Heräsin kauppakeskus Foorumin edestä yön jälkeen ja katsoin laukustani pudonneita huumeruiskuja. Niitä katsoessa ymmärsin, etten halua elämäni jatkuvan näin. Voisiko minun elämäni muuttua?
Suurin syy huumeiden käytön aloittamiseen löytyy koulukiusaamisesta, jota koin ala-asteikäisenä. Se aiheutti haavat sisimpääni. Koin, etten kuulunut porukkaan ja olin aina erilainen kuin muut. Oli vaikea saada hyväksyntää ja aitoja ystävyyssuhteita koulumaailmasta. Koin oloni aika ulkopuoliseksi.
Ylä-asteiässä aloin hakea huomioita toisenlaisesta ystäväpiiristäni ja kokeilin ensimmäistä kertaa kannabista. Kokemus oli aika jännittävä ja tunsin olevani osa porukkaa. Ehkä minut nyt vihdoin hyväksyttäisiin ja saisin ystäviä ympärilleni. Voisiko tämä täyttää tyhjyyden sisälläni?
Hiljalleen mukaan tulivat amfetamiini, LSD ja ekstaasi. Huumeidenkäyttö toi mukanaan ikäisteni hyväksyntää ja kunnioitusta. Olimme kuin pieni perhe, jossa ymmärsimme toisiamme ja elimme samaa elämää. Olimme kuitenkin irrallaan muusta yhteiskunnasta ja elimme eri tavalla. Olimme lojaaleja toisiamme kohtaan, mutta vain tiettyyn rajaan asti.
Heroiininkäyttö alkoi 16-vuotiaana ja jäin siihen koukkuun välittömästi. Entiseen ei ollut enää paluuta. Heroiinin antama hyvänolontunne oli niin vahva, että kuvittelin löytäneeni elämäni tarkoituksen. Sanoinkin, etten ennen heroiinia tiennyt edes, mitä elämä on. Nyt tunsin, kuinka tyhjyys täytettiin sisälläni heroiinilla. Mutta sitä pitikin saada aina lisää, jotta tyhjyys sai täyttyä.
Huumeidenkäyttö toi mukanaan karun maailman, mukaan lukien rikokset ja käyttäjien välinpitämättömyyden toisiaan kohtaan. Tämä todella valkeni minulle, kun sain musertavan puhelinsoiton. Sain kuulla, että hyvä ystäväni oli tappanut toisen ystäväni huumevelkojen vuoksi. Tarkoitus ei kai ollut tappaa, mutta niin siinä oli kuitenkin käynyt. En voinut ymmärtää, että ihmisarvolla ei ollut arvoa huumeidenkäytön rinnalla.
Tämän jälkeen sain tiedon, että hyvä ystäväni oli kuollut heroiinin yliannostukseen ja hän löytyi kuolleena Helsingin Lasipalatsin wc:stä. Tämä ystävä oli ollut aina se kaikista mukavin ja sydämellisin meidän koko porukasta. Miksi juuri hänen piti kuolla? Aloin myös miettiä omaa elämääni, paljonko minulla olisi vielä aikaa jäljellä. Minne menen kuoleman jälkeen? Voinkohan minäkin kuolla tuolla tavalla?
Se oli käänteentekevä hetki elämässäni, kun heräsin Foorumin edestä huumeruiskut levitettyinä pitkin katua. Silloin ajattelin, että tämän täytyy loppua. Halusin elämäni kuntoon. Halusin uuden mahdollisuuden.
Tapasin vanhan lapsuudenystäväni Hannan ja aloimme keskustella uskonasioista. Onkohan Jumala sittenkin olemassa? Menimme yhdessä ystäväni kanssa seurakuntaan nuorteniltaan Helsingissä. Halusimme tietää lisää. Meitä hieman jännitti mennä seurakuntaan, emmekä oikein tienneet, mitä odottaa.
Seurakunnan nuoret olivat iloisia ja täynnä elämää. Heillä oli selvästikin jotakin, mitä meillä ei ollut. En ollut koskaan kokenut vastaavaa ilmapiiriä ja tunnetta. Aloinkin käydä seurakunnassa joka viikonloppu huumebileiden sijaan. Joidenkin kertojen jälkeen pastori kertoi, että Jeesus kuoli ristillä meidän kaikkien syntien tähden, ja se koski myös minua. Jeesus on tie vapauteen ja pelastukseen, ja jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu. Kuka vain voi antaa elämänsä Jeesukselle riippumatta teoistaan tai taustastaan. Jeesus on ihan jokaista ihmistä varten, mutta itse saan tehdä valinnan, haluanko vastaanottaa hänet elämääni.
Olin todella kosketettu illan puheesta. En ollut koskaan ennen ymmärtänyt näin selkeästi, mistä uskossa oli kyse. Sanoma osui suoraan sydämeeni. Kotiin päästyäni huusin: ”Jeesus, jos todella olet siellä, pelasta mut!”
Siinä hetkessä syntini riisuttiin pois ja sain kokea yliluonnollisen vapautumisen ja parantumisen. Se, mitä olin löytänyt huumeista, ei ollut mitään verrattuna tähän rauhaan ja iloon. Pyhä Henki täytti minut vahvemmin kuin mikään huume, ja se oli aitoa iloa. Koin, että se valtava tyhjyys täytettiin aidolla Jumalan rakkaudella. En kokenut enää olevani tyhjä, olin täynnä. Matkani Jeesuksen kanssa sai alkaa.
Tänään, 17 vuotta myöhemmin, olen naimisissa ja 2 lapsen äiti. Elän ihan tavallista elämää Lohjalla ja johdan omaa kotipalveluyritystäni. Lisäksi olen saanut löytää paikkani Awake ry:n toiminnanjohtajana ja saan auttaa ihmisiä löytämään yhteyden rakastavaan Taivaan Isään.
Elämäni käännettiin ylösalaisin, ja haluan kertoa siitä. Minä sain toisen mahdollisuuden. Muutos on mahdollinen! Sinunkin elämäsi voi muuttua.
Lukioikäisenä tulin mielestäni vakuuttuneeksi siitä, ettei Jumalaa ole olemassakaan ja että Raamattu on pölyttynyt historiallinen kirja, jolla ei ole kosketuskohtaa nykyaikaan. Hulluinta noina ateistiaikoina oli se, että Jumalaa piti vastustaa, vaikkei häntä mielestäni ollutkaan. Näin kului seitsemisen vuotta, kunnes törmäsin siihen tosiasiaan, että vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aate, niin kuin kaikki muutkin ihmisten aatteet, näytti romuttuvan ihmisen itsekkyyteen. Olin luottanut, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta näin ei ollutkaan. Tajusin, etten pystynyt elämään edes omien ihanteitteni mukaan.
Eräs kirja johdatti minut lukemaan Raamattua siltä kantilta, että Raamatussa on paljon tietoa menneisyydestä ja nykyajasta, mikä on toteutunut, ja myös vielä toteutumattomista tapahtumista. Koska vakuutuin näiden Raamatun kirjoitusten totuudellisuudesta, aloin pitää mahdollisena, että Raamattu on oikeassa myös muiden asioiden suhteen. Ensimmäisenä tajusin, että Jumala on, vaikken häneen uskonutkaan. Seuraavaksi selvisi se, että olen hänelle vastuussa elämästäni, jonka olen häneltä lahjaksi saanut. Koska en edes omia ihanteitani pystynyt täyttämään, kuinka sitten Jumalan vaatimukset. Onneksi Raamatusta löytyi evankeliumi eli ilosanoma, joka kertoi Jeesuksen täyttäneen kaikki Jumalan vaatimukset minun puolestani ja kärsineen myös rangaistuksen, joka minulle kuuluisi. Siksi saan käydä Jumalan eteen anteeksisaaneena ja rakastettuna taivaallisen Isän lapsena. Oli vapauttavaa saada tietää, että menneisyyden synnit, Jumalan tahdon rikkomiset ja erilaiset mokat eivät enää sitoneet minua, vaan sain katsoa kohti tulevaisuutta uskoen Jumalan täydelliseen anteeksiantoon, vaikka olen edelleen syntinen ihminen. Yhteiskunnan ja ihmisten vastaiset teot minun kyllä piti sopia näiden tahojen kanssa. Jumalan armo ei anna minulle lupaa rikkoa Jumalaa, lähimmäistä tai itseäni vastaan. Saan kuitenkin rukoilla hänen johdatustaan ja apuaan kiusauksissa ja vaikeissa elämän tilanteissa.
Minua ei oikeastaan kukaan ihminen toivonut tänne syntyväksi, sillä jouduin synnyttyäni lastenkotiin. Kuitenkin Jumala, kaikkien Isä ja elämänantaja ilmoittaa Raamatussa: ”Kaukaa ilmestyy minulle Herra: ’Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.” Kutsu elämään on tullut korkeimmalta mahdolliselta taholta – Jumalalta. Tämä kutsu koskee jokaista syntynyttä ihmistä. Sain lähteä viemään tätä iloista sanomaa aina Japaniin saakka ja todistaa sielläkin Jeesuksesta.
Usko Jeesukseen ei merkitse minulle vain iankaikkisen elämän odotusta, vaan saan jo tänään elää tietäen, että Jeesus on mukana elämässäni niin hienoina kuin huonoinakin hetkinä.
Olin noin kolmikymppinen, kun Jumala alkoi kutsua ja pysäytellä minua. Olin myyntimies ja liikuin paljon, työ täytti elämäni. Perhettäkin oli, vaimo ja poika. Asiat olivat kunnossa niin kotona kuin työssäkin, ja tulevaisuus näytti valoisalta.
Mutta sitten alkoi tapahtua. Kohdalleni sattui lyhyessä ajassa seitsemän autokolaria, mutta yhdessäkään niistä ei minua todettu syylliseksi. Kun vein kolmannen työautoni vaihtoon 160 000 kilometriä ajettuna, kuljettajan puolen sivupellit oli vaihdettu jo kolme kertaa. Itselleni tai perheelleni ei tullut koskaan naarmuakaan noissa tärskyissä, mutta ymmärsin, että Jumala puhui minulle niiden autokolareiden kautta.
