Olin tunnollinen ja kiltti lapsi. Sain pienestä pitäen kiitosta siitä, että olin äidin apuna kotitöissä ja pienempien sisarusteni hoivaaja varsinkin vanhempieni eron jälkeen. Myös koulu meni hyvin, koska hoidin asiat niin huolellisesti ja kiltisti. Mutta kiltteys ei tee ihmistä muita paremmaksi. Päinvastoin se johti liialliseen vastuuntuntoon, joka oli taakka. Kouluaikoina ihmisten mielipiteet vaikuttivat minuun liian paljon. Koin ehkä tuosta syystä jännittämistä ja joskus ahdistusta. Yritin kovasti olla ”hyvä ihminen” ja miellyttää muita.
Kiltteyden kautta säästyin monelta pahalta asialta nuoruudessani, mutta en kuitenkaan nähnyt joka päivä rikkovani Jumalan tahtoa vastaan eri tavoilla. Pyhä Henki ei ollut vielä voimanani, vaan näin ainoastaan omat mahdollisuuteni tässä elämässä. Luin Raamattua joskus, kun oli vaikeata, mutta Jeesusta en vielä tuntenut oikein henkilökohtaisesti.
Kerran eräs ulkomaalaistaustainen ystäväni kysyi: ”Do you love Jesus?”. En voinut vastata suoraan hänen kysymykseensä, mutta kerroin hänelle ihmeellisen näyn, jonka olin saanut. Valvoin eräänä iltana. Ylioppilaskirjoitukset painoivat ja sydämeni oli raskas muistakin asioista. Äkkiä näin Jeesuksen, joka ojensi kätensä, että tarttuisin niihin. Sain pitää käsiäni Jeesuksen käsissä. Hänen katseensa oli täynnä rakkautta. Samassa kaikki huoleni ja murheeni pyyhittiin pois.
Useana kesänä olin vapaaehtoisena venäläisille lapsille ja nuorille järjestetyillä leireillä. Oli liikuttavaa nähdä, miten vastaanottavaisia nämä orvoiksi jääneet lapset olivat Jumalan rakkaudelle. Ennen erästä leiriä puolestani rukoiltiin. Silloin koin voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen ja Jeesuksen rakkauden tulvan. Sain ymmärtää Jumalan olevan rakastava Isä, joka tahtoo minun elävän yhteydessään ja johdattaa minua.
Tuon tapahtuman jälkeen Jumalan Sana, raamattu, alkoi avautua uudella tavalla. Vaikka olin arka ja nuori tyttö, sain alkaa rakentaa elämääni vahvalle perustalle; kestävälle Kristus-kalliolle. Jumala paransi itsetuntoani raamatun sanojen kautta. Elämääni laskeutui Jumalan rauha ja ilo. Sain oppia tuntemaan, että paras tie on Jeesus. Kaikki tällä tiellä vaeltavat Jeesuksen omat, raamatulliset kristityt yli seurakuntarajojen, ovat samaa Jumalan lapsilaumaa.
Myöhemmin pääsin opiskelemaan sosionomiksi Suomen Raamattuopistolle. Noina aikoina Jumala johdatti minulle hengellisen kotini, esikoislestadiolaisen herätysliikkeen, piiristä uskovan aviomiehen. Jumala on siunannut meitä rakkaalla lapsella, jolle saamme yhdessä kertoa Jeesuksesta. Tiedän sen tärkeyden omasta kokemuksestani, sillä olen itsekin saanut kuulla Jeesuksesta jo lapsena. Toivon, että voin levittää ilosanomaa laajemmallekin.
Jumala on antanut minulle elämäni lahjaksi. Jumalalle elämistä on, että uskon syntini anteeksi arjessa. Tänä päivänä saan myöntää virheeni ja tuoda syntini Jumalalle. Minun ei tarvitse itse yrittää olla jotain. Minulle on tärkeää, että Jumala antaa apunsa ja johdatuksensa kaikkiin tilanteisiin ja asioihini. Siksi tarvitsen Jumalan sanaa, rukousta ja seurakuntayhteyttä voidakseni vahvistua ja pysyä uskossa. Pyhä Henki voi sitä kautta myös luoda minussa uutta mieltä ja tahtoa elää Jumalan Sanan mukaisesti.
