Elisa Korpi, farmaseutti, Kauhava
Erottuani lasteni isästä aloin etsiä täydellistä rakkautta, joka toisi elämääni onnen. Pitkän etsimisen jälkeen löysin todellisen rakkauden.
Menin nuorena naimisiin ja sain kaksi poikaa. Avioliittoni päättyi eroon vuonna 2004. Avioeron jälkeen elämääni hallitsi täydellisen rakkauden etsiminen. Halusin löytää kumppanin, joka pystyisi ratkaisemaan kaikki ongelmani. Kärsin huonosta itsetunnosta enkä tuntenut olevani hyväksytty sellaisena kuin olin. En osannut olla oma itseni, vaan yritin olla niin kuin kaikki muut. Se oli mahdoton yhtälö, jonka takia väsytin itseni avioliitossa.
Rakkauden nälässäni ajauduin useampaan suhteeseen. Luulin joka kerta löytäneeni sopivan ihmisen, mutta pian paljastui, että jokaisella oli omat ongelmansa, joihin he puolestaan odottivat ratkaisua minulta. Kaikki suhteet päättyivät eroon. Tunsin siitä häpeää. Olin kasvanut siihen, että kulissit pitäisi pitää pystyssä hinnalla millä hyvänsä. Mietin, tulisiko elämäni olemaan aina tällaista: ahdistusta, häpeää ja pelkoa huomisesta.
Kannoin sisimmässäni myös syyllisyyttä 25-vuotiaan työkaverini yllättävästä itsemurhasta. En ollut huomannut hänen hätäänsä ja tuskaansa, ja olimme juuri edellisviikolla riidelleet jostain työasiasta.
Olin niin ahdistunut, että kun serkkuni kutsui minut vuoden 2015 alussa hengelliseen konserttiin, tartuin siihen tilaisuuteen kuin oljenkorteen. Kävimme sen jälkeen muissakin tilaisuuksissa ja konserteissa. Myöhemmin tuttavapariskunta sai houkuteltua minut Alfa-kurssille Lapualle. Siellä selvitettiin kristinuskon perusasioita. Meinasin lopettaa kurssin, kun en pystynyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi ja jännitin koko ajan. Mutta härmäläinen luonne ei hevillä anna periksi, joten jatkoin. Kurssiin sisältyi yhteinen viikonloppu opetuksineen ja keskusteluineen. Siellä rohkaistuin kertomaan työkaverini itsemurhasta, josta olin kokenut syyllisyyttä jo 10 vuotta. Tämän tapauksen kertominen repi aukon hyvin rakennettuun suojakuoreeni ja ahdistus paisui aivan valtavaksi. Minulle ei ollut enää muuta keinoa kuin huutaa illalla kotonani: ”Jumala, auta! Vastaa minulle, minä en jaksa enää itse!”
Ja Jumala vastasi. Hän antoi vastaukset ongelmiini. Hän vastasi syyllisyyteeni: ”Ei haittaa, vaikka olisit murhaaja, Jumala armahtaa sinut silti”, ja häpeääni: ”Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä ihmiset ajattelevat sinusta. Vain se merkitsee, mitä Jumala ajattelee sinusta”.
Elämäni muuttui kertaheitolla. Sain syntini anteeksi. Häpeän ja syyllisyyden taakka pyyhittiin pois. Pystyin vihdoin uskomaan, ettei työtoverini kuolema ollut minun syytäni.
Jumala poisti sisimmästäni lukon, joka oli tehnyt minusta sosiaalisesti ahdistuneen ihmisen ja antoi tilalle rohkeuden ja rakkauden sekä halun palvella muita. Iloitsen siitä, että pystyn työssäni keskittymään toistenkin ihmisten asioihin ja ongelmiin, kun omat asiat eivät ole koko ajan mielessä ja minulla on rauha sydämessä. Ulkopuolisuuden tunne on vaihtunut yhteenkuuluvuuteen muiden uskovien kanssa: kuulumme kaikki yhdessä Kristuksen seurakuntaan.
Uskoontulon myötä elämäni muuttui tyhjästä vaelluksesta uuteen, täynnä tarkoitusta olevaan elämään, jonka päämääränä on ikuinen elämä taivaassa. On ollut hienoa huomata, kuinka Jumala johdattaa eteenpäin pienin askelin ja pienten ihmetekojen kautta arjen keskellä. Olen kiitollinen myös siitä, että kauan mukanani kulkenut rakkauden nälkä on tullut vihdoin tyydytetyksi.
