Elämän sietämisestä Jumalan rakkauden kohteena olemiseen

Luokittelematon

Veli-Pekka Ikonen, projektitutkija, Liperi

Täällähän nauretaan! Onko tuo huumoriveikko oikeasti pastori?

Olen luonteeltani suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija. Stressaannun edelleenkin helposti, kun yritän tehdä liikaa ja liian hyvin. Olen välillä, etenkin väsyneenä, hyvinkin ärtyisä ja vaikea ihminen läheisilleni. Aikaisemmin yritin sietää elämääni enemmin kuin nauttia siitä.

Tulin aikoinani opiskelemaan Joensuuhun ja tutustuin Mirjamiin, jonka kanssa aloin käydä nuorten kristillisessä pienryhmässä eli solussa. Mirjamin ja monen muun seurakuntalaisen elämässä oli rentous ja huumori mukana. Samalla he kuitenkin ottivat Jumalan tosissaan! Eikö kristillisyys ollutkaan hymytöntä puurtamista? Voiko elämästä nauttia eikä pelkästään sietää sitä? Siinä minulle oli pähkäilemistä.

Pitkällisen prosessin jälkeen vuonna 1990 tulin uskoon, eli ymmärsin, että Jeesus on kuollut minunkin pahojen tekojeni takia ristillä ja että voin ilmaiseksi ja ilman omia ansioita ottaa vastaan pelastuksen ja Jumalan rakkauden. Seurakunnassa vieraili ruotsalainen karski entinen armeijan kapiainen. Hän kertoi, että me kaikki tarvitsemme Pyhää Henkeä, jotta voimme tehdä Jumalan mieleisiä tekoja ja saada Jumalan rauhan. Halusin tehdä uskonratkaisun ja antaa elämäni Jeesuksen haltuun.

Pääsin pian mukaan nuorten toimintaan ja sain kasvaa hengellisesti kuunnellen hyvää ja tervettä opetusta. Tykkäsin jo alussa ylistää Jumalaa, ja sain tuntea Jumalan läsnäolon etenkin ylistyshetkissä.

Vuosien varrella ylistäminen – Jumalan kiittäminen ja hänen läsnäolossaan viipyminen – sekä tanssiminen ja liikkuminen musiikin tahdissa Jumalan johdattamilla liikkeillä, on tullut minulle yhä tärkeämmäksi. Voin siinä välittää muillekin läsnäolijoille Jumalan rakkautta, armoa ja rohkaisua. Meidät ihmiset on luotu liikkumaan. Voimme koko kehollamme ja koko olemuksellamme tuottaa kunniaa Jumalalle. Ylistää voi toki muutenkin kuin liikkeellä, esim. laululla, rukouksella, soitolla, istumalla, seisomalla, makaamalla – tärkeintä on, että sydän on mukana.

Jumalan armo ja rakkaus ovat tulleet viime vuosina entistä selkeämmiksi. Uskon Raamatun pohjalta ja koen henkilökohtaisesti, että Jumala todella rakastaa jokaista ihmistä, mutta vihaa syntiä, koska se vahingoittaa meitä. Hän rakastaa minua hienouksineni ja puutteineni.

Opettelen nauttimaan elämästä – en pelkästään sietämään sitä. Jumala on ilmaissut, että voin lopettaa turhan niuhottamisen ja ottaa välillä ihan rennosti. Se ei tarkoita, että ryhtyisin laiskottelemaan ja elämään muiden kustannuksella. Ei, vaan että kannan osuuteni elämän vastuista, mutta nautin elämästä ja toisten kanssa yhdessäolosta ja tekemisestä. Saan myös levätä ja toimia levosta käsin. Jumala on luonut tosi paljon hyvää nautittavakseni, kunhan vain huomaan sen.

Muutama vuosi sitten minulla oli voimakas uupumisjakso, jonka aikana en todellakaan jaksanut tehdä mitään. Mietiskelin, että onko elämälläni enää mitään merkitystä. Sen keskellä Jumala ihan yllättäen puhui minulle: ”Täytät elämäsi tarkoitusta, kun antaudut minun rakkauteni kohteeksi!”

Jumala on niin hyvä. Jotain olen hänen hyvyydestään jo oppinut, ja opettelu jatkukoon. Tule sinäkin mukaan Jumalan seikkailuihin.

Levoton mieli löysi rauhan

Luokittelematon

Yrjö Siira

Synnyin olympiavuonna 1952 Kärkölän Korkeen kylässä. Vanhempani olivat maanviljelijöitä, ja meillä oli myös karjaa. Meitä oli kaksi lasta, minä ja vanhempi siskoni. Äitini luki Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta. Kirkossakin hän kävi silloin kun sai kyydin. Isäni oli työn touhussa. Lapsuuteni oli turvallista ja työntäyteistä.

Rippikoulussa sain jonkinlaisen pohjan hengelliseen elämään. Isä meidän -rukous tuli rukoiltua joka ilta. Parikymppisenä avioiduin ja muutimme Lahteen. Meille syntyi yksi poika. Elämämme ylle alkoi kuitenkin kerääntyä tummia pilviä, ja muutaman vuoden päästä olin viikonloppuisä. Pikku hiljaa viikonloput alkoivat kulua paikallisissa kuppiloissa toisten samanmielisten seurassa.

Tämä elämäntapa tuli kuitenkin aikanaan tiensä päähän: menetin kiinnostuksen juomiseen, krapula meni jatkuvaksi korjailuksi, elimistö reistaili ja henkinenkin krapula vaivasi. Viisikymppisenä aloin kokea kuolemanpelkoa. Asia oli mielessä, jos ei aivan päivittäin niin ainakin viikoittain. Sekin askarrutti, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Mieltäni painoivat myös nuorempana isän kanssa haastetut riidat. Isän kuolinvuoteella pyytelin häneltä anteeksi, vaikka isä ei ollut siinä vaiheessa enää tajuissaan. Hän kuolikin seuraavana yönä.

Seuraavina vuosina juomiseni harveni. Samassa talossa asui nainen, jonka kanssa ystävystyin, ja sekin vähensi tarvetta juomiseen. Muutama vuosi sitten postiluukustani kolahti eräänä alkukesän päivänä hengellinen kirja Tie Jeesuksen luo. Siirsin kirjan hyllyyn.

Syksyllä tuo kirja sattui käteeni ja aloin lukea sitä. Kirjan kautta minussa virisi toivo paremmasta elämästä. Kirjan välissä oli kortti, jolla tilasin kirjeellisen raamattukurssin. Kurssi avasi minulle Raamattua, ja innostuin lukemaan sitä myös itse. Kolmen kuukauden kuluttua rukoilin taas anteeksi sitä, että olin riidellyt isän kanssa. Nyt tunsin, että se synti annettiin anteeksi — kuten kaikki muutkin synnit, jotka tulivat silloin mieleeni. Oloni oli kevyt ja huoleton. Myös kuolemanpelko hävisi kokonaan. Tästä rukouksesta elämäni muuttui. Nyt minulla on sisäinen rauha.

Kävin ostamassa läheisestä kirkosta hengellistä luettavaa. Mielessäni oli myös eräs toinen seurakunta, jossa aloin käydä ja pian liityin siihen. Seurakunnasta sain ystäviä ja toimintaa.

Odotan sitä hetkeä, kun kohtaan Jeesuksen, minun Vapahtajani!