana olin taas tutussa kapakassa hakemassa lohtua pettymyksiini. Pöytääni tuli täysin tuntematon mies, joka halusi soittaa minulle yhden laulun levyautomaatista. Tuon kappaleen ensi sanat olivat: ” Tule pois tästä maailmasta, sinä et elää täällä voi. Ne ei ymmärrä ihmislasta, jotka epäsorron toi. Tule vielä on paikka jossain, missä lapsille lauletaan. Ole turvassa kainalossain, näin kai toivoa saan. Se on jossain, jossain paikka rauhallinen, se on jossain, jossain ja me löydämme sen”. Siitä alkoi meidän yhteinen taipaleemme. Tuosta hetkestä jo viikon päästä olimme ystävän pyynnöstä mukana hengellisillä juhlilla. Hän oli jo pitkään rukoillut puolestani. Se oli päivä, joka muutti kaiken. Olin tullut tuohon kokoukseen syntisenä, ihmisrauniona ja sain lähteä kotimatkalle armahdettuna syntisenä.

Juhlien iltapäivätilaisuudessa pidettävässä rukouskokouksessa kirjoitettiin kirje Taivaan Isälle. Niin minäkin kirjoitin: ”Jumala, jos olet olemassa, muuta minun elämäni ja näytä minulle selväst,i miten ja kenen kanssa minun tulee elää, jotta selviän”. Jotenkin minulla oli vahva tunne, että tuohon kirjeeseeni vastataan. Seuraavana aamuna tulikin vastaus. Miettiessäni asioita kuulin sanat: ”Valitse Markku ja kaita tie, niin selviät. Jos toiseen suuntaan lähdet, siellä on hirvittävä tuho edessä.” Tuosta Markusta tuli minulle elämäntoveri ja puoliso. Yhtä selvän vastauksen sai myös Markku omaan kirjeeseensä Taivaan Isältä. Hänellä oli Jumalalle vain kaksi pyyntöä, että me voisimme jatkaa yhdessä ja että poikani hyväksyisi hänet.

Jumala johdatti niin, että Markusta tuli hyvä isä pojalleni. Myöhemmin saimme myös kaksi tytärtä. Elimme perheenä onnellista elämää Jumalan yhteydessä 22 vuotta, kunnes vuonna 2000 syöpä vei Markun ja menetin puolisoni. Olin jälleen monien kysymysten edessä. Miten pääsen tästä eteenpäin? Suru, katkeruus ja pettymykset olivat seuranani monta vuotta. Jumala ei kuitenkaan hylännyt minua kapinoinnistani huolimatta. Hän on armossaan kantanut ja antanut voimia tähän päivään saakka. Tänään kiitän häntä kaikista elämäni kokemuksista – kipeistäkin, sillä tiedän, että kun saan kulkea Taivaallisen Isän kanssa, mitään ei tapahdu minulle, etteikö hän tietäisi.

Jumala on rakkaus, hänen armonsa kestää iankaikkisesti. Ja aloittamansa hyvän työn, Hän vie päätökseen.

Vapaaksi itsetuhoisista ajatuksista

Vapaaksi itsetuhoisista ajatuksista

Mervi Ylinen, opiskelija, Lapua 

Oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa.

Olin perheen ainut lapsi, ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Kuten joka perheessä, meilläkin oli omat ongelmamme, joissa alkoholi näytteli välillä isompaa, välillä pienempää roolia. Opin jo pienestä lapsesta, ettei perheen asioista saa puhua kenellekään. Niinpä opin kantamaan surut yksin. Sydämeni särkyi, kun isäni kuoli ollessani 20-vuotias. Surulleni ei kuitenkaan jäänyt tilaa, koska tehtäväkseni tuli pitää huolta äidistä. Menetin nuorena myös muita läheisiä.

