Kurt-Erik Nordin on melkein 30 vuoden ajan ollut Närpiön suurimman yrityksen, Närpiön Puun ja Metallin (NTM), toimitusjohtaja. Yritys toimii 17 maassa, ja sillä on noin 600 työntekijää. Nordin ei kuitenkaan ole aina ollut se rohkea ja iloinen ihminen, joka hän on tänään.
Minulla oli uskova äiti, ja kävin lapsena ahkerasti pyhäkoulua. Nuorena lapsuuden usko jäi kuitenkin yhä enemmän taka-alalle. Ulkonaisesti minulla meni hyvin, mutta elämäni oli päämäärätöntä ja tarkoituksetonta. Muistan, että sunnuntait olivat minulle piinallisia.
Muutos koitti, kun olimme juuri rakentaneet suuren omakotitalon perheelleni, vaimolle ja kolmelle lapselle. Tässäkö oli kaikki, mitä elämällä on tarjottavana, eikö ole mitään enempää? kyselin itseltäni. Kun kysymys elämän tarkoituksesta kävi yhä polttavammaksi, aloin lukea erilaisia filosofeja. He näkivät ongelmat, mutta heillä ei ollut mitään vastauksia. Sitten kysyin itseltäni, miksen voisi lukea myös Raamattua. Varmistin, ettei ketään ollut kotona, ja aloin lukea. Kun luin toista kertaa Johanneksen evankeliumia, palat alkoivat loksahdella paikoilleen. Aloin oivaltaa, että Jeesus on tie, totuus ja elämä – ja maailman Vapahtaja.
Tästä seurasi, että aloin rukoilla. Silloin koin Jumalan kysyvän minulta:
– Uskallatko antaa itsesi minulle kokonaan?
Pelkäsin vastata kyllä. Olinhan yrittäjä, eikä minulla ollut pienintäkään halua lähteä lähetystyöhön Afrikkaan. En halunnut antaa selvää vastausta. Kysymys tuli uudelleen toisen ja kolmannen kerran. Silloin koin, ettei kysymys saanut enää toistua. Minun piti vastata nyt. Silloin sanoin Jumalalle: Saat tehdä minulle mitä tahdot, ylentää tai alentaa.
Silloin ylitseni hulvahti sanoin kuvaamaton ilo ja rauha. Tuntui että olisin pystynyt vaikka kävelemään veden päällä. Kaikki sai merkityksen. Sunnuntait eivät enää hirvittäneet minua. Aloin myös kertoa uskoontulostani työpaikalla.
Silti pelkäsin edelleen lähteä mukaan erilaisiin hankkeisiin. Koin Herran puhuvan minulle, että minun piti lopettaa jatkuva vastustelu. Niinpä päätin, että alankin vastata myöntävästi. Pyysin Jumalalta, ettei niitä tulisi liikaa. Ja hän on auttanut minua niin että se on toiminut.
Menin mukaan järjestöön, joka levittää Raamattuja, ja aloin jakaa Uusia testamentteja kouluissa. Sitten minut vedettiin mukaan kristillisen paikallistelevision työhön.
Luin Johanneksen evankeliumista Jeesuksen sanat: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” Se johti ekumeenisen keskuksen perustamiseen Närpiöön, jotta Jeesuksen rukous toteutuisi näillä seuduilla. Keskuksella on nykyisin yli 500 jäsentä.
Rukoilen päivittäin yrityksen puolesta ja varsinkin suurten päätösten puolesta, joita firmassa tehdään. Esimerkiksi kun uuden teollisuushallin rakentamisen tiellä oli esteitä, aloin rukoilla asian puolesta ja sain nähdä, miten esteet raivattiin pois.
Uskoni ansiosta uskallan satsata. Haluan olla luomassa työpaikkoja ja saada ihmiset viihtymään.
Nimeni on Konstantin. Olen 36-vuotias ja vielä elossa, vaikka lääkärien mukaan minun olisi pitänyt kuolla jo aikoja sitten. Mutta Jumala ei välitä ihmisten ajattelumalleista, Hänellä oli oma suunnitelma elämälleni!
