Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.
Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.
Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.
Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.
18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.
Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.
Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.
Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.
Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.
Markku ”Kure” Tuppurainen, kadulta kaupunginvaltuustoon, Seinäjoki
Alle 25-vuotiaana olin viettänyt jo seitsemän vuotta vankilassa. Kovuus ja kylmyys täyttivät sisimpäni. Elin rikos- ja väkivaltakierteessä. Minulla ei ollut mitään tulevaisuutta. Tiesin sen itsekin.
En tuntenut oikeaa isääni koskaan. Äitini meni uusiin naimisiin ollessani seitsemänvuotias. Isäpuoleni ja äitini alkoivat käyttää alkoholia yhä enemmän. Isäpuoleni oli erittäin ankara ja aggressiivinen ihminen. Jouduin jo varhain näkemään väkivaltaa, kun hän löi äitiäni. Kokemukseni synnyttivät minussa pelkoa ja häpeää.
Menetin äitini ollessani 15-vuotias. Isäpuoleni herätti minut eräänä aamuna ja sanoi, että äiti on kuollut. Pian tämän jälkeen lähdin kotoa pois. Ajauduin kadulle ja aloin käyttää yhä enemmän päihteitä. Omaksuin myös vääriä malleja. En sietänyt ketään, joka yritti sanella minulle mitä tehdä. Nousin kapinaan kaikkia auktoriteetteja vastaan.
Ryöstöt ja poliisin pahoinpitely veivät minut vankilaan. Pakenin, mutta jäin kiinni sekoillessani lääke- ja alkoholihuuruissa. Kun poliisiauto kaarsi takaisin vankilaan, tiesin, että joutuisin kuukausiksi eristyksiin. Sisälläni velloi kapina. Päätin näyttää. Otin sekaisin erilaisia pillereitä, joita kaverini olivat lähettäneet selliini. Sen jälkeen sytytin sellini palamaan. Lopuksi vedin lampun alas katosta ja viilsin rikkoutuneilla lasinsirpaleilla kurkkuni auki kummaltakin puolelta. En uskonut, että elämäni voisi muuttua enää koskaan paremmaksi.
Herätessäni olin sairaalassa raudoissa. Minulle oli tehty vatsahuuhtelu. Huoneeseen astui nuori sairaanhoitaja, joka puhkesi itkuun. Hän kysyi, miksi minä nuori kaveri tuhoan jotain niin arvokasta kuin oman elämäni. Hänen sanansa pysäyttivät. Tajusin, että tuo tyttö näki minussa muutakin kuin sen, mitä olin ulkonaisesti. Mietin, että tässäkö minun elämäni todella on.
Myöhemmin vankilan kirkkoon tuli vierailulle ryhmä rippikoulunuoria Helsingistä. Eräs tyttö kertoi siitä, miten hän oli löytänyt uskon Jeesukseen. Tytön rohkeus ja aitous vaikuttivat minuun. Uskoon tullut ystäväni tuli myös kertomaan meille vangeille elämästään. Näin, että hän oli todella muuttunut. Kun hän kysyi meiltä, kuka haluaa kokea samanlaisen muutoksen, nostin käteni ylös. Sitten hän käski tulla eteen. Olin kauhuissani, että nyt kaikki kaverini näkevät. Mutta nousin ja kävelin takarivistä eteen kaikkien ystävieni ohitse. Samalla tunsin käveleväni heidän mielipiteidensä ja omien pelkojeni ohi. Edessä piti vielä polvistua. Viimeisetkin rippeet vuosien aikana rakentamastani asemasta kaatuivat. Rukoilija laittoi käden olkapäilleni ja sanoi: “Jumala, muuta tämän nuoren pojan sydän.” Näin tapahtuikin. Sydämeni muutos alkoi säteillä hiljalleen sisältä ulospäin.
Jumala antoi minulle voimia järjestää kesken jääneet asiani. Suoritin vankilassa peruskoulun loppuun. Tunnustin nekin rikokset, joista en ollut jäänyt kiinni, ja pyysin anteeksi niiltä, joita olin loukannut. Yhteiskuntaan sopeutumisessani auttoi turvaverkko, joka alkoi muodostua jo vankilassa. Kirjeystävyyden kautta löysin vaimoni.
Kun vapauduin, Iisalmen seurakunta pyysi minut työntekijäharjoittelijakseen. Olen toiminut pastorina nyt jo vuosia ja päässyt vaikuttamaan yhteiskunnallisestikin. En olisi ikinä uskonut, että voisin vielä joskus nousta luennoimaan kouluihin ja istumaan kaupunginhallituksessa.
