Suorittajasta hyväksytyksi

Ilona Suojama, Joensuu

 

Lapsena koin, ettei mikään pärjääminen riitä, vaan aina olisi pystyttävä parempaan. Riittämättömyyden tunne seurasi minua tietysti myös aikuisuuteen. Tein ja saavutin paljon, mutta mikään ei tuntunut riittävältä siihen, että olisin hyväksyttävän riittävä ihminen. Tällainen ristiriita ihmisen elämässä synnyttää vihaa ja epävarmuutta.

 

Ujosta maalaispojasta yritysjohtajaksi

Eero Seesvaara, yritysjohtaja

 

Eräänä päivänä luin kansalaiskoulun johtajaopettajan — nykyään kai puhuttaisiin rehtorista — korjaaman uskonnonkokeen perästä ylimääräisen merkinnän, joka alkoi sanoilla: ”Etkö sinäkin voisi…

 

Hyvää ennen, parasta nyt

Hyvää ennen, parasta nyt

Leena Arminen

Minulla oli onnellinen lapsuus 4-henkisen perheen kuopuksena. Vietin kesät maalla mummolassa siskoni ja serkkujeni kanssa ja välillä tätieni luona. Myöhemmin vanhempani ostivat rantapaikan, ja olimme siellä paljon. Elimme tavallista keskiluokkaista elämää.

Opin lukemaan jo ennen kouluun menoa, ja pärjäsin koulussa aina hyvin. Itsetuntoni on vahva enkä antanut muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa omiin päätöksiini. Lukioon mennessäni punk-kulttuuri oli rantautunut Suomeen, ja sen myötä heräsin elämään. Aloin ajatella omilla aivoillani, enkä tyytynyt ajelehtimaan massan ja muoti-ilmiöiden mukana. Minusta tuli siis punkkari ja myös rauhanaktivisti, ja olin aktiivisesti mukana ympäristöjärjestöissä. Halusin muuttaa maailmaa paremmaksi. Uskoin ihmiseen ja hänen kykyynsä tehdä yhteisestä maapallostamme parempi paikka. Kiersin monilla festareilla ja konserteissa, sillä myös musiikilla oli suuri merkitys elämässäni, heräsinhän sen kautta elämään.

Sitten siskoni tuli uskoon. Olimme aina olleet hyvin läheisiä, ja ajattelinkin, että minunkin on tehtävä ratkaisuni Jumalan suhteen joskus, sillä jotenkin tiesin, että Jumala on olemassa. Ajattelin kuitenkin miettiväni asiaa sitten vasta joskus vanhana. Nyt olen nuori ja haluan elää!

Jumalalla oli ilmeisesti muuta mielessä. Lähdin pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen Ruotsiin kehittämään entisestään ruotsin kielen taitojani sekä opiskelemaan kasvisruoan valmistusta, koska olin siirtynyt kasvissyöjäksi. Päädyin siskon vaikutuksesta pieneen syrjäiseen kylään, paikkaan, jossa en tuntenut ketään. Luontoihmisenä vietin kaikki vapaa-aikani metsissä samoillen eväät, kartta ja kamera repussa. Erään kerran olin jälleen kiivennyt jonkun korkean mäen päälle ja ihailin edessä avautuvaa kaunista maisemaa järvineen ja kaukana sinisinä siintävine mäkineen. Tunsin oman pienuuteni maailmankaikkeudessa ja jostakin kumpusi mieleeni Psalmin sanat: ”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” (Ps. 8:4,5) Ihmettelin, miksi Jumala oli pitänyt minusta niin hyvää huolta. Olinhan saanut kaikki, mitä olin halunnut, ja minulla oli kaikki muutenkin hyvin. Miksi Jumala piti minusta huolta, vaikka minä en ollut välittänyt hänestä?

Olin lapsena käynyt perheeni kanssa kirkossa ja mummolassa perheleirillä kesäisin – niiltä ajoilta kai nuo sanat olivat mieleni sopukoihin kätkeytyneet. Murrosikäisenä olin jättänyt kirkossakäynnit, sillä Jumala ei merkinnyt minulle henkilökohtaisesti mitään. Ekologiaa opiskelleena olin kuitenkin vakuuttunut, että näin toimiva systeemi sen pienine tarkkoine yksityiskohtineen ei voi olla sattuman tulosta, vaan Jumalan on täytynyt maailma luoda. Myöskään tämä vain silmänräpäyksen kestävä elämämme ikuisuuteen verrattuna ei voi olla vain sattumaa, vaan silläkin täytyy olla joku tarkoitus ollakseen mielekästä.