Synnyin tavalliseen perheeseen. Äitini on sairaanhoitaja, isäni on kuorma-auton kuljettaja. Kaikkien mielestä olin kuin enkeli, ainakin siihen asti, kun täytin 13v. Olin hyvin kuuliainen, harrastin balettia ja minua pidettiin esimerkillisenä. Sitten tapahtui iso muutos. Aloin käyttää alkoholia, huumeita ja harrastaa rikollisuutta. 15-vuotiaana sain lääkäreiltä ensimmäisen kuolemantuomioni. Päätin nauttia elämästä jarruttamatta. Samaan aikaan, kun sukulaiseni kävivät juhlimassa syntymäpäiviä, minä kävin ystävieni hautajaisissa. Totuin elämään kuoleman keskellä.
17-vuotiaana jouduin nuorisovankilaan (olen ollut vankilassa 4 kertaa, kolmasosan elämästäni). Ehdin olla 4 kk vapaa, kun jouduin takaisin, nyt rikoksenuusijana aikuisille tarkoitettuun kovien rikollisten vankilaan. Silloin aloin ajatella elämääni. En halunnut kuolla nuorena ja vielä vankilassa! Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin Jumalaa. Kaupunkiin oli perustettu kristillisiä kuntoutuskeskuksia huume- ja alkoholiriippuvaisille ihmisille. Työntekijöinä niissä oli entisiä tuttujani, joiden olin luullut kuolevan pian. Näin silloin, että usko toimi heidän elämässään.
Samana syksynä sain Gideonien Uuden Testamentin, aloin lukea ja rukoilin yksinkertaisilla sanoilla. Henkeni oli syntynyt uudestaan! Kaikki alkoi muuttua, olin iloinen, lopetin tupakoinnin, kiroilemisen ja minusta tuli uusi ihminen. Sitten aloin etsiä uskovia veljiä, mutta ajauduin uskonnolliseen yhteisöön, joka sai minut pettymään uskoviin. Vaikka yritin palata normaaliin elämään työn ja perheen kautta (menin naimisiin, minulla oli kaksi työpaikkaa), se ei auttanut. Samaan aikaan, kun sain kuulla poikani syntymästä, olin joutumassa taas vankilaan rikoksenuusijana viideksi vuodeksi. Vankilassa ollessani vaimoni erosi minusta ja muutti ulkomaille.
Ihmiset ympärilläni olivat kyllästyneet minuun, ja minä itse kaikista eniten. Keräsin rahaa jopa kertomalla ihmisille, että tarvitsen rahaa isän hautajaisiin (isäni oli silloin elossa ja asui eri kaupungissa erottuaan äidistäni). Rakkaudestaan huolimatta äitini kysyi: ”Poikani, milloin sinä kuolet?” Hän oli väsynyt pelkäämään yösoittoja sairaalasta jouduttuani sinne. Olisi helpompaa käydä haudallani itkemässä kuin kärsiä niin paljon takiani. Vanhempi siskonikin lopetti kaikki suhteet kanssani ja kielsi tytärtään pitämästä yhteyttä minuun. Tytär itsekin oli sitä mieltä, että eno on hirviö. Monet muutkin olivat sitä mieltä, myös minä itse, mutta ei Jumala!
Ollessani taas kerran vankilassa liityin vankilan helluntaikirkkoon. Tutustuin tulevaan vaimooni (hän on käynyt vankiloissa kertomassa Jeesuksesta), sain Pyhän Hengen ja uudestaan aloitin elämäni Kristuksessa.
Nyt asun vaimoni kanssa Suomessa ja näemme jatkuvasti Jumalan ihmeitä, Hänen huolenpitoaan, voimaansa, rajatonta ja ehdotonta rakkauttaan. Äitini näki muutoksen elämässäni, meni heti seurakuntaan ja sai uuden elämän siellä. Siskoni ja minä olemme nyt hyvin läheisiä, ja usein hänen tyttärensäkin käy kylässä. Täällä Lahdessakin Jumala on antanut meille uuden, ihmeellisen perheen. Kaiken, mitä minulta on joskus varastettu, Jumala on palauttanut lyhyessä ajassa ja yllin kyllin. Tämä prosessi jatkuu vieläkin elämässäni.
”Interrail-matkalla koettu onnettomuus oli viedä henkeni. Lennettyäni pyörän sarvien yli en aluksi pystynyt puhumaan enkä liikkumaan. Tulin kokonaan nollatuksi. Toipuminen on ollut ihme. Entinen suorituskeskeinen elämä muuttui vammautumisen myötä, mutta olen myös ymmärtänyt, mikä minulle on tärkeintä. Entinen tyhjyys ja kaipaus ovat poissa. Nyt olen onnellinen.”
