Synnyin Kongossa. Äitini kuoli, kun olin vasta 6-vuotias. Vähän ennen kuolemaansa äitini sanoi minulle, että Jumala on onnen ja viisauden lähde ja kertoi, että kuoltuaan ihmiset menevät taivaaseen tai helvettiin. Jumalalta voi pyytää, että hän lähettäisi enkelinsä vastaamaan rukouksiin.
Äidin kuoleman jälkeen rukoilin: ”Jumala, jos olet olemassa, ainoa ihme, jota sinulta haluan on, että tuot äitini takaisin.” Koska rukoukseeni ei vastattu, päättelin, että Jumalaa ei ole olemassa. Muutin tätini luokse ja hän vakuutti, että saan nähdä äitini jälleen, jos vain uskon Jumalaan ja että Jumala vastaisi rukouksiini, kun aika olisi oikea.
Kirjoitin joka päivä kirjeen ja pyysin tätiäni antamaan sen Jumalalle ja äidilleni. Kirjoitin: ”Rakas Jumala, äiti sanoi, että olet voimakas, etkä ole sellainen kuin isäni. Hän sanoi, että rakastat lapsia ja kuulet heidän rukouksiaan ja vastaat niihin. Hän myös sanoi, että voit tehdä mitä vain. Rakastan äitiäni ja nyt on mennyt jo niin monta yötä ilman, että olen nähnyt äitiäni. Minulla on todella ikävä häntä. Muista, että hän jätti myös vain muutaman kuukauden ikäisen lapsensa, jolla myös on kova ikävä, ja joka itkee koko ajan. En voi nukkua öisin. Jumala, ole hyvä ja lähetä äitini takaisin. Tarvitsemme häntä. Kiitos! Odotan saavani nähdä äitini jälleen tänä iltana. Aamen.” Kun Jumalan ihme viivästyi, aloin vihata vielä enemmän ihmisiä, jotka puhuivat Jumalasta.
Vuosia myöhemmin kuulin radiossa pastorin vastaavan kysymyksiin. Lähetin hänelle kysymykseni ja hän soitti ja ehdotti tapaamista. Hän suostutteli minut siihen, että rukoilisimme viikon ajan. Hän oli varma, että Jumala tekisi tuona aikana ihmeen elämässäni. En rukoillut lainkaan. Ajattelin, että Jumala kuitenkin vastaisi tuon miehen tähden, koska välittää hänestä enemmän.
Viikon viimeisenä yönä näin kamalan unen maailman lopusta. Oli kaksi joukkoa, joista suurempi meni pimeään järveen ja kuoli. Toinen joukko iloitsi, lauloi ja tanssi. Järkytyin, kun näin kaikkien perheenjäsenteni menevän pimeyden järveen. He itkivät ja huusivat tuskissaan rukoillen apua. Mutta kukaan ei auttanut. Sitten kuulin äänen sanovan minulle: ”Jos rakastat heitä, pelasta heidät kuolemalta.” Kysyessäni miten voin pelastaa heidät ääni vastasi: ”Jumala rakastaa sinua ja sen vuoksi olet turvassa. Jos rakastat heitä, voit pelastaa heidät turvaan opettamalla, kuinka seurata Jeesusta ja elää uutta elämää.” Liityin iloitsevien ryhmään. Siihen heräsin.
Järkyttyneenä herätin huonetoverini ja kysyin, kuuliko hän mitään. Ei ollut kuullut. Aamulla soitin tuolle pastorille ja kerroin kaiken. Hän oli iloinen Jumalan ihmeellisestä vastauksesta minulle, lupasi rukoilla minun ja perheeni puolesta ja opetti minulle Raamattua. Nyt tunnustin, että Jumala rakastaa minua. Sydämeni täytti valo ja elämäni muuttui täysin. Annoin anteeksi isälleni, jota olin vihannut niin paljon. Rakastan Jumalaa ja kaikkia hänen luomiaan ihmisiä.
Kongosta päädyin kolme vuotta sitten usean maan kautta Suomeen. Alkujärkytys oli suuri saapuessani pimeään talviyöhön hirvittävässä pakkasessa ja kesähepenissä. Itkin kauhuissani viikkoja. Kun menin ulos, tervehdin jokaista vastaani tulevaa ihmistä. Ensimmäisen kuukauden aikana kukaan ei vastannut tervehdykseeni. Menin soittamaan naapurini ovikelloa saadakseni tutustua ja nähdä, kuka asui seinäni takana. Naapuri sanoi: ”Nyt näit” ja tempaisi oven nenäni edessä kiinni.
Nyt minulla on paljon ystäviä. Vedän myös englanninkielistä keskustelukerhoa. Opiskelen lähihoitajaksi tavoitteenani valmistua lääkäriksi. Olen iloinen, onnellinen ja täynnä toivoa. Jumala on ihmeellinen! Hän voi muuttaa kaiken.
Muutimme 70-luvulla perheemme kanssa Ruotsiin sukulaisen innostamana ja vähän seikkailumielessäkin. Perhe kasvoi siellä vielä neljännellä lapsella. Mieheni sai heti töitä ja minä hoidin kotona lapsia. Aloimme rakentaa omakotitaloa. Kaikki näytti menevän loistavasti ja onni hymyili meille.
Meillä oli jonkinlainen kaipaus Jumalan puoleen ja päätimme alkaa lukea Raamattua. Tuttavapariskunta pyysi meitä myös hengellisiin tilaisuuksiin, mutta oli niin paljon kaikkea tekemistä, ettei aikaa tuntunut löytyvän.
Eräänä pyhäinpäivän aattona yhdeksänvuotias poikamme Harri mietti iloisena, lähtisikö koulutansseihin. Hän lähti ulos, mutta illan tullen häntä ei kuulunut kotiin, vaikka oli jo pimeää. Soitin eri paikkoihin, mutta poikaa ei löytynyt. Silloin tuli hätä ja soitimme poliisille. En saanut unta, vaan oli lähdettävä etsimään Harria. Ulkoportailla seisoessani kuulin Harrin äänen taivaalta: ”Äiti.” Kuolema kävi mielessä.
Kolmen päivän ajan olimme valtavan epätietoisuuden vallassa. Illalla kuulimme uutisista, mitä Harrille oli tapahtunut. Sairaalaan oli viety itsemurhaa yrittänyt mies, jonka henki onnistuttiin pelastamaan. Hän oli tunnustanut surmanneensa poikamme. Minä sain shokin. Koko perhe ja läheiset itkimme ja huusimme. Täytyin niin valtavalla vihalla, että ajattelin tulevani hulluksi. En voinut käsittää, kuinka joku voi tehdä sellaista lapselle.
Huusin Jumalalle: ”Auta minua antamaan anteeksi tälle murhamiehelle, en jaksa elää tämän vihan kanssa!” Aivan yhtäkkiä viha katosi ja koin valtavan vapauden. Tuntui kuin kivireki olisi otettu pois. Koin tästä vapaudesta iloa ja riemua, ja samalla sääliä ja rakkautta miestä kohtaan, joka oli teon tehnyt. Juoksin mieheni luokse ja kerroin antaneeni anteeksi. Mieheni kertoi kasvojeni loistaneen, mutta ei voinut ymmärtää, että saatoin antaa anteeksi. Ja oikeastaan se en ollutkaan minä, vaan Jumalan voima tuli avuksi, kun sitä pyysin. Hän otti vihani pois. Olin samalla ottanut Jeesuksen elämääni. En tosin ymmärtänyt sitä, ennen kuin vasta myöhemmin.
Mieheni taisteli tuskissaan vihan kanssa. Noin kolmen kuukauden kuluttua eräässä hengellisessä kokouksessa miehenikin sanoi: ”Jeesus, jos elät, tule minun elämääni ja annan itseni Sinulle”. Jeesus tuli ja mieheni viha katosi.
Harri oli kysellyt minulta aiemmin yhteisellä marjamatkalla: ”Äiti, mikä ero on Saatanalla ja Jumalalla?” En tiennyt, mitä sanoa, koska en ollut miettinyt niitä asioita. Vastasin: ”Minä uskon, että Jumala on hyvä ja Saatana on paha.” Harri vastasi: ”Minä valitsen Jumalan.” Muistin tämän Harrin kuoltua ja tiesin hänen olevan Jumalan luona. Harrin koulutavaroista löytyi myös virsikirja, josta hän oli ympäröinyt yhden virren: ”Jeesus maailman puolesta antoi elämänsä, avaa minun silmäni näkemään tämä. Kukaan ei ole koskaan rakastanut kuin Hän.” Sanat lohduttivat. Tiesin, että Harri on taivaassa Jumalan luona. Päätin, että jos joku rakastaa enemmän kuin äiti lastaan, hänen luokseen menen minäkin, maksoi mitä maksoi.
On kulunut jo lähes neljäkymmentä vuotta Harrin kuolemasta. Olen yhä samalla tavalla rakastunut Pelastajaani ja Vapahtajaani. Olen oppinut tuntemaan häntä enemmän. On ihanaa kertoa toisille, kuinka uskollinen ja hyvä hän on. Hän on kääntänyt kaiken kokemani pahan hyväksi.
Jumala rakastaa sinua ja haluaa muuttaa elämäsi elämisen arvoiseksi. Hänellä on hyvä tahto sinua kohtaan, hän tahtoo osoittaa sinulle rakkauttaan. Rakkautta, joka poistaa vihan!
Seitsemänvuotiaana minulle tapahtui asioita, joita kenellekään lapselle ei saisi tapahtua. Minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi. En edes ymmärtänyt, mitä minulle tapahtui, enkä kyennyt kertomaan vanhemmilleni. Tunsin syyllisyyttä ja likaisuutta, aivan kuin se kaikki olisi ollut minun vikani. Niin piilotin sen, enkä ajatellut tapahtunutta. Mutta vaikka se tavallaan unohtuikin, kipu kuitenkin eli omaa elämäänsä jossain syvällä sisälläni.
Niin kuin tämä ei vielä olisi riittänyt, 14–15-vuotiaana minut raiskattiin useamman kerran. Minulle sanottiin, etten saa kertoa kenellekään, ja ettei minua kukaan uskoisikaan. Mies väitti, että minun katsottaisiin itse aiheuttaneen tapahtuneen omalla käytökselläni. En siis kertonut, vaan kätkin taas kaiken sisimpääni. Tunsin olevani ala-arvoinen ihminen. Selviydyin silti elämässäni eteenpäin kohtalaisesti, vaikka olin rauhaton, enkä luottanut kehenkään. Muutin nuorena Ruotsiin ja aivan uusiin ympyröihin, mutta en sielläkään pystynyt solmimaan pysyviä ihmissuhteita. Minulle syntyi kaksi lasta ja sekasortoisessa tilanteessa päädyin kerran myös aborttiin. Elämä oli niin raskasta, että yritin kahdesti itsemurhaa. Epäonnistuttuani pysyin elämässä kiinni vain lasteni takia.