Yksi oikea valinta 30 vuotta sitten muutti elämäni suunnan. Ei vain minun, vaan myös lasteni ja lastenlasteni elämän. Käsilläni, joilla tein aiemmin pahaa, olen saanut nyt siunata ja tehdä hyvää. Haluan tehdä niin loppuelämäni.
Nimeni on Konstantin. Olen 36-vuotias ja vielä elossa, vaikka lääkärien mukaan minun olisi pitänyt kuolla jo aikoja sitten. Mutta Jumala ei välitä ihmisten ajattelumalleista, Hänellä oli oma suunnitelma elämälleni!
Synnyin tavalliseen perheeseen. Äitini on sairaanhoitaja, isäni on kuorma-auton kuljettaja. Kaikkien mielestä olin kuin enkeli, ainakin siihen asti, kun täytin 13v. Olin hyvin kuuliainen, harrastin balettia ja minua pidettiin esimerkillisenä. Sitten tapahtui iso muutos. Aloin käyttää alkoholia, huumeita ja harrastaa rikollisuutta. 15-vuotiaana sain lääkäreiltä ensimmäisen kuolemantuomioni. Päätin nauttia elämästä jarruttamatta. Samaan aikaan, kun sukulaiseni kävivät juhlimassa syntymäpäiviä, minä kävin ystävieni hautajaisissa. Totuin elämään kuoleman keskellä.
17-vuotiaana jouduin nuorisovankilaan (olen ollut vankilassa 4 kertaa, kolmasosan elämästäni). Ehdin olla 4 kk vapaa, kun jouduin takaisin, nyt rikoksenuusijana aikuisille tarkoitettuun kovien rikollisten vankilaan. Silloin aloin ajatella elämääni. En halunnut kuolla nuorena ja vielä vankilassa! Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin Jumalaa. Kaupunkiin oli perustettu kristillisiä kuntoutuskeskuksia huume- ja alkoholiriippuvaisille ihmisille. Työntekijöinä niissä oli entisiä tuttujani, joiden olin luullut kuolevan pian. Näin silloin, että usko toimi heidän elämässään.
Samana syksynä sain Gideonien Uuden Testamentin, aloin lukea ja rukoilin yksinkertaisilla sanoilla. Henkeni oli syntynyt uudestaan! Kaikki alkoi muuttua, olin iloinen, lopetin tupakoinnin, kiroilemisen ja minusta tuli uusi ihminen. Sitten aloin etsiä uskovia veljiä, mutta ajauduin uskonnolliseen yhteisöön, joka sai minut pettymään uskoviin. Vaikka yritin palata normaaliin elämään työn ja perheen kautta (menin naimisiin, minulla oli kaksi työpaikkaa), se ei auttanut. Samaan aikaan, kun sain kuulla poikani syntymästä, olin joutumassa taas vankilaan rikoksenuusijana viideksi vuodeksi. Vankilassa ollessani vaimoni erosi minusta ja muutti ulkomaille.
Ihmiset ympärilläni olivat kyllästyneet minuun, ja minä itse kaikista eniten. Keräsin rahaa jopa kertomalla ihmisille, että tarvitsen rahaa isän hautajaisiin (isäni oli silloin elossa ja asui eri kaupungissa erottuaan äidistäni). Rakkaudestaan huolimatta äitini kysyi: ”Poikani, milloin sinä kuolet?” Hän oli väsynyt pelkäämään yösoittoja sairaalasta jouduttuani sinne. Olisi helpompaa käydä haudallani itkemässä kuin kärsiä niin paljon takiani. Vanhempi siskonikin lopetti kaikki suhteet kanssani ja kielsi tytärtään pitämästä yhteyttä minuun. Tytär itsekin oli sitä mieltä, että eno on hirviö. Monet muutkin olivat sitä mieltä, myös minä itse, mutta ei Jumala!
Ollessani taas kerran vankilassa liityin vankilan helluntaikirkkoon. Tutustuin tulevaan vaimooni (hän on käynyt vankiloissa kertomassa Jeesuksesta), sain Pyhän Hengen ja uudestaan aloitin elämäni Kristuksessa.
Nyt asun vaimoni kanssa Suomessa ja näemme jatkuvasti Jumalan ihmeitä, Hänen huolenpitoaan, voimaansa, rajatonta ja ehdotonta rakkauttaan. Äitini näki muutoksen elämässäni, meni heti seurakuntaan ja sai uuden elämän siellä. Siskoni ja minä olemme nyt hyvin läheisiä, ja usein hänen tyttärensäkin käy kylässä. Täällä Lahdessakin Jumala on antanut meille uuden, ihmeellisen perheen. Kaiken, mitä minulta on joskus varastettu, Jumala on palauttanut lyhyessä ajassa ja yllin kyllin. Tämä prosessi jatkuu vieläkin elämässäni.