Niinpä aloin etsiytyä hengellisiin tilaisuuksiin. Lopullinen päätös ottaa vastaan Jeesuksen pelastustarjous tapahtui työmatkalla hotellihuoneessa. Viattomien lasten päivän jälkeisenä yönä sain rauhan sisimpääni. Työkaverini kertoi minulle yksinkertaisin sanoin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ja se teki tehtävänsä. Kun olin tehnyt ratkaisuni, Jumala paransi – aivan kuin pikavoittona – minulta vaikean selkävian, jäykän oikean jalan ja syntymästäni asti viallisen, tukkeutuneen sieraimen. Kaikki tämä tapahtui noin kymmenessä sekunnissa. Edellisenä iltana olin väittänyt, ettei Jeesus enää nykyään paranna sairaita. Kun se kuitenkin tapahtui, sisimpäni täytti valtava ilo ja ensimmäiset sanani olivat: ”Kiitos Jeesus!” Hotellihuoneessa loisti Jumalan kirkkaus ja kuulin sanat: ”Olet uudestisyntynyt.”
Sain aloittaa uuden, toisenlaisen elämän puhtaalta pöydältä Jeesuksen seurassa. Sain irrottaa autostani invapolkimet ja painonnostoennätykseni menivät uusiksi. Työkaverini ja ystäväni näkivät, että olin jälleen terve mies. Minulle suurin asia oli kuitenkin sisäinen terveys, yhteys Jumalaan.
Rauha sisimmässäni on säilynyt ja terveys on edelleen hyvä. Olen ajanut normaalilla autolla jo noin 900 000 kilometriä ja ilma kulkee edelleen normaalisti nenän kautta. On mielenkiintoista ja jännittävää elää käsi Jeesuksen kädessä ja tietää, että paras aika on vielä edessä. Olen onnellinen mies!
Tsunami vei tytärpuoleni nelihenkisen perheen Tapaninpäivänä 2004. Tytär löytyi pian ja hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa. Kesän korvalla löytyi vävy ja siunaus toimitettiin Nurmijärven kirkossa. Yhdeksän-vuotias poika löydettiin syyskuussa ja hänen siunauksensa tapahtui Helsingin Lähetyskirkossa. Nelivuotiaan tyttären löytymisestä oli jo luovuttu, mutta hänkin löytyi vuosi onnettomuuden jälkeen. Hänet oli jo ehditty siunata poissaolevana. Toisen suomalaisperheen ainoana henkiin jäänyt lapsi oli tunnistanut pienen vainajan poliisin valokuvasta uimapuvun perusteella. Uimapuku oli hankittu vasta paikan päällä.
Syksyllä 2004 nelivuotias Aino sanoi, että he lähtevät taivaaseen. Aikuiset sanoivat, ei kun Thaimaaseen. Mutta tyttö pysyi kannassaan ja puhui taivaaseen lähtemisestä. Sitten hän leikki nukeillaan ja selitti, miten nuket ovat kuolleet. Aikuiset oikaisivat, että sinä laitat heitä nukkumaan. Taas tyttö oli vakuuttunut sanomisestaan, että nuket ovat kuolleet. Kuka siis ymmärsi, mistä oli kyse?
Kuolema oli läsnä elämässämme joka päivä. Olin tehnyt mielenkiintoista työtäni fysioterapeuttina ja olin tottunut kuuntelemaan ihmisten murheita. Nyt en jaksanut kuulla yhtään toisten huolia, kun en jaksanut enää omianikaan. Tyhjyys täytti elämäni vuonna 2005. Helmikuussa sain sydänkohtauksen. Ensiavussa lääkäri kyseli elämäni taustoja eikä ihmetellyt yhtään. Minun oli siinä vaiheessa pakko jättää työni lopullisesti. Oma isäni kuoli vielä toukokuussa.
Miten itse selvisin kuoleman varjon laaksossa? Minulla oli ollut aiemmin lapsen usko, joka oli muuttunut aikuisuuden kynnyksellä omakohtaiseksi uskoksi. Silloin elin seurakunnassa rikasta aikaa ja koin Jumalan puhuvan minulle. Lauloin eri kuoroissa. Läheinen ystäväni lähti lähetystyöhön Afrikkaan. Mutta sitten muutin toiselle paikkakunnalle ja kaikki muuttui. Jatkoin käymistä kirkossa kyllä aika ajoin, mutta oma uskonelämäni tuntui etäiseltä. Rukoilin ainoastaan silloin, kun olin ahdistunut. Herra oli minulle kuin kaupan hyllyltä omiin tarpeisiini napattava tavara. Minulla oli asiaa hänelle, mutta en hiljentynyt kuuntelemaan, olisiko hänellä jotain sanottavaa minulle.
Kun menetin läheisiäni, olin töissä kuntoutuslaitoksella, jossa Klaukkalan kirkkoherra piti säännöllisesti iltahartauksia. Kun hän ei päässyt tulemaan, vaimo oli sijaisena. Tsunamin tuoman tuskan keskellä tämä papin vaimo oli ainoa ihminen, jonka pystyin kohtaamaan oikeasti. Hän osasi olla sopivasti hiljaa. Perheen jäsenet olivat kyllä ympärillä, mutta hekin kärsivät. Tarvitsin yhden ulkopuolisen ihmisen ja sen minä sain. Papin vaimon kautta löytyi raamattupiiri ja koin taas Jumalan puhuvan minulle. Se lohdutti. Rukous sai aivan uuden syvyyden. Herra ei anna surua siksi, ettenkö olisi hänelle rakas – päinvastoin. Sain uuden toivon. Ikuinen elämä odottaa. Jumala haluaa viedä perille. Jeesus on kuoleman voittaja. Hän on ylösnousemus ja elämä.
Kaiken jälkeen ihmiset ovat tulleet minulle tärkeiksi ja rakkaiksi. Anteeksiantaminen on avautunut uudella tavalla. En katso taaksepäin katkerana vaan eteenpäin kiitollisena. Apostoli Paavalin sanoin: ”Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” Filippiläiskirje 3:13-14.
Lähtöasetelmat elämälleni olivat kovin vähäiset. Vanhempani erosivat, kun olin noin 6 v. En kokenut koskaan johdonmukaista hyväksytyksi tulemista. Elin 6-7 -vuotiaasta lähtien täysin ympäröivän maailman vaikutuksille alttiina ilman molempien vanhempien tuomaa huolenpitoa ja ohjausta, puhumattakaan kristillisen elämänkatsomuksen välittämästä rakkaudesta.
Koin elämäni lapsuus- ja nuoruusvuodet niin epävarmoina ja monien ylitsepääsemättömien haasteiden saattamina, että automaattisesti tukeuduin jo varhain, miltei lapsena, alkoholin ym. päihdyttävien ja huumaavien aineiden tuomaan tunnelmaan. Aikuisiällä työpaikat vaihtuivat jatkuvasti alkoholinkäytön vuoksi. Kun Lahdesta ei enää löytynyt työpaikkaa, muutin toiseen kaupunkiin.
Vuonna 1975 useiden itsemurha-ajatusten ja yritysten jälkeen olin päättänyt toteuttaa haaveeni päästä tästä matoisesta maailmasta. Kuljin järven rannalla päätöksenäni hukuttautua riittävän syvään hyiseen veteen. Silloin muistui mieleeni, miten uskovainen tätini oli rukoillut puolestani vanhempieni eron vaiheilla. En ehkä nähnyt häntä sen jälkeen, mutta rukous oli säilynyt alitajunnassani. Olin muutama päivä aiemmin saanut kaupungilla myös lehtisen, jossa lukivat Jeesuksen sanat: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä”. Sydämeeni tunkeutui ajatus, jota olin joskus miettinyt: Ennen kuin tapan itseni, haluan tietää, mikä on totuus.
Täydellisen depression valtaamana Jeesuksen vastavoima alkoi vaikuttaa sydämessäni. Olin 25-vuotias. Aloin nähdä itseni vääryyden kyllästämänä ihmisenä. Koin vetoa syviin vesiin ja samanaikaisesti toistui Kristuksen hiljainen kutsu. Aloin uskoa häneen, halusin uskoa. Totesin: olet tie ja totuus ja elämä. Valheet ovat tuottaneet elämässäni minulle katkeran tappion ja elämäni toisen herran seurassa päättyy tähän. Vaivuin vajavaiseen rukoukseen Jeesuksen Kristuksen edessä ja sain vastaanottaa syntieni anteeksiantamuksen sydänten tuntijalta. Rukoukseni aikoihin yleiskuntoni, terveyteni ja talouteni olivat nolla. En itse jaksanut ryhdistäytyä. Olin pakotettu odottamaan Herraltani jotain kokemani vapautuksen lisäksi. Hän yllätti särkyneen sisimpäni lahjoittamalla minulle Pyhän Hengen. Sain voiman, valtavan Jumalan ”ydinvoiman”, ikään kuin heliumin, minkä varassa nousin elämään. Tunsin ensimmäisen kerran luottamusta, varmuutta siitä, että olen hyvissä käsissä.
Uskoon tultuani 1975 mietin, miksi vasta nyt tulin Jeesuksen luo. Koin, että olin menettänyt liian pitkän ajan kulkiessani tietäni ilman yhteyttä elävään Jumalaan, ilman sisäistä turvallisuudentuntoa, rauhaa, iloa ja toivoa. Uskoontulon myötä pääsin kiinni elämään. Jo vuoden kuluttua olin kunnallisvaaliehdokkaana ja kuuluin vaalilautakuntaan. Työsuhteet pitenivät ja yrittäjänä toimin yli 20 v. Koin myös halua saada teologista koulutusta. Sitä hankin neljästä eri raamattukoulusta/-opistosta. Viimeksi opiskelin Keuruun Iso-Kirja opistossa vuosina 94-97. Pyhä Henki antoi minulle voiman viedä hyvää sanomaa eteenpäin ja auttaa muita. Olen saanut palvella Herraa yli 30 v. ajan maallikkosaarnaajana ja vetäen raamattupiirejä eri yhteyksissä: liike-elämässä, Kan-kodilla ja vuodesta 2001 Lahden Helluntaiseurakunnassa.
”Sillä, niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16).
”Reipas tyttö, jaksa vielä vähän.” Tällä lauseella olin tottunut rohkaisemaan itseäni vielä keski-ikäisenäkin aina siihen päivään saakka, kun en jaksanut enää edes itkeä. Olin seurannut isäni munuaissairauden etenemistä lapsesta saakka ja nähnyt kuinka vuosien varrella vakavat liitännäissairaudet vain lisääntyivät. Sairaalavierailut, leikkaukset, pelko ja toivo vuorottelivat. Nuorin neljästä lapsestamme oli alle vuoden ikäinen, kun myös minulla todettiin ”isänperintönä” sama tauti. Isäni kuoli lopulta sairauteensa hyvin uupuneena. Ahdistus omien oireiden etenemisen seuraamisesta alkoi.
