”Vain harva osasi aavistaa onnellisen ulkokuoren takana perheen ihmissuhteiden rakoilevan. Toisten auttajana minun oli vaikea myöntää asioiden todellista tilaa. Ensimmäiset hälyttävät merkit mustasukkaisuudesta tulivat ilmi jo seurustelun alkuvaiheessa. Silti uskoin sinisilmäisesti rakkauden parantavaan voimaan.”
Vuosien mittaan en uskaltanut puhua vaikeuksistamme. Vasta eheytymiskurssilla tiedostin, ettei elämäni ollut normaalia. Siihen ei saanut kuulua minkäänlaista väkivaltaa tai epätervettä kontrollia. Olin joutunut kokemaan avioliitossani sekä alistamista että pelkoa. Kun lopulta halusin ottaa niihin etäisyyttä, olin aivan yksin.
Pelkoa elämässäni oli ollut ennenkin. Kun nuorena menin ajokorttia varten lääkärintarkastukseen, paljastui yllättäen vakava sydänsairaus. Sain tietää, että saattaisin kuolla minä päivänä hyvänsä. Elin jatkuvassa kuolemanpelossa. Vaistomaisesti ymmärsin, etteivät asiani Jumalan kanssa olleet kunnossa. Menin hengelliseen tilaisuuteen, jossa annoin elämäni Jeesukselle. Olin kuin pumpulissa. Sairaus oli edelleen läsnä, mutta kuolemanpelko oli poissa.
Heti alusta asti koin kutsumusta hengelliseen työhön. Minua puhuttelivat Raamatun sanat: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Uskosta tuli elämäni kantava voima. Halusin kertoa siitä muille ja olin monessa mukana seurakunnassa.
Uskovalle eteen tullut ero ei ollut helppo ratkaisu. Useat minut tunteneet eivät ymmärtäneet ratkaisuani. Koin itsekin, että elämäni ja uskoni oli haaksirikossa. Kaksi vuotta kesti yksinäisyys, jonka aikana en halunnut puhua hengellisistä asioista.
Kun poikani meni rippikouluun, lähdin hänen kanssaan jumalanpalvelukseen. Siellä kuulin papin lausuman synninpäästön sanat: ”Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.” Nämä sanat palauttivat mieleeni kutsumuksen, jonka olin saanut nuorena. Tajusin, ettei arvoani määrittele kukaan ihminen vaan Jumala.
Tiesin, että ilman anteeksiantoa en voi parantua. Oli myös käytävä läpi asioita, muun muassa lapsena ja nuorena kohtaamiani vaikeuksia ja iskuja. Ne olivat osaltaan johtaneet siihen, että löysin itseni vaikeista ihmissuhteista.
Monesti anteeksiantaminen ja alistuminen sekoitetaan keskenään. Kenenkään ei tarvitse alistua mihinkään, minkä kokee vahingoittavan itseään. Ei myöskään tarvitse jäädä menneisyytensä vangiksi. Kun antaa anteeksi, voi päästää irti ja tulla vapaaksi. Tähän olen saanut voiman Jumalalta.
Menneisyyden läpikäyminen on vapauttanut löytämään rakentavia ihmissuhteita. Olen onnellinen työssäni pastorina. Elämän vaikeudet ovat kääntyneet voimavaraksi. Kokemusteni kautta pystyn nyt ymmärtämään toisia, joilla on samanlaisia kokemuksia, ja haluan auttaa heitä. Jumala paransi minut. Nyt olen vapaa ja onnellinen.
Ensin ajattelin, ettei minusta ole isäksi, ja sitten näytti, ettei se ole mahdollistakaan. Nykyään olen onnellinen pienen pojan isä.