Halusin tietää, mitä Raamatussa oikein kerrotaan, mutta koska se on kovin paksu kirja ja minä malttamaton, niin päädyin lainaamaan naapurissa asuvalta vanhalta suomalaisrouvalta Ikuiset kertomukset -kirjasarjan. Siitä oli hyvä aloittaa. Koska lähes kaikki työtoverini sattuivat olemaan suomea puhuvia ruotsinsuomalaisia, kävin myös läheisessä adventtikirkossa – kielikylpyjä ottamassa. Eräs työkaverini sattuikin kerran kysymään minulta, että olenko uskovainen. Olin hämmentynyt, enkä osannut vastata mitään. Tiesin, että elämässäni oli kaikenlaista, joka ei kuuluisi uskovaisen elämään, joten en voinut vastata myöntävästi, mutta en uskaltanut kieltääkään, sillä jälleen kerran mieleeni tuli jostakin Raamatun sanat: ”Joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.” (Matt. 10:33) Se oli liian iso riski otettavaksi.

Pian tuon minulle esitetyn kysymyksen jälkeen pohdin elämääni, ja päätin, että jos joku seuraavaksi

kysyy asiaa, vastaan ”kyllä”. Mietin, mitä se kohdallani käytännösä tarkoittaa, ja päätin muuttaa elämääni sen mukaiseksi ja luopua asioista, jotka eivät uskovan elämään sovi. Ei niin että tulisin hyväksi ihmiseksi vaan koska halusin tuottaa iloa Jeesukselle, joka oli maksanut minustakin kovan hinnan: oman elämänsä. Toistaiseksi vielä satunnainen, mielihyvähakuinen alkoholin käyttö sai loppua. Miksipä minun enää tarvitsisi humaltua, koska usko Jeesukseen tuo elämään sisällön, jota ei tarvitse paeta päihteisiin. Mielimusiikista luopuminen oli tuskallisinta, sillä se oli kuin huumetta minulle. Itkin ja taistelin Jumalan edessä, että eikö enää koskaan näitä! Koin, miten hellästi hän katsoi minuun ja rakasti, ja entinen elämäntapani aivan kuin liukeni edessäni.

Olen iloinen, että Jumala johdatti minut Ruotsiin, keskelle ei mitään, pois ystäväpiiristäni. Siellä hän saattoi puhua minulle luonnon kautta niin, että aloin ymmärtää. Ja niin rauhanaktivisti sai oppia tuntemaan itse Rauhanruhtinaan, Jeesuksen!

Raamatusta sain vastaukset nuoren mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin. Opin ymmärtämään, mistä tässä elämässä on kyse. Se, mitä nyt näemme, ei ole koko totuus. Emme ole täällä vain sattuman oikusta, vaan meidät on luotu parempaa varten: paratiisiin – tai taivaaseen, millä nimellä sitä halutaankin kutsua. Paikkaan, jossa ei ole kuolemaa, sairautta eikä kyyneleitä, vaan kaikki on täydellistä, siis täydellistä! Olemme nyt tämän lyhyen elämämme ajan mukana Jumalan ja hänen vihollisensa välisessä suuuressa taistelussa, jonka Jeesus jo voitti ristillä ja joka vain odottaa loppuhuipennustaan, pahan lopullista tuhoamista ja todellinen elämä alkaa. Se elämä, jota varten meidät alun perin luotiinkin. Hän on luvannut tehdä uudeksi kaikki, myös tämän kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta täynnä olevan maailman. Sitä päivää odotan turvallisin mielin!

Olen edelleen hyvinkin puutteellinen ihminen, ja juuri siksi tarvitsenkin anteeksiantoa ja armoa Jeesukselta. Haluan olla Vapahtajani käytettävissä ja tuoda uskoa ja toivoa tähän elämään.

Värikästä elämää Jumalan kanssa

Arja-Liisa Järvinen, parturi-kampaaja, Pori

 

Minulla oli kaikki ulkonaisesti hyvin. Oli onnellinen perhe, menestystä ammatissa ja kaunis koti.

Joskus iltaisin kuitenkin katselin ikkunasta ulos ja ihmettelin ahdistustani. Nukkumaan mennessä liki itkin, kun kyselin mielessäni onko Jumalaa olemassa. Toisaalta ajattelin, että uskovaiset ihmiset joutuvat elämään niin rajoittunutta elämää, että se ei voi olla minun juttuni ja sopii vain ikäihmisille. Kuka nyt haluaa elämänsä nuorena pilata? Ja jos minusta tulisi uskovainen, voisinko edes jatkaa näin turhamaisessa ammatissakaan parturi-kampaajana? Tässähän vaan ihmisiä kaunistetaan?