Viinapäissäni tappelin jatkuvasti ja jouduin vaikeuksiin poliisin kanssa. Erään kolmen kuukauden ryyppyputken jälkeen mietin, miten saisin kurjuuden loppumaan. Haulikkoon tarttumisen sijaan päätin hakeutua erään miehen puheille. Sen seurauksena elämäni muuttui.
Lapsuusvuodet vietin Joensuussa. Meitä on kolme veljestä. Kaveriporukassa tehtiin monenlaisia kolttosia. Isä kuritti kovalla kädellä. Painin Joensuun voimailukerhossa. Saavutin kolme piirinmestaruuspronssiakin, mutta harrastus jäi, kun perheemme muutti Uimaharjuun.
Muutto kaupunkimiljööstä maaseudulle vei elämän hunningolle. Tutustuin alkoholiin 15–16-vuotiaana. Viinan piru teetätti kaikenlaista. Ensimmäisestä tappelusta tanssilavalla sain ehdollisen tuomion. Sen jälkeen olin jatkuvasti tappelemassa ja yhtenään tekemisissä poliisin kanssa.
Armeijan ja vankilan jälkeen väänsin rautaa. Luin Leniniä ja Marxin teoksia.
Elämäni muuttui maaliskuisena sunnuntaiaamuna 1978. Takana oli ravakka viikonloppu. Olin ollut kolme kuukautta lähes joka päivä humalassa. Siihen aikaan ei työpaikalla ollut niin tarkkaa, kunhan sai vain työt tehtyä. Meitä oli ollut kolmisen kymmentä kaveria juhlimassa pienessä parakkimökissä. Sunnuntaina heräsin parakista yksin. Oli niin paha olla, että mietin, että posautan haulikolla, niin loppuu kurjuus. Jäljellä oli vähän yli puoli pulloa votkaa. Ajattelin napata sen lääkkeeksi huonoon oloon, mutta en saanut menemään tippaakaan.
Naamani oli verillä, vaatteet repaleiset ja haisin kuin rankkitynnyri, kun hakeuduin uskovaiseksi tietämäni miehen puheille. Hän oli lähdössä hengelliseen tapahtumaan Kiihtelysvaaraan ja pyysi sinne mukaan. Minulla oli vielä mukana se votkapullo, mutta matkalla heitin sen lumihankeen.
Tilaisuudessa hengelliset asiat alkoivat puhutella. Tuli kevyt olo. Seuraavat päivät olivat kuitenkin taistelua. Näin hirveitä harhoja. Rukoilin Isä meidän -rukousta pitkään ennen kuin näky hävisi ja sisimpään tuli rauha. Luin Raamattua ja rukoilin: “Jos, Jumala, olet olemassa, niin auta. Minä en jaksa enää.” Ja hän kuuli rukoukseni. Tuona päivänä tulin uskoon. Olin silloin 27-vuotias. Muistan sen päivän aina.
Tein selkeän pesäeron entiseen elämääni, enkä missään vaiheessa epäröinyt tunnustaa uskoani. Jumalan armo ja voima kantoivat.
Vanhempani uskoivat muuttumiseeni vasta, kun kerroin heille lähteväni lähetyskouluun. Isä, joka ei ollut kirjoittanut minulle vankilaankaan, kirjoitti silloin, että he ovat tulleet äidin kanssa uskoon. Olin rukoillut heidän puolestaan, vedonnut Raamatun sanaan, jossa sanotaan, että ”usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi”.
Lähetyskouluun tuli opiskelemaan Kiteeltä uskovaisen perheen tyttö, Päivi. Aloimme seurustella ja yhteiselämää on kestänyt jo 37 vuotta. Meillä on viisi yhteistä lasta ja kuusi lastenlasta.
1980-luvulla olin salakuljettamassa Raamattuja Itä-Eurooppaan. Näin, kuinka Jumala varjeli ihmeellisellä tavalla noita maanalaisia seurakuntia.
Viime vuodet olemme asuneet Tuupovaarassa yli satavuotiaassa talossa. Pihan perällä on vanha riihi, jossa on järjestetty kesäisin runoriihtä, konsertteja ja pari messuakin. Olen kiitollinen Jumalalle, että hän on pitänyt huolta ja antanut vaikeuksista huolimatta voiman pysyä uskossa.