Olin oppinut jo nuorena kiittämään Jumalaa siunauksista elämässäni. Uskoin, että taivaan Isä haluaa vain hyvää lapsilleen, ja että se on sellaista hyvää, minkä tarkoitus on aina ilahduttaa. Kun muutamia vuosia sitten perheeni elämään alkoi kasautua muitakin vastoinkäymisiä, en nähnyt hyvää Isää enää missään. Olimme hyvin synkän ja ahdistavan murheen pilven alla. Arki muuttui pelkäksi selviytymiseksi ja unettomuus sai ajattelun vääristymään. Oman sairauteni jaksoin vielä kantaa, mutta oli tuskallista nähdä omat lapseni selviytymisen äärirajoilla. Surullisinta oli se, etten enää tuntenut Jumalan läsnäoloa enkä kiitollisuutta. Olin vihainen, mutta en voinut muiden takia sanoa sitä ääneen. Syytin Jumalaa siitä, että hän on ollut epäreilu ja mielivaltainen. Mutta huomasin myös uskoneeni omiin mahdollisuuksiini enemmän kuin Häneen. Uskoni oli punnittu ja köykäiseksi havaittu. Kun synkin pelon pilvi oli lipunut muualle, jäljellä oli vain tyhjä, vanhentunut ihmisen kuori. Yritin olla kiitollinen perheen säilymisestä, mutta surin valtavasti sitä, että elämäni oli oikeasti jo ohitse, eikä Jumalalla ollutkaan minulle mitään henkilökohtaista tarkoitusta. Luulin, että ”parasta ennen”-aika meni osaltani jo. Olin ollut pelkkä äiti ja vaimo. Nyt lasten kasvaessa ja voimien hiipuessa olin menettämässä merkitystäni, näin minä ainakin luulin.
En ollut ymmärtänyt, että Jumala itse oli ollut mukana kaikessa ja halusi näyttää minulle todellisen siunauksensa. Hän oli kulkenut rinnallani koko ajan ja sai minut nyt janoamaan Pyhää Henkeään. Ripustauduin raamatun lupaukseen: ”Rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi”. Käytin vuorotteluvapaani etsiäkseni Jumalaa. Kuljin pitkin metsiä ja itkin ikävääni. Minulla oli tapana aamuvarhain istahtaa aina samalle kivelle metsässä ja parkua siinä kaikki suruni ja suuttumukseni Jumalalle. Maassa oli lunta, ja uutta satoi lisää, joten en huomannut, kuinka paperinenäliinakasa kiven vieressä kasvoi aika suureksi…
Jumala vastasi minun huutooni ja tajusin olevani tekemisissä jonkun paljon itseäni suuremman kanssa. Suuri siunaus olikin kätketty siihen synkkään pilveen, joka hajotti minun itseriittoisuuteni. Luovutin elämäni täyden hallintavallan hänelle, ja sain tilalle vahvan peruskallion; olosuhteista riippumattoman uskon Jeesuksen voimaan. Elämääni on nyt tullut uusi ilo ja rohkeus ja se lupaa joka aamu, ettei kaikki ole vielä tässä. Nenäliinatkin siivosin metsästä kiitosmielellä, kun lumet olivat sulaneet. Jumalalla on minulle tarkoitus!
16-vuotiaana jouduin kevytmoottoripyöräonnettomuuteen, ja oikea käteni halvaantui. Sairaalassa sain kipulääkkeitä, joiden väärinkäyttö alkoi oikeastaan heti. Nuoruuteni meni huumeiden käytön ja välittämisen parissa, kunnes elämäni muuttui.
Kun onnettomuus tapahtui, yritin uskotella itselleni, ettei se haittaa. Aluksi ei ollutkaan tiedossa, että käsi on pysyvästi halvaantunut. Kun asia alkoi valjeta, olin järkyttynyt ja kirosin Jumalan.
Olin vuoden pois koulusta ennen kuin palasin lukioon. Sairaalassa olin saanut hermosärkyihin kipulääkkeitä, jotka veivät mennessään. Olin yläasteajan ryypännyt ja poltellut pilveä, mutta onnettomuuden jälkeen päihdeongelma syveni lääkkeiden väärinkäytön myötä. Lukion loppupuolella aloin käyttää viikonloppuisin muitakin huumeita.
Lukion jälkeen aloitin ammattikorkeakoulussa kahden eri ammatin opiskelun, mutta kummastakaan ei jäänyt mitään käteen. Koulujen keskeyttämisen jälkeen suunnitelmani oli käyttää huumeita loppuelämäni. Halusin nauttia elämästä, hakea hyvää fiilistä ja paeta pahaa oloani. Elämän täyttivät samanhenkiset kaverit.
Päihteiden käyttö oli aluksi hauskaa. Hyvä fiilis ei kestänyt kuitenkaan ikuisesti, vaan lopulta olo oli turtunut ja sekava. Olin masentunut ja ahdistunut, minulla oli harhaisia ajatuksia, eikä psykoosi ollut kaukana. Jouduin sairaalaan yliannostusten takia. Vuonna 2011 olin vähällä kuolla, kun sammuin auton rattiin. Aloin käydä riippuvuuspoliklinikalla. Pari kuukautta meni hyvin, mutta vuoden päästä olin samassa suossa – ja pahemmassakin.
Olin ulkona tupakalla, kun rukoilin ensimmäistä kertaa. ”Jos on olemassa jotakin suurempaa, tarvitsisin apua”, huokaisin. Pitkästä aikaa löysin elämänhalua. Aloin vähentää päihteiden käyttöä, sain uusia ystäviä ja tapasin nykyisen vaimoni.
Minua kiinnostivat kaikenlaiset henkiset asiat, ja pohdin ja luin paljon. En hakenut apua kristinuskosta. Kuitenkin tunsin eräänä marraskuisena päivänä vuonna 2013 yksin kotona ollessani hyvin voimakkaan läsnäolon. Ymmärsin, että se on Jeesus. Kysyin: ”Oletko se sinä, Jeesus?” Tunsin voimakkaan sähkövirran päästä varpaisiin. Kysyin yhteensä kolme kertaa: ”Oletko se sinä, Jeesus?” Joka kerta tunsin saman sähkövirran. Netistä luin syntisen rukouksen, jossa pyysin Jumalaa antamaan syntini anteeksi. Muistan ajatelleeni, että Jumala on nähnyt kaiken, mitä olen tehnyt.
Tuon illan jälkeen päihteet jäivät, alkoholi ja tupakkakin. Toivottomuus vaihtui elämänhaluun, ja itsekkyyden ja epärehellisyyden sijaan halusinkin pyrkiä hyvään. Toisistamme tietämättä myös siskoni oli tullut samana päivänä uskoon, ja aloin käydä hänen kanssaan seurakunnan tilaisuuksissa. Menimme kasteelle. Elämä muuttui.
Olin haaveillut psykologian opiskelusta jo huumeiden käyttöaikana, mutta narkomaanina se tuntui absurdilta haaveelta. Nyt kuitenkin opiskelen yliopistossa toivealaani. Aiemmin kaikki jäi kesken, mutta nyt minulla on motivaatiota.
Minulla on myös vaimo ja alle vuoden vanha tytär. Olen saanut perheen ja opiskelupaikan, ja ennen kaikkea pelastavan uskon ja merkityksen elämälleni. Vaikka yli puolet elämästäni on ollut vaikeaa, olen kiitollinen siitäkin. Jumala on pitänyt huolta ja johdattanut.
Uskon, että käteni on kuntoutunut hieman. En käytä enää kipulääkkeitä päivittäisestä kivusta huolimatta. Vaikka kipu on välillä kovaakin, se ei enää samalla tavalla masenna tai vie iloa pois. Se on ihme, sillä käden takia olin vuosia masentunut.
”Urheilun värittämän, ulkonaisesti hyvän elämän keskellä heräsin todellisuuteen, että sisimmästäni puuttuu jotain. En vielä tiennyt, millainen seikkailu minua odottikaan.”
Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Kuusivuotiaaksi asuin isovanhempieni luona ja sen jälkeen kahdessa sijaisperheessä, mutta olin viikoittain isovanhempieni kanssa tekemisissä. Vaarin kanssa olin jouluna mukana keräyksessä vähävaraisten hyväksi. Minuun tekivät ison vaikutuksen ihmiset, jotka lahjoittivat, sekä vaarin suhtautuminen. Mieleeni tuli ajatus, että minäkin haluaisin olla viemässä hengellisiä asioita eteenpäin vaarini tavoin, myönteisellä tavalla. Myös molemmat sijaisperheeni olivat uskovaisia.
Urheilu on ollut tärkeä osa elämääni. Pelasin jalkapalloa Valkealan Kajossa, Kouvolan Pallossa ja Kouvolan Susissa kymmenen vuoden ajan. Muutin omilleni 18-vuotiaana, kävin töissä ja urheilin. Olin kiltti poika. Kunnioitin Jumalaa. Silti koin, ettei minulla vielä ollut henkilökohtaista suhdetta häneen. Ikään kuin sisimmästä olisi puuttunut jotakin.
Noihin aikoihin tapasin vaimoni. Avioiduimme 1984. Elimme tavallista elämää: kävimme töissä ja minä harrastin jalkapalloa. Harrastuksen myötä pelasin jalkapalloa seurakunnan puulaakijoukkueessa. Minuun teki suuren vaikutuksen se, että Isä meidän -rukous rukoiltiin ennen peliä. Niissä ympyröissä tapasin erään vanhan tuttuni. Ystävyys virisi uudestaan. Tutustuimme myös muihin seurakuntalaisiin. Keskustelut koskettivat yhä enemmän hengellisiä asioita.
Reilun puolen vuoden aikana tunsin, että olin Jumalan edessä syntinen. Pohdiskelin paljon uskonasioita. Eräänä päivänä polvistuin sänkyni viereen ja rukoilin: ”Jeesus, anna syntini anteeksi ja tule sydämeeni asumaan.” Tunsin, että syyllisyys jäi siihen paikkaan. Vaimoni oli tullut uskoon kaksi viikkoa aikaisemmin.
