Elämäni näytti ulkopuolisten silmissä olevan mallillaan. Tosiasiassa viina piti minua hirvittävässä otteessa. Kukaan ei tiennyt miten lähellä oli perheeni hajoaminen ja elämäni tuhoutuminen.
Olen käytännössä kasvanut tallissa. Sain hevosharrastuksen ja -ammatin isäni perintönä. Harrastin raviurheilua ja kasvatin hevosia omassa tallissani. Vuonna 1997 talli paloi, ja päärakennuskin oli lähellä tuhoutumista. Palon syttymissyy oli ilmeisesti sähkövika. Kaikki hevoset kuolivat. Se oli minulle kova koettelemus. Kaikki meni, eikä meillä ollut vakuutusta. Rakensin sitten ajan kanssa uuden tallin, josta luovuin myöhemmin. Nykyään käyn hoitamassa poikani hevosia, jos siltä tuntuu.
Olin lapsena kiltti poika, mutta 16-vuotiaana kuvioihin tullut alkoholi sotki elämäni pahasti. Kävin kyllä töissä, mutta viina hallitsi vapaa-aikaani. 22-vuotiaana löysin ihanan tytön vaimoksi ja perheeseemme syntyi kaksi lasta. Ulkopuoliset eivät nähneet alkoholiongelmaani enkä minä suostunut myöntämään sitä. Viinan takia avioliitto meinasi kuitenkin mennä karille.
Naapuriimme muutti Ruotsista uskova pariskunta. Heidän luottamuksensa Jumalaan puhutteli minua syvästi. Olin jollain tapaa uskonnollinen, mutta en uskonut Jeesukseen henkilökohtaisesti. Sisälläni oli vain suuri kaipuu. Koska naapurini oli itse ollut syvällä alkoholikuvioissa, niin juttelin mielelläni hänen kanssaan ja kyselin paljon hänen elämästään.
Tallipalon aikoihin vaimoni löysi uudestaan lapsuusvuosiensa jälkeen kadottamansa uskon. Ajattelin, että nytpä sainkin kiltin vaimon, kun hän tuli uskoon, ja että kyllä se elämä menee näinkin ihan hyvin. Elämäni ei kuitenkaan kääntynytkään parempaan suuntaan. Kaikki vapaapäiväni ja iltani menivät edelleen alkoholin parissa. Tunsin syvää epätoivoa ja tyhjyyttä. Mikään ei tuntunut enää mielekkäältä. Kova kuolemanpelko valtasi ajatukseni ja minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. Lopulta tie nousi pystyyn.
Isänpäivänä 1998 veljeni oli käymässä meillä ja pyysi minua mukaan hengelliseen tilaisuuteen. Minusta tuntui, että elämästäni puuttuu jotain, joten lupasin lähteä mukaan. Tilaisuudessa ymmärsin, etteivät asiani ole kunnossa. Rukoilin koko sydämestäni: ”Ota, Isä, tämä viinanhimo pois.” Sinä iltana Jeesus tuli elämääni ja kaikki syntini annettiin anteeksi. Samalla sain vapautua viinanhimon otteesta. Se on pysynyt tähän päivään asti poissa.
Illalla menimme vielä siskoni ja tämän miehen luo. Siellä Pyhä Henki kosketti minua enkä voinut muuta kuin itkeä onnesta. Seuraavana aamuna maailma näytti 10 kertaa kirkkaammalta. Juttelimme vaimon kanssa pitkään ja vuodatimme sydämiämme toisillemme. Sitä ennen olimme olleet vuosia kaukana toisistamme. Jeesus on kuin lääke. Hän mullisti elämäni ja eheytti avioliittoni.
Vuoden jälkeen uskoontulosta isäni ja siskoni kuolivat ja vaimoni sairastui. Varsinkin nuoren siskon kuolema oli kova paikka. Silloin tuli kyseltyä Jumalalta miksi-kysymyksiä. Mutta niitä meillä ihmisillä on aina. Sain ymmärryksen, että elämä vain on sellaista. Emme voi määrätä, mitä tapahtuu. Vastoinkäymisetkin on otettava vain vastaan.
Vuonna 2013 vaimoni nukkui pois. En olisi kestänyt, jos Jumala ei olisi kantanut minua noissa vaiheissa. Sain tukea myös seurakunnasta ja läheisiltä. Mutta kukaan ihminen ei voi antaa minulle sellaista turvaa, jonka Jeesus antaa. Saan kääntyä Jumalan puoleen kaikissa tilanteissa ja turvallisin mielin purkaa kaikki asiat hänelle.
Mika Piironen, SM-sarjatason koripalloilija, Joensuu
Elin urheilijan unelmiani todeksi, kunnes vakavassa veneonnettomuudessa halvaantuminen käänsi elämäni arvot uuteen järjestykseen.
Pelasin koripalloa Katajan edustusjoukkueessa seitsemän kautta. Parhaita saavutuksiamme olivat nousu koripalloliigaan 2001, SM-pronssi 2002, Suomen Cup -mestaruus 2003 ja SM-hopea 2003. Koripallon pelaaminen, omien unelmieni toteuttaminen ja menestyminen olivat minulle koko elämä. Kaikki muu tapahtui koripallon ehdoilla.
Oli syksy 2003 ja liigakausi oli alkamassa. Olimme viettämässä kaverin läksiäisiä mökillä. Uimme, saunoimme, söimme hyvää ruokaa ja hiihdimme vesisuksilla. Ajoin vahingossa veneen pinnan alla olevaan kiveen ja perämoottorin kaikki kiinnikkeet repesivät. Potkuri lensi veneeseen ja viilsi kalloni halki. Kallo murtui viidestä kohdasta ja seitsemäsosa aivoista tuli ulos.
Kaikki olivat varmoja, että kuolen. Hätäkeskus ohjeisti kavereita ensihoitoon ja ambulanssi tuli viidessätoista minuutissa. Ambulanssimatkaa en enää muista, mutta kuskin mukaan olin jossain määrin tajuissani. Pahimmat viillot tikattiin Pohjois-Karjalan keskussairaalassa ja sain siirron Kuopioon vaativaan leikkaukseen. Vastoin todennäköisyyksiä jäin henkiin, mutta puhekyky ja oikean puolen hienomotoriikka olivat aivovammassa tuhoutuneet.
Herättyäni neljän päivän koomasta tunsin vahvan Jumalan Pyhän Hengen läsnäolon. Ennen onnettomuutta olin kyllä ollut tietoinen hengellisestä todellisuudesta, olinhan rukoillut ja käynyt seurakunnassa, mutta halusin itse hallita arkea, tekemisiäni ja päätöksiäni.Nyt tunsin kiitollisuutta henkiinjäämisestä ja ihmeellistä sisäistä varmuutta toipumisestakin, vaikka sain arvion, että en tulisi koskaan kävelemään ja että puhekyvyn palautumiseenkin menisi vuosia.
Tein silloin päätöksen, että Jumala saa olla elämässäni täysin ”kuskin paikalla”. En ollut sitä ennen kokenut yhtä todellista Jumalan antamaa rauhaa.
Kuntoutuksessa opin puhumaan ja nousin jaloilleni. Nykyisin urheilen ja elän itsenäisesti, vaikka kehoni oikea puoli jäikin halvaantuneeksi. Useita vuosia keskityin siihen, kuinka paljon Jumala paransi minua fyysisellä tasolla ja että ylipäätään jäin henkiin. Nykyään pidän kuitenkin vielä isompana ihmeenä sitä, miten Jumala on muuttanut sisintäni. Olen saanut uusia unelmia, kun olen saanut olla Jumalan käytössä ihmisten keskellä.
Tuntuu paljon paremmalta elää Jumalan kanssa ja tehdä asioita, joihin hän ohjaa. Täyttymyksen tunne on läsnä voimakkaammin ja pitempään kuin silloin, kun pelasin ja menestyin urheilijana. Jumala on myös pikkuhiljaa avannut minulle tehtävääni. Kouluvierailuilla olen jakanut ihmeellistä tarinaani ja päässyt mahtaviin keskustelutilanteisiin ihmisten kanssa. Lisäksi kotini on oikeastaan aina avoin ja siellä jokainen saa tuntea itsensä hyväksytyksi. Monet ovatkin sanoneet minulle, että keskusteluista kanssani on ollut hyötyä. Se tuo tunnetta tarkoituksenmukaisuudesta.
Ennen minun piti mennä, tehdä kaikkea ja täyttää omia unelmiani, jotta olisin saanut täyttymyksen ja hyväksytyksi tulemisen tunteen. Jumalan armon koettuani ne tunteet ovat kuitenkin jo valmiina. Pystyn nyt näkemään toisetkin yhtä arvokkaina ja rakastettavina. Nykyään Jumalan armo on minulle maailmankaikkeuden suurin asia. Sillä ei ole mitään väliä, mitä olet tehnyt, oli se mitä tahansa – Jeesuksessa kaikki synnit on sovitettu.
Minulla ei oikeastaan ollut lapsuutta, enkä saanut kokea, että kukaan olisi rakastanut minua. Olin aivan pieni sylivauva, kun olin kolarissa, jossa loukkaannuin niin vakavasti, ettei minun olisi pitänyt selvitä hengissä. Ensimmäiset neljä ja puoli vuotta elämästäni kuluivatkin sairaalavuoteessa Lastenlinnassa ja tuona aikana minut leikattiin 21 kertaa. Sairaalasta palasin perheeseen, jossa koin itseni ulkopuoliseksi koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Kokemukseni sai aikaan sen, että jo pienestä pitäen olin ahdistunut. Tunsin, että minä olen paha ja että minun ei pitäisikään elää.
Koulussa jouduin myös erilaisuuteni ja puhevammani takia kiusaamisen kohteeksi, valitettavasti joskus myös opettajien taholta. Olin itse myös kiusaaja, sillä halusin kostaa muille kokemaani. Onneksi perhetuttu puuttui kiusaamiseen ja se saatiin loppumaan.
Koulun jälkeen isä pakotti minut maamieskouluun ja sen jälkeen kävin myös metsäkoulun. Koin, että isä halusi elää kauttani, koska hän ei itse ollut aikoinaan saanut käydä koulua. Hän hoiti perheen kuljetusliikettä ja minä tein jo koululaisena kaikki maatilamme työt. Se oli minulle silti mieluisa pakopaikka ja pidin työnteosta. Lopulta kuitenkin näytti siltä, ettei meiltä löydy niin isoa peltoa, että isä ja minä mahtuisimme sille yhdessä.
23-vuotiaana lähdin kuljetushommiin ensin kahdeksaksi vuodeksi Venäjälle ja sen jälkeen Eurooppaan. Olin jo varhain paennut vaikeuksia ja pahaa oloani rajuun alkoholinkäyttöön. Kun henki ei lähtenyt viinan avulla, hain tietoisesti vaarallisia tilanteita liikenteessä. Kun jouduin Venäjällä kolmatta kertaa hengenvaarallisen ryöstöyrityksen kohteeksi, ajattelin viimeisen hetkeni tulleen. Minua kuristettiin ase ohimolla, mutta käsittämättömästi selvisin siitäkin tilanteesta. Myöhemmin olen kuullut, että eräs uskova ihminen Porissa oli herätetty juuri samaan aikaan rukoilemaan minun puolestani.
