Mikolla oli paha olo ja hän alkoi lääkitä itseään alkoholilla, mikä lisäsi tilanteen toivottomuutta. Teija yritti auttaa, mutta kaikki auttamisyritykset päättyivät aina riitelyyn. Tilanne oli toivoton.
Teija: Rakkaustarinamme alkoi vuonna 1998 ollessamme nuoria, 16- ja 18-vuotiaita. Paljon ihania asioita tapahtui: kihlautuminen, pitkä seurustelu, häät ja esikoisen syntymä vuonna 2004. Minä opiskelin yliopisto-opintoja ja Mikko teki vastuullista työtä perheyrityksen työnjohtajana. Molemmilla oli omat vastuut arjessa. Perheeseemme syntyi toinen lapsi ja minä jatkoin kotiäitinä opiskellen siinä ohessa.
Mikko: Paineet ja stressi yrittäjän työssä olivat kovat. Lisäksi tuntui, että kotona vaimo vain nalkutti siitä, kuinka vähän ehdin olla perheen kanssa. Aloin lääkitä pahaa oloa alkoholilla.
Teija: Päällisin puolin kaikki oli hyvin, mutta avioliitossa vedimme kummatkin köyttä vastakkaisiin suuntiin. Oli pahoja riitoja emmekä pystyneet keskustelemaan vaikeista asioista. Vuosi 2009 oli vaikea ja mietimme vakavasti eroamista. Lasten takia päätimme kuitenkin jatkaa. Saimme vielä kaksi lasta lisää.
Mikko: Selkäni oli reistaillut jo pitkään. Kesällä 2013 se meni niin huonoksi, etten päässyt sängystä ylös. Selästä leikattiin iso välilevyn pullistuma. Kuntoutin itseni kuitenkin pian fyysisesti työkuntoiseksi. Vuosia pinnan alla kytenyt työuupumus nousi pintaan, jolloin alkoholin käyttöni lisääntyi ja alkoi ohjata arkeani. Jaksoin päivän työt sillä, että illalla saan juoda – salassa, yksin. Tämä kierre tietenkin lisäsi oman tilanteeni toivottomuutta. Tuntui, ettei elämässä ollut enää mitään järkeä. Olo oli surullinen ja epätoivoinen.
Teija: Keskityin lapsiin ja kodinhoitoon. En osannut auttaa Mikkoa, koska auttamisyritykset päättyivät aina riitelyyn. En myöskään tiennyt, kuinka epätoivoisessa tilanteessa mieheni oli, koska emme pystyneet puhumaan siitä. Pyysin silti, että Mikko hakisi jostain apua.
Mikko: Mietin AA-kerhoa ja muita keinoja auttaa itse itseäni, mutta voimani eivät riittäneet avun hakemiseen. Tutustuin uskovaan ihmiseen, joka kertoi minulle, että Jeesus voi auttaa. Mietin paljon uskonasioita ja luin salaa Raamattua. Joulukuussa 2014 tuli päivä, jolloin olin aivan pohjalla ja päätin antaa elämäni Jeesukselle. Sain syntini anteeksi ja sellaisen rauhan, mitä ei ole koskaan ennen ollut. Jumala vapautti minut myös alkoholiriippuvuudestani.
Teija: Suhtauduin pienellä varauksella Mikon uskoontulemiseen, koska se oli minulle uutta ja outoa. Ajan kuluessa huomasin, että muutos oli kestävä, aito ja todellinen. Sain omin silmin nähdä, kuinka Jeesus parantaa ja auttaa tänäkin päivänä. Näin, että Mikolla oli nyt jotain mitä minulla ei ollut: rauha Jumalan kanssa. Mietin, että jatkanko elämää omin voimin vai annanko Jeesukselle ohjat. Kun postilaatikkoomme tuli kutsu ”Jeesus, minä rakastan sinua” -iltaan, päätin mennä tilaisuuteen ja antaa elämäni Jeesukselle. Siellä sain rukoilla ja pyytää syntini anteeksi. Suuri kivi vierähti sydämeltäni ja tiesin heti, että nyt ollaan oikealla tiellä.