Tunsin itseni pitkään hyvin yksinäiseksi ja olin pahan olon vanki. Kävin usein baareissa hukuttamassa murheeni ja turruttamassa tunteeni. Välillä olin niin ahdistunut, että luulin kuolevani siihen paikkaan. Itseni satuttaminen viiltelemällä tuntui usein ainoalta keinolta, joka voisi tuoda hetkellistä helpotusta. En puhunut siitä kenellekään mitään, koska en halunnut olla vaivaksi. Ajattelin, ettei minulla ole mitään merkitystä, ja pikkuhiljaa mieleeni alkoikin nousta itsetuhoisia ajatuksia. Voin niin huonosti, että jätin pari vuotta kestäneet opintoni kesken. Yritin hakea apua terapiasta, mutta keskeytin sen, kun en pystynyt avautumaan.

Vuosi 2012 oli muutosten vuosi. Tuona kesänä kävin läpi monia suunnitelmia siitä, kuinka voisin itse päättää oman elämäni. Syksyllä oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa. Päätin huutaa vielä viimeisen kerran Jumalan puoleen ennen kuin elämäni päättyisi.

Yllätyksekseni Jumala vastasi huutooni. Hän johdatti ihmeellisellä tavalla luokseni erään ihmisen, joka tarjosi minulle ja koirilleni väliaikaisen kodin. Näin Jumala näytti konkreettisesti, kuinka paljon minua rakastaa. Jumala nosti minut arvottomuudesta omaksi lapsekseen ja antoi minulle enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää. Hän ei ottanut kipujani heti pois, mutta antoi ihmisen, jonka kanssa sain käydä niitä läpi. En tiedä miten minun olisi käynyt ilman tuota viimeistä avunhuutoa, mutta en välitä tietääkään. Yksin Jumalan armosta ja rakkaudesta saan elää tätä päivää, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Palasin tauon jälkeen myös terapiaan ja aloin parantua vauhdilla. Ihmeellisten oivallusten avulla sain solmut auki.

Jumala on parantanut rikkinäisen sydämeni. Hän näytti minulle, etten ole yksin ja että olen mittaamattoman arvokas. On ollut vaikea uskoa sitä todeksi, koska niin kauan olen pitänyt itseäni täysin mitättömänä ja arvottomana. Olin mielestäni ansainnut kaikki ne pahat asiat, joita elämässäni oli ollut. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että kaikki ne maahan lyövät ajatukset itsestäni ovat olleet vihollisen valheita, jotka olen uskonut.

On lohduttavaa tietää, että on olemassa joku, joka tietää kaiken ja tuntee meidät paremmin kuin kukaan muu. Jumala on näyttänyt minulle, että hän on Isä, joka ei koskaan hylkää, ei koskaan satuta, on aina lähellä ja rakastaa ilman ehtoja.

Vähän aikaa sitten menetin myös äitini. Olen saanut kokea Jumalan uskollisuutta ja huolenpitoa näinäkin vaikeina aikoina. Olen oppinut, ettei mikään asia tai teko ole niin suuri, etteikö Jumala voisi auttaa siitä eteenpäin. Haluan olla Jumalan elävä esimerkki siitä, ettei koskaan kannata luovuttaa. Jeesuksen ristissä on kaikki syyt, miksi kannattaa uskoa ja luottaa. Hänestä minäkin löysin syyn elää.

Surusta voi selviytyä

Surusta voi selviytyä

Harri Koskela, Joensuu 

Tiedostin jo nuorempana, että elämässä voi tulla vastaan suuriakin vaikeuksia. Oman lapsen menetys meni kuitenkin sen rajan yli, mitä pystyin kuvittelemaan, että hyvä Jumala voisi sallia. Elämäni oli useamman vuoden ajan kriisissä, enkä ollut enää varma, tuleeko minusta työ- tai opiskelukykyistä. 

Tyttäremme Heini, toinen lapsemme, syntyi kesällä 1994. Heinillä oli suulakihalkio, jonka korjausleikkausta suunniteltiin tehtäväksi noin vuoden ikäisenä. Joulun alla elämämme kuitenkin pysähtyi, kun Heini yhtäkkiä menehtyi kätkytkuolemaan. Olin muutaman päivän niin sokissa, että hoidin vain normaalisti työtehtäviä, kunnes tajusin, että tarvitsen taukoa. Jäin sairaslomalle. 