Minä tein kaiken täysillä – työssä tuli helposti sata tuntia täyteen viikossa ja vapaaviikoilla ryyppäsin. Samalla kuitenkin rukoilin ja kaipasin Jumalaa. Erään ryyppyputken seurauksena jouduin Harjavallan sairaalaan, jossa lääkäri ilmoitti, että nyt on lähtöni lähellä. Lopultakin käännyin rukouksessa Jumalan puoleen ja pyysin tosissani apua. Olin yhden hengen huoneessa ja vuoteeni viereen tuli mies, joka kysyi, haluanko jatkaa entistä elämääni vai tahdonko kääntyä. Vastasin, että haluan sitä, mitä olen juuri rukouksessa pyytänyt. Silloin mies laski kätensä ylleni, luki Herran siunauksen ja poistui, mutta hän ei mennytkään ovesta. Uskon, että luonani silloin vieraili enkeli tai itse Jeesus. Tuosta hetkestä lähtien elämäni alkoi muuttua, ja silloin myös nukuin ensimmäistä kertaa yöni täysin rauhallisesti.
Kotiin päästyäni kaverit tietenkin tarjosivat viinaa, mutta Jumala oli ottanut minulta juomahimon pois. Elämäni muuttui kokonaan. Aloin käydä seurakunnassa ja miettiä omaa paikkaani. Oltuani pari vuotta raittiina aloin myös rukoilla itselleni uskovaa vaimoa ja perhettä. Vuonna 2010 tapasinkin sitten tulevan vaimoni Huittisten Härkäpakarilla, jonne kumpikin olimme tulleet kahville. Aloimme seurustella ja seuraavana keväänä vein hänet Kokemäen kirkkoon kertomatta etukäteen, mitä mielessäni oli. Urkuri sattui olemaan samaan aikaan soittamassa parvella ja niin sain alttarilla kosia ihan urkusäestyksellä. Avioiduimme samana kesänä ja nyt perheessämme on nyt myös pieni poika. Ilman Jumalan armoa ja rakkautta minulla ei olisi tätä kaikkea.
Sain Jumalalta myös voiman antaa isälleni anteeksi. Hän oli vakavasti sairas ja asui meidän luonamme viimeisen elinkuukautensa. Sain silloin kertoa hänelle, että olen antanut kaiken anteeksi. Samalla annoin myös oman tuskani pois. Noina samoina vuosina menetin kolme muutakin läheistä ihmistä, jotka lähtivät tästä ajasta oman käden kautta. Ymmärrän, että Jumala oli pelastanut minut elämälle ja taivasta varten, ja siksi haluan levittää evankeliumia Jeesuksesta, joka voi pelastaa jokaisen. Vaimollani ja minulla on toive, että voisimme auttaa erilaisissa vaikeuksissa kamppailevia ihmisiä, ettei kukaan heittäisi elämäänsä hukkaan. Haaveilemme jopa pienestä maatilasta, jonne väsyneet ihmiset voisivat tulla luoksemme virvoittumaan. Tulevaisuus näyttää, vastaako Jumala tähänkin rukoukseen.
Asuin lapsena perheeni kanssa maalla pienessä kirkonkylässä Pohjois-Karjalassa. Me lapset vietimme kesät mummon luona. Hän oli uskovainen ja monesti kävimme mummon kanssa seurakunnassa, jossa kuulin Jeesuksesta, joka rakastaa meitä ja kuoli puolestamme. Kuulin monesti, että mummo rukoili meidän lasten puolesta.
Yläasteella koulun käynti ei kiinnostanut minua ja aloin lintsata koulusta. Perheemme muutti Ruotsiin ollessani 15-v. Aloin kokeilla alkoholia jo nuorena, myöhemmin myös huumeet ja lääkkeet tulivat kuvioihin mukaan – ensin vain kokeiluna mutta nopeasti siitä tuli jokapäiväistä. Yritin lopettaa useasti, mutta se jäi yritykseksi. Vankila ja rikokset astuivat myös elämäni kuvioihin. Aina pidätettynä ollessani halusin elämääni muutosta. Olin tavannut monia uskovia, entisiä alkoholisteja ja huumeiden käyttäjiä, joiden elämä oli muuttunut uskoontulon myötä. Heillä oli työ ja perhe ja heillä meni hyvin joka tavalla. Kadehdin heitä. Kerran olin pidätettynä ja vartija toi minulle Raamatun. Luin sitä ja rukoilin Jumalaa, että minun elämäni muuttuisi, pääsisin vapaaksi huumeista. Koin kuin suuri taakka olisi otettu harteiltani. Vapaaksi päästyäni kävin kerran hengellisessä tilaisuudessa. Kun en löytänyt sieltä ystäviä, usko jäi taustalle ja palasin entisiin piireihin, mutta Jeesus ei jättänyt minua. Kahden vuoden ajan koin Jumalan kutsua, enkä saanut rauhaa. Olin levoton ja minulla oli pelkotiloja. Yritin niitä tukahduttaa huumeita käyttämällä. Veljeni pyysi minua tulemaan kotiinsa Suomeen. Yhtenä yönä en saanut unta ja koin olevani syntinen ja tarvitsevani apua. Rukoilin: ”Jeesus muuta minut ja anna syntini anteeksi.”
Muutin Ruotsista takaisin Suomeen ja aloin käydä seurakunnassa. Löysin uusia ystäviä, rukoilin ja luin Raamattua. Minulla oli valtava into Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden lukemiseen. Kävin seurakunnan jokaisessa tilaisuudessa jahalusin kertoa uskostani kaikille. Halu auttaa muita narkomaaneja ja alkoholisteja myös heräsi. Rukoilin, että löytäisin seurakunnasta oman paikkani. Pääsin palvelemaan KAN:lle (Kristillinen Narkomaani ja Alkoholityö). Siellä olin muutamia kuukausia, jonka jälkeen muutin Lahteen. Täällä pääsin myös KAN:n työhön. Pääsin myös mukaan vankilatyöhön kertomaan uskoontulostani.
Tästä kaikesta on nyt kulunut 13 vuotta. Elämäni on täysin muuttunut. Minulla on perhe, johon kuuluu 6-vuotias poika. Hän on reipas ja iloinen ja tuo iloa elämäämme.En olisi koskaan voinut kuvitella elämääni tällaista muutosta, että minulle on perhe ja huolehdin siitä. Vain Jumalan avulla tämä on ollut mahdollista. Opiskelen tällä hetkellä ja vaimoni on tehdastyössä. Elämämme on normaalia arkielämää. Luotamme Jumalan johdatukseen ja hänen apuunsa. Olemme saaneet monia rukousvastauksia. Kun olimme työttömiä, rukoilimme työtä ja Jumala vastasi siihenkin rukoukseen. Sain työskennellä tehtaassa viisi vuotta. Käyn edelleen myös kertomassa vankiloissa elämäni muutoksesta. Kerromme siellä Jeesuksen muuttavasta voimasta. Raamattu sanoo, se joka on Kristuksessa, on uusi luomus ja vanha on kadonnut. Uusi on tullut tilalle.
Oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa.
Olin perheen ainut lapsi, ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Kuten joka perheessä, meilläkin oli omat ongelmamme, joissa alkoholi näytteli välillä isompaa, välillä pienempää roolia. Opin jo pienestä lapsesta, ettei perheen asioista saa puhua kenellekään. Niinpä opin kantamaan surut yksin. Sydämeni särkyi, kun isäni kuoli ollessani 20-vuotias. Surulleni ei kuitenkaan jäänyt tilaa, koska tehtäväkseni tuli pitää huolta äidistä. Menetin nuorena myös muita läheisiä.
Tunsin itseni pitkään hyvin yksinäiseksi ja olin pahan olon vanki. Kävin usein baareissa hukuttamassa murheeni ja turruttamassa tunteeni. Välillä olin niin ahdistunut, että luulin kuolevani siihen paikkaan. Itseni satuttaminen viiltelemällä tuntui usein ainoalta keinolta, joka voisi tuoda hetkellistä helpotusta. En puhunut siitä kenellekään mitään, koska en halunnut olla vaivaksi. Ajattelin, ettei minulla ole mitään merkitystä, ja pikkuhiljaa mieleeni alkoikin nousta itsetuhoisia ajatuksia. Voin niin huonosti, että jätin pari vuotta kestäneet opintoni kesken. Yritin hakea apua terapiasta, mutta keskeytin sen, kun en pystynyt avautumaan.
Vuosi 2012 oli muutosten vuosi. Tuona kesänä kävin läpi monia suunnitelmia siitä, kuinka voisin itse päättää oman elämäni. Syksyllä oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa. Päätin huutaa vielä viimeisen kerran Jumalan puoleen ennen kuin elämäni päättyisi.
Yllätyksekseni Jumala vastasi huutooni. Hän johdatti ihmeellisellä tavalla luokseni erään ihmisen, joka tarjosi minulle ja koirilleni väliaikaisen kodin. Näin Jumala näytti konkreettisesti, kuinka paljon minua rakastaa. Jumala nosti minut arvottomuudesta omaksi lapsekseen ja antoi minulle enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää. Hän ei ottanut kipujani heti pois, mutta antoi ihmisen, jonka kanssa sain käydä niitä läpi. En tiedä miten minun olisi käynyt ilman tuota viimeistä avunhuutoa, mutta en välitä tietääkään. Yksin Jumalan armosta ja rakkaudesta saan elää tätä päivää, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Palasin tauon jälkeen myös terapiaan ja aloin parantua vauhdilla. Ihmeellisten oivallusten avulla sain solmut auki.
Jumala on parantanut rikkinäisen sydämeni. Hän näytti minulle, etten ole yksin ja että olen mittaamattoman arvokas. On ollut vaikea uskoa sitä todeksi, koska niin kauan olen pitänyt itseäni täysin mitättömänä ja arvottomana. Olin mielestäni ansainnut kaikki ne pahat asiat, joita elämässäni oli ollut. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että kaikki ne maahan lyövät ajatukset itsestäni ovat olleet vihollisen valheita, jotka olen uskonut.
On lohduttavaa tietää, että on olemassa joku, joka tietää kaiken ja tuntee meidät paremmin kuin kukaan muu. Jumala on näyttänyt minulle, että hän on Isä, joka ei koskaan hylkää, ei koskaan satuta, on aina lähellä ja rakastaa ilman ehtoja.
Vähän aikaa sitten menetin myös äitini. Olen saanut kokea Jumalan uskollisuutta ja huolenpitoa näinäkin vaikeina aikoina. Olen oppinut, ettei mikään asia tai teko ole niin suuri, etteikö Jumala voisi auttaa siitä eteenpäin. Haluan olla Jumalan elävä esimerkki siitä, ettei koskaan kannata luovuttaa. Jeesuksen ristissä on kaikki syyt, miksi kannattaa uskoa ja luottaa. Hänestä minäkin löysin syyn elää.