Mikko ja Teija: Olemme saaneet perheenä kasvaa lähemmäksi Jeesusta ja kokea, miten suuri siunaus siinä on, että aviopari pysyy yhdessä, vaikka on vaikeuksia, pettymyksiä ja vääriä tekoja toista kohtaan. Ihmeellisellä tavalla Jeesus korjaa pyytäessämme rikkinäisiä sydämiämme. Kun yrittää omin voimin, niin katkeruus ja kyynisyys ottavat avioliiton vaikeuksissa vallan. Jeesus on tehnyt työtä sydämissämme niin, että olemme saaneet antaa anteeksi toinen toisillemme. Olemme saaneet kokea anteeksiantamisen ihmeen.
Erosta repaleisena ”suureen maailmaan”. Noilla sanoilla voisin kuvata elämäni tilannetta, kun muutin nuorena miehenä Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle.
Olin elänyt ihan tavallista nuoren miehen elämää, kävin töissä ja asuin yhdessä silloisen tyttöystäväni kanssa. Meille kävi kuitenkin niin, että tiemme lähtivät eri suuntiin ja minä muutin.
Sain hetken helpotusta sisäiseen tyhjyyteen kosteista ravintolailloista ja ns. yhden illan jutuista, jotka kuitenkin saivat aikaan vain moraalista krapulaa. Alkoholin käyttö lisääntyi huolestuttavasti. Muistan ajatelleeni, että ”tällaista elämääkö minun pitää talsia, eikö ole parempaa olemassa”. Koin, että olin sössinyt elämäni jo aika piloille. Ulkoisesti pidettiin hauskaa, mutta sisäinen maailma oli levoton, tyhjä ja tuskainen.
Sitten sain työpaikan Kouvolasta vuoden 2001 loppukesästä. Paremman elämän toivossa suuntasin Kymenlaaksoon. Mutta niinhän siinä kävi, että sama meininki jatkui. Sain kokea nahoissani elämän nurjaa puolta. Viina maistui, ei enää riittänyt vapailla juhliminen, vaan iltaisin töiden jälkeenkin piti ottaa. Yritin parannella elämääni, välillä kaatelin juomia viemäriin. Päätökseni kuitenkin kantoivat parhaimmillaankin vain muutamia päiviä. Aloin pelätä työpaikkani puolesta.
Muistan erään tammikuisen viikonloppupäivän vuonna 2002. Olin tuskainen elämäntilanteestani. Yhtäkkiä kuulin äänen sanovan: ”Jumalalla on sinulle parempaa.” ”Näinhän se varmaan on”, ajattelin, mutta sen enempää en sitä miettinyt.
Luin kuitenkin sen kevään aikana Uutta testamenttia, mutten ymmärtänyt siitä mitään. Elämänmeno jatkui entisellään. Jossain vaiheessa mieleeni nousi ajatuksia, että ”tämä on syntiä”. Koin samalla ikään kuin kuoleman läsnäoloa. Sanoinkin äidilleni, etten taida elää enää pitkään.
Toukokuussa huomasin lehdessä ilmoituksen, että eräässä paikallisessa seurakunnassa on kokoussarja. Jo samana iltana hiippailin kokoussalin yläparvelle piiloon, ettei vain kukaan näe minua. Saarnasta en muista mitään. Puheen lopussa saarnamies pyysi niitä tulemaan eteen, jotka kokevat tarvitsevansa rukousapua. Silloin koin vahvasti, että jos en nyt mene, niin uutta mahdollisuutta ei enää tule.