Katselin pienestä pitäen usein dokumentteja dinosauruksista ja evoluutiosta. Maailman iäksi kerrottiin miljoonia vuosia ja aloin uskoa evoluutioon, vaikken tuntenutkaan teorian yksityiskohtia. Kaikkihan siihen uskoivat.
Vielä kesällä 2011 ajattelin niin. Tyttöystäväni oli kertonut minulle omasta uskostaan taivaan ja maan Luojaan ja Jeesukseen, mutta en halunnut keskustella asioista enempää, koska se ei kiinnostanut minua lainkaan. Näkemyseromme eivät kuitenkaan estäneet meitä avioitumasta ja vielä samana vuonna olimme viettämässä joulua anopin luona.
Anoppi luki raamatusta jouluevankeliumin. Ensimmäistä kertaa sanoma kosketti minua. Katsoimme vielä yhdessä The Passion of the Christ –elokuvan ja se vaikutti minuun syvästi. Mietin, onko tuo mies oikeasti kuollut minun puolestani.
Seuraavina päivinä turvauduin rukouksessa Jeesukseen ensimmäistä kertaa. Sain fyysisesti kokea Pyhän Hengen kosketuksen. Sanoin Jeesukselle: ”Annan koko elämäni Sinulle.”
Olin erittäin innoissani uudesta uskonelämästä ja minulla oli kova halu kertoa uskostani muille. Kävin helluntaiseurakunnassa kasteella ja aloin soittamaan kitaraa ylistysbändissä. Saimme vaimoni kanssa tyttären kesäkuussa 2012 ja kaikki oli hienosti.
Jotain kuitenkin tapahtui. Piti löytää töitä. Ja oikeastaan piti ensin miettiä, mikä olisi sellainen työ, jota haluaisin tehdä. Ystäväni eivät tulleetkaan uskoon todistamiseni perusteella ja uskosta kertomisesta alkoi tulla pakonomaista. En viihtynyt työssäni päivittäistavarakaupassa ja aloin etsiä muuta työtä. Työ turvalisuusalalla tai armeijassa alkoi kiinnostaa uudelleen, vaikka olin päättänyt jo jättää ne ajatuksen syrjään uskoon tultuani.
Siirryin työpaikasta toiseen oman pääni mukaan. Enemmän tai vähemmän rukoilin Jumalaa johdattamaan elämääni. En kuitenkaan tehnyt sitä tosissani, vaan halusin elää oman tahtoni mukaisesti. Taloudellisesti alkoi mennä koko ajan huonommin ja huonommin, vieraannuin Jumalasta ja yritin pelastaa huonosti menevän elämäni.
Joulukuussa 2013 katsoimme vaimoni kanssa ohjelman, jossa puhuttiin Jeesuksen seuraamisesta. Ohjelmassa pastori sanoi: ”Seuraatko oikeasti Jeesusta? Tunteeko Jeesus sinut? Onko Jeesus sinun elämässäsi ensimmäisellä sijalla?” Jumala puhutteli meitä voimakkaasti tuon ohjelman kautta. Ymmärsimme, että omia teitä kulkemalla ilman Jumalan johdatusta voi pahimmillaan eksyä pois uskosta. Jotenkin olin tämän tiedostanut, mutta tarvitsin Jumalan selkeämpää ohjausta. Sain tulla Jumalan eteen sellaisena kuin olen ja pyytää Hänen apuaan elämääni. Kaduin tekojani ja uudistuin uskonelämässäni.
Sen jälkeen uskalsin ensimmäistä kertaa sydämestäni sanoa, että tahdon Hänen tahtonsa tapahtuvan elämässäni. Voin pyytää jokaiseen päivää Pyhän Hengen voimaa ja johdatusta. Olen saanut Jumalan avulla rohkaisua, sielunhoitoa ja vahvistusta heikoille alueilleni.
Viime kuukausina olen saanut uskonelämästäni enemmän kuin aiemmin yhteensä. Rohkaisen heittäytymään taivaan ja maan Luojan, Jumalan, varaan ja seuraamaan Jeesusta koko sydämestä. Se on parasta, jännittävintä ja palkitsevinta elämää.