Olin 25-vuotiaana melko jumalaton mies, ammatiltani metsuri. Olin naimisissa ja meillä oli kaksi poikaa. Elämä oli tuskallista monesta syystä. Ahdingossani suunnittelin jopa itseni ampumista. Otin seinältä kaksipiippuisen haulikon, laitoin panokset piippuun ja menin komeroon. Vaimo huomasi aikeeni, tuli perässäni, puheli minulle hiljaa, ja niin teko jäi tekemättä.
Näihin aikoihin tunsin Jumalan kutsuvan voimakkaasti. Olimme muuttaneet Korpilahdelle ja elämä oli vaikeaa sekä henkisesti että taloudellisesti. Savotassa viereisellä palstalla oli uskovainen mies, Paavo Kaura-aho. Kävin muutaman kerran hänen palstallaan ja toivoin, että hän puhuisi minulle. Aluksi hän ei puhunut mitään, mutta sitten erään kerran hän kertoi, kuinka Jeesus oli pelastanut hänet.
Jumalan puhuttelu jatkui kohdallani. Sanoin eräänä päivänä: ”Tule Jeesus elämääni!” Siinä samassa Jeesus ilmestyi eteeni noin kymmenen metrin päähän. Näin hänet aivan selvästi. Hänellä oli yllään pitkä valkoinen viitta. Hänestä säteili sellainen pyhyys, jota ei voi ihmisen sanoin kuvailla. En uskaltanut katsoa häneen vaan käänsin katseeni alas maahan ja suljin silmäni peloissani. Lopulta uskalsin katsoa eteeni, mutta en nähnyt mitään. Ilmestyksen seurauksena vapisin kolme vuorokautta.
Mietin asiaa muutaman päivän, että mitä se mahtoi tarkoittaa. Kun sitten tulimme palstalle Paavon kanssa samaa polkua, kerroin hänelle tämän kokemukseni. Hän sanoi: ”Jumala kutsuu sinua pelastukseen, tee siksi parannus elämässäsi.” En tiennyt, mitä parannus tarkoitti. Pyysin, että hän rukoilisi puolestani ennen kuin lähtisi palstalleen. Muistan, että hän otti hatun päästään, laittoi sen kainaloonsa ja rukoili lyhyesti. Sitten menimme palstoillemme.
Vielä samana päivänä Paavo tuli palstalleni mukanaan eräs sananjulistaja. Mies kertoi Jeesuksesta ja kehotti sitten, että polvistutaan rukoukseen pölkyn viereen. Se tuntui vaikealta. Hän rukoili ja kehotti minuakin rukoilemaan perässään. Tein niin ja lopuksi sanoin: ”Herra Jeesus, antaisitko anteeksi, sillä olen rikkonut kaikki sinun käskysi.”
Kun siitä nousin, tunsin, että olin saanut kaikki syntini anteeksi ja olin siirtynyt kuolemasta elämään. Ajattelin: ”Tulispa nyt pomo paikalle, niin kyllä kertoisin, mitä minulle on tapahtunut.” Illan tultua lähdin polkua pitkin kotiin. Minulla oli sellainen varmuus, että olin saanut uskon Jeesukseen. Olin valmis vaikka kuolemaan uskoni tähden. Tein siinä kävellessä sopimuksen Jumalan kanssa ja sanoin: ”En nyt ymmärrä paljoakaan tästä uskon tiestä, mutta kaiken, minkä opetat, otan vastaan.” Tämä sopimus on voimassa vielä tänäänkin. Olen kulkenut tätä tietä jo 52 vuoden ajan. Meitä on siunattu myös neljällä tyttärellä. Yhä edelleen haluan turvata Jumalan armoon.
Vartuin työläiskorttelissa, jossa oli paljon päihteiden käyttöä, väkivaltaa, aggressiivisuutta ja rajattomuutta. Viina vei minutkin mennessään.
Korttelimme kaveriporukkaa yhdistivät vaietut salaisuudet ja häpeä: perheväkivalta, varastelu ja valehtelu. Kaveripiiri jengiytyi. Porukkahenki oli vahva, kun kaikilla oli vähän paha olla. Turvauduin jengiin, koska vanhemmillani ei ison perheen huoltajina riittänyt minulle aikaa. Koulussa tiedostin eriarvoisuuden: olet köyhemmältä asuinalueelta.
Tupakanpoltto tuntui miehekkäältä, ja aloitin sen jo kymmenvuotiaana. Tupakka rentoutti ja vaikutti huumaavasti. Nikotiiniriippuvuus tuli äkkiä. Ensimmäinen päihdekokeiluni oli 13-vuotiaana. Nousuhumala poisti sisäisen kivun, häpeän ja syyllisyyden – mutta ne palasivat moninkertaisina seuraavana päivänä.
Viina vei mennessään. Elämän arvoni oli, että on sama mitä töitä teet, kunhan saat paljon rahaa, jonka voit käyttää päihteisiin ja viihteeseen. Kroppa vaati suurempia annoksia alkoholia. Tein sekalaisia töitä. Pinnani paloi herkästi, ja lopputili tuli – ja se taas antoi syyn juoda. Työpaikat vaihtuivat. Pääsin reissuhommiin, päivärahakeikoille. Rahaa tuli enemmän kuin kerkesin tuhlata. Menin naimisiin ja saimme kaksi lasta. Olin paljon poissa kotoa. Lapset kärsivät, kun kaikki vapaa-aikani meni juopotteluun.
Kun kukaan ei halunnut enää ottaa alkoholisoitunutta miestä töihin, oli helppo heittäytyä työttömyys- ja sosiaaliturvan varaan. Reilut viisi vuotta join täysipäiväisesti, kuljeskelin ryyppyporukoissa ja pelkäsin krapulaa. Olin pohjalla. Rukoilin Jumalalta apua, mutta juominen ja paha olo jatkuivat. Noin vuoden kuluttua rukoilin taas. Sadattelin Jumalalle, ettei hän vastaa. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että pyysin vaimoa viemään minut hoitoon.
Aloin rukoilla salaa Isä meidän -rukousta, kun huomasin, että sillä oli vaikutusta. Raitistumiseni takia juomakaverit ottivat etäisyyttä ja vaimokin sanoi, etten ole entiselläni. Kun laitoin korkin kiinni, päälle vyöryivät elämän kriisit: avioero, talouskriisit, terveyskriisit sekä lasten ja omat kriisit. Perhe, suku ja yhteiskunta hylkäsivät. Kyselin, miksi Jumala rankaisee minua näin. En kuitenkaan uskaltanut lähteä juomaan. Säilytin salaisen yhteyteni Jumalaan, mutten kertonut siitä kenellekään.
Kuutisen vuotta elin kuin sumussa. Sisäinen tuska oli valtava. Kaverini oli tullut uskoon ja raitistunut, joten käännyin hänen puoleensa. Seurakunnan teetuvassa puolestani rukoiltiin ja syntini julistettiin anteeksi. Tuntui siltä kuin vihan, katkeruuden ja pahan olon mylly olisi pysäytetty sisälläni. Itkin koko viikonlopun uskovan ystäväperheen luona. Jäävuoret sisälläni alkoivat sulaa.
Sain syntini anteeksi sekunnin tuhannesosassa, mutta menneisyyttäni Jumala ei nollannut. Kolme vuotta käsittelin elämäni traumoja ja kipeitä kokemuksia kristityn terapeutin tuella.
Aloitin iltaopiskelun. Kymmenen vuoden työttömyys katkesi, kun pääsin hautausmaalle kesätöihin. Aloin nähdä valoa tunnelin päässä. Opiskelin suntioksi. Toimin ensin haudankaivajana ja siirryin sitten kirkon suntioksi.
Jumala on valmistanut menneisyyteni materiaalista työkalun. Olen kertonut tarinaani vertaistukiryhmissä ja kokemusasiantuntijana oppilaitoksissa.
Äidin ja muiden esirukouksilla on varmasti ollut merkittävä vaikutus elämäni muutokseen. Ilman Vapahtajaa, joka nollaa syntini, ei mikään hengellisyys kanna. Anteeksiantamus ja toipuminen ovat silkkaa Jumalan armoa ja rakkautta.
Syvä häpeän tunne sai minusta otteen ja muodostui osaksi identiteettiäni jo nuorena. Hoitamatta jääneet sodan kivut olivat jättäneet jälkensä isääni tehden hänestä kovan kasvattajan. ”Se ei ollut kipeeks vaan häpeeks”, sanoi isäni kotona luunappeja antaessaan.
Koulussa luokkajako leimasi minut huonoksi, sillä olin kylän köyhimmästä perheestä. Minua halveksittiin. Koulukaverini haukkuivat minua juutalaiseksi, sillä adventisteina vietimme sapattia. En pärjännyt hyvin koulussa, enkä saanut tukea opettajaltanikaan – päinvastoin alaspainavat kommentit heikensivät entisestään huonoa itsetuntoani. Sen jälkeen koko elämäni on ollut rippeiden kasaamista.
Äitini tuli uskoon, kun olin pieni. Hän näytti esimerkin kristittynä elämisestä ja vahvasta uskosta. Kun kulkureita kiersi pula-aikana etsimässä majapaikkaa, niin ihmiset tiesivät, että Pappisille kaikki olivat tervetulleita. Vaikka olimme hyvin köyhiä, äidin usko ilmeni hänen sanoissaan ”ruoka ei talosta antamalla lopu”. Äitini lempeys ja lähimmäisenrakkaus vaikuttivat radikaalisti koko perheeni tulevaisuuteen. 15-vuotiaana päätin seurata hänen esimerkkiään ja tulin myös itse uskoon.
Heikkoon koulumenestykseeni nähden pidän merkittävänä myöhempiä opintojani. Opiskelin karjataloutta 1970-luvulla ja kävin aikuisiällä lukion loppuun. Myöhemmin opiskelin vielä tuotekehitysinsinööriksi. Olen ihan pienestä pitäen ollut utelias ja halunnut tietää erilaisten koneiden ja laitteiden toiminnasta ja rakennella milloin mitäkin. Kerran tein mekaanisen puupyssyn ja erehdyin viemään sen kouluun. Jälki-istuntoahan siitä seurasi.
90-luvun loppupuolella olin tilanteessa, jossa tein kovasti töitä erään keksintöni myötä perustetussa yrityksessä. Liikeideassa oli potentiaalia, mutta meillä oli yritysjohdon kesken erilainen käsitys seuraavista siirroista. Valtava työmääräni, nopeaan kasvuun liittyvät riskit sekä lopulta luottamuspula yritysjohdon kanssa johtivat loppuunpalamiseeni. Sain vatsahaavan ja aloin kärsiä unettomuudesta. Vaikka menin nukkumaan kuinka väsyneenä tahansa, niin sama masentava filmi lähti välittömästi pyörimään silmissäni.