Kasvoin hyvässä kodissa ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Perheessäni ei puhuttu uskon asioista, mutta minulla oli lapsesta asti jonkinlainen kaipaus sydämessäni. Rippikoulussa kiinnostuin Jeesuksesta. Eräässä rukoushetkessä päätin avata hänelle sydämeni. Leirin jälkeen mikään ei kuitenkaan muuttunut näkyvästi elämässäni. Ihmispelkoni oli liian suuri. Kuuntelin kyllä joskus jumalanpalveluksia radiosta, mutta en uskaltanut lähteä mihinkään seurakunnan toimintaan mukaan. Pidin uskoni salassa, enkä antanut sen kasvaa. Koetin etsiä arvoani suorittamisella. Halusin menestyä hyvin.
Kesällä 1990, 19-vuotiaana, tuli täydellinen pysäytys. Olin Interrail-matkalla Sveitsissä opiskelukaverini kanssa. Vuokrasimme polkupyörät. Ajoin jyrkkää alamäkeä, kun yhtäkkiä pyörästäni puhkesi takakumi. Vaistomaisesti painoin jarrut pohjaan ja niin lensin tangon yli päistikkaa asfalttiin. Löin pääni niin pahasti, että olin vähällä kuolla. Vaivuin koomaan. Puolestani rukoiltiin paljon. Jumala vastasi rukoukseen ihmeellisellä tavalla. Kuuden viikon kooman jälkeen heräsin tajuihini. Minut oli siirretty Sveitsistä Suomeen. Liikunta- ja puhekykyni olivat kadonneet, mutta ajatus, järki ja muisti sen sijaan toimivat tajuttomuuden jälkeenkin, mikä oli lääketieteellisesti katsottuna ihme.
Sairaalassa minua kävi tervehtimässä puolestani rukoillut ystäväni. Hän kysyi, saisiko hän lukea minulle Raamattua ja rukoilla. Tiesin olevani surkeassa tilassa. Mikään ei liiku, en pysty puhumaan. Minulla ei ole yhtään mitään. Ihmisten mittapuulla olen täysi nolla. Raamattu- ja rukoushetkestä alkoi kuntoutumiseni. Ensin tuli yksittäisiä sanoja, ja pikku hiljaa niitä tuli lisää.
Sain suuren motivaation harjoitella liikkumista. Ensin pääsin pyörätuoliin ja lopulta pystyin kävelemään rollaattorin avulla. Myös hengelliselle kasvulle tuli tilaa. Sairaalassa sairaalapappi kävi viikoittain luonani. Hän luki minulle Johanneksen evankeliumia. Seuraavana vuonna kuntoutuskeskuksessa rohkenin jo ilmaista hoitajille, että haluaisin päästä jumalanpalvelukseen. Pitkän prosessin jälkeen olen löytänyt tieni seurakunnan tilaisuuksiin ja saanut uskovia ystäviä. Liikkumisen vaikeuden vuoksi en vieläkään pääse usein paikalle, mutta Raamatun lukeminen ja rukous sekä internetin ja radion hengelliset ohjelmat ovat minulle tärkeitä. Haluan kertoa Jeesuksesta toisillekin.
Laitoselämän sijaan olen jo pitkään asunut itsekseni omassa asunnossani. Siitäkin olen kiitollinen Jumalalle. Olen kokenut, että Jumala ei koskaan anna koettelemusten ja ahdistuksen käydä yli voimieni. Hän tietää tasan tarkkaan, mitä tarvitsen myös vaikeina aikoina, ja hänen aikataulunsa on täydellinen. Jos pitäisi valita fyysisen terveyden ja Jeesuksen välillä, valitsisin ehdottomasti Jeesuksen. Ilman Jeesusta en olisi selvinnyt enkä jaksanut. Kelpaan Jumalalle juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse etsiä arvoani enää mistään muualta. Tyhjyys on poissa ja elämälläni on tarkoitus. Jokaisella on tämä mahdollisuus!
Kun Kirsi Liuska sai miehensä kanssa selkäydinvammasta kärsivän lapsen, tulevaisuus pelotti. Turhaan. Leevi-poika on tuonut perheeseen paljon rakkautta ja iloa.
– Minulla on elämässä paljon hyvää. Herään joka aamu ragdoll-kissani Jetron kanssa. Meillä on myös toinen ragdoll-kolli, Onni. Ulkoilutan joskus kissoja hihnassa. Maastossa on vaikeaa pysyä niiden perässä, sillä liikun pyörätuolilla, Leevi kertoo.