Niinpä menin ja polvistuin alttarille. Eräs työntekijä tuli kysymään, mitä rukoillaan. Vastasin, etten tiedä. Hän kysyi, olenko uskossa ja haluanko tulla uskoon. ”Pelkään, mitä kaverit sanovat, mutta joo, ei taida olla valinnanvaraa”, totesin. Seuraava kysymys oli: ”Oletko tehnyt syntiä?” ”Olen”, vastasin. Rukousapua antava työntekijä julisti kaikki syntini anteeksi annetuiksi Jeesuksen Kristuksen nimessä ja maahan vuotaneen veren tähden.
Olin ollut kauhea kiroilija ja mekastaja, ja kun kuulin ensimmäisen kirosanan kadulla tuon tapahtuman jälkeen, tuntui kuin olisi lekalla lyöty otsaan. Se kalskahti niin pahalle korvaan. Silloin tajusin, että nyt on jotakin tapahtunut oikeasti. Viinanhimo vietiin kerralla, ja tunsin ihmeellistä iloa ja rauhaa sisimmässäni. Olin aina uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta nyt oli elämässäni tapahtunut jotain todella ihmeellistä ja ennen kokematonta. Teoreettisesta Jumalasta oli tullut todellinen.
Herra johdatti elämääni itselleni sopivan uskovan puolison. Meille syntyi vuonna 2008 ihana tytär, joka on isin silmäterä.
Ei ihmisestä tule ongelmatonta ja täydellistä uskoon tultuaankaan. Ei ihmisyys katoa mihinkään. Mutta sen haluan sanoa, että kaikessa olen saanut ihmeellistä apua, eikä minua ole tähän päivään mennessä jätetty pulaan. Voin sanoa, että kadun monia asioita elämässäni, mutta Herran omaksi tuloa minun ei vielä koskaan ole tarvinnut katua.
Ensin ajattelin, ettei minusta ole isäksi, ja sitten näytti, ettei se ole mahdollistakaan. Nykyään olen onnellinen pienen pojan isä.
”Toivottavasti en saa koskaan lapsia”, ajattelin 19-vuotiaana vankilassa ollessani. Elämääni olivat värittäneet teini-iästä asti päihderiippuvuus, rikollinen elämäntapa ja väkivaltaisuus. Kävin läpi päihdekuntoutusjaksoja, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta saadakseni elämälleni uuden suunnan, sillä olin alkanut haaveilla perheestä ja rehellisestä työstä. Pyysin erästä pastoria rukoilemaan puolestani, että vapautuisin riippuvuuksista. Elämäni muuttui täysin. Ajattelin, että ehkä minusta onkin vielä isäksi.
Unelma omasta perheestä alkoi toteutua, kun tutustuin Satuun. Menimme naimisiin 2007, ja seuraavana vuonna aloimme yrittää perheenlisäystä. Kun lasta ei alkanutkaan kuulua, epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset alkoivat nousta pintaan. Pelkäsin, että päihdehistoriani estää meitä saamasta lapsia. Pari vuotta myöhemmin, monien myöhästyneiden kuukautisten, niitä seuranneiden negatiivisten raskaustestien ja vaimon kyynelten jälkeen, tilasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin. Kummastakaan ei löytynyt lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle. Päätimme jäädä odottamaan ”oikeaa aikaa”.
Kun vuodet vierivät, alkoi lievä epätoivo nostaa päätään. Eniten kärsin siitä, kun näin, miten kova paikka lapsettomuus oli Satulle. Kiukuttelin asiasta moneen kertaan Jumalalle. Kerran hermostuin oikein kunnolla ja huusin tuskassani: ”Mitä sä oikein pelleilet meidän kanssa?! Jos et meinaa antaa sitä lasta meille, niin tapa vaikka mieluummin mut tähän paikkaan!” Odotin, että salama iskee kuoliaaksi, muttei niin käynyt. Rauhoituttuani pyysin anteeksi ja päätin sydämessäni, etten seuraisi ja palvelisi Jeesusta sen tähden, mitä hän minulle antaa tai jättää antamatta, vaan ainoastaan sen tähden, että olin saanut armon. Samana iltana Raamattua lukiessani sain yliluonnollisen varmuuden siitä, että saisimme poikalapsen, mutta saattaisimme joutua odottamaan sitä.