Ulkonainen elämäntyyli ei muuttunut paljoakaan, olinhan viettänyt melkoisen tasaista elämää. Muutos näkyi eniten tärkeysjärjestyksessä: seurakunnalla oli elämässämme entistä suurempi rooli. Halusimme käydä seurakunnassa ja kertoa myös ystäville siitä, mitä meille oli tapahtunut.
Usko on johtanut vaimoni ja minut sekä lapsemme mahtavaan seikkailuun. Kiinnostuimme hengellisistä asioista niin paljon, että aloimme toimia aktiivisesti seurakunnassa. Ajattelimme, että voisimme joskus lähteä lähetystyöhön. Lähtemisen aika koitti vuonna 1995.
Olemme työskennelleet muun muassa Espanjassa Fuengirolassa lapsi- ja nuorisotyössä suomalaisen turistikirkon yhteydessä. Tiemme on vienyt myös Marokkoon ja Algeriaan – ja viimeisimmäksi Santiago de Compostellan pyhiinvaellusreitille, jonne vien pyöräilyryhmiä. Pyhiinvaellusreitillä jaamme reittiä kulkeville hengellistä materiaalia ja keskustelemme heidän kanssaan hengellisistä asioista.
Usko merkitsee minulle kulkemista Jeesuksen kanssa turvallisesti tänään, luottavaisena huomiseen, rohkeana tulevaisuuteen ja iankaikkisuuteen. Ajattelen, että pelkkä elämänhallinta ja siisti elämä eivät riitä, vaan tärkeää on suhde Jeesuksen kanssa.
Jouduin vakavaan liikenneonnettomuuteen vuonna 1982. Istuin Saab-henkilöautossa kuljettajan vieressä. Kuljettaja menetti ajoneuvon hallinnan ja ajautui suoraan vastaan tulevan kuorma-auton eteen. Rajun yhteentörmäyksen vuoksi ilman turvavyötä ajanut kuljettaja menetti henkensä. Minun puoleni autosta osui ensin kuorma-autoon ja vaurioitui pahimmin.
Olin 22-vuotias, kun kolari tapahtui. Tuona päivänä minulla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Olin opiskelemassa Lahdessa, vieraalla paikkakunnalla, eikä kukaan varsinaisesti tuntenut minua. Yhteentörmäyksen jälkeen kolaripaikalle tuli ”sattumalta” eräs mies, joka oli palaamassa työmatkalta. Hän tunnisti minut, koska asui kanssani samassa kerrostalossa ja ennen kolaria olin keskustellut hänen kanssaan. Vuokraisäntäni ei uskonut, että kolariautosta voi selvitä hengissä, kun hän näki onnettomuuskuvan sanomalehdessä.
Olen kasvanut kristityssä kodissa. Äiti oli kotiäiti ja isä luterilaisen kirkon pappi. En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä usko Jeesukseen tarkoitti. Yritin lukea Raamattua, mutta en ymmärtänyt sitä. Elin huoletonta nuoren miehen elämää. Olin saanut kristillisen kasvatuksen, mutta en pitänyt kristillisiä arvoja tärkeinä.
Liikenneonnettomuus pysäytti minut. Jouduin kolarin jälkeen kuukaudeksi ns. shokkitilaan. Yritin mielessäni vakuuttaa itselleni, ettei Jumalaa ole. Kun äitini kuuli siitä, hän sanoi: ”Ihminen, joka yrittää kieltää Jumalan, sekoaa.” Silloin päätin uskoa Jeesukseen. Ihmettelin, miksi minä jäin henkiin. Koin, että Jumala pelasti henkeni ja sain uuden elämän. Olen siitä Hänelle kiitollinen.
Kun toivuin shokkitilasta takaisin normaaliin elämään, sain elämälleni tarkoituksen. Lahdessa kirkossa vuonna 1983 pappi kysyi: ”Onko täällä ketään, joka haluaa uskoa Jeesukseen?” Ilmaisin tahtovani. Sen jälkeen sisimpääni tuli levollinen ja rauhallinen olo, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Siitä asti olen tuntenut, etten ole yksin. Jeesus on kanssani koko ajan.
Elämäni kolarin jälkeen ei ole aina ollut helppoa. Olen joutunut kahteen muuhunkin liikenneonnettomuuteen. Kaikesta huolimatta tiedän, että Jumala ohjaa elämääni sataprosenttisesti. Olen sisimmässäni iloinen ja tosi onnellinen. Elämä Jeesuksen kanssa on parasta, mitä tiedän. Vaikka kukaan muu ei välittäisi minusta, niin Taivaan Isä hyväksyy minut kaikkine virheineni.
Olen saanut kasvaa uskossa lukemalla Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja, käymällä seurakunnassa sekä pitämällä yhteyttä toisiin kristittyihin. Eräänä tärkeimpänä Jumalan Sanan tulkitsijana minulle on ollut ”Hetkinen Raamatun lukemiseen” -lehtinen. Isäni tilasi sen kaikille lapsilleen ja sen avulla Jumalan Sana on kirkastunut ja tullut elävämmäksi. Myös toisten puolesta rukoileminen on tärkeää.
Toivon, että elämäni kautta voisin heijastaa Jeesuksen rakkautta siellä, missä elän ja olen. Vaikka en ole virheetön ihminen, tiedän kuitenkin, että henkilökohtainen usko Jeesukseen on ainut keino päästä taivaaseen. Siksi toivon, että mahdollisimman moni löytäisi Jeesuksen omakohtaisena Vapahtajanaan. Löytäminen on helppoa: rukoile ja pyydä Jeesusta tulemaan sydämeesi – ja Hän tulee.
Viime keväänä nuorten voimannoston EM-kilpailuista Pilsenistä, Tsekistä palasi opintojensa pariin Kankaanpäähän iloinen nuori mies kirkkaita mitaleja mukanaan. Sub-junioreiden uuden maailmanennätyksen kanssa Ronin oli mukava tulla kotiin ahertamaan kaksoistutkintoa; kone- ja metallialaa sekä ylioppilastutkintoa. Jalkakyykyn 240,5 kg tuloksella vapaa-aikana nousee näissä käsissä kevyesti kitara ja bassokin soimaan oman seurakunnan tilaisuuksissa ja välillä esiintymiskeikoillakin.
Rupesin nostamaan rautaa, kun eihän sitä saa jäädä isoveljien jalkoihin, eikä hävitä heille. Iskä ja veljet kävi salilla ja mäkin sitten tietysti lähdin sinne mukaan. Pohjalaisuudesta varmaan tulee se uho ja kilpailuhenkisyys, että kun olin 14-vuotiaana vasta kuukauden treenannut, piti jo päästä kilpailemahan. Ja siitä se alkoi vaan luonaamaan. Jotenkin oon tähän fyysisesti soveltuva, ja eiks’ lahjoja pidä käyttää, eihän niitä saa hukata?
Kisoissa kulkee aina mun mukana tukena joku meidän perheestä ja me rukoillaan yhdessä. Siinä haluan myös näyttää värini, että teen ristinmerkin ennen nostoa. Ihmiset on sitten tulleet kysymään, ootko sä uskovainen, ja on tullut tosi hyviä keskusteluja aiheesta. Kyselee ne mun tulevaisuudensuunnitelmistakin ja tietenkin mä tähtään korkealle urheilussa. On sellainen kymmenvuotis-suunnitelma olympiatasolle pääsemisestä, että voisi olla 2024 kisoissa sitten.
Elämässä on tavoitteita, että kun saan ammatin, haluan tietenkin perustaa perheen ja olla hyvä isä jonain päivänä. Mutta vieläkin korkeampi tavoite mulla on. Oon matkalla taivaaseen.
Meidän perhe on uskovaisia jo monessa polvessa. Isän suku on tehnyt hengellistä työtä alkoholistien ja narkomaanien parissa Kirjaskylän alkoholisti- ja narkomaanikodissa. Vaikka isovanhempien ja omien vanhempien muutostarina on ollut siunaus myös meille lapsille, niin oma ratkaisu jokaisen ihmisen kuitenkin täytyy tehdä. Eihän sitä kenenkään siivellä taivaaseen pääse. Oon kulkenut pienestä asti seurakunnassa mukana ja kotona on yhdessä rukoiltu. Kun olin menossa kolmannelle luokalle, koko kesän hengelliset asiat oli tulleet vahvasti mua kohti. Koin synnintuntoa ja aattelin, että jotain täytyy tehdä.
Syyskuussa oli sitten kotikokous, jossa olin porukoitten kanssa mukana. Siellä lopuksi kysyttiin, haluaako joku tehdä uskonratkaisun. Minä tahdoin ja menin eteen, ja mun puolestani rukoiltiin. Heti tuli jotenkin vapautunut olo ja synnintunto katosi sydämestä. Mä oon Jeesuksen oma ja kun mä nostan rautaa, se on mun kiitosta ja ylistystä Jumalalle siitä, mitä hän on tehnyt!
Kasvoin rakkaudettomassa kodissa, jossa jouduin näkemään traumaattisia tapahtumia. Rukoilin hätätilanteissa Jumalaa, jonka en tiennyt olevan olemassa. Aina hän antoi avun. Aikuisena olin turvaton, pelkäsin ja minulla oli erittäin heikko itsetunto. Tunsin saaneeni niin vähän elämään eväitä, etten olisi halunnut elää ollenkaan. Oli vaikeaa elää hyvää elämää, kun malleja oli niin vähän. Mielessäni etsin kaikelle tarkoitusta.
Sisareni sai minut lähtemään ulos ja tapasin miehen, johon rakastuin niin, että toivoni elämään heräsi. Kun tuli jotain, mikä meinasi katkaista suhteen, tunsin, etten kestäisi sitä. Halusin kuolla. Mutta Jumala tahtoi minun elävän. Pyysin Jumalalta, että jos annat hänet minulle, lupaan olla hänelle hyvä. Menimme naimisiin. Onnistuakseni päätin tehdä kaiken päinvastoin kuin vanhempani. Unohdin omat toiveeni ja yritin kaikkeni tehdä toisen mielen mukaan.
Halusin kuitenkin lapsen. Rukoilin ja käytin kaikki henkiset voimavarani, että se toteutuisi ja meille syntyi tytär. Luovutin hänet Jumalalle, että hän pitäisi huolta, kun en itse osaa. Lähtiessämme sairaalasta joukko uskovia tuli ovelle laulamaan.