Masennuin niin vakavasti, että haudoin itsemurhaa. Kävin masentuneenakin kirkossa, mutta en jaksanut enää rukoilla. Mieleni oli jo hautausmaalla, jota ohi mennessäni aina silmäilin. En ymmärtänyt tarvitsevani apua, ennen kuin eräällä sairaalakäynnillä hoitaja näki tilanteeni ja ymmärsi ehdottaa sopivaa hoitoa. Pelkäsin, että joku näkee, kun menin ensimmäistä kertaa mielenterveystoimistoon.
Kävin terapiassa viisi vuotta ja sain avun loppuunpalamiseeni. Nykyään olen kokemuksistani avoin ja rohkaisen muitakin pitämään matalaa kynnystä avun hakemisessa. Olen mukana seurakuntien yhteisessä sururyhmätyössä. Masennus- ja terapiakokemukset ovat antaneet minulle työkalupakin muiden auttamiseen ja tehneet minusta hyvän kuuntelijan.
Nykyään kehitän vihreän energian tuotteita ja teen tuotekehitystä eri yrityksille. Olen saanut Luojalta kyvyn nähdä kehitettävän laitteen jo etukäteen ja usein yöllä nukkuessani aivot prosessoivat ongelman niin, että tuote on aamulla valmis. Olen kehittänyt monen eri alan tuotteita. Joskus tulee vaikea tilanne eteen. Silloin voin kääntyä pyytämään Jumalalta apua, ja se antaa turvallisen tunteen. Haluan käyttää talenttiani yhteiskunnan ja ympäristön hyväksi. Uskon, että Jumala haluaa olla mukana kaikessa, mitä teemme. Olen hyvin kiitollinen hänen rakkaudestaan, anteeksiantamuksestaan ja huolenpidostaan elämässäni.
Matti ja Suvi Kuusisaari, yrittäjä ja kotiäiti, Lapua
Meillä molemmilla oli tapana lukea iltarukous nukkumaan mennessä. Lisäksi Suvi oli mukana seurakunnan lauluryhmässä. Usko ei kuitenkaan näkynyt henkilökohtaisena suhteena tai tarpeena tehdä parannusta. Kiroilu, alkoholi ja juhliminen olivat asioita, joita ei ollut tarpeen kyseenalaistaa.
Matti: Tutustuimme vuonna 2004, kun olin 18-vuotias ja Suvi 16-vuotias. Vuonna 2010 menimme naimisiin. Yksi meitä yhdistävä asia oli kotoa saatu vahva arvokasvatus.
Suvi: Huomasimme jo seurustellessamme, että keskustelut kääntyivät joskus hengellisiin asioihin.
Matti: Jos joku olisi kysynyt minulta kadulla, olenko uskovainen, niin olisin vastannut kyllä. Jos minulta olisi sen sijaan kysytty, onko Jeesus elämäni Herra, niin olisin joutunut sanomaan ei.
Suvi: Aloimme pyytää iltarukouksessa Jumalaa vahvistamaan uskoamme tietämättä, mitä se tarkoittaa. Emme tienneet vielä tässä vaiheessa, että ihminen tarvitsee henkilökohtaisen suhteen Jeesukseen. Kukaan ei ollut kertonut parannuksen tekemisestä tai uudestisyntymisestä. Ajattelimme, että riittää, kun on hyvä ihminen. Lauantaina voi ryypätä ja sunnuntaina käydä ehtoollisella.
Matti: Jos olisin kuullut evankeliumin, että olen menossa helvettiin, mutta pelastun uskomalla Jeesukseen ja hänen sovitustyöhönsä, olisin varmastikin tullut jo aiemmin uskoon.
Opintojen jälkeen aloitin työt metallialan yrityksessä. Työkaverit puhuivat keskenään uskonasioista. Kokoonpanolinjalla kuullut keskustelut puhuttelivat. Menin kysymään esimieheltäni, että kuinka nämä uskonasiat nyt oikein menevät. Murruin täysin. Koin, että seisoin veitsen terällä ja minun piti valita joko pimeys tai valkeus. Esimieheni näki, mistä oli kyse, ja kysyi, haluanko antaa elämäni Jeesukselle. Minulla oli selkeä tunne, että valinta oli tehtävä. Vastasin myöntävästi.
Suvi: En ymmärtänyt Matin tarvetta tulla uskoon. Eikö me jo oltu uskossa? Matti kysyi minulta, mitä minä ajattelen Jeesuksesta. Vastasin, että jos joku päätös pitää tehdä, niin kyllä minä sitten uskon. Sydämessä ei kuitenkaan tapahtunut muutosta. Seurakunnassa käynti oli vastenmielistä ja uusi tilanne kiusasi. Olin vihainen Matin esimiehelle muuttuneesta elämäntilanteestamme.
Myöhemmin syksyllä Matti oli menossa kasteelle perheleirillä. Päätin, että mennään nyt mukana, vaikka järki vastustikin. Siellä minulle tapahtui jotain yliluonnollista: kiukku ja viha hävisivät. Jumala otti ne pois ja antoi tilalle rauhan ja ilon. Myös kiroileminen jäi. Se oli ollut luonnollinen osa puhettani, kotoa opittu tapa, tehokeino, jolla puhetta täydennettiin.
Aloimme rukoilla yhdessä ja lukea Raamattua. Usko alkoi avautua aivan uudella tavalla.
Matti: Silmät ovat avautuneet näkemään maailmaa Raamatun valossa. Jumala on vapauttanut minut muun muassa pornoriippuvuudesta. Usko antaa elämään rauhan ja auttaa olemaan murehtimatta liikaa tulevasta.
Suvi: Kaikki asiat voi viedä rukouksessa Jumalalle. Hän antaa voiman ja toivon selvitä erilaisista haasteista. Hän myös johdattaa asiat aina parhain päin. Olen saanut kokea, miten itsetuntoni on tervehtynyt ja olen saanut rohkeuden esiintyä.
Matti: Jumalan suuruutta olemme päässeet todistamaan myös käytännössä. Johdatus yritysrahoituksessa, suuren mittakaavan Jeesus-tapahtuman järjestyminen ja Jeesus-bussi ovat olleet rukousvastauksia siihen näkyyn, joka meillä on: Kertoa evankeliumia niin näkyvästi ja ymmärrettävällä tavalla, että jokainen voi ottaa siihen kantaa.
Kaikki vaikutti menevän hyvin elämässäni. Löysimme vaimoni kanssa toisemme nuorina aikuisina. Perheen perustamisen aikoina olin töissä muurarina ja laatoittajana suurilla rakennustoimistoilla.
Perustin oman firman vuonna 1982. Yritys lähti hyvin käyntiin ja kasvoi hyvää vauhtia. Bisneselämään kuuluu – suhdetoiminnan nimissä – paljon tapaamisia ja juhlimistakin. Pyörin niissä mukana. Tunsin kuitenkin ajoittain sisimmässäni, ettei kaikki ole aivan oikein. Aloin väsyä. Päätin myydä yritykseni, ja kaupat syntyivätkin vuonna 1992. Olin aivan poikki.
Pidin viiden kuukauden burn out -loman. Sitten lähdin taas töihin intoa puhkuen. Voimat riittivät viikoksi. Olin tyytymätön. Puoli vuotta firmani myynnin jälkeen ostin sen takaisin.
Monet houkutukset vetivät minua puoleensa. Vapaa-aikoinani keikkailin; soittelin ja laulelin kun vain joku hoksasi pyytää. Kävin edelleen myös kotiseurakuntani tilaisuuksissa kitarani kanssa, mutta ainakin vaimoni tiesi, ettei sydämeni ollut mukana niissä lauluissa.
Firmallani oli kolme vuotta töitä Moskovassa ja Pietarissa. Lähes viikoittain matkustin itänaapuriin. Nuo vuodet olivat raskaita. Kova kuori peitti todellisuuden. 2005 vaiheilla taloudelliset vaikeudet lisäsivät paineitani. Alkoi tulla luottotappioitakin. Mentiin kuitenkin eteenpäin, koska töitä oli paljon ja raha kiersi.
Ymmärsin vuoden 2007 aikana, että Jumala kutsui minua takaisin lähelleen. Olin vähitellen kääntänyt hänelle selkäni. En elänyt Raamatussa kuvatuilla ”vihreillä niityillä”, vaan raahustin kivikkoisilla pientareilla.
Veljeni on Jumalan mies. En ollut kertonut hänelle elämäni mutkista. Kuitenkin hän varoitti minua monet kerrat. En halunnut kuulla totuutta ja karttelin hänen puheluitaan.
Verottajan lappu saapui vuonna 2008. Se johti siihen, että edessä oli konkurssi-istunto. Maailmani romahti. Kerroin vaimolleni elämäni olevan nyt varsinaisessa pattitilanteessa. Vaimoni pyynnöstä äitini ja muutamat ystävämme sopivat rukouksesta puolestani. ”Jumala, puutu yliluonnollisella tavalla Masan elämään”, he anoivat.
Menin yksikseni mökillemme. Veljeltäni tuli kehotus: ”Valitse seurakunnastasi kolme luotettavaa ystävää ja kerro heille omat ja firmasi asiat. Sitten Jumala voi ja alkaa toimia! Toimi nopeasti, paluuta ei ole!” Sovimme tapaamisen noiden kolmen ystävän kanssa seuraavaksi päiväksi. Kerroin heille koruttoman totuuden. Puolestani rukoiltiin. Jeesus antoi syntini anteeksi.
Jumala antoi minulle voiman ja viisauden selvitellä asioitani verottajan ja ihmisten kanssa. Toive yrityssaneerauksesta tuntui mahdottomalta, koska oli vaikea tilanne ja vähän aikaa. Käräjäoikeus otti kuitenkin ihmeekseni vastaan yrityssaneerausanomuksen. Jo määrätty konkurssi-istunto oli myös peruttu verottajan toimesta.
Elämänmuutos on totta tänäänkin. Koko elämäni on muuttunut. Yrityksenikin toimii edelleen. Nyt olen sama mies arkena työssä ja pyhänä kirkossa. Ei ole enää erikseen kirkkotakkia ja arjen roolivaatteita. Naamiot ovat pudonneet. Pyydän Jumalalta aina aamuisin: ”Ohjaathan elämääni tänäänkin, että voin elää tahtosi mukaan ja kertoa toisillekin suurista teoistasi arjen keskellä.”
Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.
Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.
Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.
Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.
18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.
Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.
Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.
Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.
Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.
Markku ”Kure” Tuppurainen, kadulta kaupunginvaltuustoon, Seinäjoki
Alle 25-vuotiaana olin viettänyt jo seitsemän vuotta vankilassa. Kovuus ja kylmyys täyttivät sisimpäni. Elin rikos- ja väkivaltakierteessä. Minulla ei ollut mitään tulevaisuutta. Tiesin sen itsekin.
En tuntenut oikeaa isääni koskaan. Äitini meni uusiin naimisiin ollessani seitsemänvuotias. Isäpuoleni ja äitini alkoivat käyttää alkoholia yhä enemmän. Isäpuoleni oli erittäin ankara ja aggressiivinen ihminen. Jouduin jo varhain näkemään väkivaltaa, kun hän löi äitiäni. Kokemukseni synnyttivät minussa pelkoa ja häpeää.
