Markku ”Kure” Tuppurainen, kadulta kaupunginvaltuustoon, Seinäjoki
Alle 25-vuotiaana olin viettänyt jo seitsemän vuotta vankilassa. Kovuus ja kylmyys täyttivät sisimpäni. Elin rikos- ja väkivaltakierteessä. Minulla ei ollut mitään tulevaisuutta. Tiesin sen itsekin.
En tuntenut oikeaa isääni koskaan. Äitini meni uusiin naimisiin ollessani seitsemänvuotias. Isäpuoleni ja äitini alkoivat käyttää alkoholia yhä enemmän. Isäpuoleni oli erittäin ankara ja aggressiivinen ihminen. Jouduin jo varhain näkemään väkivaltaa, kun hän löi äitiäni. Kokemukseni synnyttivät minussa pelkoa ja häpeää.
Menetin äitini ollessani 15-vuotias. Isäpuoleni herätti minut eräänä aamuna ja sanoi, että äiti on kuollut. Pian tämän jälkeen lähdin kotoa pois. Ajauduin kadulle ja aloin käyttää yhä enemmän päihteitä. Omaksuin myös vääriä malleja. En sietänyt ketään, joka yritti sanella minulle mitä tehdä. Nousin kapinaan kaikkia auktoriteetteja vastaan.
Ryöstöt ja poliisin pahoinpitely veivät minut vankilaan. Pakenin, mutta jäin kiinni sekoillessani lääke- ja alkoholihuuruissa. Kun poliisiauto kaarsi takaisin vankilaan, tiesin, että joutuisin kuukausiksi eristyksiin. Sisälläni velloi kapina. Päätin näyttää. Otin sekaisin erilaisia pillereitä, joita kaverini olivat lähettäneet selliini. Sen jälkeen sytytin sellini palamaan. Lopuksi vedin lampun alas katosta ja viilsin rikkoutuneilla lasinsirpaleilla kurkkuni auki kummaltakin puolelta. En uskonut, että elämäni voisi muuttua enää koskaan paremmaksi.
Herätessäni olin sairaalassa raudoissa. Minulle oli tehty vatsahuuhtelu. Huoneeseen astui nuori sairaanhoitaja, joka puhkesi itkuun. Hän kysyi, miksi minä nuori kaveri tuhoan jotain niin arvokasta kuin oman elämäni. Hänen sanansa pysäyttivät. Tajusin, että tuo tyttö näki minussa muutakin kuin sen, mitä olin ulkonaisesti. Mietin, että tässäkö minun elämäni todella on.
Myöhemmin vankilan kirkkoon tuli vierailulle ryhmä rippikoulunuoria Helsingistä. Eräs tyttö kertoi siitä, miten hän oli löytänyt uskon Jeesukseen. Tytön rohkeus ja aitous vaikuttivat minuun. Uskoon tullut ystäväni tuli myös kertomaan meille vangeille elämästään. Näin, että hän oli todella muuttunut. Kun hän kysyi meiltä, kuka haluaa kokea samanlaisen muutoksen, nostin käteni ylös. Sitten hän käski tulla eteen. Olin kauhuissani, että nyt kaikki kaverini näkevät. Mutta nousin ja kävelin takarivistä eteen kaikkien ystävieni ohitse. Samalla tunsin käveleväni heidän mielipiteidensä ja omien pelkojeni ohi. Edessä piti vielä polvistua. Viimeisetkin rippeet vuosien aikana rakentamastani asemasta kaatuivat. Rukoilija laittoi käden olkapäilleni ja sanoi: “Jumala, muuta tämän nuoren pojan sydän.” Näin tapahtuikin. Sydämeni muutos alkoi säteillä hiljalleen sisältä ulospäin.
Jumala antoi minulle voimia järjestää kesken jääneet asiani. Suoritin vankilassa peruskoulun loppuun. Tunnustin nekin rikokset, joista en ollut jäänyt kiinni, ja pyysin anteeksi niiltä, joita olin loukannut. Yhteiskuntaan sopeutumisessani auttoi turvaverkko, joka alkoi muodostua jo vankilassa. Kirjeystävyyden kautta löysin vaimoni.
Kun vapauduin, Iisalmen seurakunta pyysi minut työntekijäharjoittelijakseen. Olen toiminut pastorina nyt jo vuosia ja päässyt vaikuttamaan yhteiskunnallisestikin. En olisi ikinä uskonut, että voisin vielä joskus nousta luennoimaan kouluihin ja istumaan kaupunginhallituksessa.
Yksi oikea valinta 30 vuotta sitten muutti elämäni suunnan. Ei vain minun, vaan myös lasteni ja lastenlasteni elämän. Käsilläni, joilla tein aiemmin pahaa, olen saanut nyt siunata ja tehdä hyvää. Haluan tehdä niin loppuelämäni.