Entinen rikollisjohtaja ja murhasta tuomittu vanki: ”Enää minun ei tarvitse pelätä. Rukous ja Raamatun lukeminen antavat minulle voimaa.”
Faija ajoi kuorma-autoa ja äiti taksia. Kaikki sujui hyvin kunnes faija rupesi ryyppäämään. Hän ei pystynyt enää hoitamaan työtään ja teki pian konkurssin. Äiti ja faija erosivat.
Faija oli juovuksissa väkivaltainen. Kahdentoista ensimmäisen elinvuoteni aikana hän antoi minulle selkään joka päivä. Mutta kerran hän osti minulle polkupyörän, ja sillä pystyin ajelemaan ympäri kyliä ja maanteitä.
Kolmetoistavuotiaana muutin äidin ystävättären luo. En yksinkertaisesti pystynyt enää asumaan kotona faijan väkivaltaisuuden takia. Minulla ei ollut ketään miehen mallia, joten aloin hengailla kylän juoppojen kanssa. Pian aloin juoda ja tein ensimmäisen väkivaltarikoksen.
En ole katkera vanhemmilleni enkä kenellekään muullekaan siltä osin. Lapsuuteni oli mikä oli isän ryyppäämisen takia, mutta itse päätin tehdä rikoksia. Sain ensimmäisen vankilatuomion vuonna 1984.
Ne murhat, joista nyt istun, tein ollessani mukana huumeiden myynnissä. Huumekaupassa, rikollisjengeissä ja ammattirikollisuudessa pätivät ihan omat lakinsa. Käytin koko ajan amfetamiinia ja kuvittelin, että olin suuri kunkku ja minulla oli paljon valtaa, olihan minulla oma liigakin!
Äiti rukoili puolestani koko elämänsä ajan. Hän kuoli syöpään vuonna 2004. Vankilapastori Riihimäellä tuli selliini ja sanoi, että puolestani on rukoiltu ja että olin ”esirukoustapaus”. Emme olleet koskaan aikaisemmin jutelleet, ja ihmettelin, miten hän saattoi tietää asiasta.
Olen aina uskonut että Jumala on olemassa, mutta siitä huolimatta elin juuri niin kuin minua huvitti. Nyt aloin miettiä uskonasioita. Halusin muuttua, joten aloin käydä vankilan raamattupiirissä. Olin aikaisemmin harrastanut painonnostoa ja minusta oli tullut voimakas. Kuvittelin nyt, että uskon kanssa on sama juttu: jos harrastan uskonasioita, minusta tulee varmasti uskova. Sitten sain voimakkaan syyllisyydentunnon, ja eräänä keskiviikkoiltana marraskuun lopussa 2007 Jeesus pelasti minut. Ymmärsin, että Jumala – en minä itse – sai minut tulemaan uskoon. Se oli elämäni hienoin kokemus. Mitkään huumeet eivät ikinä ole saaneet aikaan mitään vastaavaa.
Seuraavana lauantaina 1. joulukuuta 2007 täytin 42 vuotta. Silloin soitin Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön ja kerroin rikostutkijalle, että olin tullut uskoon ja halusin selvittää kaksi selvittämätöntä murhaa.
Samana viikonloppuna kirjoitin 40 kirjettä. Koin voimakkaasti, että minun piti kirjoittaa kavereilleni, että olin tullut uskoon. Vanha Johansson oli ollut monelle esikuva, ja ajattelin, että olisi hyvä, jos myös uudesta, uskovasta Johanssonista tulisi esikuva. Yksikään vanhoista kavereistani ei ole pilkannut minua. Vankilassa oppii kunnioittamaan uskonasioita, koska monet kiven sisällä istuvat kaipaavat muutosta.
Uskossa ei tarvitse ponnistella eteenpäin. Tulevaisuus ei huolestuta, jos uskoo, että Jeesus on lähellä joka hetki. Kun vapaudun, aion palata tänne, mutta en enää vankina vaan Raamattu mukanani auttamaan muita. Olen suorittanut vankilassa ylioppilastutkinnon. Haaveenani on ryhtyä vankien evankelistaksi ja tukihenkilöksi.
Olen istunut linnassa reilun kolmasosan elämästäni. Vankila ei tunnu niin pahalta, koska tiedän nyt, että Jumala pitää minusta huolta, niin kuin hän on Raamatussa luvannut.
Tärkeintä uskossa on suhde Jeesukseen. Sen jälkeen tulee avioliitto rakkaan vaimoni kanssa. Rakkaus on elämässä tärkeintä, Jumalan rakkaus ja myös ihmisten välinen rakkaus.
Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.
Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.
Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.
Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.
18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.
Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.
Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.
Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.
Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.