Olin hakenut lastenhoitajakouluun ja rukoilin, että jos Jumala auttaa minua pääsemään sinne, niin minä annan elämäni hänen käsiinsä. Rukoukseni kuultiin. Pääsin opiskelemaan, ja vaikka elämä ensin jatkui niin kuin ennenkin, niin sisimmässäni tapahtui hiljalleen jotain. Menin kevättalvella 1979 hengelliseen tilaisuuteen ja siellä Jeesus tuli elämääni ja sain Jumalalta syntini anteeksi. Syyllisyyteni kahleet murrettiin.
Sain kokea Jumalan rakkautta seurakunnan keskellä ja kasvoin uskossa. Muutama vuosi meni kuin pumpulissa miettimättä mennyttä. Tapasin myös uudelleen erään tutun miehen, joka oli tullut tahollaan uskoon, ja niin me menimme naimisiin.
Sisimpäni rikkinäisyys nousi kuitenkin pintaan tyttären syntymän myötä – kuten monesti käy. Lapsuuden kokemukseni olivat edelleen täysin käsittelemättä ja se alkoi näkyä arjessamme. En ollut kertonut kenellekään tapahtuneesta. Mieheni oli aivan ihmeissään käytöksestäni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi olin tyttäreni suhteen aivan pakonomaisen ylisuojeleva ja joskus taas ahdistunut ja torjuva. Järkeni kyllä tajusi, että käytökseni on mieletöntä, mutta tyttären varjelemisessa huusikin hätäänsä pieni satutettu tyttö omassa sisimmässäni. Eräällä pitkällä kävelyretkellä sain lopulta kerrottua miehelleni kaiken lapsuudessa kokemani. Kyyneleet silmissäni sanoin ymmärtäväni, jos hän ei halua enää jatkaa elämää kanssani. Hän jäi rinnalleni ja oli tukenani, kun Jumala alkoi hoitaa minua. Se oli vuosikausien prosessi, jonka aikana luotettavien sielunhoitajien kanssa toin rikotun minuuteni taivaallisen lääkärin käsiin. Viimein pystyin myös antamaan anteeksi minua vahingoittaneille ihmisille, joiden kohtaaminen ei enää ahdistanut.
Tänään olen täysin vapaa. Jumalan rakkaus on nostanut naiseuteni kukkaan entisen häpeän ja kivun mullasta. Siksi voin myös jakaa näin vaikean asian rohkaistakseni sellaista, joka epäilee oman tuskansa ja väärän syyllisyytensä alla, ettei Jumalakaan voi häntä auttaa. Kyllä hän voi!
Wivan Nygård-Fagerudd, muusikko ja toimittaja, Luoto/Tukholma
Tapasin viime kesänä erään koulutoverini. Tunnistimme toisemme heti, vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut varmasti 30 vuotta.
– Sinä et ole yhtään muuttunut, sanoin.
– Sinä olet muuten samanlainen, mutta hiuksesi ovat tummemmat, hän sanoi.
Jälkeenpäin mietin, kuka olin, kun kävimme yhdessä yläkoulua tuon tytön kanssa. Miten moni muukin asia kuin ulkonäkö on muuttunut.
Isänpäivänä latasin sosiaaliseen mediaan vanhan kuvan minusta ja isästä. Olen nelivuotias ja istun hänen polvellaan, minulla on pitkät, vaaleat letit. Pidän käsissäni pehmolelua ja katson iloisin silmin suoraan kameraan. Isä halaa minua, hänen katseensa on levollinen ja vakava. Tänään hänen katseensa on minun, levollinen ja vakava. Ilo on säilynyt minussa. Olen myös itkenyt paljon.
Vanhempani eivät saaneet kasvaa yhtä turvallisissa oloissa kuin minä. Heidän varhaisia vuosiaan leimasivat sota ja turvattomuus. Isä oli rintamalla. Äiti menetti äitinsä yhdeksänvuotiaana. He eivät pitäneet itseään uskovina, tuolloin. Mutta heistä tuli uskovia. Kumpikin kohtasi tahollaan Hänet, joka muutti heidän elämänsä suunnan. Sitten he tapasivat toisensa, ja vuosien odotuksen jälkeen he saivat minut.
Kaivelen muistiani, mutten muista epäilleeni Jumalaa. Muistan epäilleeni vain itseäni.
Muistan myös teini-iän epätoivon: minä en riitä, minä en kelpaa. Papin ammatista haaveileva ystävä yritti antaa minulle sielunhoitoa. Näin se meni: Toverini korosti, miten huonoja me kaikki ihmiset olemme, mutta Jumala rakastaa meitä silti. Se ei ilahduttanut minua yhtään. Se ei todellakaan lohduttanut mitenkään.
Mutta sitten tapahtui käänne. Raippaluodon sillalla! Istuin koulubussissa matkalla kotiin. Näkymä lahdelle oli henkeäsalpaavan kaunis iltapäivän auringossa. Minut yllätti oivallus: Jumala rakastaa sinua rakkaudella, joka on kaikkea muuta suurempi, se tulee kantamaan sinua, ja se rakkaus on sinun, eteenpäin annettavaksi. Suurin piirtein noin. Uskon että tuo oivallus on elämän tarkoitus.
Jos minun pitää selittää mitä kristillinen uskoni on, siinä on kyse suhteesta. Ei uskonnosta, vaan suhteesta. Jeesus ja minä, elinikäinen kertomus. Usko ei ole minulle myöskään pakopaikka. Se on tapa nähdä sekä muut että itseni: nähdä kaikissa kohtaamisissa Jumalan rakastama ihminen. Se on identiteetti ja löytöretki: olen kristitty ja otan parhaillaan selvää, mitä kaikkea se merkitsee.
En ole erityisen loistava. Mutta se siitä, ei sillä ole suurtakaan merkitystä. Tärkeämpää on, että olen vilpitön itseäni, Jumalaa ja muita ihmisiä kohtaan, ja se vaatii päivittäistä harjoitusta – totuudella on merkitystä. Usko myös vapauttaa: en ole kiinni itsessäni enkä ole koskaan yksin kokoamassa elämäni palapeliä. Jumala haluaa minun jatkossakin kasvavan ja muuttuvan ja pitää huolta, että niin tapahtuu. Kristillinen usko on elämää. Elämä on taantumisen ja jäykistymisen vastakohta.
Vielä en ole valmis, vielä on muovautumisen aika. Olen sama, mutten kuitenkaan.
”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)
Olin saanut vahvan selviytyjän kasvatuksen. Sisulla ja kovalla työllä elämästä pitää selvitä. Nuoruuteni meni hoitoalaa opiskellessa, vapaa-aika kului jo silloin töitä tehden. Myöhemmin yksinhuoltajana alkoi yli 10 vuotta kestänyt pätkätyöllisyys. Yritin huolehtia arjesta, saada hankituksi taas uuden työpaikan, opiskellakin lisää. Piti myös selvitä yksinolosta, pettymyksestä ihmissuhteen kariutuessa, häpeästä, olla lapselle kunnollinen äiti. Oli vaan pakko jaksaa. Lähipiirissä tuli raskaita asioita; läheisen kuolema, alkoholismia, konkurssia, takausvelkojen maksua. Lapsuusperheen ihmissuhteet olivat kovalla koetuksella. Ajauduin tekemään töitä aina vaan enemmän, koska turvallista vakituista työpaikkaa ollut. Pikku hiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että en tule koskaan selviämään tässä elämässä kunnialla. En tule saavuttamaan mitään, en ainakaan työnteolla. Elämässä ei näkynyt tulevaisuutta. Ei ollut haaveita. Vuoden 2004 syksyllä aloin olla niin väsynyt, että totesin tarvitsevani apua muualtakin kuin ystäviltä. Töissä ollessani pelkäsin, että en kykene enää toimimaan tehtävissäni. Kotona jaksoin hoitaa vain pakolliset asiat, käydä kaupassa, laittaa ruoat, pestä pyykit. Yksinäni olin vaan ja itkin aina kun kukaan ei nähnyt. Lopulta itkustakin loppuivat kyyneleet. Elämänilo oli täysin poissa. Ahdistus kasvoi. Yöt olivat lähes unettomia. Aloin ajatella itsemurhaa. Pohdin, miten sen tekisin, minkä auton alle ajaisin tai mitä lääkkeitä ottaisin, että se onnistuisi varmasti. Toisaalta totesin, että auton alle ajaminen vaatisi irrottamaan turvavyön ajaessa, ja siihen en kyennyt. Jossain vaiheessa sisäinen tuska ja kipu oli niin suurta, että luulen ymmärtäväni, miltä tuntuu niistä, jotka itsemurhan ovat tehneet.
Samaan aikaan ajatuksiin alkoi tulla ajatus siitä, että voisinko nyt haluta antaa elämäni Jeesukselle. Silloisessa elämässä ei ollut enää mitään saavutettavissa, eikä mitään enää menetettävissä. Nuorena en ollut halunnut tehdä uskonratkaisua peläten muiden mielipiteitä, peläten että menettäisin jotakin. Silti kaikki nämä vuodet olin nähnyt, miten uskovat ystävät olivat elämäänsä tyytyväisiä selviten vaikeistakin asioista. Sain pienen Päivän sana -kirjan. Aloin lukea sitä. Samoihin aikoihin aloin kuunnella Satakunnassa kuuluvaa hengellistä radio-ohjelmaa Iltalamppu. Kuuntelin lauluja ja puheita joka viikko ja itkin. Radio-ohjelman puheet ja sanat koskettivat minua. Raamatun lukeminenkin alkoi kiinnostaa. Luin lehdistä kaikki Päivän sanat ja hengelliset kirjoitukset. Netistä luin opetuksia ja rukouksia. Luin myös katekismusta sekä muutamia hengellisiä kirjoja.
Samaan aikaan, kun hakeuduin lääkäriin ja jäin pitkälle sairaslomalle kävin myös seurakunnan tilaisuuksissa. Olin koko vuoden käynyt sunnuntaisin kirkossa aina kun mahdollista. Sain niissä tilanteissa kokea, miten Jumala ottaa hoitoonsa ihmisen, joka kääntyy hänen puoleensa koko sydämestään ja huutaa apua häneltä. Joulukuun 1. päivänä 2004 kirkossa oli Ilosanoma-ilta. Puolestani rukoiltiin ja ihmettelin, että miten rukoilija voi tietää ja sanoa juuri niitä asioita, joista kärsin, jotka olivat sydämelläni ja joihin rukousta tarvitsin. Koin, että sanat tulivat Jumalalta, ne olivat Pyhän Hengen sanoja juuri minulle. Kotiin päästyäni sanoin lapselleni, että nyt tiedän kenen joukoissa minä olen ja kenelle meidän perhe kuuluu.