Menetin äitini ollessani 15-vuotias. Isäpuoleni herätti minut eräänä aamuna ja sanoi, että äiti on kuollut. Pian tämän jälkeen lähdin kotoa pois. Ajauduin kadulle ja aloin käyttää yhä enemmän päihteitä. Omaksuin myös vääriä malleja. En sietänyt ketään, joka yritti sanella minulle mitä tehdä. Nousin kapinaan kaikkia auktoriteetteja vastaan.
Ryöstöt ja poliisin pahoinpitely veivät minut vankilaan. Pakenin, mutta jäin kiinni sekoillessani lääke- ja alkoholihuuruissa. Kun poliisiauto kaarsi takaisin vankilaan, tiesin, että joutuisin kuukausiksi eristyksiin. Sisälläni velloi kapina. Päätin näyttää. Otin sekaisin erilaisia pillereitä, joita kaverini olivat lähettäneet selliini. Sen jälkeen sytytin sellini palamaan. Lopuksi vedin lampun alas katosta ja viilsin rikkoutuneilla lasinsirpaleilla kurkkuni auki kummaltakin puolelta. En uskonut, että elämäni voisi muuttua enää koskaan paremmaksi.
Herätessäni olin sairaalassa raudoissa. Minulle oli tehty vatsahuuhtelu. Huoneeseen astui nuori sairaanhoitaja, joka puhkesi itkuun. Hän kysyi, miksi minä nuori kaveri tuhoan jotain niin arvokasta kuin oman elämäni. Hänen sanansa pysäyttivät. Tajusin, että tuo tyttö näki minussa muutakin kuin sen, mitä olin ulkonaisesti. Mietin, että tässäkö minun elämäni todella on.
Myöhemmin vankilan kirkkoon tuli vierailulle ryhmä rippikoulunuoria Helsingistä. Eräs tyttö kertoi siitä, miten hän oli löytänyt uskon Jeesukseen. Tytön rohkeus ja aitous vaikuttivat minuun. Uskoon tullut ystäväni tuli myös kertomaan meille vangeille elämästään. Näin, että hän oli todella muuttunut. Kun hän kysyi meiltä, kuka haluaa kokea samanlaisen muutoksen, nostin käteni ylös. Sitten hän käski tulla eteen. Olin kauhuissani, että nyt kaikki kaverini näkevät. Mutta nousin ja kävelin takarivistä eteen kaikkien ystävieni ohitse. Samalla tunsin käveleväni heidän mielipiteidensä ja omien pelkojeni ohi. Edessä piti vielä polvistua. Viimeisetkin rippeet vuosien aikana rakentamastani asemasta kaatuivat. Rukoilija laittoi käden olkapäilleni ja sanoi: “Jumala, muuta tämän nuoren pojan sydän.” Näin tapahtuikin. Sydämeni muutos alkoi säteillä hiljalleen sisältä ulospäin.
Jumala antoi minulle voimia järjestää kesken jääneet asiani. Suoritin vankilassa peruskoulun loppuun. Tunnustin nekin rikokset, joista en ollut jäänyt kiinni, ja pyysin anteeksi niiltä, joita olin loukannut. Yhteiskuntaan sopeutumisessani auttoi turvaverkko, joka alkoi muodostua jo vankilassa. Kirjeystävyyden kautta löysin vaimoni.
Kun vapauduin, Iisalmen seurakunta pyysi minut työntekijäharjoittelijakseen. Olen toiminut pastorina nyt jo vuosia ja päässyt vaikuttamaan yhteiskunnallisestikin. En olisi ikinä uskonut, että voisin vielä joskus nousta luennoimaan kouluihin ja istumaan kaupunginhallituksessa.
Yksi oikea valinta 30 vuotta sitten muutti elämäni suunnan. Ei vain minun, vaan myös lasteni ja lastenlasteni elämän. Käsilläni, joilla tein aiemmin pahaa, olen saanut nyt siunata ja tehdä hyvää. Haluan tehdä niin loppuelämäni.
Se alkoi ihan ensimmäisestä koulupäivästä yläkoulussa. Uudet oppilaat tuotiin kyliltä keskustan kouluun ja tietty porukka alkoi oikein systemaattisesti kiusata meitä ”maalaismöllejä”. Jouduimme päivittäin tuomaan rahaa ja makeisia heille tai muuten ei hyvää seurannut, joutui mukiloiduksi. Vanhanaikaisella parsinneulalla pisteltiin selkään, pakaroihin ja käsivarsiin ”rokotteita” välitunneilla. Onneksi kenellekään ei tullut siitä vakavia vaurioita, selkärangan tökkimisestä olisi joku voinut vaikka halvaantua. Saimme myös säännöllisesti polttomerkit – kädet poltettiin päältä tulitikuilla rakkuloille tai hiiltymille asti. ”Mölleille” myös syötettiin väkisin kiviä ja ruohoa. Koulupäivän päätteeksi pysäkillä hakattiin aina niin kauan, että itku tuli. Koko ajan uhkailtiin, että jos kenellekään kerrotte, niin silloin lähtee henki.
Joulun alla äitini tuli käymään mummolaan, missä olin koko ikäni asunut, ja siinä sitten aloin lopulta kertoa hänelle ja mummulle kaikkea tätä. Mittani oli niin täysi, etten enää välittänyt vaikka kuolisin. Ronski äitini kirota päräytti ja totesi, että tämä loppuu nyt tähän, eihän ihmistä noin voi kohdella! Hän kirjoitti koulutoimenjohtajalle, ja joululoman jälkeen alkoikin tapahtua.
Opettajien ensimmäinen reaktio koulussa oli se, ettei tällainen voi olla totta. Minä jouduin useampaan kertaan opettajakokoukseen ja myös näyttämään, miten mustelmilla ja arvilla kehoni oli. Toiset kiusatut kutsuttiin myös kuultavaksi. Annoimme rehtorille kaikkien kiusaajien nimet ja he joutuivat yksitellen koulutoimenjohtajan toimistoon. Hän antoi Suomen ensimmäisen lähestymiskiellon noille pojille ja piti sellaisen puhuttelun, että keneenkään ei sen koommin kajottu, vaikka huutelemista vielä olikin.
Olin ihan vauvasta saakka elänyt mummun kanssa. Kun hän tuli niin sairaaksi, ettei enää noussut vuoteesta, jouduin pelkäämään toisella tavalla. Ajattelin, että jään aivan yksin ja kiipesin pihakivelle rukoilemaan – niin kuin ala-koulun opettaja oli kehottanut tekemään vaikeassa tilanteessa. Mielessäni pyysin, että jos Jumala kuulee minua, niin mummu voisi vielä tulla terveeksi, että saamme jatkaa elämää yhdessä. Illalla mummun vointi koheni ja hän jaksoi nousta sängystä. Seuraavana päivänä lääkärissä todettiin hemoglobiinin olevan vain 54 ja mummu sai lääkityksen mukaan kotiin, kun ei suostunut jäämään sairaalaan. Rukoukseeni oli vastattu ja me saimme lisää yhteisiä antoisia vuosia.
Vähän tämän jälkeen kirkkoherra pyysi minut mukaan seurakuntanuoriin. Minä olin rukouksessani lähestynyt Jumalaa ja näin hän sitten lähestyi minua. Nuortenilloissa kuluivat syyskuukaudet uskonasioita oppien ja eräässä nuortenillassa sain tunnustaa syntini. Minulle julistettiin synninpäästö Jeesuksen sovitustyön tähden ja sain lähteä taivastielle. Ilolla ja innolla osallistuin seurakunnan toimintaan ja elämälleni tuli tarkoitus. Sain myös antaa anteeksi koulukiusaajilleni jo silloin, ettei ole tarvinnut kärvennellä katkeruudessa.
Vuodet ovat kuluneet, mutta samalla taivastiellä sitä ollaan. Matkalla on löytynyt puoliso, jonka kanssa on perustettu perhe, ja ammattejakin minulla on ollut monia erilaisia ja mielenkiintoisia. Eräs haaveeni on toteutunut aivan viime vuosina; teen seurakuntatyötä pastorina. Minulla on mahdollisuus olla jakamassa ilosanomaa Jeesuksesta, joka pelastaa ja vapauttaa jokaisen ihmisen, joka hänen puoleensa kääntyy.
Lapsuuden kotini oli Lontoossa, joka on monien kulttuurien näköalapaikka. Monet etniset kulttuurit tulivat minulle tutuiksi. Muuttaessamme takaisin Suomeen olin päälle kymmenvuotias. Itse koin olevani suomalainen Englannissa, mutta Suomessa olin melkein englantilainen. Tästä syntyi tietynlainen juurettomuus. Olin kiinnostunut filosofiasta jo teini-ikäisenä. Pohdin ja tutkin olemassaolon mysteereitä. Nietzchen ja Dostojevskin teokset olivat suosikkejani. Aikuisuuden kynnyksellä oman identiteetin löytäminen ja yhteiskuntaan sijoittuminen ammatinvalintoineen johti yhä syvenevään kriisiin ja koin elämän hyvin ahdistavana.
Parikymppisenä etsin aktiivisesti vastauksia elämän tarkoitukseen. Opiskellessani Turussa näin lehdessä ilmoituksen joogakurssista. Siellä opetettiin elämänhallintaa, meditointia ja mielen rauhoittamista hengitysharjoituksilla. Harjoitin niitä ahkerasti ja pian joogasta ja meditaatiosta tuli minulle elämäntapa. Se tuntui auttavan mielen rauhoittajana. Samalla avautui new age -maailma monine variaatioineen. Kun joogaa harjoittaa, seuraa hindulaisuuden perinteitä, vaikka itse ei ajattele sitä ”uskonnollisena”. Tutustuin myös läheisesti toisiin uskontoihin, jolloin ajattelin new agen hengessä, että Jumala löytyy kaikista henkisistä traditioista. Zen-buddhalainen tekemättömyys istumisineen, intiaanien puhdistusrituaalit, muslimien kanssa rukoilu ja ruuanlaitto hare krishna -tyyliin tulivat tutuiksi. Aloin myös vähitellen kouluttautua joogaohjaajaksi.
Moraalista selkärankaa minulta puuttui kuitenkin niin, että elin eräänä kesänä kaksoiselämää seurustellen kahden naisen kanssa samanaikaisesti. Kun totuus lopulta paljastui, tilanne kärjistyi ja valheellinen ja itsekeskeinen elämäntapani kääntyi minua vastaan. Paha olo oli todella sietämätön, enkä tiennyt muuta ratkaisua kuin mennä seurakuntaan, jossa olin käynyt muutaman kerran. Olin saanut kristillisen kasvatuksen ja olin joskus miettinyt, etten täysin pois sulje sitä vaihtoehtoa, että Jeesus voisi olla vastaus kaikkeen etsintääni. Menin alttarille pastorin luo ja sanoin, että haluan antaa elämäni Jeesukselle. Lausuin pelastusrukouksen pastorin kanssa, pyysin Jumalalta syntejäni anteeksi ja sanouduin samalla irti joogasta. Tuntui kuin painava möykky olisi poistunut sisältäni ja sietämätön olotila väistyi.