Minulla kävi asiakkaita, jotka olivat uskossa. He ilmeisesti huomasivat kiinnostukseni ja eräs heistä alkoi tuoda minulle hengellisiä kirjoja, joita suorastaan ahmin. Kirjoja lukiessani ja näitä ihmisiä katsoessani aloin ymmärtää, että ilman Jumalaa elämä kumisee tyhjyyttään. Kun sain näitä kirjoja vain kerran kuussa, niin se oli aivan liian pitkä aika odottaa uutta luettavaa. Vaikka asiakkaani toi joskus useammankin kirjan kerrallaan, sekään ei riittänyt. Sitten sain älynväläyksen: tajusin mennä kirjastoon etsimään itselleni lisää luettavaa.

Samaistun kirjojen kertomuksiin ihmisten elämästä. Työmatkoilla katselin vanhaa taloa, jota alettiin kunnostaa ja myös maalattiin. Muistan, kuinka ajattelin, että noin käy ihmisellekin, kun hän löytää Jumalan – elämään tulee värit. Minä olin elänyt väritöntä elämää. Jälkeenpäin olenkin oivaltanut, että ilman Jumalaa ihmiseltä puuttuu kaikki.

Asiakkaani näki kasvavan kiinnostukseni ja niin hän pyysi minua mökilleen kylään. Siellä sain ottaa Jeesuksen vastaan Herrana ja Vapahtajana, kun minun puolestani rukoiltiin. Minulta kysyttiin, haluanko ottaa Jeesuksen sydämeeni. Minä tahdoin! Minulla oli siinä tunne kuin olisin ollut raikkaassa suihkussa ja Raamattu kertookin, että meidät pestään puhtaaksi kaikesta synnistä. Sydämeeni tuli rauha. Muutuin niin, että se näkyi – elämääni oli tullut valo ja värit!

Tyttärenikin tuli samaan aikaan uskoon ja me molemmat innostuimme katutyöstä. Joka viikko mieheni totesi, että se on sitten taas perjantai ja meidän naiset lähtee kadulle.

Kun elämässäni sitten alkoi olla vaikeuksia ja haasteita, en olisi varmaan selviytynyt niistä ilman Jumalan antamaa sisäistä rauhaa. Lääkärit ovat myös saaneet ihmetellä niitä rukousvastauksia, joita terveysongelmieni kohdalla on saatu. Työkykyni on ollut uhattuna monta kertaa ja tässä minä vaan olen – sakset ja kampa kädessäni, niin kuin Jumala minulle näytti silloin kun häneltä kyselin, saanko nyt sitten uskovaisena tehdä tätä kampaajan työtäni. Monen kollegani työ on päättynyt allergisuuteen ja astman puhkeamiseen, ja tilanne näytti minunkin kohdallani pahalta. Jouduin vuosikausia syömään kortisonia astmaan ja hajuaistinikin oli kokonaan kadonnut ja tietysti iho oli käsissäni rikki.

Lääkärit jo kielsivätkin minua enää jatkamasta ammatissani, mutta silloin seurakunnan tilaisuudessa vieraili puhuja, joka rukoili minunkin puolestani. Jumala vastasi siihen rukoukseen. Muistan hyvin, kuinka vähän sen jälkeen tuttu myyjä tuli huolestuneena luokseni, kun seuraavan kerran kaupassa käydessäni aloin itkeä leipähyllyn luona.

”Ei minulla ole mitään hätää. Itken tässä ilosta, kun tuoreen leivän tuoksu on vaan niin ihana!”

Sain kertoa hänellekin, millainen ihme minulle oli tapahtunut, että sain taas jatkaa työssäni kokonaan parantuneena ja kuukausia poissa ollut hajuaistinikin palautui yhtäkkiä.

Hieno uskova kirurgi, Sakari Orava on ollut myös Jumalan parantavana välikappaleena minun kohdallani, kun jalkojani oli jo moneen kertaan leikattu ja tilanne alkoi olla toivoton. Sairastin merkillistä tautia, jossa varpaitteni luut sananmukaisesti murenivat. Lääkärien ennuste oli se, että istun loppuelämäni pyörätuolissa ja tarvitsen kovia kipulääkkeitä jatkuvasti. Vuonna 2002 tehtiin kuitenkin viimeinen yhdestätoista leikkauksesta. Olen joutunut moneen kertaan opettelemaan kävelemisen uudelleen, mutta näillä lyhytvarpaisilla jaloilla sitä vaan mennään ja työtä tehdään ja ylistetään ihmeellistä Jumalaa!