Vaikka lapsettomuus oli kipeä asia, se ei ollut parisuhteessamme kovin suuri kriisi. Emme koskaan riidelleet aiheesta. Oikeastaan se vain lujitti suhdettamme, koska se pakotti meidät alusta asti puhumaan asioista. Rukoilimme myös paljon yhdessä asian puolesta.
Kun olimme yrittäneet lasta noin kahdeksan vuoden ajan, eräs ystävä rohkaisi meitä turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaus alkoi ensimmäisestä hoidosta syksyllä 2016. Hurahdin raskauteen niin, että aloin kirjoittaa raskausblogia ”Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja”. Blogin teksteistä julkaistiin ennen isänpäivää kirja. Odotusaika, synnytys ja uuden elämän alku päätyivät myös televisioon Toisenlaiset äidit -sarjaan. Synnytyksessä tuli vielä pieni säikähdys, kun vauvan sydänäänet hävisivät ja vaimolleni tuli lähtö hätäsektioon. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. Vuosien odotus ja kipuilu olivat ohi.
Isänä oleminen on hienoimpia asioita elämässäni. Haluan, että poikani voi aina ja kaikissa asioissa luottaa minuun. Haluan antaa hänelle esimerkin siitä, miten seurataan ja palvellaan Jeesusta. Kiitän joka päivä Jumalaa pojastani ja siunaan hänet aina iltaisin kotona ollessani.
Katsoessani elämää taaksepäin voin todeta, että poikamme syntyi juuri oikeaan aikaan. Olemme asuneet vuosien aikana kahdessa eri maassa ja useassa kaupungissa ja meillä molemmilla on ollut omat henkilökohtaiset kasvukipumme. Emme olisi olleet aiemmin valmiita vanhemmuuteen. Jumalan aikataulu oli oikea.
Isättömyys on ollut varmaan elämäni suurin haava, joka on vaikuttanut moniin asioihin elämässäni. Tunsin itseni ulkopuoliseksi jopa omassa perheessäni. Kuvittelin, että kaikki muut pärjäsivät minua paremmin.
Synnyin AU-lapsena. Ensimmäisiä elinvuosiani varjosti isättömyyden lisäksi myös pelko. Jouduin tuon tuosta pimeään komeroon äidin miesystävän komennossa. Kolmevuotiaana sain muuttaa tädin perheen luo Pohjois-Karjalaan. Tädin perheessä ottotyttönä elämä oli turvallista. Kuulin paljon Jumalan Sanaa ja kävin pyhäkoulua.
Rippikoulussa kiinnostuinkin uskosta, mutta tein kuitenkin tietoisen päätöksen, että jatkan entistä elämää ja mm. käyn tansseissa. En nähnyt tädin perheessä uskon iloa, vaan luulin, että uskovaisen elämä on kuivaa ja ilotonta. Sitä en halunnut. Tapasin tulevan puolisoni 17-vuotiaana. Menimme naimisiin ja muutimme Vantaalle. Ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta sisäisesti olin kuitenkin aivan rikki. Koin itseni ulkopuoliseksi ja ajattelin toisten aina pärjäävän minua paremmin.
Saimme tyttären, joka oli isälleen hyvin rakas. Tunsin itseni tässäkin asiassa ulkopuoliseksi ja kadehdin heitä. Minusta tuli kiukkuinen ihminen. Mikään rahalla hankittava ei tyydyttänyt. Tuntui, että ”onni oli aina nurkan takana”. Etsin jotain, mutta en tiennyt, mitä se oli. Sitten mieheni sairastui aivokalvontulehdukseen ja hädissäni lupasin elämäni Jumalalle, jos mies vain selviäisi. Hän selvisi ja minä unohdin lupaukseni. Alitajuisesti jatkoin sen jonkin etsimistä, jota elämääni kaipasin.