Tuon päivän jälkeen elämäni muuttui; sain rauhan sydämeeni. Vaikka olin pitkällä sairaslomalla masennuksestani ja fyysisesti erittäin väsynyt, olin henkisesti uudestisyntynyt, juuri niin kuin Raamatussa sanotaan. Myös lapseni ja ystäväni sanoivat minun muuttuneen. Uskoontulo näkyi myös ulkoisesti, silmistä, katseen erilaisuutena – poissa oli salailu ja valheet. Tunsin olevani kuin pieni keskosvauva, jota Jumala hoitaa ja kasvattaa. Sain syventyä Raamattuun, sain lukea hengellistä kirjallisuutta, kuunnella Radio Deitä. Kävin myös Alfakurssin, jonka koin olevan kuin uusi rippikouluni. Sain maallisen perheeni lisäksi ihanan seurakuntaperheen.
Koen, että syvällä masennuksella ja hitaalla toipumisella siitä oli omassa elämässäni tarkoitus. Vasta silloin jäin täysin Jumalan armon ja huolenpidon varaan. Ei ollut mitään muuta turvapaikkaa kuin Jeesus. Nyt jälkikäteen olen kokemuksestani kiitollinen myös siksi, että voin työssäni hoitajana aidosti ymmärtää masentunutta ja unettomuudesta kärsivää.
Viljon kilttien kasvojen takana oli kova mies, jonka sisimmässä oli halveksuntaa ja vihaa. Anitan kutsuttua Viljon lapsuudesta tutun ihmisen kylään, alkoivat miehen asenteet muuttua.
Viljo: Viha ja katkeruus kovettivat sydäntäni. Nuorena romanimiehenä halusin elää omaa elämääni viettäen aikaa kaduilla ja huvipaikoilla. Alkoholi ja sen seuraukset tulivat tutuiksi, ja sen myötä jouduin joskus myös mukaan tappeluihin. En voinut edes kuvitella, miten suuri muutos elämääni oli tulossa.
Olin kuullut lapsena hengellisistä asioista, mutta ne eivät kiinnostaneet minua. Eräs muisto minulla kuitenkin on kesäisestä hengellisestä tilaisuudesta, johon perheemme osallistui. Me lapset leikimme ulkona, mutta kun teltassa alkoi loppurukous, me ilmestyimme oviaukkoon ja hiljenimme. Osa lapsista meni aikuisten mukana teltan etuosaan siunattavaksi, mutta en minä. Mieleeni jäi kuitenkin mies, joka oli puhunut ja rukoillut tilaisuudessa.
Anita: Perustimme Viljon kanssa perheen. Minulle uskonasiat olivat lapsuudesta tuttuja ja luonnollisia. Uuden kosketuksen hengellisiin asioihin sain vuoden 1985 aikana. Ymmärsin, että tarvitsen Jeesusta, joka vapauttaa minut synneistäni. Viljo arvosti omistautumistani Jeesukselle suuresti, mutta muita uskovia ihmisiä hän arvosteli ilkeästi. Kiltin perheenisä naamarin takana oli kova mies.
Viljo: Sydämeni oli täynnä anteeksiantamattomuutta. Ruotsissa Södertäljessä vein kerran vaimoni hengelliseen tilaisuuteen ja jouduin istumaan etupenkkiin. Illan lopussa vieressäni istuvat aikuiset miehet itkivät. Olin vihainen ja päätin, etten enää koskaan lähde hengelliseen tilaisuuteen.
Anita sopi tietämättäni tilaisuuden meille kotiin. Minun piti olla isäntänä paikalla. Istuin vaivautuneena kiikkutuolissa, kun tunsin yhtäkkiä jotain erikoista. Aivan kuin minulle olisi sanottu: ”Mitä päätitkään edellisellä kerralla? Et luvannut tulla hengellisiin tilaisuuksiin, mutta minä toinkin Raamatun Sanan sinun luoksesi.” Ymmärsin, että Jumalalla oli joku tarkoitus elämälleni. Niinpä aloin toivoa, että puhe päättyisi ja tulisi rukouksen aika. Polvistuttuani kotini lattialle sain kokea syntien anteeksiantamuksen ja syvän rauhan. Samalla tunsin sydämessäni, että Jumala kutsuu minua työhönsä. Mies, joka rukoili puolestani, oli sama henkilö, joka oli ollut puhujana teltassa pidetyssä tilaisuudessa lapsuudessani.
Elämäni jatkui ilman alkoholia, vihaa ja kielteisiä ajatuksia. Vaimon lisäksi entinen kaveripiiri ihmetteli kovasti minussa tapahtunutta muutosta. Myöhemmin myös osa heistä on kokenut hengellisen herätyksen. Raamattu alkoi kiinnostaa ja avautua minulle uudella tavalla. Huomasin, että kykenin opettamaan Raamattua myös toisille.
Palasimme Ruotsista Suomeen keväällä 1993. Olen jo pitkään ollut mukana romanien keskuudessa tehtävässä työssä Elämä ja Valo ry:n palveluksessa. Olen myös toiminut pastorina muutamassa seurakunnassa. Tällä hetkellä aloittelen työtä Ähtärissä iloisin ja rauhallisin mielin.
Anita: Myös minulle seurakunta on iloa tuova ja rakas yhteisö. Koen omiksi tehtävikseni ystäväpalvelun ja avustamisen monissa käytännön töissä.
Viljo: Toivon, että pieni seurakunta toteuttaisi kaikessa Jumalan suunnitelmaa ja että kovat ja vaikeatkin ihmiset voisivat löytää siellä rauhan, niin kuin itselleni tapahtui.
Yksinäisyys voi olla kuristavaa. Kukaan ei ollut kiinnostunut elämästäni – siitä, mitä minulle kuuluu. Postiluukusta tipahtanut kortti toi yllättävän käänteen.
Olin muuttanut pääkaupunkiimme rakennustöihin 18-vuotiaana arkana maalaispoikana. Muutos oli mullistava. Ujouteni takia minun oli todella vaikea yrittää tutustua ihmisiin. Elämä yksin suuressa kaupungissa alkoi puristaa ja ahdistaa. Kun apua ja ymmärrystä ei löytynyt lääkäreiltäkään, tunsin olevani umpikujassa.
Vajaan vuoden kuluttua muutosta ahdistus yltyi niin voimakkaaksi, että päätin lähteä tästä elämästä. Otin sadan tabletin purkin rauhoittavaa lääkettä. Kolme vuorokautta nukuin tajuttomana alivuokralaisasunnossani. Siihen elämäni olisi loppunutkin, ellei veljeni olisi saanut voimakasta kehotusta tulla tapaamaan minua. Hänen avullaan pääsin ajoissa hoitoon.
Kerran jouduin tilanteeseen, että olin ilman asuntoa ja ruokaa. Olin loukkaantunut jostain pikkuasiasta vuokraisännälleni ja sanoin itseni irti asunnosta. Kuljin viikon Helsingin katuja pitkin ja poikin yötä päivää. Eräänä yönä katuja kävellessäni puristui sydämestäni hätähuuto, että Jumala auttaisi minua. En kuitenkaan tehnyt mitään asian hyväksi. Siskoni auttoi minut pois kadulta ostamalla matkalipun kotiseudulleni. Muutaman kuukauden jälkeen muutin takaisin Helsinkiin.
Elämä alkoi näyttää minulle parempia puoliaan, kun tutustuin tulevaan vaimooni Helleviin. Sain kokea rakkautta ja välittämistä, joista olin jäänyt aiemmin osattomaksi.
Pian sain kokea myös toisenlaista rakkautta ja ystävyyttä. Postiluukustamme tipahti kirjeellisen raamattuopiston mainoskortti. En kokenut silloin tarvitsevani sellaista. Kahden kuukauden kuluttua sama mainoskortti tuli uudestaan. Kun nostin korttia lattialta, sisäinen ääni sanoi, että tämä voi olla viimeinen tilaisuuteni. Niin aloin tutkia Raamattua kirjeopiston välityksellä.
Olin miettinyt jo nuorena koulupoikana elämäntarkoitusta ja sitä, onko ikuista elämää. Rippikouluaikana olin herätyksessä, mutta ei ollut ketään joka olisi voinut johtaa minua Jeesuksen luokse ja uskon tielle. Nyt tapahtui kaipaamani ihme: minä rakastuin Jeesukseen. Elämäni arvot menivät täysin ylösalaisin. Sanoin kuvaamaton ilo täytti sydämeni. Olin saanut ystävän, joka ymmärtää ja rakastaa minua sellaisena kuin olen. Vaimoni ei yhtynyt ilooni. Yli kaksi vuotta hän tarkkaili epäluuloisena uutta elämääni, kunnes löysi itsekin uskon elämäänsä.
25 avioliittovuoden jälkeen sairaus vei Hellevin rinnaltani. Menetys oli musertava. Jäin todella yksin. Usko Jeesukseen antoi voimaa tämänkin kokemuksen kestämiseen. 13 vuoden kuluttua sain vielä uuden puolison rinnalleni.
Elämässäni on ollut paljon ihmeellisiä varjeluksen hetkiä. Syntymästäni asti on hengenlähtö ollut useaan kertaan lähellä. Kolme kertaa olen ollut hukkumaisillani ja liikenteen vaaratilanteissa vielä useammin. Olen kiitollinen äitini rukouksista, jotka ovat kantaneet minua syntymästäni saakka. Hänen kuoltuaan tukenani on ollut seurakunta.
Jeesus on tärkein tukeni. En jaksaisi elää ilman häntä. Sain hänen kauttaan kaipaamani rauhan. Jeesuksen ystävyys ei lopu edes tämän elämän päättyessä, vaan saan iloita siitä ikuisesti. Kiitollisuuttani osoitan runoilla, joihin sisältyy sekä tuskani että toivoni tuntoja.
”Olen kaiken keskellä yksin, vai olenko sittenkään?
Mä löydänkö vielä jonkun, ken viilentää kuumeisen pään?
´Minä myös olen kokenut samaa´ – kuulen Jeesuksen kertovan näin.
´Olen kulkenut koko matkan sun vierelläs, ystäväin.´”
En muista, mikä tai kuka minut herätti joskus kymmenen vuoden iässä. Istuin eteisen lattialla lukemassa Raamattua. Jouluna lauloin muiden mukana ”en kaipaa kultaakaan” ja luultavasti pahoitin äitini mielen, kun en oikein osannut innostua lahjastani, pienestä kultasydämestä. Mietin isoja kysymyksiä.