Koska naissuhteeni olivat solmussa, kesti jonkin aikaa ennen kuin tilanne korjaantui. Vaikeuksia on ollut elämässäni edelleen, mutta ei ylitsepääsemättömiä. Avoimuus ja rehellisyys on paras tapa käsitellä asioita, vaikka joskus on vaikea myöntää olevansa väärässä. Uuden elämän lisäksi olen Jumalan lahjana saanut perustaa uskovan vaimon kanssa viisihenkisen perheen ja valmistua uuteen ammattiin. Olemassa olon tarkoitus ei enää askarruta mieltäni. Aikaisemman eksistentiaalisen ahdistuksen sijaan on tullut luottamus Jumalaan ja elämä Hänen rakkaana lapsenaan.
Kasvoin kodissa, jossa elämän perusasiat olivat kohdallaan. Oli hyvät vanhemmat, ehjä perhe ja turvallinen tavallinen koti. Minulta ei puuttunut mitään, mutta itkin silti paljon.
Olin koulukiusattu. Siihen aikaan kiusaamisesta ei juurikaan puhuttu. En kertonut pahasta olosta aina vanhemmillenikaan, sillä en tahtonut heidän ottavan opettajaan yhteyttä. Pelkäsin asian puhumisen vain lisäävän kiusaamista. Silloin, kun oli oikein paha olla, luin Raamattua. Tein sen salaa.
Luin äidin ja isän vihkiraamattua piilossa koulupöytäni alla. Hain sen aina muiden huomaamatta olohuoneen kirjahyllystä. Olin jossakin vaiheessa Raamattua selatessa löytänyt kaksi minulle aivan erityistä paikkaa. Etsin ja luin aina ne molemmat. Korinttilaiskirjeessä kerrottiin, miten rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, miten se kestää kaiken, eikä koskaan katoa. Toinen minulle tärkeä kohta oli Saarnaajan kirjasta. Siinä kerrotaan miten kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Miten on aika syntyä ja aika kuolla, aika itkeä ja aika nauraa, aika heitellä kiviä ja aika kerätä ne. Luin ja itkin, ja sitten taas salaa palautin Raamatun paikalleen kirjahyllyyn.
Kouluaika meni. Usein pahoilla mielin ja itkien. Onneksi elämässäni oli paljon myös iloisia asioita. Ne auttoivat jaksamaan.
Elämä on kuljettanut monien vaiheiden kautta tähän päivään. Muuttojakin on matkan varrella ollut useita. Nykyinen koti Tampereella on elämäni seitsemästoista. Suurin muuttomatka vei minut aikanaan valtameren yli Yhdysvaltoihin. Se matka muutti kaiken, sillä tuolla matkalla löysin sen mitä olin vuosia etsinyt.
Olin etsinyt yhteyttä elävään Jumalaan, mutta olin eksynyt harhapoluille ja takertunut New Age:n pauloihin. Luulin ja uskoin kulkevani kirkkautta kohti, mutta todellisuudessa elin pimeydessä ja kahlasin koko ajan syvempiin vesiin. En vain nähnyt ja ymmärtänyt sitä itse. Valheen verho esti näkemästä totuutta
Olin uskonut valheen ja ottanut kuulemani sanat vastaan totuutena. Arvostin puhujia ja pidin heitä itseäni oppineempina. Koulukiusaamisen jälki näkyi heikkona itsetuntona ja omien ajatusten ja sydämen tuntojen aliarvostamisena.
Olin alkanut uskoa horoskooppeihin, astrologiaan, erilaisiin energialähteisiin… sielunvaellukseen ja jalokiviin. Kannoin kiviä myös taskuissani uskoen saavani niistä tietynlaista voimaa. Olin tutustunut myös monenlaisiin vaihtoehtohoitoihin, kuten esimerkiksi reikiin. Ahmin tietoa kursseilta ja alan kirjallisuudesta. Ja rahaa paloi. Elämäni sanoja olivat energia ja enkelit. Kristallipallopiiri oli latauspaikka, joka veti yhteyteensä magneetin tavoin. Tunsin olevani jotain, sillä samassa piirissä istui muutamia julkisuuden henkilöitä.
Sisimmässäni oli ollut ristiriita siitä lähtien, kun olin kieltäytynyt uskomasta siihen, jonka sydämessäni tunsin turvalliseksi ja oikeaksi. Yhdysvalloissa asuessa (1998) kaikki palautui ennalleen, niin kuin oli ollut lapsena. Yhdessä pienessä hetkessä valhe väistyi totuuden tieltä.
Olin kotona taistelemassa paniikkihäiriön kanssa. Paniikki oli kiusannut minua jo nuoruudessa, mutta se ei ollut rajoittanut elämääni tutussa ympäristössä. Ulkomaille muuton myötä tuttu elämänpiiri oli kadonnut ja paniikkihäiriö paheni. En hallinnut sitä enää. Se hallitsi minua. En pystynyt hoitamaan kunnolla arjen asioita, käymään kaupassa ja kuljettamaan lapsia kouluun, ainakaan ilman omaa eväspussia. Eväät olivat tuolla kodin ja koulun välisellä sadan metrin matkalla tarpeen, sillä en uskonut vapinan ja heikon olon johtuvan pelkästä paniikista. Uskoin verensokeriarvojeni laskevan liian matalaksi. Pelkäsin paniikissa aina kuolevani.
Paniikkikohtaus oli alkanut yöllä, kuten usein aiemminkin. Aikaeron vuoksi jouduin kestämään paniikkia ilman apua useita tunteja. Yö oli tuskallisen pitkä. En enää tarkalleen muista mitä kaikkea tein selvitäkseni aamuun. Tartuin puhelimeen heti, kun kehtasin soittaa Suomeen ”energiaystävilleni”.
Soitin ensin yhdelle ystävälle, mutta en saanut vastausta. Toinenkaan soitto ei tuottanut tulosta. Aloin olla jo epätoivoinen, mutta vielä oli yksi puhelinnumero, jonne saatoin soittaa hädän hetkellä
Hätäpuheluuni vastasi vanha pappa, tuttava, jonka olin kuvitellut kuuluvan samoihin ”valaistuneisiin”, joiden joukkoon itseni laskin. Olin suureksi onnekseni ollut väärässä! Ilpo-setä kuunteli jälleen kerran tuskallisen vuodatukseni, ja sanoi sitten: ”Kuule Marjo”. Ei mitään muuta siinä vaiheessa. Ei ollut tarve. Siinä hetkessä silmieni edestä otettiin pois valheen verhon. Sain siinä hetkessä ymmärtää ja nähdä totuuden.
Näin näyn, jossa oli valkeisiin vaatteisiin pukeutunut turbaanipäinen mieshahmo. Hänet oli esitelty minulle Kristuksena, mutta sitä hän ei ollut. Tuossa puhelimessa vietetyssä taivaallisen kirkkaassa hetkessä tajusin, että olin niellyt valheen ja uskonut sen totuutena, ja palvonut antikristusta, en elävää Jumalaa. Ymmärsin kadottaneeni lapsuuteni uskon ja eläneeni erossa Jeesuksesta ja turvallisesta Taivaan Isästä. Siinä hetkessä tein täyskäännöksen. Valitsin Herrani. Avasin Jeesukselle sydämeni ja astuin taivastielle. Sydämeeni tuli välittömästi rauha, jota en ollut kokenut eksytyksen vuosina.
Tein pesäeron kaikkeen siihen, minkä ymmärsin olevan pimeydestä peräisin. Poltin jokaisen hallussani olleen vieraisiin oppeihin liittyvän kirjan ja heitin kaikki kivet ja muut killuttimet roskiin. En tahtonut olla pimeyden henkivaltojen kanssa enää missään tekemisissä.
Uskoon tultuani selvitin sydäntäni painaneet vanhat riidat ja sotkut ystävien ja läheisten kanssa. Vapauduin omantunnon taakoista sekä kuolemanpelosta. Pystyin myös myöntämään, että minulla oli paniikkihäiriö. Siitä alkoi paraneminen. Jumala hoiti ja paransi ja käytti tuossa prosessissa myös lääkäriä.
Olen kulkenut siunattua taivastietä nyt 24 vuotta. Rukous Jeesuksen nimessä on ollut elämäni ohjenuora ja voimani lähde. Voimaa ja rukouksia on tarvittu. Takana on monenlaisia kokemuksia. Hylätyksi tuleminen, avioero ja yksin pyöritetty arkirumba neljän lapsen kanssa työkuvioitten ohella muun muassa, mutta Herran kanssa niistäkin vuosista on selvitty. Ja paljon on muutakin, kuten meillä jokaisella. Ilman Jeesusta en olisi tässä. Siitä olen aivan varma. On paljon aihetta kiittää. Rinnalla oleva rakas puoliso on yksi suuri kiitosaihe. Ja ihanasti kasvava perhe ja lämmin kotoisa koti. Jumala on hyvä Jumala
Enää en lue Jumalan sanaa salassa muilta. Se on jokapäiväinen ruokani ja voimani lähde. Nappaan rakkaan Raamattuni usein käsilaukkuuni, minne sitten lähdenkään.
Nautin elämästä Vapahtajani kanssa. Se ei toki tarkoita sitä, että elämäni olisi aina helppoa ja kivutonta. Ei todellakaan. Jokaisella on oma ristinsä, ja niin on minullakin. Kivun keskellä, hädässä ja ahdistuksessa saan kuitenkin aina turvata Jumalaan ja huutaa Abba, Isä! Ja Isä kuulee. Psalmi 50:15, ”Jumalan puhelinnumero”, on usein käytössä. Avunpyyntöjä on tullut huudettua Isälle paljon, ja aina Hän on avun antanut.
Jumalan rakkaus on totta ja todellista. Sitä on lähes mahdoton kuvailla, mutta voin vakuuttaa, ettei ole mitään sen suurempaa!
(Jos tahdot tutustua tarinaani tarkemmin, tutustu kirjaani Turva Jumalassa. Linkki kirjaan löytyy kotisivulta www.sanansade.fi)
Istuin työvuorossani Lahden pääterveysaseman avohoidon ajanvarauspisteessä 80-luvun alkupuolella, kun eräs mieshenkilö toi sinne lääkereseptinsä uusintaa varten. Hämmästyin lukiessani miehen nimen ja tuijotin edessäni seisovaa miestä, joka oli biologinen isäni. Sain vaivoin sanotuksi koska resepti on noudettavissa, sitten katsoin mykistyneenä, kun isäni käveli pois. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut noin 35 vuotta.
Kohtaamisesta toivuttuani alkoi sydänalaani pikkuhiljaa nousta sääli isää kohtaan. Kudoin villapaidan ajatellen antavani sen isälle, vaikken tiennyt mistä hänet löytäisin. Lopulta kuitenkin päätin unohtaa isän. Luojalla oli toisenlaiset suunnitelmat
Mitä isällesi kuuluu?