Erään itsenäisyyspäivän aattoiltana mieheni ilmoitti, että hän oli löytänyt onnen muualta. Minä sanoin tähän täysin spontaanisti, että minä ilmoitan sinulle sitten samalla tavalla, kun minä löydän Jeesuksen. Hämmästyin itsekin sanojani, jotka vain tulivat jostain. Avioliitto oli lopussa. Rukoilimme kasvatusäitini kanssa yhdessä ja hän antoi minulle Tapani Sopasen kirjan ”Kyyneleet eivät puhdista”. Kirja oli yksi linkki uskoontulooni. Ymmärsin sen kautta pyyteettömän rakkauden merkityksen.
Tapasin sitten leikkipuistossa uskovan rouvan, jonka tarina vaikutti minuun syvästi. Sen jälkeen tein, kuten tuo rouva oli kertonut tehneensä. Polvistuin lattialle ja sanoin Jeesukselle, että ”jos Sinä olet olemassa, niin tule minun sydämeeni”. Viikon päästä tästä huomasin lehdessä seurakunnan ilmoituksen ja lähdin sinne. Tilaisuuden lopussa kysyttiin rukousaiheita ja minä viittasin. Sanoin, etten lähde pois ennen kuin olen löytänyt Jeesuksen. Puolestani rukoiltiin ja minulle sanottiin: ”Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.” (Room. 10:10) Menin seurakunnasta kotiin ja pyysin sanojani ja tekojani anteeksi mieheltäni. Hän sanoi, että pidä se, minkä olet löytänyt.
Kun seuraavana aamuna heräsin, oli kuin suomut olisi otettu pois silmiltäni. Olin tuolloin 27-vuotias. Kaikki näytti niin puhtaalta ja raikkaalta. Sain valtavan ilon ja minulle tuli vahva halu kertoa kaikille, mitä olin löytänyt. Raamattu tuli hyvin rakkaaksi ja seurakunnasta tuli toinen kotini. Tyttäreni tuli myös uskoon ja yhdessä sitten kävimme seurakunnan tapahtumissa. Olin vihdoin löytänyt sen, mitä olin etsinyt: sisäisen rauhan ja ilon.
Pala palalta Jumala on eheyttänyt minua. Rukouksessa olen saanut lohdutuksen sanoja, joita on nyt sävelletty lauluiksikin. Olen iloinen siitä, että saan nyt olla vertaistukena ja auttaa muita. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä ilman Jumalan apua.
Erottuani lasteni isästä aloin etsiä täydellistä rakkautta, joka toisi elämääni onnen. Pitkän etsimisen jälkeen löysin todellisen rakkauden.
Menin nuorena naimisiin ja sain kaksi poikaa. Avioliittoni päättyi eroon vuonna 2004. Avioeron jälkeen elämääni hallitsi täydellisen rakkauden etsiminen. Halusin löytää kumppanin, joka pystyisi ratkaisemaan kaikki ongelmani. Kärsin huonosta itsetunnosta enkä tuntenut olevani hyväksytty sellaisena kuin olin. En osannut olla oma itseni, vaan yritin olla niin kuin kaikki muut. Se oli mahdoton yhtälö, jonka takia väsytin itseni avioliitossa.
Rakkauden nälässäni ajauduin useampaan suhteeseen. Luulin joka kerta löytäneeni sopivan ihmisen, mutta pian paljastui, että jokaisella oli omat ongelmansa, joihin he puolestaan odottivat ratkaisua minulta. Kaikki suhteet päättyivät eroon. Tunsin siitä häpeää. Olin kasvanut siihen, että kulissit pitäisi pitää pystyssä hinnalla millä hyvänsä. Mietin, tulisiko elämäni olemaan aina tällaista: ahdistusta, häpeää ja pelkoa huomisesta.