Kohdalleni osui tuolloin melko uusi idea, kun pääsin leirimuotoiseen rippikouluun. Teiniharjun leirikeskuksessa Punkaharjun kupeessa isoset herättivät meidät laulaen: ”Joka aamu on armo uus…” Nuo päivät tulvivat linnunlaulua, oli mäntyjä ja koivuja harjun rinteellä, järven kimallusta, äidillisen teologian kandin opetusta, keskusteluja oma-isosemme kanssa, puuhastelua… Oli kepeää uskoa. Konfirmaatiossa pienessä puukirkossa oli helppo luvata elämänsä Jeesukselle.
Arjessa usko olikin kompuroivaa. Innokas uskonystäväni oli pian yhtä innokas ja railakas juhlija elämän toisessa laidassa. Vanha vaatimukseni ”en kaipaa kultaakaan” kiusasi taas. Saiko uskova ostaa itselleen kalliin turkin?
Poikaystäväni ei halunnut lähimmäistä rakastettavakseen, hän halusi olla yksin. Seksuaalisuus haastoi uskoani. ”Jos en voi olla kristitty kunnolla, en halua olla kristitty ollenkaan”, ajattelin. Oliko usko minulle matto, jonka alle lakaisin ongelmani? Joka tapauksessa uskoni haalistui ja haihtui.
Monien kovien vuosien jälkeen ajauduin NNKY:n pohjoismaiselle leirille, minkä koin turvallisena. Hämmästyin melkoisesti havaitessani, että osallistujat olivatkin iloisesti ja turvallisesti kristittyjä.
Siellä kuulin opetettavan: ”Me kaipaamme avoimuutta, mutta avoimuus ei ole rajattomuutta. Nosta kädet eteesi kämmenet ylöspäin, sormet harallaan joka suuntaan kuin antennit valmiina vastaanottamaan mitä sattumalta tulee. Ei sellaisissa käsissä mitään pysy. Kätesi jäävät tyhjiksi. Liitä sormet yhteen, tee kämmenistä kippo. Rajaa kätesi. Siinä on turvallinen pesä ajatuksille. Usko saa kasvaa suojassa.”
Menin uimaan. Laiturilta katsoen vesi oli kylmää ja uhkaavaa. Mietin, voiko se todella kannattaa? Jos haluaa uida, pitää hypätä sekaan. Sivusta katsoen usko voi pelottaa, mutta sen sylissä on hyvä olla.
Kirkossa eräs railakas pappi muistutti: ”Vaikka puristaisit sormesi yhteen miten tiukasti tahansa, ei kämmeniin kaadettu vesi siinä kauan pysy. Tarvitaan yhä lisää vettä. Ihminen on kuin seula. Pyhä Henki valuu läpi, ei se kauaa paikallaan pysy. Jos sitä yrittää padota, se ummehtuu. Jumalan Pyhää Henkeä pitää saada koko ajan lisää. Sitä saa hörppiä Raamatusta yksin ja yhdessä toisten kanssa.”
Miten voisi olla kunnollinen kristitty? Eihän minun kuntoni riitä! Mutta siinä se ydin onkin: vain Jeesuksen Kristuksen kunto riittää. Usko on yksinkertaisesti sitä, että otan vastaan Hänen armahduksensa ja muunkin avun siinä ohessa.
Usko ei ole automaatti. Raha ei kilahda eikä sielu taivaaseen vilahda. Ei oma uskon suorituskaan kilahda eikä kolahda kyllin vakuuttavasti. Joudun yhä uudestaan toteamaan itseni tyhjäksi. Minusta ei tullutkaan enkeliä. Sotken, väistän, kietoudun turhiin kahleisiin. Olen pilannut paljon asioita pitkän elämäni aikana. Joudun taas konttaamaan ristin luo. Tällaista perusvoimistelua on uskonelämäni.
Koko perheen menetys onnettomuudessa jättää elinikäisen arven. On vaikea ymmärtää, mitä on tapahtunut. Elämäni meni uusiksi, mutta jälkeenpäin olen todennut, että siinä on ollut paljon lohduttavia asioita.
Kun täytin 22 vuotta, menin naimisiin suuren ihastukseni ja rakkauteni Matin kanssa. Opiskelin haaveammattiani varten Tampereen lääketieteellisessä tiedekunnassa ja olin aktiivisesti mukana opiskelijayhteisössä. Vaikka olin kristitty, kuolemanjälkeinen elämä tuntui vieraalta ja etäiseltä. Minua pelotti ajatus siitä, että tulisin joskus kokemaan läheisen ihmisen kuoleman. Myöhemmin lääkärinä toimiessani kuolema ja elämän suuret vaikeudet tulivat tutuiksi. Valmistuttuani psykiatriksi ja psykoterapeutiksi minulla on ollut mahdollisuus saada jakaa monien potilaideni kanssa heidän kokemuksiaan pimeydestä ja kuoleman rajalta. Olen oppinut, että ihmiset kohtaavat elämän haasteet hyvin yksilöllisesti.
Perheeseemme syntyi kolme poikaa. Lasten kasvu ja kunkin poikamme omanlainen persoonallisuus tuottivat minulle ja Matille paljon iloa. Sitoutuminen poikiin ja luottamus Jumalaan auttoivat, kun avioliittomme ”pahat päivät” tulivat. Mieheni alkoi tuntua vieraalta ja vetäytyneeltä. Jouduin silloin käymään mielessäni läpi myös eron mahdollisuuden, mikä pakotti minut seisomaan enemmän omilla jaloillani. Parin vaikean vuoden jälkeen löysimme keskusteluyhteyden, vaikka jotain meissä tuntuikin sisäisesti muuttuneen.
Eräänä aamuna olin lähdössä tapaamaan potilastani, kun kaksi poliisia tuli kertomaan, että Matti ja pojat olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. Yhtäkkiä olin 41-vuotiaana kuoleman kanssa vastakkain. Oman lapsen kuolema tuntuu melkein siltä kuin olisi itsekin astunut kuoleman rajan yli. Tiedostin, että viimeinen portti voi aueta minulle ja ympärilläni oleville missä ja milloin vain.
Onnettomuuden jälkeen tunsin syvää yksinäisyyttä. Olinhan menettänyt yhdessä hetkessä kaiken sen, mikä oli antanut elämälleni merkityksen. Ystäväni ja vanhempani tukivat minua suruprosessissani. Hain myös muuta apua.
Nuorena on helppoa uskoa johdatukseen, ja ajatus Jumalan suunnitelmasta tuntuu jännittävältä. Kuoleman lopullisuus ja menetykseni järkyttävyys muuttivat Jumala-kuvaani. Mietin, miksi hyvä Jumala salli minun menettävän perheeni. Jumala tuntui käsittämättömältä. En voinut kuin painaa pääni hänen edessään.
Ajan myötä ymmärsin, että Jumala oli valmistanut minua kestämään tämän kokemuksen, sillä jo aviokriisi oli opettanut minua pärjäämään yksinkin. Huomasin monen muunkin elämän tapahtuman auttaneen minua selviytymään. Minua lohduttaa se, että puhuimme poikien kanssa kuolemasta muun muassa lukiessamme Narnia-kirjaa. Kaiken tämän kautta sain vahvistuksen sille, että Jumalan johdatus pätee käsittämättömissäkin tilanteissa.
Toipuminen tällaisesta menetyksestä kestää koko elämän ajan. Toisinaan minun on hyvin vaikea ajatella lasteni ja Matin olevan rajan takana. Jonkinlainen kipeä arpi siitä on jäänyt, vaikka sain menetykseni jälkeen uuden perheen. Uusi elämä ja äitipuolena oleminen pakottivat eteenpäin hyvällä tavalla.
Monien taivaaseen siirtyneiden myötä ikuisuus ei tunnu enää niin vieraalta kuin nuorena. Nyt aavistan, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus vievät minut iloon, joka on moninkertainen verrattuna siihen iloon, jota olen täällä kokenut.
Tuija ja Risto Viiperi, siistijä ja eläkeläinen (muurari), Kaustinen
Lapset ihmettelivät, kun tuppisuinen isä alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Me myös lähennyimme avioparina.
Tuija: Kun lapsemme olivat pieniä, lupauduin pyhäkoulunopettajaksi, olinhan itsekin käynyt lapsena pyhäkoulua. Taivaan Isä ja enkelit olivat minulle OK, mutta Jeesus ei merkinnyt mitään.
Vuonna 1996 kesken siivouspäivän käsiini osui yöpöydän laatikosta Tapio Nousiaisen kirjan ”Yksi ainoa elämä”. Rupesin lukemaan sitä puolivälistä. Se upposi kuin kuuma veitsi sulaan voihin! Luin ja itkin ja ihmettelin, mitä minulle tapahtuu. Soitin uskovalle ystävälle. Hän ymmärsi heti, mistä on kysymys: Jumala veti minua puoleensa. Ystäväni rukoili puolestani puhelimessa.
Tällainen pikauskoontulo sopi hyvin hätäiseen luonteeseeni. Se oli minulle yhtä suuri yllätys kuin koko perheelle ja varsinkin Ristolle.
Risto: Minua harmitti, kun Tuija ei enää lähtenyt yhteisiin rientoihin. Mietin, mitä ystävätkin sanovat. 11 vuotta Tuija kulki hengellisissä tilaisuuksissa yksin ja minä sain olla rauhassa kotona. Samalla tunsin itseni huonommaksi. Koin, että Tuijalla on jotain, mitä minulta puuttui.
Tuija: Minulla oli ristiristiriitainen olo, jäinpä sitten kotiin tai lähdin seurakuntaan. En koskaan tyrkyttänyt Ristolle uskonasioita ja Raamattuakin luin salaa.
Risto: Olin paljon poissa kotoa ja kiireinen. Muurarille riitti töitä, enkä osannut sanoa ei. Etsin arvostusta tekemällä viikot töitä vieraille ja viikonloput sukulaisille. Ulkokuoren piti olla kunnossa: hyvin tässä pärjätään.
Sairastuin tasapainohuimaukseen; puoli vuotta kuljin konttaamalla ja seinät pyörivät. Se oli pahempaa kuin krapula. Kaiken kukkuraksi jouduin työtapaturmaan, jonka seurauksena sain jatkuvan hermosäryn. Ensimmäiset vuodet olivat hirveitä. Kun pitkän taistelun jälkeen sain eläkepäätöksen, oli helpompi hyväksyä se, että tämä on osani. Pääsin samalla pois oravanpyörästä. Nyt särkyä helpottaa ihon alle upotettu, sähkövirtaa syviin lihaksiin antava takajuostesimulaattori.