Kymmenisen vuotta isän tapaamisen jälkeen olin puolisoni Ollin kanssa autolla liikkeellä, kun hän aivan yllättäen tokaisi: ”Mennäänkö Kanthin Mattia tapaamaan?” Järkytyin kuulemastani ja vastasin, että ei ainakaan tällä matkalla. Arvelin jo, että asioiden kulkuun olivat puuttuneet nyt ´isommat peukalot´. Seuraavana aamuna varhain sain asiaan vahvistuksen, nimittäin minä heräsin selkeään ohjeistukseen: ”Soita osoitetiedusteluun ja ota selvää, missä isäsi asuu!”
Ymmärsin nyt Jumalan puuttuneen todella asioiden kulkuun ja tahdoin olla kuuliainen. Yksi puhelinsoitto Lahden Maistraatin osoitetiedusteluun, ja isän osoite oli tiedossa. Kahvit tippumaan, kakkua ja pullaa pakasteesta, tykötarvikkeet koriin ja matkaan isää tapaamaan.
Noustessamme Metsäpellontiellä olevan kerrostalon portaita kolmanteen kerrokseen sydämeni oli pakahtua jännityksestä. Pelkäsin, miten isä mahtaa tapaamiseemme suhtautua.
Ovi raottui, ja Olli tiedusteli: ”Haluaks nähdä likkas?” Isän ilme oli paljon puhuva, mutta ovi avautui tupakansavusta siniseen yksiöön, ja me astuimme isän kotiin. Kahvit juotuamme Olli kehotti minua ja isääni seisomaan selät vastakkain. Olli laski kätensä meidän päidemme päälle ja sanoi: ”Olette aivan samanmittaiset.” Silloin ymmärsin, että Jumalan edessä ja silmissä isä ja minä olemme samalla viivalla.
Tapaaminen isän kanssa käynnisti mielenkiintoisen ja pitkäkestoisen prosessin. Tiedostin, kuinka tärkeää on perehtyä omaan henkilökohtaiseen historiaan, samoin kuin myös kansamme ja maammekin lähihistoriaan ja menneisiin tapahtumiin. Ymmärsin, että menneisyyttä ja historiaa en voi muuksi muuttaa, mutta sovintoon menneisyyden kanssa minulla on mahdollista päästä käsittelemällä ylisukupolviset taakkasiirtymät. Kiitollisena olen muistellut mummun ja tädin kertomuksia, jotka liittyivät lapsuuteni aikaisiin tapahtumiin ja omaan historiaani
Vuosia myöhemmin valokuvasin tapahtumapaikkoja sekä haastattelin henkilöitä, jotka tapahtumista jotakin tiesivät. Tahdoin tulla sinuiksi oman sirpaleisen, vaiherikkaan ja traumaattisen menneisyyteni kanssa.
”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” Ps.139:23–24
Juurille
Lapsi näkee ja kuulee, vaikka asioista hänelle ei kerrottaisi. Hän on hyvin herkkä aavistamaan salaisuuksia ja kovin herkkä niiden vaikutuksille kehitysvaiheensakin vuoksi. Lapsi lukee aikuisia, ympäristön ilmapiiriä ja tapahtumia. Erilaiset eleet ja äänenpainot kertovat lapselle, onko kyseessä asia, josta voi puhua vai jota on syytä välttää. Mikäli vanhemmat eivät halua kertoa salaisuutta, joka kuitenkin aiheuttaa vanhemmille paljon henkistä painetta ja tunnestressiä, lapsi aistii tämän paineen ilman tulkitsemisen mahdollisuutta.
Jokaisella meistä on oma ja ainutlaatuinen perheeseen liittyvä tausta ja historia. Tämän lisäksi meillä suomalaisilla on kansakuntana koetut omat yhteiset sota- ja kapinavuodet. Vuosi 1918 oli kansamme historiassa varsin traumaattinen, se merkitsi kansamme kohtalokasta kahtiajakautumista. Kansallisten haavojen vaikutuksia on vähätelty ja huomioitu liian vähän selvitettäessä häpeän lähteitä ja taakkasiirtymiä.
On totta, ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta menneisyyden vaikutuksia on mahdollista muuttaa. Meitä suomalaisia on usean sukupolven ajan kasvatettu ja opetettu ajattelemaan itsestämme usein väärällä tavalla.
Oman elämänhistorian tuntemus vapauttaa myös armahtavaisuuteen, anteeksiantamiseen sydämen tasolla, lähisuhteissa ja suhteessa omaan itseen. Resilienssi, muutosjoustavuus, on tahtoratkaisu, osa rakennemuutoksen hallintaa omaan lähihistoriaan. Tiedostin ongelmat, katsoin totuutta suoraan silmiin ja tein niistä tiliä, minkä jälkeen on ollut mahdollista ojentautua uuteen ja terveempään elämään Jumalan armon varassa.
En olisi koskaan uskonut, että minä, aiemmin itsetuhoinen riidanhaastaja, voisin olla näin eheä.
Olin vilkas ja elämänmyönteinen lapsi. Olin äitihahmo pikkuveljilleni ja halusin isona lastenhoitajaksi. Lapsuuteni oli turvallinen ja huoleton.
10-vuotiaana kaikki muuttui. Vanhempieni yritys ajautui konkurssiin. Viina ja perheväkivalta hiipivät kotiimme. Pari vuotta elämä oli täyttä helvettiä joka viikonloppu. Meillä ravasivat poliisit ja sosiaalityöntekijät, jotka viimein uhkasivat lasten huostaanotolla. Kun viina alkoi hallita arkea, perheemme lakkasi käymästä seurakunnassa. Myös minun lapsenuskoni mureni. Ajattelin, ettei Jumalaa ole olemassakaan, kun antoi perheemme hajota.
Muutin kesäksi turvaan mummolaan. Sillä aikaa vanhempani erosivat. Muutin äidin luo ja aloitin yläkoulun. Lintsasin paljon ja käyttäydyin itsetuhoisesti. Haastoin riitaa ja tappelin toivoen, että minulle kävisi pahasti. Kerran ”pidin hauskaa” roikkumalla auton takalasissa ja putosin liikkuvasta autosta. Olin yltä päältä täynnä asfaltti-ihottumaa, mutta mitään suurempaa ei ihme kyllä käynyt. Kaipasin ihmistä, joka huomaisi pahan oloni ja asettaisi turvalliset rajat. Koulussa numeroni laskivat silmissä. On ihme, että pääsin yläkoulun läpi.
Viikonloput menivät kavereiden kanssa sekoillessa. Bilettämällä sain pään sekaisin, kun en kestänyt ajatuksiani ja tunteitani. Aloin myös viillellä itseäni. Olin porukan johtaja, halusin olla esillä.
Kun täytin 18, kuvioihin tulivat vahvasti baarit – ja masennus. Juomiseni oli holtitonta. Lukemattomat kerrat kävelin baarista kotiin surullisena ja vihaisena. Aamuisin oli hirveä krapula; oksetti ja kadutti, mitä oli tullut tehtyä. Mietin, miksi olen edes syntynyt. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, mitä olin käynyt läpi. Elämä oli tarkoituksetonta. Haudoin itsemurhaa.
Marraskuussa 2012 seurakunnassa järjestettiin nuorten viikonlopputapahtuma. Peruin kaverin kanssa sopimani menon ja lähdin tapahtumaan. Kun siellä tarjottiin mahdollisuutta esirukoukseen, uhosin Jumalalle: ”Tässä mä nyt olen, näyttäydy nyt.” Seuraavana päivänä menin uudestaan – tällä kertaa muuttuneella asenteella: ”Jumala, auta ja pelasta minut, jos vielä kelpaan.” Kävin sisäistä kamppailua. Pelkäsin, mitä tulevaisuus Jeesuksen kanssa toisi. Mietin myös, mitä ystäväni ja lähipiirini ajattelisivat, jos tulisin uskoon. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään menetettävää; joko annan Jumalalle mahdollisuuden tai päätän päiväni. Sanoin mielessäni Jeesukselle kyllä.
Samassa täytyin Pyhällä Hengellä. Oli kuin aallot olisivat menneet lävitseni. Kaaduin maahan ja itkin pitkän aikaa. Yliluonnollinen kokemus ei jättänyt epäilystäkään Jumalan olemassaolosta. Olo oli niin kevyt, että ihmettelin sitä ääneen tädilleni, joka oli tullut tapahtumaan kanssani.
Elämäni muuttui radikaalisti. Jumalan konkreettinen siunaus näkyi opinnoissani. En olisi ikinä uskonut opiskelevani ammattiin, sillä koulu tuntui aina ylitsepääsemättömän raskaalta. Nyt halusin panostaa aloittamiini lastenohjaajaopintoihin. Valmistumisen jälkeen pääsin kuin ihmeen kaupalla opiskelemaan sosionomiksi.
Olen saanut kasvaa upean seurakunnan keskellä, joka kannustaa eteenpäin. Sisäinen eheytymiseni on ollut valtava. Minä, entinen riidanhaastaja, teen vapaaehtoistyötä Vaasan vankilassa. Kerron vangeille uskosta ja eheytymisestä, jonka Jumala voi vaikuttaa, oli ihmisellä takanaan mitä tahansa.
Myös vanhempani ovat uudistuneet uskossaan ja teen nykyään vankilatyötä isäni kanssa.
Olen saanut elämälleni jatkoaikaa. Olen kokenut konkreettisesti Jumalan läsnäolon ja tavannut henkilökohtaisesti Jeesuksen. Olen arvioinut karismaattisista kokemuksista arkisesti ja mielestäni terveellä järjellä. En ole kyseenalaistanut niitä, vaan olen pyrkinyt rehellisesti uskomaan Jumalaan ja antanut niistä kunnian hänelle.
Sairastuin alkuvuodesta 2013 vakavasti. Sairauttani tutkittiin erittäin paljon, mutta syytä ei löytynyt. Kevättalvella löytyi isotooppikuvauksissa kohde, joka vaati suuren useita tunteja kestävän leikkauksen. Diagnoosi paljasti sairauden, joka esiintyy yhdellä ihmisellä miljoonasta. Lopullista syytä sairauteen ei ole vielä pystytty toteamaan. Leikkauksen jälkeen alkoi pitkä 6 kk kestänyt sairaalajakso, jonka aikana Juhannuksen tienoilla kuoleman todennäköisyys oli pitkään läsnä. Lääkärit nostivat kätensä pystyyn, mitään ei ollut tehtävissä. Lähimmäisilleni ko. aika oli raastavaa epätietoisuuden aikaa. Itse en muista tuosta ajasta mitään. Eräänä heinäkuun alun aamuna heräsin, aivan kuin joku olisi napsauttanut sähkökatkaisijasta. Olo oli seesteinen, hoitajat ja lääkärit olivat yllättyneitä. Oli tapahtunut paranemisihme, jota kukaan ei osannut odottaa, eikä lääketieteellisesti selittää. Siitä alkoi hidas, koko ajan kehittyvä toipuminen. Omaisteni, lähimmäisteni ja monien tuntemattomienkin ihmisten esirukoukset oli kuultu. Tiesin koko ajan, että puolestani rukoiltiin paljon ja se antoi uskoa selviytymiseeni. Esirukouksen voima tuli minulle henkilökohtaisesti tutuksi. Puolestani oli rukoiltu ja myöhemmin useat heistä ovat kertoneet saaneensa varmuuden siitä, että paranen. Jumala antoi sairaalahenkilökunnalle viisautta sairauteni hoitoon.