Kuukauden päästä palasin töihin, mikä oli jälkikäteen ajateltuna liian lyhyt aika. Olin tuolloin seurakuntatyössä, jossa työnkuvaani kuului saarnata rakastavasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta ja auttaa ihmisiä sielunhoidossa, vaikka oma elämäni oli kriisissä. Olisin itse monesti tarvinnut enemmän sielunhoitoa kuin kohtaamani ihmiset. Jäin surussani pitkälti yksin, ja minun piti vain yrittää mennä eteenpäin. Ja kun surulle, pettymykselle ja muille vaikeille tunteille ei ollut tilaa, se katkaisi myös myönteisten tunteiden kokemisen. Tunne-elämäni vammautui pitkäksi aikaa. 

1996 odotimme kolmatta lasta, Ainoa. Jo raskausaikana Ainolla havaittiin synnynnäinen sydänvika, ja hänet jouduttiin leikkaamaan ensimmäisen kerran heti syntymän jälkeen. Aloin jälleen tuntea itseni uupuneeksi ja lopulta irtisanouduin töistäni ja jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Olin aiemmin ajatellut, että olisin pastorina lopun ikääni, joten samalla koin, että jouduin luopumaan kutsumuksestani. Uupumus oli niin syvää, etten ollut varma, pystynkö enää palaamaan työelämään. 

Heinin menetyksen jälkeen koin henkistä pahoinvointia viitisen vuotta. Keväällä 1999 alkoi tuntua, että ehkä selviän sittenkin. Selviytymiskeinoksi löysin teologian opintojen aloittamisen. Sain opiskelusta voimavaroja. Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen jatkoin graduni aiheesta väitöstutkimuksen tekemistä. Tutkin lapsensa menettäneiden selviytymisprosessia. Lapsen kuolema hiljentää ihmisen ja herättää usein kysymyksen: Jumala, miksi sallit tämän tapahtua? Tutkimuksessa havaitsin, että suruprosessi kestää usein koko elämän. Menetetty läheinen elää mielikuvissa ja muistoissa. Akuutti suru kuormittaa samanaikaisesti tunne-elämää, ihmissuhteita ja hengellistä elämää. Kun kaikki osa-alueet kuormittuvat yhtä aikaa, tarvitaan paljon muiden tukea. Itse sain tukea vaimoltani, ammattiauttajilta ja vertaistukiryhmistä. 

Oman prosessini ja tutkimustyöni myötä olen ymmärtänyt, että joskus vaikeudet elämässä voivat kestää vuosiakin. Silti niistä voi selviytyä, kuten minäkin olen selviytynyt. Vaikka en saakaan lopullista vastausta miksi-kysymykseeni, olen kokenut, että Jumala on ollut läsnä kärsimysten keskellä auttamassa ja lohduttamassa. Usko Jumalaan, rukous, seurakuntayhteys ja jälleennäkemisen toivo ovat kannatelleet minua. 

Ihmisen näkökyky ja ymmärrys eivät riitä käsittämään, mikä merkitys vaikeuksilla elämässä on. Meidän perspektiivimme on ajallinen ja lyhyt. Syvät ja vaikeat kriisit elämässä eivät myöskään tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Vastoinkäymiset tai niiden puuttuminen eivät kerro siitä, onko ihmisen elämässä Jumalan siunaus. Kaiken kokemani jälkeen olen kiitollinen sisäisestä eheytymisestä, jonka yhteys Jumalaan on mahdollistanut. 

“Surusta voi selviytyä”

Harri Koskela, tutkija, teologian tohtori, Joensuu

Tiedostin jo nuorempana, että elämässä voi tulla vastaan suuriakin vaikeuksia. Oman lapsen menetys meni kuitenkin sen rajan yli, mitä pystyin kuvittelemaan, että hyvä Jumala voisi sallia. Elämäni oli useamman vuoden ajan kriisissä, enkä ollut enää varma, tuleeko minusta työ- tai opiskelukykyistä.