Kannoin sisimmässäni myös syyllisyyttä 25-vuotiaan työkaverini yllättävästä itsemurhasta. En ollut huomannut hänen hätäänsä ja tuskaansa, ja olimme juuri edellisviikolla riidelleet jostain työasiasta.
Olin niin ahdistunut, että kun serkkuni kutsui minut vuoden 2015 alussa hengelliseen konserttiin, tartuin siihen tilaisuuteen kuin oljenkorteen. Kävimme sen jälkeen muissakin tilaisuuksissa ja konserteissa. Myöhemmin tuttavapariskunta sai houkuteltua minut Alfa-kurssille Lapualle. Siellä selvitettiin kristinuskon perusasioita. Meinasin lopettaa kurssin, kun en pystynyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi ja jännitin koko ajan. Mutta härmäläinen luonne ei hevillä anna periksi, joten jatkoin. Kurssiin sisältyi yhteinen viikonloppu opetuksineen ja keskusteluineen. Siellä rohkaistuin kertomaan työkaverini itsemurhasta, josta olin kokenut syyllisyyttä jo 10 vuotta. Tämän tapauksen kertominen repi aukon hyvin rakennettuun suojakuoreeni ja ahdistus paisui aivan valtavaksi. Minulle ei ollut enää muuta keinoa kuin huutaa illalla kotonani: ”Jumala, auta! Vastaa minulle, minä en jaksa enää itse!”
Ja Jumala vastasi. Hän antoi vastaukset ongelmiini. Hän vastasi syyllisyyteeni: ”Ei haittaa, vaikka olisit murhaaja, Jumala armahtaa sinut silti”, ja häpeääni: ”Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä ihmiset ajattelevat sinusta. Vain se merkitsee, mitä Jumala ajattelee sinusta”.
Elämäni muuttui kertaheitolla. Sain syntini anteeksi. Häpeän ja syyllisyyden taakka pyyhittiin pois. Pystyin vihdoin uskomaan, ettei työtoverini kuolema ollut minun syytäni.
Jumala poisti sisimmästäni lukon, joka oli tehnyt minusta sosiaalisesti ahdistuneen ihmisen ja antoi tilalle rohkeuden ja rakkauden sekä halun palvella muita. Iloitsen siitä, että pystyn työssäni keskittymään toistenkin ihmisten asioihin ja ongelmiin, kun omat asiat eivät ole koko ajan mielessä ja minulla on rauha sydämessä. Ulkopuolisuuden tunne on vaihtunut yhteenkuuluvuuteen muiden uskovien kanssa: kuulumme kaikki yhdessä Kristuksen seurakuntaan.
Uskoontulon myötä elämäni muuttui tyhjästä vaelluksesta uuteen, täynnä tarkoitusta olevaan elämään, jonka päämääränä on ikuinen elämä taivaassa. On ollut hienoa huomata, kuinka Jumala johdattaa eteenpäin pienin askelin ja pienten ihmetekojen kautta arjen keskellä. Olen kiitollinen myös siitä, että kauan mukanani kulkenut rakkauden nälkä on tullut vihdoin tyydytetyksi.
Viina vei työni, rahani, perheeni ja kotini. Elin asunnottomana kadulla. Halusin päästä irti ja aloittaa alusta, mutta omin voimin en päässyt kuiville.
Elämäni sai hyvän alun. Synnyin Keski-Suomessa vanhempieni kolmesta pojasta nuorimpana. Asuimme omakotitalossa ja elin veljieni kanssa hyvän ja turvallisen lapsuuden.
Teinivuosina kaveriporukassa alkoivat päihdekokeilut. Aluksi ne rajoittuivat viikonloppuihin, mutta vähitellen alkoholin ote elämästäni tiivistyi. Lopulta ajauduin porukkaan, missä päihteidenkäyttö riistäytyi käsistä. Sain ammattikoulun ja armeijan käytyä, mutta menetin työpaikan toisensa jälkeen alkoholinkäyttöni takia.