Eräänä yönä Jeesus ilmestyi minulle unessa kipujen keskelle. Se oli valtavaa! Ymmärsin, että on jotain paljon suurempaa kuin mitä olen ikinä kokenut.
Tuija: Seurakunnassa oli alkamassa kristinuskon perusteisiin pureutuva Alfa-kurssi. Yllättäen Risto halusi lähteä sinne kanssani.
Risto: Alfa-kurssin Pyhän Hengen viikonlopussa puolestani rukoiltiin. Jeesus tuli sydämeeni ja täytyin Pyhällä Hengellä. Se oli voimakas kokemus. Jumala alkoi puhua minulle päivittäin ja hoitaa riittämättömyyden tunteitani. Sain voiman antaa anteeksi nuorena kokemani kiusaamisen ja haavoittavat sanat.
Tuija: Lapset ihmettelivät, kun isä, joka oli ollut melkein mykkä, alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Uskonasiat saivat meidät keskustelemaan. Olemme lähentyneet avioparina ja saaneet kasvaa uskossa yhdessä.
Risto: Nyt saamme auttaa ja palvella muita. Seurakuntayhteys ja ehtoollinen ovat meille tärkeitä, samoin yhteiskristillinen toiminta.
Elän elämäni parasta aikaa ja olen tosi onnellinen, vaikka kärsin kivuista. Viimeistään iankaikkisessa elämässä Jumala parantaa ne. Monesti Jumala on parantanutkin minua. Kerran sain illalla kuume- ja kouristuskohtauksen enkä saanut hengitettyä. Tajuttomuuden rajalla rukoilin yksinkertaisesti: ”Jumala, auta!” Kohtaus meni ohi ja aamulla heräsin aivan terveenä.
C. S. Lewis on sanonut osuvasti: ”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassatunnossamme hän puhuu, mutta tuskissamme hän huutaa.”
Sairastuin kolmikymppisenä harvinaiseen verisyöpään. Edessäni oli vuosien kamppailu elämästä ja kuolemasta.
”Mikähän minua oikein vaivaa”, mietin päivittäin, kun olin juuri synnyttänyt nuoremman lapsemme. Odottelin päänsäryn ja niskakipujen hellittävän, jotta normaali vauva-arki uudessa kodissamme voisi alkaa. Olin menettämässä liikuntakykyni, terveyteni, jopa koko elämäni. Jouduin pitelemään kiinni seinistä, etten kaatuisi. En pystynyt enää edes nostamaan vauvaa syliini.
Minua tutkittiin, mutta syytä ei löytynyt. Jalkojeni ja koko kehoni hermojen tuhoutuminen eteni vääjäämättömästi, ja kivut vain yltyivät. Eläminen jatkuvassa epätietoisuudessa oli raskasta. Pahinta oli pelko pienten lastemme puolesta, miten he selviäisivät tässä maailmassa ilman äitiä. Kolmevuotias tyttäremme kysyikin: ”Mamma, kuoletko sinä?”
Eihän tämän elämän näin pitänyt mennä, että lähtisin täältä jo kolmikymppisenä, ajattelin. Yli puolentoista vuoden odottelun jälkeen sain diagnoosiksi erittäin harvinaisen verisyövän. Olin halvaantunut vuodepotilas, jolla juuri mikään elin ei enää toiminut normaalisti. Esimerkiksi sydämen toimintakykyä kuvaava arvo oli 100-kertainen normaaliarvoon verrattuna. Aloin saada öisin hengityskatkoksia. Vaikeita oireita oli monia muitakin.
Koko tämän ajan olin rukoillut apua Taivaan Isältä ja ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Vaikka kuinka rukoilin, vastauksena oli pelkkää hiljaisuutta. Eräänä iltana ollessani vielä valveilla, itkin pelkojani ja rukoilin ääneen: ”Jeesus, auta!” Sillä hetkellä näin kuin videofilmin, jossa Jeesus käveli minusta poispäin. Huusin hänen nimeään ainakin kolmesti, jolloin hän kääntyi, otti vesialtaasta sienellä vettä, pesi sillä jalkani ja kuivasi jalkani hiuksillaan ja pyyhkeellä. Tämän näyn avulla sain varmuuden paranemisestani. Sairaalassakin hymyilin läpi kyynelten. Koin tulleeni elävään uskoon.
Rankat syöpähoidot kestettyäni sain järkytyksekseni tietää, että syöpäsoluja olikin vielä jäljellä. Hermoratatutkimuksessa en pystynyt liikuttamaan varpaitani tai nilkkojani.
Pyysin seurakunnasta rukousapua. Myös lukuisat muut, tutut ja tuntemattomat, rukoilivat puolestani. Eräänä iltana rukoillessani sain kokea halvaantuneiden jalkojeni lämpenevän ja samalla näin ikään kuin peräkkäisinä kuvina Jeesus-lapsen seimessä sekä ristin. Sain sisimpääni rauhan. Tämän jälkeen sain liikuteltua varpaitani – ensimmäisen kerran yli kahteen vuoteen. Oloni alkoi muuttua monin tavoin paremmaksi. Edistymistä ilmeni lähes päivittäin. Sydämenikin todettiin lopulta täysin terveeksi. Olen pikkuhiljaa opetellut liikkumaan uudestaan.
Pari vuotta sitten koin rukouksessa vahvan Pyhän Hengen läsnäolon. Pyysin Jeesukselta apua, että paraneminen menisi vielä eteenpäin. Ilokseni huomasin, että pystyin juoksemaan pienen matkan ilman tukea. Kyllä siinä silmät kostuivat. Olen saanut kokea paranemisen eri vaiheissa ihan huikeita onnen ja kiitollisuuden hetkiä, jollaisista minulla ei ennen sairastumistani ollut aavistustakaan. Olen saanut uuden elämän.
Olen palannut työelämään, ja paraneminen jatkuu. Koen olevani siunattu, koska saan elää ja nähdä lasteni kasvavan. Olen kiitollinen myös kaikille niille, jotka ovat rukoilleet puolestani. Nykyisin koen tärkeäksi rukoilla muiden ihmisten puolesta ja kertoa parantumisestani. Ilman Jeesusta olisin nyt vain muisto läheisteni ajatuksissa.
Olen Jeesukseen uskova motoristi Hämeenkoskelta. Synnyin vuonna 1957 Pudasjärvellä uskovaan kotiin. Isäni oli pyhäkoulunopettaja. Sunnuntaisin menin hänen moponsa telineellä pyhäkouluun. Murrosiässä minua alkoi kiinnostaa oluenjuonti, ja pian alkoholinkäytöstä muodostui varsinainen vitsaus elämääni. Viikonloppuisin ja kesälomilla kului runsaasti olutta ja viinaa. Jatkoin tällaista elämää 32-vuotiaaksi asti.
Keväällä 1990 olin tullut elämäni käännekohtaan. Jumala kutsui minua puoleensa. Tiesin, että Jeesus puhui totta sanoessaan Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeista 3, 7 ja 16 löytyvät sanat: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa” – – ”Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä” – – ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Sinä keväänä, viikkoa ennen pääsiäistä, päätin luovuttaa koko elämäni Jeesukselle Kristukselle ja kääntyä pois kaikesta, minkä tiesin vääräksi. Kun tein niin, koin tulevani aivan uudeksi ihmiseksi.
Siitä alkoi toisenlainen elämä raittiina ja uskossa Jeesukseen Kristukseen, Jumalan poikaan. Hän vapautti minut täysin alkoholista ja oluesta. Myös tupakanpoltto loppui seitsemän kuukautta myöhemmin. Päivääkään en ole katunut päätöstä, jonka tein silloin. Se on kaikkein tärkeintä, mitä elämässäni on tapahtunut.
Raamattu on minulle tärkeä. Ajattelen ja koen samalla tavoin kuin Paavali sanoissa, jotka hän kirjoitti filippiläisille (luku yksi, jae 21): ”Sillä minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.” Voin myös hyvin samaistua Vanhasta testamentista löytyvien Valitusvirsien kolmannen luvun jakeen 24 sanoihin: ”Minun sieluni sanoo: ’Herra on minun osani, sentähden minä panen toivoni häneen.’”
Kotiseurakuntani sijaitsee Lammilla, ja lisäksi olen ollut jo kaksikymmentä vuotta mukana Gospel Riders -moottoripyöräkerhossa.
Yksinhuoltajaksi jääminen 9-vuotiaan tytön ja 6-vuotiaan pojan kanssa oli minulle ja lapsille tiukka paikka. Ei elämässä niin pitänyt käydä. Sellaiseen en ollut osannut varautua.
Olin tehnyt lujasti töitä keskenkasvuisesta asti. Isän kanssa telusin Lieksan savotoilla. Isän toivetta uhmaten lähdin kirvesmiehen ammattioppiin, ja työkalupakki kainalossa änkesin leivän perässä etelän isoille työmaille. Sinne naapurin pojatkin olivat menneet. Pian olinkin jo 12 miehen urakkaporukan nokkamiehenä. Sen verran ehdin katsella tyttöjäkin, että löysin vaimon ja saimme kaksi lasta. Rakensin perheelleni kodin ensin etelään, mutta saimme ruuhkista tarpeeksemme ja suuntasimme Joensuuhun, jossa esikoinen aloitti koulunsa.
Vuosia myöhemmin puutarhuriksi opiskellessaan tyttäreni Karita tuli käymään kotona ja sanoi, että on tullut uskoon. Varoittelin häntä: ”Ole varovainen, etteivät pane päätäsi sekaisin eivätkä vie rahojasi!” Samalla olin kuitenkin iloinen, ettei tyttö ollut menossa maailman remuihin.
”Huomaatko, että noilla uskovilla on jotain sellaista, mitä meiltä puuttuu?” kommentoi naisystäväni Tuula Karitan uutista. Tuula oli minun laillani kokenut raskaan pettymyksen avioliitossaan emmekä siksi olleet sitoutuneet toisiimme virallisesti.
Puoli vuotta myöhemmin olin Venäjällä Volgan mutkassa isolla työmaalla töissä, kun sain Tuulalta kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa uskoon. Ihmettelin taas tätä. Seuraavalla lomalla hankin Raamatun ja vein sen Venäjälle. Yönseutuina aloin lukea Raamattua ja sain luettua sen kokonaan puolessa vuodessa. Ymmärsin, että lukemani on totta ja että Jumala on oikeasti totta ja Jeesus on kuollut minunkin syntieni puolesta. Pyysin: ”Ota, Jeesus, minun elämäni – hallitse sinä sitä. Ohjaa ja johda minua.”