Tyttäremme Heini, toinen lapsemme, syntyi kesällä 1994. Heinillä oli suulakihalkio, jonka korjausleikkausta suunniteltiin tehtäväksi noin vuoden ikäisenä. Joulun alla elämämme kuitenkin pysähtyi, kun Heini yhtäkkiä menehtyi kätkytkuolemaan. Olin muutaman päivän niin sokissa, että hoidin vain normaalisti työtehtäviä, kunnes tajusin, että tarvitsen taukoa. Jäin sairaslomalle.

Kuukauden päästä palasin töihin, mikä oli jälkikäteen ajateltuna liian lyhyt aika. Olin tuolloin seurakuntatyössä, jossa työnkuvaani kuului saarnata rakastavasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta ja auttaa ihmisiä sielunhoidossa, vaikka oma elämäni oli kriisissä. Olisin itse monesti tarvinnut enemmän sielunhoitoa kuin kohtaamani ihmiset. Jäin surussani pitkälti yksin, ja minun piti vain yrittää mennä eteenpäin. Ja kun surulle, pettymykselle ja muille vaikeille tunteille ei ollut tilaa, se katkaisi myös myönteisten tunteiden kokemisen. Tunne-elämäni vammautui pitkäksi aikaa.

1996 odotimme kolmatta lasta, Ainoa. Jo raskausaikana Ainolla havaittiin synnynnäinen sydänvika, ja hänet jouduttiin leikkaamaan ensimmäisen kerran heti syntymän jälkeen. Aloin jälleen tuntea itseni uupuneeksi ja lopulta irtisanouduin töistäni ja jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Olin aiemmin ajatellut, että olisin pastorina lopun ikääni, joten samalla koin, että jouduin luopumaan kutsumuksestani. Uupumus oli niin syvää, etten ollut varma, pystynkö enää palaamaan työelämään.

Heinin menetyksen jälkeen koin henkistä pahoinvointia viitisen vuotta. Keväällä 1999 alkoi tuntua, että ehkä selviän sittenkin. Selviytymiskeinoksi löysin teologian opintojen aloittamisen. Sain opiskelusta voimavaroja. Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen jatkoin graduni aiheesta väitöstutkimuksen tekemistä. Tutkin lapsensa menettäneiden selviytymisprosessia. Lapsen kuolema hiljentää ihmisen ja herättää usein kysymyksen: Jumala, miksi sallit tämän tapahtua? Tutkimuksessa havaitsin, että suruprosessi kestää usein koko elämän. Menetetty läheinen elää mielikuvissa ja muistoissa. Akuutti suru kuormittaa samanaikaisesti tunne-elämää, ihmissuhteita ja hengellistä elämää. Kun kaikki osa-alueet kuormittuvat yhtä aikaa, tarvitaan paljon muiden tukea. Itse sain tukea vaimoltani, ammattiauttajilta ja vertaistukiryhmistä.

Oman prosessini ja tutkimustyöni myötä olen ymmärtänyt, että joskus vaikeudet elämässä voivat kestää vuosiakin. Silti niistä voi selviytyä, kuten minäkin olen selviytynyt. Vaikka en saakaan lopullista vastausta miksi-kysymykseeni, olen kokenut, että Jumala on ollut läsnä kärsimysten keskellä auttamassa ja lohduttamassa. Usko Jumalaan, rukous, seurakuntayhteys ja jälleennäkemisen toivo ovat kannatelleet minua.

Ihmisen näkökyky ja ymmärrys eivät riitä käsittämään, mikä merkitys vaikeuksilla elämässä on. Meidän perspektiivimme on ajallinen ja lyhyt. Syvät ja vaikeat kriisit elämässä eivät myöskään tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Vastoinkäymiset tai niiden puuttuminen eivät kerro siitä, onko ihmisen elämässä Jumalan siunaus. Kaiken kokemani jälkeen olen kiitollinen sisäisestä eheytymisestä, jonka yhteys Jumalaan on mahdollistanut.

“Lapsettomuus valmisti vanhemmuuteen”

Jimmy Huhtala, bloggari, Lapua

Ensin ajattelin, ettei minusta ole isäksi, ja sitten näytti, ettei se ole mahdollistakaan. Nykyään olen onnellinen pienen pojan isä.