Päätin muuttaa Helsinkiin. Muutto ei kuitenkaan muuttanut elämäntapaani, vaan entinen meno jatkui kiihtyvää vauhtia. En tuntenut Helsingistä ketään ja uusia tuttuja löysin kapakoista. Töitä tuli ja meni entiseen malliin, välillä olin katkolla ja sitten taas jatkoin juomista. Alkoholi ei enää häirinnyt työtäni, vaan työnteko häiritsi juomistani. Muutin erään naisen luokse asumaan ja saimme pojan. Tämäkään ei saanut minua raitistumaan, ja lopulta menetin myös avovaimoni ja poikani ja minusta tuli asunnoton.
Vähän yli 30-vuotiaana olin koditon täyspäiväinen juoppo. Asuin mm. kadulla, rappukäytävissä, roskalaatikoissa ja Kilon metsässä juoppoporukoiden kanssa. Elämä oli rankkaa. Välillä jouduin hoitoon ja kerran heräsin letkuissa sairaalassa. Jouduin myös vähäksi aikaa vankilaan. Se pysäytti ja mietin, että tähänkö tämä elämä menee. Minulla oli sisäinen halu päästä päihteistä irti, mutta omat voimani eivät riittäneet irti pääsemiseen.
Minulla oli lapsuudesta asti ollut tieto, että Jumala on olemassa. Ryyppyvuosinani soittelin toisinaan eräälle tutulle pastorille ja joskus kävin pullakirkossa ja Perjantai Kristukselle (PK) -illoissa. Välillä rukoilinkin. PK-ihmiset kävivät luonamme, rukoilivat puolestamme ja kutsuivat mukaan tilaisuuksiin.
Eräänä helmikuisena perjantaiaamuna vuonna 1991, kun olin elänyt asunnottomana noin kolme vuotta, heräsin ryyppykaverin mökin lattialta. Minulla oli ihmeen hyvä olo ja Jumala tuli vahvasti mieleeni. Lähdin kävelemään ja siinä kävellessäni päätin, että jos tänään PK -ihmiset tulevat kutsumaan illan tilaisuuteen, lähden heidän mukaansa.
He tulivat. Samana iltana minä polvistuin Jumalan eteen alttarille ja sanoin haluavani lähteä kulkemaan Jeesuksen viitoittamaa tietä. Tunsin suurta helpotusta, rauhaa ja varmuutta siitä, että nyt olen oikealla tiellä. Annoin koko elämäni Jeesukselle ja hänen johdatukseensa. Viina ja muut päihteet jäivät heti. Olin vapaa.
Tein selvän pesäeron entiseen elämääni. Pääsin kristilliseen kuntoutuskeskukseen, jossa aloin eheytyä, kasvoin uskossa ja sain uusia ystäviä. Kävin tapaamassa myös vanhoja ryyppykavereitani, sillä halusin kertoa heille, mitä minulle oli tapahtunut. Pyysin myös anteeksi eräältä kaverilta, jonka olin kerran pahoinpidellyt. Valtava painolasti tippui hartioiltani.
Olen saanut uuden elämän. Sain myös kodin, hyvän työpaikan ja rakkaan Elisa-vaimon, jonka kanssa olen ollut naimisissa jo yli 20 vuotta. Sain uuden yhteyden myös poikaani, joka muutti luokseni ollessaan 6-vuotias. Nyt olen vaari viidelle pojanpojalleni. Olen toiminut myös päihderiippuvaisten tukihenkilönä monia vuosia.
Haluan kertoa toisille, että usko antaa varmuuden siitä, että ei tarvitse yksin kantaa kaikkea sitä, mitä elämässä tulee vastaan. Kaiken voi viedä Jeesukselle. Saa mennä eteenpäin Jumalan kämmenellä. Tätä on Jumalan rakkaus.