Viisi vuotta sitten elämäntilanteeni tuntui olevan umpikujassa. Olin alkoholisoitumassa oleva työnarkomaani, joka ei saanut nukuttua. Tilannettani pahensivat moninaiset rakennusprojektit, joita tuntui oikein kasaantuvan työkuvioissani juuri silloin. Oli ulkorakennus- ja lämpölaitostyömaata rinnakkain rakenteilla. Kyseiset rakennusprojektit toivat myös rahoituksen kannalta omat haasteensa. Murehtiminen raha-asioista kuormitti minua vielä kaiken päälle.
Vaimoni Susan oli muutamaan otteeseen ehdottanut lähtemistä kaupungissamme järjestettävälle Alfa-kurssille. Tuntui, että siihen ei kerta kaikkiaan aikani riitä. Koimme Jumalan puuttuvan asioiden kulkuun, kun lähetti erään kuuliaisen palvelijansa tuomaan kutsun vaimon työpaikalle. Vanhempi mieshenkilö oli tullut, puhutellut Susania ja sanonut, että ”Jeesus kutsuu sinua”. Illalla Susanin palatessa töistä hän kertoi kyynelsilmin, mitä oli tapahtunut. Ymmärsin, että ei tarvita kahta sanaa – kyseiselle kurssille oli jotenkin vain ehdittävä. Tuntui vielä kummallisemmalta, kun kyseisenä viikonpäivänä, jolloin Alfa-kurssi järjestettiin, ei meillä Susanin kanssa kummallakaan ollut muuten täydessä kalenterissa mitään menoja ja lasten harrastuksistakin oli välipäivä.
Alfa-kurssilla kohtasimme mieshenkilön, joka oli vähän aikaa sitten saanut tulla uskoon. Hänessä näkyi se, mitä me kaipasimme. Mikä ihmeellinen rauha, rakkaus ja kiinnostus muita kohtaan hänestä kumpusikaan! Kun tuli puhe uskosta, kyseinen kaveri kysyi minulta yllättäen suoraan: ”Uskotko sinä Jumalaan?” Yritin soperrella vastaukseksi jotain… että olin kyllä koko ikäni ollut uskonnollinen mutta… En kuitenkaan voinut valehdella, ja huomasin, että minun suustani vain pääsivät rehelliset sanat ”etten taida silleen tosissaan uskoa”.
Minulle tuli tunne kuin olisin kärynnyt valheenpaljastuskoneessa. Kiinni jäämisen tunne oli kummallinen, kun olin koko ajan pitänyt itseäni niin sanottuna hyvänä ihmisenä. Murruin siinä täysin, kyyneleet vain puskivat läpi väkisin. Miten nololta tuo tilanne myös tuntuikaan. Kuitenkin uskon, että Herra oli sen näin suunnitellut. Sanoohan Raamattu, että ”särkynyttä ruokoa Hän ei muserra”.
Minussa heräsi valtava Jumalan sanan nälkä. Aloin lukea säännöllisesti Raamattua. Viimein koitti eräänä iltana se hetki, että rukoilin sänkyni vieressä polvillani. Samalla, kun esitin kysymyksen ”jos Jeesus olet olemassa” lupasin, että ”tässä olen, tahdon antaa elämäni sinulle”. Mielessä pyöri silti myös, mitä kaveritkin mahtavat sanoa. En tuntenut mitään ihmeellistä juuri sillä hetkellä ja olin osittain pettynytkin sen takia.
Ajattelen nyt jälkikäteen, että Herra halusi koetella, olenko hänelle uskollinen. Muutaman kuukauden päästä tuosta illasta Jumala ilmaisi itsensä minulle tavalla, jota en unohda koskaan.
Minulle on täyttä totta, ettei Golgatalla vuotanut veri vuotanut turhaan. Se veri vuodatettiin kaikkien meidän ihmisten tähden. Monesti olen saanut kokea, että Jeesus elää ja vastaa rukouksiin. Herra puhuu meille monin eri tavoin; toisten ihmisten kautta, luonnossa, Raamatun kautta. Uskon Hänen haluavan, että me, jotka olemme saaneet kokea armon hänen silmissään, jakaisimme kokemuksiamme toisille. Siksi kerron oman tarinani, vaikka en ole millään tavalla vielä valmis ihmisenä ja uskovana. Kyllä tämä saviruukkuni vielä särähtää aikamoisesti välillä, mutta Herra muuttaa minua pikkuhiljaa. Olen kiitollinen Jumalalle ja kaikille, jotka ovat tukeneet minua tällä tiellä.