Seuraavalla lomallani Tuula näki, että katseeni oli muuttunut toisenlaiseksi ja kuuli, että kirosanat olivat jääneet pois puheestani.
Jumala paransi meitä molempia sisäisesti ja uskalsimme mennä naimisiin.
Venäjän työurakat jatkuivat vielä kaksi vuotta, mutta nyt Siperiassa ja uskovana miehenä. Monissa vaaratilanteissa ja ulkonaisesti hankalissa olosuhteissa sain kokea Jumalan varjelusta ja huolenpitoa, kun ensin olin nöyrtynyt tottelemaan hänen kehotustaan: ”Miksi et pyydä minulta?”
Rukousvastaukset jatkuivat kotimaahan palattuani. Siskoni, Tuula hänkin, sairasti syöpää ja hänet oli leikattu jo kolmesti. Lääkäreiden arvion mukaan elinaikaa oli jäljellä enintään puoli vuotta. Sain läheisteni kanssa rukoilla hänen vuoteensa ääressä ja käskeä Jeesuksen nimessä syöpäsoluja lähtemään pois. Viikon päästä kontrollin jälkeen lääkäri sanoi hänelle: ”Rouva Koljonen, te olette kävelevä ihme. Teillä ei ole enää syöpäsoluja.” Hän eli tuon jälkeen vielä 16 vuotta ja otti Jeesuksen vastaan omana Vapahtajanaan pari viikkoa ennen kuolemaansa.
Viime aikoina mieluisin rakennustyömaa on ollut oman seurakuntakodin, Kanervalatalon, rakentaminen, jossa sain olla työmaajohtajana. Seurakuntalaiset antoivat talkoisiin aikaansa, taitojaan ja esirukousta runsaasti.
Elämäni ja sisimpäni on rauhoittunut uskoontulon myötä. Saan luottaa, että asiat ovat Jumalan kädessä. Riittää, että teen voitavani ja pidän huolen omista asenteistani, sillä niistä olemme jokainen itse vastuussa.
Olen kokenut, että kun etsii ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki muu tarpeellinen annetaan meille sen ohessa.
Elimme v.1978, kun Jumala puuttui elämääni. Tuota ennen olin kokenut lähes kaiken,mitä maailman tiellä voi kokea ja mitä maailma tarjoaa. Parikymppisenä menetin traagisella tavalla isäni, joka oli minulle erittäin tärkeä ja rakas. Tuolloin olin jo nuorena solmitussa avioliitossa ja pienen pojan äiti. Kolme vuotta myöhemmin jäin yksin poikani kanssa avioeron myötä. Kuvioihin tuli alkoholi ja uusi neljän vuoden väkivaltainen suhde, josta jouduin pakenemaan. Palasin entisen mieheni luokse, joka tahtoi poikamme takia yrittää uudelleen. Mutta tuota onnea kesti vain 1,5 vuotta, jonka jälkeen olin taas yksin poikani kanssa. Elämäni oli kaikin puolin umpikujassa. Koin olevani sisäisesti rikkinäinen ja tyhjä. Olin ihmisraunio, elämässäni ei ollut mitään sisältöä.
Eräänä iltana olin taas tutussa kapakassa hakemassa lohtua pettymyksiini. Pöytääni tuli täysin tuntematon mies, joka halusi soittaa minulle yhden laulun levyautomaatista. Tuon kappaleen ensi sanat olivat: ” Tule pois tästä maailmasta, sinä et elää täällä voi. Ne ei ymmärrä ihmislasta, jotka epäsorron toi. Tule vielä on paikka jossain, missä lapsille lauletaan. Ole turvassa kainalossain, näin kai toivoa saan. Se on jossain, jossain paikka rauhallinen, se on jossain, jossain ja me löydämme sen”. Siitä alkoi meidän yhteinen taipaleemme. Tuosta hetkestä jo viikon päästä olimme ystävän pyynnöstä mukana hengellisillä juhlilla. Hän oli jo pitkään rukoillut puolestani. Se oli päivä, joka muutti kaiken. Olin tullut tuohon kokoukseen syntisenä, ihmisrauniona ja sain lähteä kotimatkalle armahdettuna syntisenä.
Juhlien iltapäivätilaisuudessa pidettävässä rukouskokouksessa kirjoitettiin kirje Taivaan Isälle. Niin minäkin kirjoitin: ”Jumala, jos olet olemassa, muuta minun elämäni ja näytä minulle selväst,i miten ja kenen kanssa minun tulee elää, jotta selviän”. Jotenkin minulla oli vahva tunne, että tuohon kirjeeseeni vastataan. Seuraavana aamuna tulikin vastaus. Miettiessäni asioita kuulin sanat: ”Valitse Markku ja kaita tie, niin selviät. Jos toiseen suuntaan lähdet, siellä on hirvittävä tuho edessä.” Tuosta Markusta tuli minulle elämäntoveri ja puoliso. Yhtä selvän vastauksen sai myös Markku omaan kirjeeseensä Taivaan Isältä. Hänellä oli Jumalalle vain kaksi pyyntöä, että me voisimme jatkaa yhdessä ja että poikani hyväksyisi hänet.
Jumala johdatti niin, että Markusta tuli hyvä isä pojalleni. Myöhemmin saimme myös kaksi tytärtä. Elimme perheenä onnellista elämää Jumalan yhteydessä 22 vuotta, kunnes vuonna 2000 syöpä vei Markun ja menetin puolisoni. Olin jälleen monien kysymysten edessä. Miten pääsen tästä eteenpäin? Suru, katkeruus ja pettymykset olivat seuranani monta vuotta. Jumala ei kuitenkaan hylännyt minua kapinoinnistani huolimatta. Hän on armossaan kantanut ja antanut voimia tähän päivään saakka. Tänään kiitän häntä kaikista elämäni kokemuksista – kipeistäkin, sillä tiedän, että kun saan kulkea Taivaallisen Isän kanssa, mitään ei tapahdu minulle, etteikö hän tietäisi.
Jumala on rakkaus, hänen armonsa kestää iankaikkisesti. Ja aloittamansa hyvän työn, Hän vie päätökseen.
Jouduin keskelle elämäni myrskyä. Kävin läpi uupumuksen ja pelkäsinkin monia asioita. Lopulta elämäni sai täysin uuden suunnan.
Tapasin tulevan mieheni Keski-Suomessa heinäkuussa 1969. Samoihin aikoihin aloitin merkonomin opintoni. Muutimme pian isompaan kaupunkiin, jossa saimme kipinän kuntourheiluun. Harrastuksen myötä aloimme ikävöidä maaseudun hiihtolatuja ja lenkkipolkuja. Lisäksi yhdessä koimme, ettei kaupunkielämä ole meitä varten. Niinpä päätimme muuttaa mieheni kotitaloon Ähtäriin, jossa hänen vanha äitinsä asui.
Löysin työpaikan, mutta se oli määräaikainen ja työmatkanikin oli pitkä. Kuljin sinne kesäisin pyöräillen ja urheilin muutenkin paljon. Ajattelin, että liikunta on hyvä keino purkaa stressiä, mutta se toikin sitä huomaamattani lisää. Yhteinen harrastus yhdisti, mutta myös erotti minua ja miestäni toisistamme jollain tavalla. Näin ainakin itse, herkkänä ihmisenä koin.
Jatkuva fyysinen kuormitus, pitkät juoksulenkit, työmatkat kesäisin pyöräillen ja moni muukin asia johtivat lopulta siihen, että uuvuin täysin ja jouduin keskelle elämäni myrskyä. Tässä aallokossa sain syvät haavat. Niistä kimposi myös syyllisyys.
Myrskyisää pimeyttä kesti kaikkiaan viisi vuotta. Ilon aiheina sen keskellä koin naimisiinmenomme ja yksivuotishääpäivänämme saamani tiedon, että odotan esikoispoikaamme. Iloa toi sekin, että saimme molemmat työpaikat, ja työmatkat saimme kulkea omalla autollamme.
Vuoden 1978 loppupuolella nuori, uskova sukulaismies kuoli tapaturmaisesti. Häneltä jäi raskaana oleva vaimo ja pieni tytär sekä talon perustukset. Tapaus kosketti minua syvältä. Osittain unohduksiin painunut syyllisyyden tunne alkoi myös nousta pintaan. Itkin paljon. Tuntui siltä, etten jaksa enää.
Aloin kaivata hengelliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan se kuitenkin pelotti minua, sillä lapsuudenperheessäni oli ollut henkistä sairautta ja jollain lailla epätervettä uskoa. Yhdistin mielessäni henkisen sairauden ja uskoontulon. Pelkäsin maailmanloppua, kuolemaa, Raamattua ja uskovaisia ihmisiä. Pelkäsin monia asioita.
Helmikuussa 1979 ystäväni soitti ja kertoi tulleensa uskoon. Hän rohkaisi minua lähtemään seurakunnan tilaisuuteen ja antamaan elämäni Jeesukselle. Minua alkoi pelottaa ja jännittää, mutta ajoin kuitenkin kovassa pakkasessa seurakuntaan. Siellä ystäväni ohjasi minut erään seurakunnan työntekijän luokse, joka osoittautuikin ihan tavalliseksi, mukavaksi ihmiseksi. Hän luki minulle Raamattua. Tunnustin hänelle mieltäni painavat asiat ja rukoilimme yhdessä. Kun kuulin synninpäästön sanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi iloon rauhaan ja vapauteen asti”, tulin hyvin iloiseksi ja vapaaksi.
Ajoin kotiin muuttuneena ihmisenä. Koin tehneeni valtavan löydön. Erämaisen Niemisjärven rannalla autoa ajaessani tiedostin, että olen nyt uskossa, ja kotiin tullessani kerroin heti tämän ilouutisen miehelleni. Pari vuotta myöhemmin myös hän antoi elämänsä Jeesukselle.
Uskoontulon myötä elämässäni myllertänyt, muun muassa ylikuormitukseen liittyvä myrsky rauhoittui. Tunsin syvää rauhaa. Olin vapaa kaikista kuormista. Myös lapsuudesta saakka elämääni varjostaneet pelot väistyivät. Ymmärsin, että usko tukee henkistä ja fyysistä terveyttä. Kun saa synnit anteeksi ja rauhan sydämeen, ei voi olla suurempaa vapautusta. Silloin ihminen voi paremmin.
On turvallista elää päivä ja hetki kerrallaan Jeesuksen kanssa. Hän pitää omistaan todella hyvän huolen. Välillä on vaikeuksiakin, mutta saan luottaa siihen, että niitä ei anneta pisaraakaan liikaa.