”Toivottavasti en saa koskaan lapsia”, ajattelin 19-vuotiaana vankilassa ollessani. Elämääni olivat värittäneet teini-iästä asti päihderiippuvuus, rikollinen elämäntapa ja väkivaltaisuus. Kävin läpi päihdekuntoutusjaksoja, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta saadakseni elämälleni uuden suunnan, sillä olin alkanut haaveilla perheestä ja rehellisestä työstä. Pyysin erästä pastoria rukoilemaan puolestani, että vapautuisin riippuvuuksista. Elämäni muuttui täysin. Ajattelin, että ehkä minusta onkin vielä isäksi.
Unelma omasta perheestä alkoi toteutua, kun tutustuin Satuun. Menimme naimisiin 2007, ja seuraavana vuonna aloimme yrittää perheenlisäystä. Kun lasta ei alkanutkaan kuulua, epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset alkoivat nousta pintaan. Pelkäsin, että päihdehistoriani estää meitä saamasta lapsia. Pari vuotta myöhemmin, monien myöhästyneiden kuukautisten, niitä seuranneiden negatiivisten raskaustestien ja vaimon kyynelten jälkeen, tilasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin. Kummastakaan ei löytynyt lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle. Päätimme jäädä odottamaan ”oikeaa aikaa”.
Kun vuodet vierivät, alkoi lievä epätoivo nostaa päätään. Eniten kärsin siitä, kun näin, miten kova paikka lapsettomuus oli Satulle. Kiukuttelin asiasta moneen kertaan Jumalalle. Kerran hermostuin oikein kunnolla ja huusin tuskassani: ”Mitä sä oikein pelleilet meidän kanssa?! Jos et meinaa antaa sitä lasta meille, niin tapa vaikka mieluummin mut tähän paikkaan!” Odotin, että salama iskee kuoliaaksi, muttei niin käynyt. Rauhoituttuani pyysin anteeksi ja päätin sydämessäni, etten seuraisi ja palvelisi Jeesusta sen tähden, mitä hän minulle antaa tai jättää antamatta, vaan ainoastaan sen tähden, että olin saanut armon. Samana iltana Raamattua lukiessani sain yliluonnollisen varmuuden siitä, että saisimme poikalapsen, mutta saattaisimme joutua odottamaan sitä.
Vaikka lapsettomuus oli kipeä asia, se ei ollut parisuhteessamme kovin suuri kriisi. Emme koskaan riidelleet aiheesta. Oikeastaan se vain lujitti suhdettamme, koska se pakotti meidät alusta asti puhumaan asioista. Rukoilimme myös paljon yhdessä asian puolesta.
Kun olimme yrittäneet lasta noin kahdeksan vuoden ajan, eräs ystävä rohkaisi meitä turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaus alkoi ensimmäisestä hoidosta syksyllä 2016. Hurahdin raskauteen niin, että aloin kirjoittaa raskausblogia ”Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja”. Blogin teksteistä julkaistiin ennen isänpäivää kirja. Odotusaika, synnytys ja uuden elämän alku päätyivät myös televisioon Toisenlaiset äidit -sarjaan. Synnytyksessä tuli vielä pieni säikähdys, kun vauvan sydänäänet hävisivät ja vaimolleni tuli lähtö hätäsektioon. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. Vuosien odotus ja kipuilu olivat ohi.
Isänä oleminen on hienoimpia asioita elämässäni. Haluan, että poikani voi aina ja kaikissa asioissa luottaa minuun. Haluan antaa hänelle esimerkin siitä, miten seurataan ja palvellaan Jeesusta. Kiitän joka päivä Jumalaa pojastani ja siunaan hänet aina iltaisin kotona ollessani.
Katsoessani elämää taaksepäin voin todeta, että poikamme syntyi juuri oikeaan aikaan. Olemme asuneet vuosien aikana kahdessa eri maassa ja useassa kaupungissa ja meillä molemmilla on ollut omat henkilökohtaiset kasvukipumme. Emme olisi olleet aiemmin valmiita vanhemmuuteen. Jumalan aikataulu oli oikea.