Seitsemänvuotiaana minulle tapahtui asioita, joita kenellekään lapselle ei saisi tapahtua. Minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi. En edes ymmärtänyt, mitä minulle tapahtui, enkä kyennyt kertomaan vanhemmilleni. Tunsin syyllisyyttä ja likaisuutta, aivan kuin se kaikki olisi ollut minun vikani. Niin piilotin sen, enkä ajatellut tapahtunutta. Mutta vaikka se tavallaan unohtuikin, kipu kuitenkin eli omaa elämäänsä jossain syvällä sisälläni.
Niin kuin tämä ei vielä olisi riittänyt, 14–15-vuotiaana minut raiskattiin useamman kerran. Minulle sanottiin, etten saa kertoa kenellekään, ja ettei minua kukaan uskoisikaan. Mies väitti, että minun katsottaisiin itse aiheuttaneen tapahtuneen omalla käytökselläni. En siis kertonut, vaan kätkin taas kaiken sisimpääni. Tunsin olevani ala-arvoinen ihminen. Selviydyin silti elämässäni eteenpäin kohtalaisesti, vaikka olin rauhaton, enkä luottanut kehenkään. Muutin nuorena Ruotsiin ja aivan uusiin ympyröihin, mutta en sielläkään pystynyt solmimaan pysyviä ihmissuhteita. Minulle syntyi kaksi lasta ja sekasortoisessa tilanteessa päädyin kerran myös aborttiin. Elämä oli niin raskasta, että yritin kahdesti itsemurhaa. Epäonnistuttuani pysyin elämässä kiinni vain lasteni takia.
Olin hakenut lastenhoitajakouluun ja rukoilin, että jos Jumala auttaa minua pääsemään sinne, niin minä annan elämäni hänen käsiinsä. Rukoukseni kuultiin. Pääsin opiskelemaan, ja vaikka elämä ensin jatkui niin kuin ennenkin, niin sisimmässäni tapahtui hiljalleen jotain. Menin kevättalvella 1979 hengelliseen tilaisuuteen ja siellä Jeesus tuli elämääni ja sain Jumalalta syntini anteeksi. Syyllisyyteni kahleet murrettiin.
Sain kokea Jumalan rakkautta seurakunnan keskellä ja kasvoin uskossa. Muutama vuosi meni kuin pumpulissa miettimättä mennyttä. Tapasin myös uudelleen erään tutun miehen, joka oli tullut tahollaan uskoon, ja niin me menimme naimisiin.
Sisimpäni rikkinäisyys nousi kuitenkin pintaan tyttären syntymän myötä – kuten monesti käy. Lapsuuden kokemukseni olivat edelleen täysin käsittelemättä ja se alkoi näkyä arjessamme. En ollut kertonut kenellekään tapahtuneesta. Mieheni oli aivan ihmeissään käytöksestäni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi olin tyttäreni suhteen aivan pakonomaisen ylisuojeleva ja joskus taas ahdistunut ja torjuva. Järkeni kyllä tajusi, että käytökseni on mieletöntä, mutta tyttären varjelemisessa huusikin hätäänsä pieni satutettu tyttö omassa sisimmässäni. Eräällä pitkällä kävelyretkellä sain lopulta kerrottua miehelleni kaiken lapsuudessa kokemani. Kyyneleet silmissäni sanoin ymmärtäväni, jos hän ei halua enää jatkaa elämää kanssani. Hän jäi rinnalleni ja oli tukenani, kun Jumala alkoi hoitaa minua. Se oli vuosikausien prosessi, jonka aikana luotettavien sielunhoitajien kanssa toin rikotun minuuteni taivaallisen lääkärin käsiin. Viimein pystyin myös antamaan anteeksi minua vahingoittaneille ihmisille, joiden kohtaaminen ei enää ahdistanut.