 

Anopin sanat puhuttelivat

Anopin sanat puhuttelivat

Maarit Manninen,

Olen kasvanut tavallisessa kodissa äidin, isän ja veljeni kanssa. Meillä ei ollut kristillistä taustaa, kävimme kirkossa vain häissä ja hautajaisissa. Vanhemmat ottivat alkoholia viikonloppuisin ja meno oli tyypillistä 1970-luvun tehdastyöläisperheen elämää. Olen syntynyt v. 1971. Jo nuorena aloin kokeilla tupakkaa ja alkoholia, jota sai helposti ”lainattua” vanhempien pullosta. Teininä elämäni oli vauhtia ja sekoilua. Näin jälkeenpäin se hävettää suuresti. Onneksi Jumalalla on omat suunnitelmansa. Toilailuista huolimatta hän esti sattumasta mitään ikävää. 1980-luvun lopulla sain tavata tulevan puolisoni ja ihanan anoppini, joka minut johdatti uskon polulle. 

Luulin olevani ”taivaskelpoinen”. Erään kerran uskovainen anoppini sanoi minulle: ”Haluan päästä taivaaseen ja siksi tein ratkaisun Jeesuksen puoleen.” Tämä puhutteli minua niin, että aloin miettiä elämääni uudelleen. 

Äitini opetti minulle iltarukouksen ja luin sitä teininäkin kunnosta riippumatta. Uskoin Jeesukseen ja Jumalaan, mutta en tiennyt, että minun pitäisi tehdä jokin ”ratkaisu”. Luulin, että pääsen uskollani taivaaseen! Onneksi anoppini sanoi ne sanat. Hän ei saarnannut minulle, vaan puhui omista kokemuksistaan ja yleistä uskonasioista. Mutta se lause oli ratkaiseva. Olin silloin 24-vuotias ja kyllästynyt jo aiemmin alkoholiin ja tupakankin olin jättänyt mieheni tavattuani. Olin 16-vuotias, kun aloitimme seurustelun. Suhde on kestänyt ja tänä vuonna tulee 27 vuotta yhdessä. Meillä on kaksi ihanaa lasta 15- ja 17-vuotiaat. 

Lähdin anopin kanssa hengelliseen tilaisuuteen, mihin en ollut tottunut. Erityistä oli se, että puhuja otti esille kohdan, jonka olin lukenut Raamatusta ennen lähtöä. Minusta se oli jonkinlainen ”merkki”. Tulin uskoon seuraavassa kuussa. Olin ajatellut, että kun puhuja kysyy, haluaako joku, että hänen puolestaan rukoillaan, niin minä olen valmis. Rukouksen aikana ei mitään konkreettista ihmettä tapahtunut. Kaikki jatkui kuin aiemmin, mutta sisäisesti olin muuttunut. Kiroilu ja huonot tavat jäivät pois. Aloin rakastaa kaikkia enkä väheksynyt ketään. Halusin kertoa kaikille Jeesuksesta ja siitä hyvästä, mitä hän on tehnyt minun ja kaikkien puolesta. Luin paljon Raamattua ja kirjoja ihmisistä, jotka olivat tulleet uskoon ja kuuntelin kaunista hengellistä musiikkia. 

Nyt on kulunut 15 vuotta tuosta päivästä. Aika on ollut hyvää ja olen kiitollinen, että olen saanut kasvaa uskossa. Olen oppinut paljon siitä, mikä on oikeasti tärkeää elämässä ja millaista on elää uskovana. Huolet ja murheet eivät lopu uskoontulon hetkellä, mutta niiden käsittely sujuu eri tavalla. Itse ei tarvitse sinnitellä, vaan voin rukoilla ongelmiin apua Jeesukselta. Hän on vastannut pyyntöihini! Seurakunnassa on ihan tavallisia ihmisiä. Luulin, että on jokin ”pääsyvaatimus”, että voi sanoa itseään uskovaksi. Ainoa ”vaatimus” on, että uskoo Jeesuksen syntien sovittajaksi ja omaksi Herraksi. Siitä on ilo kertoa toisillekin. Nyt olen vapaa niistä haluista, joita ennen uskoontuloa oli. Mieli ei ole tehnyt alkoholia, ei tupakkaa, ei vieraita suhteita, ainoastaan lisää tuntemusta Jumalan valtakunnan työtä kohtaan. Onneksi sain jo nuorena tutustua Jeesukseen. Olen aloittanut opinnot kristillisessä koulussa ja tulevaisuudessa haluan tehdä töitä seurakunnassa tai muuten hengellisessä ilmapiirissä. Pidän työstä ihmisten parissa. Tavoitteena on sosionomin ja kirkon nuorisotyönohjaajan työhön pääsy. Sitä ainakin opiskelen, mutta Luoja saa päättää mihin minut laittaa. Hän tietää parhaiten. 