Kaikki näytti elämässämme päällisin puolin olevan hyvin. Yritin olla niin hyvä kuin pystyin. Miehenikin tunnusti sen. Työpaikallani menestyin kaikissa tehtävissä. Olisin johtavan henkilön mielestä päässyt johtotehtäviin, mutta toinen päällikkö tyrmäsi sen. Se vei voimia ja masensi. Työt kyllä hoitui hienosti. Samanaikaisesti koin pettymyksiä läheisissä ihmissuhteissa. Jotenkin koko elämä meni alta ja mielenterveyteni järkkyi. Olin kaikesta elämisen yrittämisestä ihan sekaisin enkä enää nukkunut. Tuntui, ettei mikään, mitä yritän, onnistu helpolla. Silloin mieheni omaiset ehdottivat seurakuntaan lähtöä ja lähdin heti. Siellä minut veivät alttarille sanat: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtä tekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Annoin elämäni Jeesukselle. Koin sellaista rauhaa, jota en ole koskaan kokenut. Olin joutunut sairaalaan masennuksen vuoksi. Puolestani rukoiltiin ja levättyäni jonkun päivän, ymmärsin, kuka Jeesus oli ja koin itseni heti terveeksi. Lähdin kotiin ja välittömästi töihin uuteen työpaikkaan. Sain tarkoituksen elämääni. Sain voimaa hänen sanastaan. Aloin kasvaa uskossa ja vahvistua. Oli aivan ihanaa, kun ei tarvinnut enää omien aivoitusten mukaan taistella, vaan sain levätä hänessä. Kuinka suloiselta hänen sanansa tuntuivat niiden hoitaessa minua. Sain kokea, että hän pitää minusta huolta.
Myöhemmin mieheni halusi minun luopuvan uskostani, muitakin vaikeuksia tuli ja erosimme. Olisin halunnut asioiden menevän toisin, mutta koin silti itseni vapaaksi ja onnelliseksi. Koin Jeesuksen rohkaisevan minua toisen ihmisen kautta. Sain sanat, että Jeesus siunaa elämääni. Näin on tapahtunut. Työpaikkoja on mennyt alta lopetuksen takia. Aina on heti tullut uusi paikka. Valmistuttuani kodinhoitajaksi olin niiden viiden joukossa, jotka saivat heti töitä ja samana vuonna sain viran. Hän on pelastanut myös lapseni ja lapsenlapseni kaikki ja on todella siunannut ja johdattanut heidän elämäänsä. Hän on parantanut lähes kaikki sairauteni rukouksen kautta, kuten pitkän ihosairauden, migreenin ja luiden vääriä asentoja. Näistä jokaisesta voisi kertoa, miten Jumala toimi parantaessaan ja paljon kaikesta, miten hän on auttanut koko elämäni aikana. Hän on puhunut eri ihmisten kautta tehtävästäni ja että hän näyttää sen minulle, vaikka en vielä tiedä sitä.
Olen yksinhuoltajaäidin ja lähes juopon isäpuolen kasvatti. Nuoruus kului jengissä kaduilla rellestäen ja rallia ajaen. Kolmekymppisenä tein vararikon muutaman vuoden yrittäjyyden jälkeen.
Olin jo kouluikäisenä iltaisin töissä ns. bensapoikana. Rippikouluun en päässyt osallistumaan kuin joka toinen viikko töiden takia. Pappi ei uskonut selitystäni, joten heitin katekismuksen seinään, lähdin ovet paukkuen ja ajattelin, että olkoon koko touhu.
Vuoden päästä sain loparit kotoa, kun isäpuolen kanssa tuli maaottelu – sen verran kova, että hän joutui sairaalaan paikattavaksi. Pääsin asumaan äidin siskon luokse toiselle puolelle kaupunkia. Nuoruus kului jengissä, lähinnä ilkivaltaa tehden. Kiristämisrikoksesta napsahti kolme vuotta ehdonalaista.
Hakeuduin armeijaan 17-vuotiaana, ja sen jälkeen elämäni nainen, Airi, astui kuvaan. Menimme naimisiin, ja 19-vuotiaana minusta tuli Maarit-tyttären isä. Elämä hymyili. Tein ahkerasti töitä ja yllättäen avautui yrittäjyys. 25 vuoden iässä aloitin huoltamoyrittäjänä Pohjanmaalla. Parisen vuotta meni lujaa ja rahaa paloi, mutta sitten rahat loppuivat ja tein vararikon. ”Ystävät” loppuivat yhdessä rahojen kanssa ja avioliittokin rakoili eron partaalla. Minulle jäi vain velat.
Siinä vaiheessa lähdin Tampereelle töihin. Päivät menivät elementtisaumausta tehden, illat istuin kapakassa ja viikonloput vietin perheen parissa Kauhajoella. Sitä rataa elämä jatkui ja viina maistui.
Eräänä iltana vaimo soitti ja kertoi, että hän oli tullut uskoon. En oikein edes ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Uskovaisten laulut raikuivat kotona ja ainoa ajatukseni viikonloppuisin oli, että pääsisinpä pian taas Tampereelle viettämään kunnon elämää.
Joidenkin viikkojen jälkeen Airi sai houkuteltua minut siskonsa kotiin, jossa pidettiin hengellinen tilaisuus. Vaikka olin kielteinen hengelliselle asioille, niin tilaisuuden aikana koin kuitenkin kummallista vetoa siihen mitä puhuttiin. Tilaisuuden lopuksi puhuja pyysi nostamaan kätensä, jos joku haluaisi tulla uskoon. Vaikka en ymmärtänyt juuri mitään, nostin käteni ja pätkähdin lattialle polvilleni. Puolestani rukoiltiin ja sain vastaanottaa Jeesuksen elämääni 28-vuotiaana.
Siitä alkoi ihan uusi elämä. Heti seuraavana päivänä ilmoitin Tampereelle, etten tulekaan enää sinne töihin. Kerroin tulleeni uskoon ja aloittavani uuden elämän. Kaverit ihmettelivät. Jumala antoi sisimpääni rauhan ja levon. Muutos edelliseen elämään verrattuna oli mullistava. Eroa oli kuin mustalla ja valkoisella.
Jumala antoi myös luottamuksen siihen, että hän pitää meistä huolen. Ja niin hän on pitänytkin. Jo parin päivän päästä sain töitä Närpiöstä autokoritehtaalta, ja velatkin on maksettu pois.
Vaimoni kohdalla Jumala teki ihmeen, sillä lääkärin kielloista ja uhkauksista huolimatta saimme vielä toisen lapsen, Juha-Matin. Tänä päivänä koko perhekuntamme, johon kuuluu myös kuusi lastenlasta, palvelee elävää Jumalaa säännöllisessä seurakuntayhteydessä. Olen saanut olla monenlaisessa vapaaehtoistyössä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, mm. Etiopiassa, Intiassa ja Malediiveilla.
Ennen elin pimeydessä, nyt valkeudessa. Ei minusta ole tullut enkeliä. Lankean, mutta saan anteeksi. Elämälläni on tarkoitus. Toisten palveleminen ja auttaminen antavat elämääni mielekkään sisällön. Vain se harmittaa, etten luovuttanut jo aikaisemmin elämääni Jeesukselle. Silloin moni tyhmä teko olisi jäänyt tekemättä.
Sydämeni pysähtyi lähes puoleksi tunniksi. Kuudes sähkökäynnistysyritys tuotti tulosta niin, että rytmi palautui ja sydämeni käynnistyi uudelleen. Sepelvaltimoni oli mennyt tukkoon ja repeytynyt.
Tavallisena lokakuun iltana vuonna 2014 olin jo nukahtanut, kun vielä hereillä oleva vaimoni havaitsi kauhukseen, etten hengittänyt. Pulssiakaan ei enää tuntunut. Sydämeni oli pysähtynyt. Vaimoni hälytti ambulanssin ja aloitti elvytyksen. Ambulanssi saapui paikalle viidessä minuutissa ja ensiapuryhmä jatkoi elvyttämistä, mutta mitään tuloksia ei ollut havaittavissa. Ryhmä päätti jo lopettaa, mutta juuri silloin havaittiinkin pientä eteiskammiovärinää, ja niin elvytystä taas jatkettiin. Vasta kuudes sähkökäynnistysyritys tuotti tulosta ja sydän lähti toimimaan. Sairaskertomuksen mukaan tähän kaikkeen kului aikaa 27 minuuttia.
Tämän jälkeen minua lähdettiin viemään Vaasan keskussairaalaan, missä kardiologi tutki tilaani tarkemmin. Kävi ilmi, että sepelvaltimoni oli mennyt tukkoon ja repeytynyt. Tilanne oli äärimmäisen vakava ja päädyin teho-osastolle, jossa makasin koomassa hengityskoneen varassa.
Tieto kriittisestä tilastani kiiri ystäville, jotka alkoivat rukoilla puolestani. Neljä päivää tilanne jatkui entisellään. Eräs ystävä näki näyn, jossa Jeesus seisoi vuoteeni vierellä ja kynttilässä paloi liekki. Se antoi läheisilleni toivoa.
Sairasvuoteeni vieressä kävi myös tuttu maallikkosaarnaaja rukoilemassa. Pian tämän rukouksen jälkeen kaikkia pyydettiin poistumaan huoneesta hoitotoimenpiteiden vuoksi. Saarnaaja on myöhemmin kertonut todenneensa vaimolleen sairaalasta palattuaan, että “Raimo on menetetty”. Kun vaimoni ja tyttäreni palasivat takaisin vajaan puolentoista tunnin kuluttua, hoitaja kiirehti kertomaan, että hänellä oli todella hyviä uutisia: Raimo on tullut tajuihinsa! Hengityskone voitaisiin ottaa pois. Monet hoitajat liikuttuivat silminnähden tästä positiivisesta käänteestä vaikeassa tilanteessa.
Jumala teki ihmeen. Lääkärit ja koko hoitohenkilökunta eivät voineet ymmärtää, ettei lähes puolen tunnin sydänpysäytyksestä tullut mitään negatiivisia seuraamuksia. 27 minuutin hapettomuus ei aiheuttanut aivoihini mitään vammaa ja aivosähkökäyräni on täysin normaali. Minulle ei tullut masennustakaan ja muistikin toimii.