Tänään olen täysin vapaa. Jumalan rakkaus on nostanut naiseuteni kukkaan entisen häpeän ja kivun mullasta. Siksi voin myös jakaa näin vaikean asian rohkaistakseni sellaista, joka epäilee oman tuskansa ja väärän syyllisyytensä alla, ettei Jumalakaan voi häntä auttaa. Kyllä hän voi!
Wivan Nygård-Fagerudd, muusikko ja toimittaja, Luoto/Tukholma
Tapasin viime kesänä erään koulutoverini. Tunnistimme toisemme heti, vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut varmasti 30 vuotta.
– Sinä et ole yhtään muuttunut, sanoin.
– Sinä olet muuten samanlainen, mutta hiuksesi ovat tummemmat, hän sanoi.
Jälkeenpäin mietin, kuka olin, kun kävimme yhdessä yläkoulua tuon tytön kanssa. Miten moni muukin asia kuin ulkonäkö on muuttunut.
Isänpäivänä latasin sosiaaliseen mediaan vanhan kuvan minusta ja isästä. Olen nelivuotias ja istun hänen polvellaan, minulla on pitkät, vaaleat letit. Pidän käsissäni pehmolelua ja katson iloisin silmin suoraan kameraan. Isä halaa minua, hänen katseensa on levollinen ja vakava. Tänään hänen katseensa on minun, levollinen ja vakava. Ilo on säilynyt minussa. Olen myös itkenyt paljon.
Vanhempani eivät saaneet kasvaa yhtä turvallisissa oloissa kuin minä. Heidän varhaisia vuosiaan leimasivat sota ja turvattomuus. Isä oli rintamalla. Äiti menetti äitinsä yhdeksänvuotiaana. He eivät pitäneet itseään uskovina, tuolloin. Mutta heistä tuli uskovia. Kumpikin kohtasi tahollaan Hänet, joka muutti heidän elämänsä suunnan. Sitten he tapasivat toisensa, ja vuosien odotuksen jälkeen he saivat minut.
Kaivelen muistiani, mutten muista epäilleeni Jumalaa. Muistan epäilleeni vain itseäni.
Muistan myös teini-iän epätoivon: minä en riitä, minä en kelpaa. Papin ammatista haaveileva ystävä yritti antaa minulle sielunhoitoa. Näin se meni: Toverini korosti, miten huonoja me kaikki ihmiset olemme, mutta Jumala rakastaa meitä silti. Se ei ilahduttanut minua yhtään. Se ei todellakaan lohduttanut mitenkään.
Mutta sitten tapahtui käänne. Raippaluodon sillalla! Istuin koulubussissa matkalla kotiin. Näkymä lahdelle oli henkeäsalpaavan kaunis iltapäivän auringossa. Minut yllätti oivallus: Jumala rakastaa sinua rakkaudella, joka on kaikkea muuta suurempi, se tulee kantamaan sinua, ja se rakkaus on sinun, eteenpäin annettavaksi. Suurin piirtein noin. Uskon että tuo oivallus on elämän tarkoitus.
Jos minun pitää selittää mitä kristillinen uskoni on, siinä on kyse suhteesta. Ei uskonnosta, vaan suhteesta. Jeesus ja minä, elinikäinen kertomus. Usko ei ole minulle myöskään pakopaikka. Se on tapa nähdä sekä muut että itseni: nähdä kaikissa kohtaamisissa Jumalan rakastama ihminen. Se on identiteetti ja löytöretki: olen kristitty ja otan parhaillaan selvää, mitä kaikkea se merkitsee.
En ole erityisen loistava. Mutta se siitä, ei sillä ole suurtakaan merkitystä. Tärkeämpää on, että olen vilpitön itseäni, Jumalaa ja muita ihmisiä kohtaan, ja se vaatii päivittäistä harjoitusta – totuudella on merkitystä. Usko myös vapauttaa: en ole kiinni itsessäni enkä ole koskaan yksin kokoamassa elämäni palapeliä. Jumala haluaa minun jatkossakin kasvavan ja muuttuvan ja pitää huolta, että niin tapahtuu. Kristillinen usko on elämää. Elämä on taantumisen ja jäykistymisen vastakohta.
Vielä en ole valmis, vielä on muovautumisen aika. Olen sama, mutten kuitenkaan.