Vuoden 1986 loppupuolella, kun olin töissä keittiössä, voimani yhtäkkiä hiipuivat. Eräänä yönä heräsin, eivätkä jalkani kantaneet. Mieheni joutui viemään minut terveyskeskukseen.
Lääkäri sanoi jalkojeni kantamattomuuden johtuneen vain hyperventilaatiosta, ja minut passitettiin kotiin. Kun jalkani eivät kuitenkaan parantuneet, jouduin uudestaan sairaalaan.
Sairaalassa näin unia, joiden avulla ymmärsin aivan selvästi, että sielustani taisteltiin. Keskussairaalassa ollessani näin vielä unen valkoisesta pilvestä, jossa luki isoin kultaisin kirjaimin: ”VAIN JUMALA VOI SINUA AUTTAA.” Tilanteessa oli melkoista elämänironiaa, sillä teini-iässä uskoon tulleelle siskolleni olin hyvin huolettomana naureskellut, että nälkä lähtee kyllä leivällä ja jano vedellä eikä niiden poistamiseen Jeesusta tarvita.
Oma voimattomuuteni teki kuitenkin minustakin tarvitsijan. Palattuani kotiin sairaalasta ja potiessani yhä kovaa päänsärkyä selkäydinpunktion jäljiltä, polvistuin Jeesuksen eteen omassa keittiössäni: ”Jeesus, jos olet olemassa, niin nyt minä haluan antaa elämäni sinulle.” Sain heti apua. Muutos oli niin vahva – itse asiassa koko prosessi näkemineni unineen ja kaikkineen, oli niin voimakas – että minun ei ole tarvinnut epäillä. Voimani palautuivat pian uskoontulon jälkeen.
Uskoontuloni jälkeen olen saanut monia rukousvastauksia. Jumala on johdattanut askeleitani. Hän on parantanut minut jopa rintasyövästä, joka todettiin vuonna 1999.
Saatuani tiedon syövästä, sisimpäni toisti sitkeästi rauhoittavaa viestiä: ”Jumala on minun parantajani.” Kun syöpäni leikannut lääkäri tuli sitten luokseni heräämössä ja kertoi, ettei minulla syöpää ollut ollutkaan, sanoin vain ”Kiitos, Jeesus!” ja nukahdin uudelleen.
Sain myös unessa tiedon uudesta kodistamme. Asuimme rivitalossa ja olimme haaveilleet omakotitaloon muutosta. Tässä tilanteessa sain unessa viestin: ”Teille on talo valmiina, minä pidän omistani huolen.” Kun menin perheineni taloa katsomaan, oli se luvattu jo toisille, mutta myyjän varmistussoiton aikana aiempi ostajakandidaatti sanoi kuitenkin yllättäen joutuvansa luopumaan tarjouksestaan. Talo jäi perheellemme heti tuolla ensimmäisellä käynnillä.
Myöhemmin vaihdoin työpaikkaa, koska sain rukouksessa siihen johdatusta. Minulle sanottiin selvästi: ”Sinulle tarjotaan työtä, ota se vastaan. Et saa jättää takaportteja, sillä uusi työ odottaa.” 20 vuotta keittäjänä työskenneltyäni minusta tuli kirjakauppias. Toimin uudessa työssäni kauppiaana, myyjänä, laskuttajana ja messuilla tavaranhankkijana. Kantapään kautta opettelin uutta työtäni. Kun nettikauppa teki hengellisen kivijalkakirjakaupan toiminnan kannattamattomaksi, opiskelin lähihoitajaksi.
Mielekkäitä kohtaamisia ja johdatusta olen kokenut uskoontuloni jälkeen paljon. Elämääni on tullut vapaus ja ilo, turvallisuus ja iankaikkisuus. Minulla ei ole pelkoa tulevasta, sillä tiedän, että Jeesus on minun kanssani.
Mikolla oli paha olo ja hän alkoi lääkitä itseään alkoholilla, mikä lisäsi tilanteen toivottomuutta. Teija yritti auttaa, mutta kaikki auttamisyritykset päättyivät aina riitelyyn. Tilanne oli toivoton.
Teija: Rakkaustarinamme alkoi vuonna 1998 ollessamme nuoria, 16- ja 18-vuotiaita. Paljon ihania asioita tapahtui: kihlautuminen, pitkä seurustelu, häät ja esikoisen syntymä vuonna 2004. Minä opiskelin yliopisto-opintoja ja Mikko teki vastuullista työtä perheyrityksen työnjohtajana. Molemmilla oli omat vastuut arjessa. Perheeseemme syntyi toinen lapsi ja minä jatkoin kotiäitinä opiskellen siinä ohessa.
Mikko: Paineet ja stressi yrittäjän työssä olivat kovat. Lisäksi tuntui, että kotona vaimo vain nalkutti siitä, kuinka vähän ehdin olla perheen kanssa. Aloin lääkitä pahaa oloa alkoholilla.
Teija: Päällisin puolin kaikki oli hyvin, mutta avioliitossa vedimme kummatkin köyttä vastakkaisiin suuntiin. Oli pahoja riitoja emmekä pystyneet keskustelemaan vaikeista asioista. Vuosi 2009 oli vaikea ja mietimme vakavasti eroamista. Lasten takia päätimme kuitenkin jatkaa. Saimme vielä kaksi lasta lisää.
Mikko: Selkäni oli reistaillut jo pitkään. Kesällä 2013 se meni niin huonoksi, etten päässyt sängystä ylös. Selästä leikattiin iso välilevyn pullistuma. Kuntoutin itseni kuitenkin pian fyysisesti työkuntoiseksi. Vuosia pinnan alla kytenyt työuupumus nousi pintaan, jolloin alkoholin käyttöni lisääntyi ja alkoi ohjata arkeani. Jaksoin päivän työt sillä, että illalla saan juoda – salassa, yksin. Tämä kierre tietenkin lisäsi oman tilanteeni toivottomuutta. Tuntui, ettei elämässä ollut enää mitään järkeä. Olo oli surullinen ja epätoivoinen.
Teija: Keskityin lapsiin ja kodinhoitoon. En osannut auttaa Mikkoa, koska auttamisyritykset päättyivät aina riitelyyn. En myöskään tiennyt, kuinka epätoivoisessa tilanteessa mieheni oli, koska emme pystyneet puhumaan siitä. Pyysin silti, että Mikko hakisi jostain apua.
Mikko: Mietin AA-kerhoa ja muita keinoja auttaa itse itseäni, mutta voimani eivät riittäneet avun hakemiseen. Tutustuin uskovaan ihmiseen, joka kertoi minulle, että Jeesus voi auttaa. Mietin paljon uskonasioita ja luin salaa Raamattua. Joulukuussa 2014 tuli päivä, jolloin olin aivan pohjalla ja päätin antaa elämäni Jeesukselle. Sain syntini anteeksi ja sellaisen rauhan, mitä ei ole koskaan ennen ollut. Jumala vapautti minut myös alkoholiriippuvuudestani.
Teija: Suhtauduin pienellä varauksella Mikon uskoontulemiseen, koska se oli minulle uutta ja outoa. Ajan kuluessa huomasin, että muutos oli kestävä, aito ja todellinen. Sain omin silmin nähdä, kuinka Jeesus parantaa ja auttaa tänäkin päivänä. Näin, että Mikolla oli nyt jotain mitä minulla ei ollut: rauha Jumalan kanssa. Mietin, että jatkanko elämää omin voimin vai annanko Jeesukselle ohjat. Kun postilaatikkoomme tuli kutsu ”Jeesus, minä rakastan sinua” -iltaan, päätin mennä tilaisuuteen ja antaa elämäni Jeesukselle. Siellä sain rukoilla ja pyytää syntini anteeksi. Suuri kivi vierähti sydämeltäni ja tiesin heti, että nyt ollaan oikealla tiellä.
Mikko ja Teija: Olemme saaneet perheenä kasvaa lähemmäksi Jeesusta ja kokea, miten suuri siunaus siinä on, että aviopari pysyy yhdessä, vaikka on vaikeuksia, pettymyksiä ja vääriä tekoja toista kohtaan. Ihmeellisellä tavalla Jeesus korjaa pyytäessämme rikkinäisiä sydämiämme. Kun yrittää omin voimin, niin katkeruus ja kyynisyys ottavat avioliiton vaikeuksissa vallan. Jeesus on tehnyt työtä sydämissämme niin, että olemme saaneet antaa anteeksi toinen toisillemme. Olemme saaneet kokea anteeksiantamisen ihmeen.
Vietin mukavan huoletonta elämää, kunnes tapahtui jotain aivan odottamatonta.
Opiskelin sairaanhoitajaksi Oulun Diakonia-opistossa ja asuin kihlattuni kanssa rivitaloasunnossa. Poikaystäväni oli luonteeltaan äkkipikainen, jopa väkivaltainen. Ongelmat pahenivat niin, että valmistuttuani päätin jättää hänet.
Äitini halusi auttaa minua tavaroiden pois hakemisessa asunnolta, joten lähdimme sinne yhdessä. Poikaystäväni kuvitteli äidin vaikuttaneen eropäätökseen, siksi hän odotti meitä aseen kanssa. Kauhukseni hän ampui äitini eteiseen.
Järkyttyneenä yritin mennä auttamaan äitiäni, mutta mies ei päästänyt minua hänen lähelleen. Ne olivat elämäni kauhun hetkiä. Hän yritti ampua maassa makaavaa äitiäni vielä uudelleen, mutta ase ei lauennut.
Onnistuin ihmeellisesti pakenemaan ulos takapihalle. Mies sai minut heti kiinni ja yritti kiskoa minua väkisin sisälle asuntoon. Tarrauduin kaikin voimin terassin puisiin lautoihin. Poikaystävä istui selkäni päälle ja väänsi päätäni ase kädessä. Kauhun vallassa aavistelin, että kohta olisi minun hetkeni. Aika pysähtyi, odotin laukausta. ”Tähänkö elämäni päättyy? Tässäkö tämä oli? Hädissäni huusin Jumalaa: ”Herra auta!”
Yhtäkkiä ulko-ovi paukahti kiinni. Olimme jääneet ulos. Silloin mies sanoi yllättäen, että olen tappanut äitisi, enkä halua vankilaan. Sen jälkeen kuului laukaus ja hän surmasikin itsensä. Herra auttoi minua. Shokkitilassa, verisenä ja lyijynraskain askelin hortoilin naapuriin etsimään apua.
Elämäni romahti kun rakkain ihminen, äiti, vietiin minulta näin julmalla tavalla. Ajattelin, etten voisi enää koskaan iloita. Epämääräinen syyllisyyskin tapahtuneesta kalvoi mieltäni, oli paljon kyyneleitä ja tuskaa. Olin Jumalan puhuttelussa, olinhan itsekin ollut lähellä kuolemaa.