Pääsin sairaalasta reilun kuukauden päästä. Kuntoni palautui ennalleen melko nopeasti. Puolen vuoden päästä olin jo metsätöissä, ja kesällä 2016 teimme vaimon kanssa jo yli 80 kilometrin pyörälenkin.
Tiedän, että sain elämälleni jatkoaikaa. Suuri kiitos kumpuaa sydämestäni, että saan olla vielä tässä ja nähdä lasten ja lastenlasten kasvavan. Jumalan armosta saan elää päivän kerrallaan.
Olemme olleet vaimoni kanssa uskossa yli 20 vuotta. Rukous on tullut meille suureksi voimavaraksi. Viemme yhdessä asiat Herralle. Luotamme siihen, että Jumala kuulee ja vastaa ajallaan. Myös joka-aamuinen Raamatun lukuhetkemme on tärkeä. Olemme tehneet yhdessä vapaaehtoistyötäkin.
Usko on antanut elämälle tarkoituksen ja päämäärän, jota kohti olemme menossa. Vaikka uskoamme kaikkivaltiaaseen ja huolta pitävään Jumalaan on koeteltu eri tavoin, niin voin tänään todeta, että kaikki on kuitenkin Jumalan kädessä.
Kun kohtasin erään ystävän, ja näin hänen kasvoiltaan välittyvän rauhan ja ilon, halusin itselleni samaa.
Armon kokeminen omassa elämässäni on tärkein asia, joka saa liikuntaneuvoksenkin liikuttumaan. Kun on vaikeita asioita mietittävinä, lähden usein kävelemään läheiselle hautausmaalle. Portin kolahtaessa perässä kiinni tajuan, että kaikki taakse jääneet asiat ovat niitä vähemmän tärkeitä. Ilman armoa – pelastusta ilman omaa ansiota – ei oikeastaan ole mitään, sillä sen vastaanottaneella on jo kaikki. Elämä ei pääty hautausmaalle, vaan edessä on paljon parempaa: ikuinen elämä.
Olen sota-ajan lapsia. Synnyin Miehikkälässä ja evakkoon lähdimme kaksi kertaa. Talvisodassa sijoituspaikkana oli Tarvasjoki. Jatkosodassa rauha tuli matkalla evakkoon, joten pääsimme sillä kertaa palaamaan takaisin. Olin kolmipäisen sisarusparven vanhin. Lapsena tehtäväni oli lähteä joka sunnuntai mamman kanssa kuuden kilometrin päähän kirkkoon. Pyhätön rappusilla sain syödä eväitä ja juoda pullosta maitoa.
Tekemisen vimma opittiin jo lapsena, sillä kodin työt olivat siihen maailmanaikaan raskaita.Osallistuin tyttökerhoon. Rippikoulua meille piti Uolevi Muroma. Tunnetun julistajan opetus oli niin kohti käyvää, että oppitunnin yhteydessä tulin toisen oppilaan kanssa uskoon. Konfirmaatiossa saimme seurakunnan edessä tunnustaa uskomme kohteen.
Itselleni Isä meidän -rukous ja uskontunnustus ovat muodostuneet läpi elämän tärkeiksi tavoiksi jäsentää omaa uskoa ja sen sisältöä. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.
Leipätyöni tein Anjalankosken kaupunginkansliassa, mutta suurin osa muusta ajasta kului ihmisten aktivoimiseksi liikunnan pariin. Suomen Ladun varapuheenjohtajana palvelin parikymmentä vuotta ja paikallisen latuyhdistyksen tehtävät juoksuttavat edelleen päivittäin.
Olen ollut jo vuosia Myllykosken kirkkoväärti – eli jumalanpalvelusten avustava vapaaehtoinen – mutta oma mukaantulo seurakuntaan tapahtui pienin askelin. Tiedän itsestäni, miten kirkon rappuset voivat tuntua kivisiltä ja korkeilta. Kesti jonkin aikaa, että tohdin itse lähteä ehtoollispöytään. Koin, etten ole siihen riittävän kelvollinen tai arvollinen.
Itselleni hengellisen kasvun paikkoja ovat olleet Alfa-ryhmät ja raamattupiirit. Sain myös erään kampanjan yhteydessä olla jakamassa koteihin Jeesus-elokuvia. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.
Minua puhutteli suuresti eräs kohtaamani henkilö, jonka olemuksesta ja kasvoilta välittyi jotain uskon tuomaa iloa ja vapautta. Halusin itselleni sitä samaa. Minua on kutsuttu usein ylisuorittajaksi, mutta vuosien aikana itselleni on kirkastunut, että suorittajakin tarvitsee Jeesusta ja hänen hankkimaansa pelastusta. Aktiivinen toiminta sekä liikunta-asioissa että seurakunnassa on paikkakunnalla tullut hyvin julki, sillä olemme saaneet järjestää Hevosmäen ulkoilumajan yhteydessä metsäkirkkoja. Myös Ladun kirkkopyhästä on tullut seurakunnassa perinne.
Itse koen luonnon ja tunturivaellusten keskellä Jumalan suuruutta ja pyhyyttä. Joskus liikkujien keskuudessa ihmetellään, miten järkevä ihminen voi tuolla tavalla uskoa. Itse kuitenkin tiedän, että vaikka meidät kaikki on luotu liikkumaan ja hoitamaan kehoamme Pyhän Hengen temppelinä, se ei pelkästään riitä. Tarvitsemme elämässämme Jeesusta, jonka hankkima pelastus vasta avaa meille pääsyn kuoleman jälkeiseen todellisuuteen.
Elämäni pysähtyi 26 -vuotiaana. Olin mennyt vatsakipujen takia lääkäriin ja minut kiidätettiin ambulanssilla Meilahden sairaalaan. Keuhkoistani poistettiin kymmenen litraa nestettä ja minulla todettiin todella vaikea sydämen vajaatoiminta. Minut siirrettiin oitis sydämensiirtojonoon. Välillä olin tajuissani ja välillä tajuton. Kuulin, että voin kuolla millä hetkellä tahansa, jos ei saada uutta sydäntä ajoissa. Eräänä päivänä pulssini ja veriarvoni romahtivat ja kävin elämän ja kuoleman rajamailla. Näin näyn, jossa kohosin ylös sängyllä lepäävästä ruumiistani, näin kohotessani asuintaloni ja autoni ja ihan juoksin kohti taivasta, kohti valoa. Vastaani tulivat kummisetäni ja -tätini. He sanoivat minulle; mene takaisin, ei sinulla vielä ole paikkaa täällä! Siitä herättyäni sairaanhoitaja kertoi minun käyneen hyvin lähellä kuolemaa.
Sydän alkoi kuitenkin toimia sen verran paremmin, että kuukauden päästä minut siirrettiin Meilahdesta Länsi-Uudenmaan sairaalaan Tammisaareen. Sielläkin vierähti kuukausi ennen kuin pääsin kotiutumaan sijaisäitini luokse. Kuukauden kuluttua tunsin eräänä iltana kovan paineen korvissani ja kaaduin tajuttomana lattialle. Minut vietiin taas ambulanssilla Meilahden sairaalaan. Seuraavana aamuna heräsin ihmeissäni, kun en edes tiennyt, missä olen. Minulle kerrottiin, että nyt minulle oli tullut aivoinfarkti, minulla oli kolme pahaa veritulppaa takaraivon alueella. Aikaa sairaalassa kului jälleen kuukauden verran. Sain myös tietää, että infarktien takia sydämensiirtokaan ei ole enää mahdollinen.
Taas samaa reittiä kotiin toipumaan Tammisaaren sairaalan kautta. Oli tuskallista joutua luopumaan monista tärkeistä asioista kuten autosta. Aluksi näytti siltä, etten ajaisi enää koskaan. Onneksi sain ajoluvan takaisin. Vuoden jouduin olemaan pois töistä, ennen kuin pääsin takaisin töihin osa-aikaisella eläkkeellä. Olin kai liian tunnollinen ja otin liikaa paineita ja ylitöitä. Työasiat seurasivat minua kotiin ja aloin jälleen tupakoida ja käyttää alkoholia. Kun olin 30-vuotias, koin olevani aivan burn outissa ja jouduin jäämään pois töistä. Tupakka, viina, burn out ja sydämen vajaatoiminta olivat huono yhdistelmä. Lääkärit niistä aina huomauttivat, mutta minulla ei ollut voimia elämäntapani muuttamiseen. Kaikki oli mustaa. Toisaalta mielessäni oli halu kuolla, viinalla täältä lähtisi hitaasti, mutta varmasti. Toisaalta minulla oli kamala kuolemanpelko.
Vuosi 2011 oli hyvä käännekohta elämässä. Jumala oli puhunut minusta eräälle lähes tuntemattomalle naishenkilölle, että tuo mies tulee vielä uskoon. Jeesus oli sanonut naiselle haluavansa tämän miehen itselleen. Nainen ei silloin tiennyt minun elämästäni yhtään mitään. Tämä naishenkilö puhui asiasta ystäväperheelleen ja yhdessä he kutsuivat minut heidän luokseen kahville. Koko ilta kului jutellen heidän kanssaan elämästä ja Jumalasta. Lopulta myöhään illalla rukoilimme. Aluksi se rukoileminen alkoi naurattaa minua. Sitten yhtäkkiä alkoikin itkettää ja koin kuinka Pyhän Hengen voima tuli ylleni. Tunsin Jeesuksen läsnäolon ja halusin, että Jeesus tulee elämääni ja vapauttaa minut alkoholista ja tupakasta.
Seuraavana päivänä olin menossa kaverin luo kaljalle. Juotuani muutaman oluen tajusin selvästi, ettei tämä ole enää minun juttuni. Sanoin kaverilleni tulleeni uskoon ja lähdin kotiin. Kaverini jäi sinne yksin korkkaamattoman viinapullon kanssa. Hänestä se oli ennen kuulumatonta, enhän minä ollut koskaan lähtenyt mistään pois niin kauan kuin juotavaa oli jäljellä. Elämäni alkoi muuttua.