Koin teho-osastolla leikkausten jälkeen ihmeellisen tapahtuman. Seisoin pienehköllä harjanteella. Olin jonkinlaisella raja-alueella. Edessäni kohosi vaalea kaunis läpikuultava seinämä, jonka läpi näkyi liikkuvia olentoja. Silloin tajusin olevani taivaan valtakunnan raja-alueella ja seinämän takana liikkuvat olennot olivat jo taivaan valtakuntaan päässeitä sieluja. Mieleni teki suunnattomasti siirtyä sinne sisäpuolelle. Minulla oli valtavan autuas olo ja se parani koko ajan. Ympärilleni voimistui eräänlainen voimakenttä ja tajusin sen olevan konkreettinen pyhä henki, joka levisi ja peitti minut kokonaan. Pian ilmestyi toinen vielä entistä monin verroin voimakkaampi kenttä, joka oli kuitenkin rajatumpi kuin ensimmäinen. Tajusin, että se oli Jumala. Mieleeni tuli ajatus, ” niinpä tietenkin”, Jumalaa ei ole kukaan nähnyt, mutta Hänen läsnäolonsa voi tuntea. Seisoin siinä jonkun aikaa, mutta en jostakin syystä mennyt seinämän läpi. Sitten siihen ilmestyi ikään kuin oviaukko ja näin jonkun lähestyvän minua. Lähestyvä kohde rupesi saamaan muotoa ja tunnistin sen kii-and-roo -monogrammiksi. Tajusin, että Jeesus lähestyi minua kaikessa pyhyydessään. Tämä Kristus-monogrammi pysähtyi oviaukkoon ja me katselimme toisiamme mutta Jeesus ei kutsunut minua sisälle. Minulle tuli mieleen raamatun sana ”ei kukaan tule Isän kotiin muuten kuin minun kauttani”. Jonkun ajan kuluttua siirryin hieman vastahakoisesti takaisin tänne maailmaan. Tiesin selviävän tästä sairaudesta. Ymmärsin, että se tulee olemaan vaikeaa, pitkäaikaista ja että tulen varmasti käymään vaikean toipumisjakson, jossa kuolemakin tulee olemaan jonkinlaisessa sivuroolissa. Tämä kokemukseni tuntuu kiinnostavan monia lähimmäisiäni ja omaa rukouselämääni se on syventänyt paljon. Jumala tekee ihmeitä vielä tänään.
Sinä iltana tuntui, että taivas putoaa niskaani. Kotona tapahtui jotain, mikä sai äidin itkemään ja murjottavan isän paiskaamaan oven perässään, hänen lähtiessä veturinkuljettajan yövuoroon. Asuimme Riihimäellä.
Koin kodin ilmapiirin tukehduttavan ahdistavaksi. Olin 17-vuotias, nelilapsisen perheen esikoinen. Olin neuvoton. Kuka auttaisi? Mummokin oli kaukana Lappeenrannassa. Varmaan hän tuonakin iltana kyykähti polvilleen vuoteensa ääreen rukoilemaan läheistensä puolesta, kuten hänellä oli tapana.
Tartuin Raamattuun ja selailin sitä umpimähkään. En löytänyt apua pahaan olooni kirjan kuolleilta lehdiltä. Lopulta rukoilin: ”Jumala, jos olet olemassa, auta meitä nyt! Auta, hyvä Jumala, auta! ”Hän auttoi. Painostava tilanne laukesi anteeksipyyntöön ja anteeksiantoon. Jäin odottamaan, mitä Jumala tekisi seuraavaksi.
Muutamat seurakuntamme nuoret kertoivat tulleensa uskoon Nurmijärvellä nuorisopäivillä. Jotenkin ymmärsin, että tätä Jumala tahtoi minultakin. Eräänä iltana sitten rukoilin, että Jeesus tulisi minunkin elämääni. En kokenut mitään humahdusta, eikä ahdistukseni tai huoli perheestä heti hälvennyt, mutta jotain sielussani avautui.
Kuolleelta tuntunut Raamattu alkoi yhtäkkiä elää! Syntyi halu lukea sitä. Hengelliset laulut alkoivat puhutella. Halusin kertoa löydöstäni muillekin. Me nuoret perustimme raamattu- ja rukouspiirin sekä kitarakuoron ja aloimme toimia aktiivisesti seurakunnassa.
Olin vakuuttunut, että Jumala tahtoi minun lähtevän lähetyslääkäriksi. Lyseon jälkeen pyrin Helsingin lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta en päässytkään lääkikseen. Tämä oli minulle kova kolaus, sillä olin kerännyt koulussa stipendejä harva se vuosi. Olin ajatellut, että kyllä ihminen saa mitä haluaa, jos vain tahtoo ja yrittää. En onnistunut omin voimin, eikä Jumala auttanut.
Pettymyksen ja nöyryytyksen kriisissä opin, että Jumala on toisenlainen, kuin mitä minä kuvittelen. En tunne hänestä kuin pienen hippusen, mutta saan uskoa, että Hän, salattu Jumala rakastaa minua ja haluaa parastani, tuntui miltä tuntui. Jumala ikään kuin kysyi minulta: ”Uskallatko uskoa tällaiseen salattuun Jumalaan?” ”Uskallan”, vastasin. ”Tapahtukoon sinun tahtosi elämässäni, Kaikkivaltias, Pyhä Jumala ja Taivaallinen Isä”.
Mahdollisuus opintoihin avautui Saksassa, missä valmistuin lääkäriksi. Jumalan rakkaus on vienyt sitten palvelemaan lähimmäisiä erityisesti alikehittyneisiin maihin, vähän Etiopiaan, mutta pääasiassa Afganistaniin, missä toimin perusterveydenhuollossa erityisesti naisten ja lasten parissa.
Muutos merkitsee minulle elämänikäistä prosessia, mikä koostuu tuollaisista kriiseistä ja taitekohdista, pettymyksistä, ihmissuhdeongelmista, ylivoimaisista haasteista, vaikean sairauden ja uupumisen ajoista, yksinäisyydestä ynnä muusta.
Noissa kipeissä vaiheissa Isä Jumala on kulkenut kanssani. Olen oppinut tuntemaan itseäni sekä hyväksymään itseni ja myös lähimmäiseni sellaisina kuin olemme. Olen oppinut tuntemaan Jumalaa ja luottamaan Häneen ilon ja surun keskellä, vaikeissa ja jopa vaarallisissakin tilanteissa.
Saan opetella elämää Hänen armonsa varassa luottavaisesti päivän kerrallaan. Suostun siihen, että muutosten koulu jatkuu elämäni loppuun saakka. Viimeinen vaihe, kuolema, lähestyy vääjäämättä. Enkä tiedä, milloin ja millainen se tulee olemaan, mutta luotan, että Jeesus, Vapahtaja on vastassa rajan takana.
Olen syntynyt Haukivuorella vuonna 1958. Perheeseeni kuului vanhempani, sisareni ja veljeni. Jo ennen rippikouluikää halusin eroon kaikesta uskoon liittyvästä. Aloin halveksia vanhempiani. Äitini yritti kertoa minulle Jumalasta, mutta sanoin aina: ”Lopeta nuo höpö, höpö jutut!” Joka ilta isä ja äiti polvistuivat rukoilemaan meidän lasten puolesta.
Muutin kotoa Mikkeliin vuonna 1980 ja menin naimisiin. Saimme kaksi poikaa. Elin elämää, jossa poljin Jumalan käskyt jalkoihini. Riensin himojen ja nautintojen virrassa ja olin hyvin itsekeskeinen.
Vuonna 2002 kuolivat sekä vanhempani että kaksi kalakaveriani, joiden kanssa ystävyys oli kestänyt lapsuudestani saakka. Heidän kuolemansa pysäytti minut. Toisen kaverini haudalla koin, että minä olisin voinut aivan yhtä hyvin olla siinä arkussa. Minne olinkaan matkalla?
Jumala alkoi tehdä minussa työtään ja kutsui yhteyteensä. Aloin rukoilla iltaisin. Ravintolat ja alkoholi eivät enää kiinnostaneet minua. Halusin päästä kuulemaan Jumalan sanaa, mutta minulla ei ollut voimia mennä hengellisiin tilaisuuksiin. Rukoilin, että Jumala lähettäisi jonkun uskovan keskustelemaan kanssani. Tuska ja ahdistus kasvoivat sisälläni seitsemän vuotta. Niinä vuosina Pyhä Henki herätti omantuntoni ja opin tuntemaan synnin pahuuden. Sairastuin syöpään ja pelkäsin kuolemaa. Olin aivan loppu. Nukuin öisin vain pari kolme tuntia.
Kerran ambulanssia odotellessa näin näyn. Olin suuren laivan kannella. Edessäni oli valtava köysivyyhti, jota selvitin, mutta se sotkeutui yhä pahemmin. Ymmärsin, että köysivyyhti oli elämäni, jota en pystynyt itse selvittämään.
Lokakuussa 2009 kovan sisäisen kamppailun jälkeen pyysin sielunhoitajaa avuksi. Oli sunnuntai, kun tapasin hänet. Synti painoi sisimmässäni. Itkin tuskaisena ja kerroin elämästäni. Sielunhoitaja rukoili ja oloni hiukan helpottui. Tunsin syyllisyyttä siitä, että synti oli erottanut minut Jumalasta. Ahdistuneena kysyin Jumalalta: ”Olenko niin suuri syntinen, ettei armo kuulu minulle? Kaipasin puhdistusta, rauhaa ja anteeksiantoa. Keskiviikko muutti kaiken. Nukuin koko yön, mitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Oloni oli oudon kevyt ja tuntui siltä, kuin jalat eivät ottaisi maahan. Jeesus oli tullut sydämeeni ja poistanut syyllisyyteni! Ymmärsin, että Jeesus haluaa meidän tulevan hänen luokseen sellaisina kuin olemme: syntisinä, avuttomina ja heikkoina. Saamme tulla hänen jalkojensa juureen katuvina. Hän ottaa syliinsä, parantaa haavat ja puhdistaa kaikesta pahasta. Isän ja äidin rukouksiin oli vastattu!
Jouduin myös kokemaan avioeron tuskat. Jumala kuitenkin johdatti minulle uuden puolison, jonka kanssa avioiduin maaliskuussa 2013 ja muutin Lahden seudulle, Hollolaan. Olen saanut kokea valtavaa Jumalan huolenpitoa annettuani elämäni kokonaan hänen käsiinsä. Haluan nyt kertoa muille Jeesuksesta, joka vapauttaa ahdistuksista ja peloista sekä antaa uuden alun ja iankaikkisen elämän.
