Tanja Kolehmainen, opiskelija, Joensuu
Perheemme arkea varjosti mieheni pitkäaikainen tulehduskierre ja ainainen epätietoisuus. Tilanne räjähti käsiin, kun elokuussa vuonna 2010 tuli tieto, että korkeiden tulehdusarvojen takana saattoi olla maksasyöpä. Mieheni lähetettäisiin Meilahteen tutkimuksiin.
Minulle neljän pienen lapsen äitinä tieto oli kuin olisin juossut seinään. Itkin ja huusin epätoivoisena. Uskossa olevan mieheni rauhallinen luottamus Jumalaan raivostutti. Aloin riidellä Jumalan kanssa: ”Miksi annoit syyttömälle miehelleni syövän? Minulle jumalattomallehan se kuuluisi!”
Samana iltana kävin saunassa sisäisen taistelun. Miehelläni oli jotain, jota minulla ei ollut. Pelkäsin, että jos uskoisin Jeesukseen mieheni lailla, en voisi enää olla oma itseni, sitä mitä olin. En halunnut muuttua jonkin muotin mukaiseksi uskovaiseksi. Epätoivoni ja tuskani kasvoi sietämättömäksi. Lopulta tein sopimuksen Jumalan kanssa: ”Saat minut kokonaan, jos mieheni paranee.”
Odotin Meilahden tutkimuksien tuloksia kärsimättömänä ja ahdistuneena. Miten kertoisin pienille lapsillemme isän sairaudesta, jos…? Entä jos se ei olekaan maksasyöpä? Odotuksen minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Lopulta mieheni soitti: ”Ei syöpää.” Mikä helpotus ja ilo! Hypimme lasten kanssa olohuoneessa. Puhelinlangat lauloivat! Samalla Jumala muistutti sopimuksesta, jonka olin tehnyt saunassa. Otin uskon askeleen ja antauduin kokonaan ystävyyteen Jeesuksen kanssa. Myöhemmin sain kuulla, että mieheni sisko oli erityisesti paastonnut ja rukoillut, että tulisin uskoon.
Uskoontulon jälkeen olo oli samanaikaisesti levollinen ja levoton. Levolliseksi minut teki se, että tiesin, että Jumala kantaisi vaikean ajan yli, eikä minun tarvinnut olla vahva, vaan sain olla heikko. Levoton olin taas siksi, etten tuntenut radikaalia muutosta itsessäni, niin kuin olin kuvitellut tapahtuvan, kun ihminen tulee uskoon. Samalla mietin, miten kerron asiasta läheisilleni. Kaikki järjestyi kuitenkin hyvin. Kun kerroin miehelleni uskoontulostani, hän sanoi: ”Olin varma, että ennemmin kuolleet kävelee kuin sinä tulet uskoon.” Sen verran uppiniskainen ja sitkeä tapaus olin ilmeisesti ollut.
Yhteinen usko on vahvistanut luottamusta avioliitossamme. On ihana laittaa puolisolle viestiä, että muistapa rukouksella sitä asiaa tai ihmistä. On myös ihanaa, kun saa yhdessä kiittää Jumalaa siitä kaikesta hyvästä, mitä Hän on meille antanut.
Kuusi vuotta olen nyt kasvanut Jumalan lapsena omanlaisena ja ainutkertaisena yksilönä mieheni rinnalla. Elämälläni on uusi suunta. Olen ymmärtänyt, että mieheni sairastumisen tarkoitus ei ollut, että hän kärsisi, vaan että minä löytäisin Jeesuksen. Jumalani on huumorintajuinen ja rakastava Isä, joka kulkee aina vierelläni.
Olemme saaneet kokea perheenä suuria rukousvastauksia. Jumala johdatti esimerkiksi lapsellemme hänen erityistarpeitaan vastaavan koulupaikan. Olimme huolissamme, kun poikamme oli vaihtamassa erityisopetuksesta normaaliluokalle suureen kouluun, ja rukoilimme apua asiaan. Huomasin lehdessä kristillisen koulun ilmoituksen, ja kun menimme tutustumaan kouluun, tajusin heti, että tämä oli se rukousvastaus.
On myös aikoja, jolloin elämä on hankalaa ja Jumala tuntuu kaukaiselta. Nyt minulla on kuitenkin uusi perhe, seurakunta, jonka kanssa saan jakaa elämäni ja etsiä Jumalaa. Seurakunnasta löytyy rakkaita ystäviä aina kun tarvitsen rohkaisua tai kuuntelevaa korvaa. Jumala on ihmeellinen. Hän kuljettaa ahdistuksesta rauhaan, toivottomuudesta uuteen elämään.