Siitä on nyt kulunut neljä vuotta. Minä saan olla tänä päivänä täysin vapaa. Sydämenikin voi paremmin, fyysinen suorituskykyni on noussut käsittämättömästi kohti normaalia jaksamista. Olen nykyään onnellisesti naimisissa sellaisen naisen kanssa, jollaista olen aina toivonut. Perheeseemme kuuluu neljä lasta vaimon aikaisemmasta avioliitosta. Olemme muuttaneet Kankaanpäähän syksyllä 2012. Minusta on ihanaa asua maalla omakotitalossa. Teen paljon puuhommia, pihatöitä, kalastan ja kuljetan yhtä urheiluhullua lasta jäähallille monta kertaa viikossa. Seurakunta on meille tärkeä ja olen saanut paljon uusia ystäviä sitä kautta. Minulla on halu olla mukana seurakuntatyössä vaimoni rinnalla rukoillen ja rohkaisten. Sydämelläni ovat erityisesti syrjäytyneet ja kaltoin kohdellut ihmiset, haluan auttaa heitä löytämään Jeesuksen ja rohkaista muitakin ihmisiä uskon elämässään eteenpäin. Vaikealla hetkellä olen saanut kokea, mistä todellinen apu tulee!
Minua koskettaa aina, kun kuulen kiusaamistapauksista, sillä olen itse ollut koulukiusattu. Yhtenä suurimmista syistä siihen lienee ollut se, että minulta puuttuivat vuorovaikutustaidot. Kasvoin syrjäisessä maalaistalossa, eikä meillä ollut paljon kanssakäymistä muiden kanssa. Vanhempieni arki oli työntäyteistä. Perheessämme oli kolme lasta, mutta ympärillä ei ollut muita leikkikavereita.
Olin arka lapsi, joka pelkäsi ihmisiä. Ihmispelko loi minulle kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä täytyy pelätä. Opettajia pelkäsin erityisesti, ja osittain siksi koulu meni huonosti. Pelkäsin myös luoda suhteita ikätovereihini, minkä vuoksi jouduin olemaan yksin koulussa. Minulla ei ollut yhtään kaveria. Se herätti oppilaissa halun kiusata minua. Ainoa pelastava enkeli elämässäni oli mummini, jonka luokse menin koulun jälkeen juttelemaan. Myös mummini tarinoita oli kiva kuunnella.
Käänteentekevä muutos elämässäni tapahtui 18-vuotiaana, jolloin olin jo ehtinyt pari vuotta seurustella erään pojan kanssa. Yhtenä iltana hän ei sitten soittanutkaan minulle, kuten hänellä oli tapana. Ymmärsin, että hän oli löytänyt uuden tyttöystävän ja tulin siitä hyvin murheelliseksi. Lähdin ulos marraskuiseen iltaan. Pimeys aivan kuin imaisi minut sisäänsä, sillä tien varrella ei ollut edes katulamppuja. Itkin kävellessäni ja ahdistuneena huusin Jumalalle: ” En pärjää enää. Jos olet olemassa, varmaan näet minun tilanteeni – kuolen tähän suruun!”
Sillä samalla sekunnilla Jumala teki yliluonnollisen ihmeen. Hän sytytti kirkkaat valot ympärilläni niin, että saatoin nähdä kaiken, jopa pienet neulaset puissa. Pimeys vaihtui siis konkreettisesti kirkkaaksi valoksi. Ymmärsin siinä hetkessä, että vain Jumala pystyy tällaiseen. Samalla sydämestäni aivan kuin vedettiin pimennysverhot pois, niin että Jumalan armon säteet pystyivät valaisemaan sen. Tulin suunnattoman onnelliseksi. Jumala näkee tilanteeni, hän kuulee ja välittää. Hän pitää minusta huolen. Minun ei tarvitse enää itkeä, sillä kaikki kääntyy hyväksi.
Menin kotiin ja etsin rippikoululahjaksi saamani Raamatun. Olin aikaisemmin yrittänyt lukea sitä, mutta sitten laittanut sen sivuun, koska en ollut ymmärtänyt siitä mitään. Nyt luin uudelleen Jeesuksen sanoja, jotka avautuivat ja koskettivat minua. Siitä alkoi yhteinen matkani Jeesuksen kanssa, mutta seurakuntayhteyteen pääsin vasta noin kymmenen vuotta uskoontuloni jälkeen.
Olen kokenut seurakuntayhteyden erittäin merkittäväksi. Olen löytänyt seurakunnasta uskovia ystäviä, ja ihmispelkoni on vaihtunut vapauteen Jeesuksessa. Eheytyminen on ollut prosessi, jossa tärkeänä apuna on ollut Kristus-keskeinen toipumisryhmä, jossa kävin kauan. Kaiken kaikkiaan Jumala on parantanut sisäistä maailmaani monella tavalla: Pyhä Henki on koskettanut ja hoitanut uskovien ihmisten ja seurakuntayhteyden kautta.
Jeesus Kristus on siis vienyt minut peloista vapauteen ja eheyttänyt sisäistä maailmaani. Olen kiitollinen siitä, etten ole enää ihmisten orja, joka elää pelossa vaan Jeesuksen oma, joka saa kokea rauhaa ja vapautta Hänen rakkaudessaan.
Vietin lapsuuteni Lahden ydinkeskustassa. Silloin äiti opetti minulle iltarukouksen ja pyhäkoulussa kuulin lisää Jumalasta ja hänen tarjoamastaan rauhasta. Lapsenuskoni olikin syvä ja koin turvallisuutta ja rauhaa elämässäni.
Tullessani murrosikään usko Jumalaan ja sydämen rauha katosivat. Tilalle tulivat nuorisokulttuuri ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Piti olla mukana kaikessa ja viikonloppukeskeinen ajattelu ohjasi elämääni.
Minua kuitenkin varjeli vielä pahemmasta mielenkiintoinen harrastus, jääkiekko. Pelasin Kiekkoreippaan juniorijoukkueessa. Vaikka kehitykseni jääkiekkoilijana oli verkkaista, B-junioreihin mennessä olin joukkueen luottopuolustaja ja kapteeni. Elin jääkiekkoilijana urani parasta kautta. Sisintäni vaivasi kuitenkin syvä rauhattomuus, johon etsin vastausta.
Samaan aikaan isäni ja äitini tulivat uskoon ja varsinkin isä alkoi puhua uskosta ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta. En kestänyt kuulla hänen juttujaan. Näin kuitenkin samalla isässä suuren muutoksen, sillä alkoholin käyttö ja rikkonainen elämä jäivät pois ja tilalle tuli kiinnostus hengelliseen elämään ja toisten ihmisten saavuttamiseen. Aloin sisäisesti kaivata jotain samaa.
Aavistelin, että löytäisin elämääni rauhan uskomalla Jeesukseen. En kuitenkaan uskaltanut tehdä uskonratkaisua, sillä pelkäsin, mitä kaverini sanoisivat. Pohdin myös sitä, että eikö uskoontulon jälkeen saa enää tehdä mitään hauskaa? Kävin sisäistä kamppailua ja joskus iltaisin rukoilin, että auta minua vielä joskus tulemaan uskoon!
Lopulta pitkän pohdinnan jälkeen tein päätöksen lähteä seuraamaan Jeesusta. Se tapahtui eräänä talvisena iltana kotonani. Rukoilin yhdessä isäni kanssa yksinkertaisen rukouksen, jossa tunnustin syntisyyteni ja turvauduin Jeesukseen uskomalla häneen. Vaikka rukouksen jälkeen ei tuntunut miltään, tiesin tehneeni oikean ratkaisun.
Kun seuraavana aamuna heräsin ja valmistauduin lähtemään pelimatkalle, huomasin kuinka sydämeeni oli tullut ihmeellinen ja ennen kokematon rauha. Kun katsoin luontoa ja talvisia puita, ne näyttivät jotenkin puhtailta ja muuttuneilta. Sydämeni oli kokenut muutoksen ja elämäni oli saanut uuden suunnan.
Jatkoin pelaamista vielä yhden kauden A-junioreihin saakka. Valmistuin ylioppilaaksi ja aloin miettiä elämäni tarkoitusta. Mietin, mikä ammatti olisi sellainen, jonka kautta voisin palvella Jumalaa, auttaa toisia ja viedä evankeliumia eteenpäin. Halusin myös valmistautua lähetystyöhön. Rukoilin johdatusta ja pääsin opiskelemaan luokanopettajaksi. Sillä koulutuksella olin valmis astumaan elämäntehtävääni.
Mentyäni naimisiin saimme neljä reipasta poikaa, jotka kaikki ovat jo aikamiehen mittaisia. Olemme perheen kanssa olleet lähetys- ja kehitysyhteistyössä yhteensä kymmenen vuotta. Olemme asuneet Intiassa, Albaniassa, Kosovossa, Makedoniassa ja Jordaniassa. Työmme kautta olemme voineet olla viemässä kokonaisvaltaista apua ihmisille, joista monilla ei ole juuri mitään. Elämä on ollut rikasta ja monipuolista.
Palattuamme Suomeen minut kutsuttiin Lahden kristillisen koulun rehtoriksi, jossa sain palvella neljä hienoa vuotta. Tällä hetkellä työskentelen luokanopettajana Asikkalan kunnassa ja valmistaudun pian aloittamaan työn osa-aikaisena pastorina Vääksyn helluntaiseurakunnassa. On hienoa omistaa sydämen rauha ja tietää, että Jumala johdattaa kaikissa elämän vaiheissa.
Sikainfluenssa ja keuhkokuume veivät minut, perusterveen miehen tehohoitoon ja hengityskoneeseen vuonna 2014. Jumala puuttui kuitenkin peliin. Muutamassa kuukaudessa kuntouduin takaisin työelämään.
Eräänä iltana tammikuussa 2014 tulin töistä kotiin. Illan aikana sain hirveän horkan, kuume nousi 40 asteeseen ja tuli kova päänsärky. Söin särkylääkkeitä ja kävin terveyskeskuksessa, mutta sairauteen ei löytynyt syytä. Keskussairaalan päivystyksestäkin minut passitettiin takaisin kotiin antibioottikuurin kanssa. Sairauden viidentenä päivänä oli jo niin huono olo, että keuhkot ”narisivat”. Terveyskeskuksen kautta mentiin taas keskussairaalaan, tällä kertaa keuhko-osastolle.
Tutkimuksissa diagnoosiksi varmistui sikainfluenssa ja keuhkokuume. Yöllä saamani happiromahduksen seurauksena jouduin teho-osastolle hengityskoneeseen. Saatuaan tiedon tilanteesta Pirkko-vaimoni soitti hädissään tyttärillemme Miia-Marille ja Liisille. Liisi soitti heti teho-osastolle ja pyysi, että ennen hengityskoneeseen laittamista puhelin pantaisiin korvalleni. ”Isä, minä rakastan sinua”, oli Liisi sanonut, kenties viimeisiksi sanoiksi isälleen.