”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)
Viljon kilttien kasvojen takana oli kova mies, jonka sisimmässä oli halveksuntaa ja vihaa. Anitan kutsuttua Viljon lapsuudesta tutun ihmisen kylään, alkoivat miehen asenteet muuttua.
Viljo: Viha ja katkeruus kovettivat sydäntäni. Nuorena romanimiehenä halusin elää omaa elämääni viettäen aikaa kaduilla ja huvipaikoilla. Alkoholi ja sen seuraukset tulivat tutuiksi, ja sen myötä jouduin joskus myös mukaan tappeluihin. En voinut edes kuvitella, miten suuri muutos elämääni oli tulossa.
Olin kuullut lapsena hengellisistä asioista, mutta ne eivät kiinnostaneet minua. Eräs muisto minulla kuitenkin on kesäisestä hengellisestä tilaisuudesta, johon perheemme osallistui. Me lapset leikimme ulkona, mutta kun teltassa alkoi loppurukous, me ilmestyimme oviaukkoon ja hiljenimme. Osa lapsista meni aikuisten mukana teltan etuosaan siunattavaksi, mutta en minä. Mieleeni jäi kuitenkin mies, joka oli puhunut ja rukoillut tilaisuudessa.
Anita: Perustimme Viljon kanssa perheen. Minulle uskonasiat olivat lapsuudesta tuttuja ja luonnollisia. Uuden kosketuksen hengellisiin asioihin sain vuoden 1985 aikana. Ymmärsin, että tarvitsen Jeesusta, joka vapauttaa minut synneistäni. Viljo arvosti omistautumistani Jeesukselle suuresti, mutta muita uskovia ihmisiä hän arvosteli ilkeästi. Kiltin perheenisä naamarin takana oli kova mies.
Viljo: Sydämeni oli täynnä anteeksiantamattomuutta. Ruotsissa Södertäljessä vein kerran vaimoni hengelliseen tilaisuuteen ja jouduin istumaan etupenkkiin. Illan lopussa vieressäni istuvat aikuiset miehet itkivät. Olin vihainen ja päätin, etten enää koskaan lähde hengelliseen tilaisuuteen.
Anita sopi tietämättäni tilaisuuden meille kotiin. Minun piti olla isäntänä paikalla. Istuin vaivautuneena kiikkutuolissa, kun tunsin yhtäkkiä jotain erikoista. Aivan kuin minulle olisi sanottu: ”Mitä päätitkään edellisellä kerralla? Et luvannut tulla hengellisiin tilaisuuksiin, mutta minä toinkin Raamatun Sanan sinun luoksesi.” Ymmärsin, että Jumalalla oli joku tarkoitus elämälleni. Niinpä aloin toivoa, että puhe päättyisi ja tulisi rukouksen aika. Polvistuttuani kotini lattialle sain kokea syntien anteeksiantamuksen ja syvän rauhan. Samalla tunsin sydämessäni, että Jumala kutsuu minua työhönsä. Mies, joka rukoili puolestani, oli sama henkilö, joka oli ollut puhujana teltassa pidetyssä tilaisuudessa lapsuudessani.
Elämäni jatkui ilman alkoholia, vihaa ja kielteisiä ajatuksia. Vaimon lisäksi entinen kaveripiiri ihmetteli kovasti minussa tapahtunutta muutosta. Myöhemmin myös osa heistä on kokenut hengellisen herätyksen. Raamattu alkoi kiinnostaa ja avautua minulle uudella tavalla. Huomasin, että kykenin opettamaan Raamattua myös toisille.
Palasimme Ruotsista Suomeen keväällä 1993. Olen jo pitkään ollut mukana romanien keskuudessa tehtävässä työssä Elämä ja Valo ry:n palveluksessa. Olen myös toiminut pastorina muutamassa seurakunnassa. Tällä hetkellä aloittelen työtä Ähtärissä iloisin ja rauhallisin mielin.
Anita: Myös minulle seurakunta on iloa tuova ja rakas yhteisö. Koen omiksi tehtävikseni ystäväpalvelun ja avustamisen monissa käytännön töissä.
Viljo: Toivon, että pieni seurakunta toteuttaisi kaikessa Jumalan suunnitelmaa ja että kovat ja vaikeatkin ihmiset voisivat löytää siellä rauhan, niin kuin itselleni tapahtui.