”Toivottavasti en saa koskaan lapsia”, ajattelin 19-vuotiaana vankilassa ollessani. Elämääni olivat värittäneet teini-iästä asti päihderiippuvuus, rikollinen elämäntapa ja väkivaltaisuus. Kävin läpi päihdekuntoutusjaksoja, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta saadakseni elämälleni uuden suunnan, sillä olin alkanut haaveilla perheestä ja rehellisestä työstä. Pyysin erästä pastoria rukoilemaan puolestani, että vapautuisin riippuvuuksista. Elämäni muuttui täysin. Ajattelin, että ehkä minusta onkin vielä isäksi.

Unelma omasta perheestä alkoi toteutua, kun tutustuin Satuun. Menimme naimisiin 2007, ja seuraavana vuonna aloimme yrittää perheenlisäystä. Kun lasta ei alkanutkaan kuulua, epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset alkoivat nousta pintaan. Pelkäsin, että päihdehistoriani estää meitä saamasta lapsia. Pari vuotta myöhemmin, monien myöhästyneiden kuukautisten, niitä seuranneiden negatiivisten raskaustestien ja vaimon kyynelten jälkeen, tilasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin. Kummastakaan ei löytynyt lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle. Päätimme jäädä odottamaan ”oikeaa aikaa”.

Kun vuodet vierivät, alkoi lievä epätoivo nostaa päätään. Eniten kärsin siitä, kun näin, miten kova paikka lapsettomuus oli Satulle. Kiukuttelin asiasta moneen kertaan Jumalalle. Kerran hermostuin oikein kunnolla ja huusin tuskassani: ”Mitä sä oikein pelleilet meidän kanssa?! Jos et meinaa antaa sitä lasta meille, niin tapa vaikka mieluummin mut tähän paikkaan!” Odotin, että salama iskee kuoliaaksi, muttei niin käynyt. Rauhoituttuani pyysin anteeksi ja päätin sydämessäni, etten seuraisi ja palvelisi Jeesusta sen tähden, mitä hän minulle antaa tai jättää antamatta, vaan ainoastaan sen tähden, että olin saanut armon. Samana iltana Raamattua lukiessani sain yliluonnollisen varmuuden siitä, että saisimme poikalapsen, mutta saattaisimme joutua odottamaan sitä.

Vaikka lapsettomuus oli kipeä asia, se ei ollut parisuhteessamme kovin suuri kriisi. Emme koskaan riidelleet aiheesta. Oikeastaan se vain lujitti suhdettamme, koska se pakotti meidät alusta asti puhumaan asioista. Rukoilimme myös paljon yhdessä asian puolesta.

Kun olimme yrittäneet lasta noin kahdeksan vuoden ajan, eräs ystävä rohkaisi meitä turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaus alkoi ensimmäisestä hoidosta syksyllä 2016. Hurahdin raskauteen niin, että aloin kirjoittaa raskausblogia ”Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja”. Blogin teksteistä julkaistiin ennen isänpäivää kirja. Odotusaika, synnytys ja uuden elämän alku päätyivät myös televisioon Toisenlaiset äidit -sarjaan. Synnytyksessä tuli vielä pieni säikähdys, kun vauvan sydänäänet hävisivät ja vaimolleni tuli lähtö hätäsektioon. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. Vuosien odotus ja kipuilu olivat ohi.

Isänä oleminen on hienoimpia asioita elämässäni. Haluan, että poikani voi aina ja kaikissa asioissa luottaa minuun. Haluan antaa hänelle esimerkin siitä, miten seurataan ja palvellaan Jeesusta. Kiitän joka päivä Jumalaa pojastani ja siunaan hänet aina iltaisin kotona ollessani.

Katsoessani elämää taaksepäin voin todeta, että poikamme syntyi juuri oikeaan aikaan. Olemme asuneet vuosien aikana kahdessa eri maassa ja useassa kaupungissa ja meillä molemmilla on ollut omat henkilökohtaiset kasvukipumme. Emme olisi olleet aiemmin valmiita vanhemmuuteen. Jumalan aikataulu oli oikea.

Verified by MonsterInsights