Samana iltana Pirkkoa ja Miia-Maria kohtasi teho-osastolla lohduton näky. Makasin avuttomana hengityskoneessa, syvässä koomassa. Lääkärin mukaan tilanne oli hengenvaarallinen. Tähän sairauteen oli jo kuollutkin ihmisiä Pohjois-Karjalassa. Pirkko lähetti rukouspyyntöjä ystäville ja seurakuntamme esirukoilijoille. Myös jumalanpalveluksissa rukoiltiin ”sairaalassa olevan miehen puolesta”.
Sairauteni kriittisimmässä vaiheessa minulle oli tehty henkitorveen avanne, jonne hengityskoneen putki oli siirretty. Kuvissa keuhkoni olivat aivan valkoiset. Taivaallinen Ylilääkäri oli kuitenkin kuullut rukoukset ja vähitellen keuhkokuvissa alkoi näkyä paranemisen merkkejä. Olin teho-osastolla hengityskoneessa lähes kolme viikkoa.
Pitkä vuodelepo vei painostani 20 kg ja lihaskuntoni oli heikko. Pienen lapsen tavoin kaikki toiminnot piti vähitellen opetella alusta alkaen. Kun pääsin keskussairaalasta oman kotipaikkakuntani terveyskeskukseen, alkoi kuntohoitajan kanssa kova harjoittelu.
Lopulta, lähes 2,5 kuukauden sairaalassaolon jälkeen, pääsin viimein kotihoitoon. Vaimoni tuella, pyörätuolin ja rollaattorin avulla kuntoutuminen vaikeasta sairaudesta eteni hyvin. Monet vastaantulijat, joita tapasimme ulkoilureissuilla, olivat luulleet minun jo kuolleen. Kun oli kulunut viitisen kuukautta sairastumisestani, pääsin jo totuttelemaan työntekoon yrityksessäni.
Sairaus syvensi luottamustani Jumalaan. Hän kuulee rukoukset ja voi auttaa. Kiitän Jumalaa, puolestani rukoilleita ja kaikkia minua hoitaneita. Vaikeasti sairaana tuli ”taivaallinen hätänumero”, psalmi 50:15 tarpeeseen: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.”
Nuorukaisena olin ns. kodin kiltti poika. Olin siivo ja kunnollinen, en ollut huonoilla teillä, en polttanut tupakkaa, en juonut alkoholia – toki kokeilin kumpaakin – koulumenestykseni oli hyvä ja harrastin klassista musiikkia. Lapsuudenkotini oli varsin tavallinen suomalainen koti ja lapsuuteni ja nuoruuteni turvallinen ja onnellinen. Perheemme kävi kirkossa lähinnä vain sukulaisten häissä ja hautajaisissa. En erityisemmin kaivannut Jumalaa tai uskonasioita. Seurakunnan rippikoulu noin 15-vuotiaana oli minulle lähinnä sosiaalinen tapaaminen, eikä edes kovin miellyttävä: siellä oli muutama raisu kaveri, jotka kiusasivat heikompiaan.
Äitini lauloi kuorossa, ja siksi isä osti hänelle joululahjaksi pienet sähköurut, jotta äiti voisi opetella stemmojaan. Äiti ei niillä oppinut soittamaan, mutta minä ryhdyin opettelemaan. Vanhempani laittoivat minut soittotunnille Espoon Musiikkiopistoon, jossa oli tilaisuus soittaa kirkkourkuja. Niinpä aloin soittaa niitä kanttorin johdolla ja myöhemmin aloin laulaa hänen johtamassaan nuorisokuorossa. Kanttorin ja urkurin työstä tulikin sittemmin ammattini.
Koska koulunkäynti sujui minulta, menin lukioon. Kerran alkusyksystä vuonna 1979 huomasin Espoon seurakuntien lehdestä, että Espoon Tapiolan kirkolla on seurakunnan ja Kansanlähetyksen kokoussarja. En tiedä, mikä minuun meni, mutta minusta alkoi tuntua, että sinne pitäisi päästä. Matkustin sinne bussilla ja kuuntelin tilaisuuden. Puhuja kertoi, kuinka maapallon väestönkasvua kuvaava käyrä nousee tällä hetkellä lähes pystysuoraan. Jokainen ymmärtää, että se ei voi jatkua loputtomiin. Tulin puheen vaikutuksesta levottomaksi, en niinkään ihmiskunnan koosta, vaan omasta tilastani. Kun matkustin bussilla takaisin kotiin, pohdin mihin joudun, jos bussi ajaa ojaan ja minä kuolen. Tunsin, että minulla ei ollut asiat selvät Jumalan kanssa. Olin ihan tuskainen asian johdosta. Menin toisenakin iltana Tapiolan kirkolle ja illan lopuksi puhuttelin erästä tilaisuuden vastuuhenkilöä. Hän olikin kokenut sielunhoitaja. Keskustelun jälkeen puolestani rukoiltiin, neuvottiin erääseen raamattupiiriin ja onniteltiin: ”Kyllä on ihanaa, kun voi antaa elämänsä Jeesukselle noin nuorena!” Olin ihan ymmälläni. En ymmärtänyt tuosta juuri mitään, mutta en tohtinut kysyäkään, hymyilin vain lammasmaisesti!
Onneksi menin tuohon raamattu- ja rukouspiiriin, johon kuuluin useamman vuoden. Siellä nuori versova usko sai vahvistua ja eräänä päivänä koulusta kotiin kävellessäni tunsin, että nyt asiani ovat selvät Jumalan kanssa ja sain varmuuden tunteen siitä, että jos kuolisin, pääsisin taivaaseen.
Ulkonainen elämäni ei suuresti muuttunut uskoontulon myötä. Sisälläni kuitenkin paloi uusi halu mennä tuohon raamattupiiriin ja tutkia siellä Raamattua, sekä käydä kirkossa.
Nyt yli 50-vuotiaana sama palo tuntuu sydämessäni! Itse asiassa se roihuaa paljon voimakkaammin! Haluan oppia tuntemaan Jumalaa, Jeesusta, Pyhää Henkeä ja taivaallisia asioita yhä enemmän! Kummasti nuo näkymättömät ovat vallanneet mieleni, vaikka olen ilman muuta syvästi kiitollinen tästä näkyvästäkin maailmasta, kaikesta siitä hyvästä, mitä olen elämääni saanut. Mutta sisimmässäni palaa outo ja voimakas liekki. Se vaatii minua. Se ei pakota, vaan kutsuu rakkaudellisesti; en halua vastustaa sitä…
Ei olisi pitänyt; siitä alkoi jyrkkä alamäki. Kokeilin tupakkaa ja myöhemmin myös alkoholia. Aluksi ne antoivat ujolle ja epävarmalle pojalle vapautuneen ja varman olon. Jäin viinakoukkuun jo ensimmäisen humaltumiseni jälkeen. Viinan avulla pääsin helposti ravintolassa huomion keskipisteeksi. Tunsin itseni rohkeammaksi, varmemmaksi ja fiksummaksi.
Juominen riistäytyi pian hallinnasta. Jo kahden – kolmen vuoden kuluttua tarvitsin jatkuvia krapularyyppyjä. Minua alkoi vaivata masennus ja hakeuduin katkaisuhoitoon 24-vuotiaana. Luotin ihmisten viisauteen ja tieteen mahdollisuuksiin auttaa päihdeongelmissa. Olin valmis vaikka aivopestäväksi asiassa. Mutta minusta tuntui, ettei kukaan uskonut raitistumiseeni eikä minua edes yritetty auttaa.
Samana vuonna, 1976, kuuntelin tamperelaisella katkaisuhoitoasemalla A-killasta tulleiden kavereiden kertomuksia. Minua kosketti erityisesti yksi kaveri, joka oli ollut raittiina kaksi viikkoa. Ajattelin, että voisinpa minäkin olla joskus kaksi viikkoa raittiina! Olin mukana jonkin aikaa A-killassa josta seurasi lyhyitä kuivia kausia, mutta myös retkahduksia. Yritin raitistua myös muiden hoitomuotojen kautta. Sitten liityin erääseen vertaistukiryhmään, jossa vuonna 1977 sain raittiuden, joka on kestänyt tähän saakka.
Olin aina kunnioittanut Jumalaa, mutta uskovia olin pitänyt tekopyhinä. Kuuntelin uskoon tulleiden entisen alkoholistien puheita, mutta itse en mielestäni tarvinnut Jumalaa. Vuonna 1981 lähdin kuitenkin muutaman vertaistukiryhmäläisen kanssa Niilo Yli-Vainion kokouksiin. Siellä minulle valkeni, että todellisuudessa minä olin tekopyhä, motiivini toisten arvostelemisessa eivät olleet oikeat.
Kun Yli-Vainio kutsui esiin niitä, jotka tahtoivat pelastua, yksi kavereistani lähti edestäni lavan eteen. Minä menin perässä. Silloin minulle tuli kiusaava ajatus: ”Olet pelkkä perässähiihtäjä. Et tee omaa ratkaisuasi!” Salin etuosassa seistessäni käännyin yleisöön päin, että kaikki näkivät kasvoni. Halusin viestittää, että teen uskonratkaisun omasta valinnastani ja omilla kasvoillani, en toisten perässä.
Se oli ratkaiseva askel, mutta vasta vähitellen opin luottamaan Jumalan armoon. Eräässä tilaisuudessa ylistysmusiikin johtaja kehotti läsnä olevia unohtamaan ihmiset ympärillään ja keskittymään Jeesukseen, joka on antanut elämänsä puolestamme ja rakastaa meitä. Kun suljin silmäni ja aloin ajatella vain Jeesusta, käsitin syvästi, että usko ei perustu tunteisiin vaan Jumalan sanaan. Se on kalliopohja, jonka varaan voin laskea tulevaisuuteni.
Elämä on tuonut tullessaan siunauksia, kuten vaimon ja perheen. Myös monenlaista taistelua on ollut, mutta Jumala on sallinut koettelemusten tulla esiin yksi kerrallaan, niin että olen kestänyt ne. Jokainen vastoinkäyminen on kiinnittänyt minua enemmän Kristukseen. Jo alussa rukoilin: ”Pidä sinä minusta kiinni ja pidä huolta, en pysty siihen itse.” Hän on ollut uskollinen ja siksi minulla ei ole mitään hätää.