Sana vapautti syyllisyydestä

Sana vapautti syyllisyydestä

Maarit Kenttälä, Kouvola

Perheen ja kotiäidin arkea eläessäni tiesin tehneeni elämässäni väärin. Tunsin, miten teot, ajatukset, sanat ja laiminlyönnit olivat raskaina päälläni. 

Vuonna 2004 neljännen poikamme syntymän jälkeen huoli lapsista ja heidän tulevaisuudestaan alkoi ahdistaa rinnassani. Pohdin myös elämän tarkoitusta. Syyllisyys tuntui musertavalta eikä siitä näyttänyt olevan ulospääsyä. 

Heräsin hyvän ihmisen unesta ja tajusin, etten omalla yrittämisellä ja itseltä vaatimisella voi päästä rauhaan. Ei minulla ollut mitään tekoa tai lahjaa, jolla olisin hyvittänyt oman pahuuteni. Tiesin olevani syyllinen Jumalan edessä. Olin rikkonut häntä vastaan. Kyselin, Jumalalta, kuka hän on, missä hän on, kuuleeko hän ja auttaako hän. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni halun lukea Raamattua ja ymmärtää sitä. Sanan kautta tulin syvään synnintuntoon, jota en tietenkään silloin sellaiseksi ymmärtänyt. 

Tämä oli se lähtökohta, johon Jumala alkoi avata minulle armoa. Jeesuksen puheet, Paavalin kirjeet roomalaisille ja galatalaisille ja etenkin Lutherin Galatalaiskirjeen selitysteos kirkastivat, mikä elämässäni oli pielessä. En ollut matkalla taivaaseen, en kulkenut Jeesuksen kanssa. Olen syntinen, Jumala näkee salatuimpaan saakka ja vaatii täydellistä lain noudattamista siltä, joka sitä lähtee noudattamaan ja luulee sen avulla pelastuvansa. Jumalaa ei pääse pakoon tekohurskauteenkaan. Kuka pelastaa minut? Tähän etsin vastausta. Ja tähän Jumala vastasi sanansa kautta. 

  ”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa.” (Room. 3:22) 
  ”Mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.” (Room. 3:26) 

Voiko se todella olla niin helppoa. Uskomalla Jeesukseen, siihen, että hän sovitti syntini ja kärsi rangaistuksen minun puolestani, minä pelastun. ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” Voiko tämä olla totta? Kyllä, tätä on armo. 

Se ilo ja vapaus joka tästä seurasi on kantanut minua nämä kymmenen vuotta. Minun ei tarvitse suorittaa ja yrittää Jumalan edessä. Hän rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen. Olen hänelle niin rakas, että hän antoi Poikansa syntyä tähän syntiseen maailmaan, antoi tänne palan itseään, uhrasi itsensä ihmisten puolesta. Hän antoi todistuksen rakkaudestaan kirjallisena, jotta jokainen ihminen voisi laillani sen lukea tai kuulla, ymmärtää ja ottaa vastaan. 

Jumalan sana on voimakas, eläväksi tekevä sana. Joskus se kirpaisee luihin ja ytimiin saakka, mutta se on yksi sen tehtävistä. Sana ei tyhjänä palaja. Vaikka kaikki muu ympäriltä kaatuisi, Jumalan sana ei kaadu, se on ikuinen. Jumala on sitoutunut sanaansa. Jeesus on Sana, joka tuli lihaksi. Hän pelastaa. 

Näinä kymmenenä vuotena, jotka olen uskontiellä vaeltanut, en ole kertaakaan pettynyt Jumalan sanaan. Olen pettynyt itseeni ja ihmisiin, mutta en Jumalan sanaan. Rakkaus Raamattuun on vienyt minut opiskelemaan teologiaa ja olen saanut kokea olevani Jumalan avaamalla tiellä. 

Uskon varassa elän tänään elämääni iloineen ja suruineen tietäen ja luottaen siihen, että Jumala on läsnä elämässämme. Hän kuulee ja auttaa. Tapahtui mitä tahansa, olemme hänen käsissään. Hänen armonsa antaa ilon ja rohkeuden elää aktiivista, yhteiskunnallisesti osallistuvaa elämää, matkalla kohti taivaan kotia. 

 

Verified by MonsterInsights