Halusin Jumalalta vastauksia myös elämän suuriin kysymyksiin ihmisen olemassaolosta ja elämän tarkoituksesta. Sen ymmärsin, että minun aikani ei ollut vielä lähteä. Oivalsin myös, että jatkoajan voi antaa vain Jumala.
Muutama vuosi järkyttävän ampumavälikohtauksen jälkeen meni kuin sumussa, sitten muutin Lahteen. Koin usein yksinäisyyttä ja kävelin kaupungilla. Eräänä päivänä törmäsin uskovaan kiinalaiseen naiseen, joka kutsui minut kanssaan kansainväliseen naistenraamattupiiriin. Halusin mennä ja sieltä löytyi ihan uusi maailma. Sain elävän yhteyden pelastajaani Jeesukseen. Hänen rakkautensa ja ristinkuolemansa merkitys avautui nyt paljon henkilökohtaisemmalla tavalla.
Jumala alkoi johdattaa minua askel askeleelta ja tein jatkuvasti uusia löytöjä Raamatusta. Ymmärsin, että jokainen ihminen on Hänelle ainutlaatuisen arvokas ja rakas, myös minä.
Menin uusien ystävieni kanssa myös seurakunnan muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Rukouspalvelussa odotti yllätys: Pyhän Henki kosketti minua valtavalla voimalla päästä varpaisiin. Sain kokea hämmästyttävällä tavalla Jumalan rakkautta. Painava sisäinen taakka otettiin pois, jopa syyllisyys äidin kuolemasta, jota olin kantanut kauan.
Äitini joutui uhriksi tahtomattaan, mutta Jeesus, uhrautui vapaaehtoisesti kärsimään ristillä syntiemme rangaistuksen. Pelastus on lahja kaikille, jotka ottavat sen vastaan.
Tänään, 16 vuotta murhenäytelmäni jälkeen, olen kiitollinen. Elämälläni on tarkoitus. Saan kokea suurta iloa palvellessani elävää Jumalaa ja lähimmäisiä monenlaisissa tehtävissä. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme. Ps. 68:20
Perheemme arkea varjosti mieheni pitkäaikainen tulehduskierre ja ainainen epätietoisuus. Tilanne räjähti käsiin, kun elokuussa vuonna 2010 tuli tieto, että korkeiden tulehdusarvojen takana saattoi olla maksasyöpä. Mieheni lähetettäisiin Meilahteen tutkimuksiin.
Minulle neljän pienen lapsen äitinä tieto oli kuin olisin juossut seinään. Itkin ja huusin epätoivoisena. Uskossa olevan mieheni rauhallinen luottamus Jumalaan raivostutti. Aloin riidellä Jumalan kanssa: ”Miksi annoit syyttömälle miehelleni syövän? Minulle jumalattomallehan se kuuluisi!”
Samana iltana kävin saunassa sisäisen taistelun. Miehelläni oli jotain, jota minulla ei ollut. Pelkäsin, että jos uskoisin Jeesukseen mieheni lailla, en voisi enää olla oma itseni, sitä mitä olin. En halunnut muuttua jonkin muotin mukaiseksi uskovaiseksi. Epätoivoni ja tuskani kasvoi sietämättömäksi. Lopulta tein sopimuksen Jumalan kanssa: ”Saat minut kokonaan, jos mieheni paranee.”
Odotin Meilahden tutkimuksien tuloksia kärsimättömänä ja ahdistuneena. Miten kertoisin pienille lapsillemme isän sairaudesta, jos…? Entä jos se ei olekaan maksasyöpä? Odotuksen minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Lopulta mieheni soitti: ”Ei syöpää.” Mikä helpotus ja ilo! Hypimme lasten kanssa olohuoneessa. Puhelinlangat lauloivat! Samalla Jumala muistutti sopimuksesta, jonka olin tehnyt saunassa. Otin uskon askeleen ja antauduin kokonaan ystävyyteen Jeesuksen kanssa. Myöhemmin sain kuulla, että mieheni sisko oli erityisesti paastonnut ja rukoillut, että tulisin uskoon.
Uskoontulon jälkeen olo oli samanaikaisesti levollinen ja levoton. Levolliseksi minut teki se, että tiesin, että Jumala kantaisi vaikean ajan yli, eikä minun tarvinnut olla vahva, vaan sain olla heikko. Levoton olin taas siksi, etten tuntenut radikaalia muutosta itsessäni, niin kuin olin kuvitellut tapahtuvan, kun ihminen tulee uskoon. Samalla mietin, miten kerron asiasta läheisilleni. Kaikki järjestyi kuitenkin hyvin. Kun kerroin miehelleni uskoontulostani, hän sanoi: ”Olin varma, että ennemmin kuolleet kävelee kuin sinä tulet uskoon.” Sen verran uppiniskainen ja sitkeä tapaus olin ilmeisesti ollut.
Yhteinen usko on vahvistanut luottamusta avioliitossamme. On ihana laittaa puolisolle viestiä, että muistapa rukouksella sitä asiaa tai ihmistä. On myös ihanaa, kun saa yhdessä kiittää Jumalaa siitä kaikesta hyvästä, mitä Hän on meille antanut.
Kuusi vuotta olen nyt kasvanut Jumalan lapsena omanlaisena ja ainutkertaisena yksilönä mieheni rinnalla. Elämälläni on uusi suunta. Olen ymmärtänyt, että mieheni sairastumisen tarkoitus ei ollut, että hän kärsisi, vaan että minä löytäisin Jeesuksen. Jumalani on huumorintajuinen ja rakastava Isä, joka kulkee aina vierelläni.
Olemme saaneet kokea perheenä suuria rukousvastauksia. Jumala johdatti esimerkiksi lapsellemme hänen erityistarpeitaan vastaavan koulupaikan. Olimme huolissamme, kun poikamme oli vaihtamassa erityisopetuksesta normaaliluokalle suureen kouluun, ja rukoilimme apua asiaan. Huomasin lehdessä kristillisen koulun ilmoituksen, ja kun menimme tutustumaan kouluun, tajusin heti, että tämä oli se rukousvastaus.
On myös aikoja, jolloin elämä on hankalaa ja Jumala tuntuu kaukaiselta. Nyt minulla on kuitenkin uusi perhe, seurakunta, jonka kanssa saan jakaa elämäni ja etsiä Jumalaa. Seurakunnasta löytyy rakkaita ystäviä aina kun tarvitsen rohkaisua tai kuuntelevaa korvaa. Jumala on ihmeellinen. Hän kuljettaa ahdistuksesta rauhaan, toivottomuudesta uuteen elämään.
Keski-ikäisenä mieleeni nousivat kysymykset elämän tarkoituksesta. Sekä merkillinen kaipaus.
Sinä elokuuna olin täyttävä 50 vuotta. Elämä oli ollut siihen saakka melko tasaista. Olimme kasvattaneet lapset, mies oli tuonut leipää pöytään muurarina ja minä ollut lasten kanssa kotosalla. Olin kuitenkin sisäisesti jotenkin rauhaton. Mieleeni nousi kysymyksiä, mikä tarkoitus tällä elämällä oikein on. Elämässäni ei ollut erityisiä vaikeuksia, mutta kyselin kuitenkin elämän mieltä ja tarkoitusta ja kaipasin jotain suurempaa.
Kävin tuolloin melko säännöllisesti juttelemassa muuan kylässämme asustelleen mummon luona. Autoin häntä arjen askareissa ja jaoimme elämän taipaleen asioita keskustellen.
Joulun jälkeen poikani tuli uskoon. Uskovan ystäväni iloitessa poikani elämänmuutoksesta mietin, että ehkä minunkin olisi hyvä tehdä sama ratkaisu. Keväällä sukulaismiehen hautajaisissa muuan sukua oleva evankelista sanoi minulle, että Jeesus kutsuu minua pelastukseen. En pitänyt noita sanoja pahoina, olivathan uskonasiat minulle periaatteessa tuttuja jo lapsesta saakka.
Elämän tarkoitusta ja mieltä pohtivat kysymykset polttelivat edelleen mielessäni. Toukokuussa järjestettiin hengellinen tilaisuus Ähtärin yläasteella, jonne suuntasin kulkuni. Ajattelin, että josko tuolta löytyisi vastaus etsintään. Menin tilaisuudessa puhujan luokse eteen ja luovutin elämäni Jeesukselle. Se oli tietoinen ratkaisu. Tunnekuohua en kokenut siinä hetkessä.
Seuraavana päivänä mieleeni hiipi epäilyksen ajatus, ettei Jeesus olekaan pelastanut minua. Samalla minulta meni ruokahalu. Kun yö laskeutui, en saanut nukuttua. Näitä hankalia päiviä oli muutamia, kunnes eräänä yönä tapahtui jotain merkittävää. Makasin petissäni valveilla silmät kiinni enkä saanut unta. Yhtäkkiä kuulin valtavaa pauhinaa. Aukaisin silmäni ja näin, kuinka huoneen yläkulmasta tuli kirkkaita valoja minua kohti ja ne täyttivät sisimpäni. Tuon ihmeellisen hetken jälkeen sain sieluuni rauhan.
Uskoontulo ei tuonut ulkoisesti elämääni suurta muutosta. Elämäni oli ollut tasaista perheenäidin elämää.
Kävin tapaamassa tuttua mummoa kotikylälläni. Kerroin hänelle, että olin tullut uskoon. Silloin vanhus sanoi, että hän oli aiemmin arvellutkin, että näin tulisi tapahtumaan. Olin kuulemma puhellut hänelle kevään mittaan siihen malliin.
Uskoontulon myötä minulle tuli into lukea Raamattua ja minun oli päästävä mahdollisimman usein hengellisiin tilaisuuksiin. Aina se ei ollut kuitenkaan mahdollista, koska asuimme melko kaukana Ähtärin keskustasta eikä minulla ollut autoa. Pyhäpäivinä pääsin onneksi hengellisiin tilaisuuksiin.
Löysin seurakunnasta hengellisen kodin ja oman paikkani. Varsinkin sitten, kun muutin Ähtärin keskustaan, ryhdyin auttamaan vapaaehtoisena seurakunnassa. Olin mukana keittiöllä ja siivosin. Lastenleireillä olin laittamassa ruokaa monena, monena kesänä.
Elämäni suuresta käännekohdasta on aikaa jo yli 30 vuotta, mutta voin sanoa, että usko merkitsee minulle edelleen paljon. Uskossa minulla on perusturva, joka ei horju. Saan turvata Jeesuksen pelastustyöhön ja luottaa Taivaan Isään kaikessa elämässäni.