Liuskojen perheeseen oli tulossa kolmas lapsi, kun 20. raskausviikon ultrassa selvisi, että lapsi ei ole kehittynyt normaalisti. Lapsella oli vaikea selkäydinvamma ja hän kärsi kohonneista aivopaineista.
– Tulevaisuus pelotti. Rukoilimme ja toivoimme ihmettä. Luottaen Jumalaan otimme lapsen vastaan hoitosuosituksista huolimatta. Kun lapsi syntyi, oli hän tyytyväinen ja kaunis poika, joka otti herkästi kontaktia. Koko perhe sai paljon rakkautta hänen myötään. Minussa syntyi halu tehdä kaikkeni hänen eteensä, kuin leijonaemo ikään, Kirsi kertoo.
Leevi on nyt 14-vuotias ja käy tavallista koulua erityisluokalla. Hän on käynyt läpi 14 leikkausta. Viimeisin selkäleikkaus tehtiin reilu vuosi sitten. Toipuminen on vieläkin kesken. Leikkauksen jälkeen hänellä on ollut paljon hermosärkyjä. Kirsi toimii Leevin omaishoitajana. Poikansa asioita hoitaessa hän on huomannut, miten sirpaleinen sosiaalipalvelujärjestelmän viidakko on.
– Aikaisemmalta ammatiltani olen vaatetussuunnittelija, mutta neljän lapsen ja kotiäitivuosien jälkeen opiskelin sosionomiksi. Uudesta ammatista on ollut hyötyä omaishoitajan työssä. Olen kiitollinen monille ammattitaitoisille ja myötätuntoisille lääkäreille, hoitajille, terapeuteille ja avustajille, jotka ovat kulkeneet rinnallamme näiden vuosien aikana. Leevi haaveilee maanviljelijän ammatista, sillä hän nauttii olla enon traktorin kyydissä heinä- ja viljapelloilla. Usko Jumalaan on tärkeä Leeville. Hän käy kirkossa mielellään – erityisesti isän kanssa.
– Luotan Jumalaan ja haluan oppia Jeesuksesta. Kipujen keskellä rukous auttaa. Rukoilen mielelläni myös toisten sairaiden puolesta. Luotan Jumalan parantavaan voimaan. Hän haluaa auttaa kaikkia, jotka kärsivät sairauksista ja kivuista.
Kirsi kuuli turvallisessa lapsuudenkodissa Raamatun kertomuksia ja oppi myös rukoilemaan. 17-vuotiaana hän teki henkilökohtaisen uskonratkaisun.
– Koin sisimmässäni, että minun piti valita ketä seuraan ja kenen joukoissa seison. En voi hallita itse elämääni, mutta huomaan sen olevan suunniteltua, osa suurempaa kokonaisuutta. Kaikella on tarkoituksensa, asiat eivät tapahdu vahingossa. Anteeksi saaminen tuo rauhaa elämään. Usko on antanut voimia arjessa niin perheen keskellä kuin työelämässä.
Tällä hetkellä Kirsi toimii lastentarhanopettajana. Taide ja käsityöt ovat olleet hänelle tärkeä henkireikä lapsesta saakka. Hän on ohjannut akvarellikursseja sekä pitänyt näyttelyjä ympäri Suomea.
– Olen huomannut selkeästi Jumalan johdatuksen elämässäni ja siihen luotan edelleen. Olen kiitollinen aviomiehestäni, kaikista lapsistani ja elämästä. Uskon, että asiat järjestyvät, vaikka Leevi tarvitsee toisten ihmisten apua koko elämänsä ajan.
– Tämä elämä on arvokas. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joita rakastan. Uskon, että viimeistään Taivaan kodissa minäkin saan olla terve ja juosta vapaasti, Leevi iloitsee.
Selän loukkaaminen maataloustyössä mullisti elämäni. Jouduimme luopumaan karjasta ja pellot laitettiin pakettiin. Etsiessäni apua selkäkipuun elämässäni kääntyi uusi sivu.
Menin naimisiin 19-vuotiaana ja minusta tuli maalaistalon emäntä maalaiskylälle Ähtäriin. Meillä oli karjaa ja viljapeltoa. Viljelimme myös perunoita. Yhdessä vaiheessa meitä oli samassa taloudessa kolmekin perhettä. Taloudessamme asui pitkän aikaa myös anoppini.
Viljelimme perunoita ja myimme niitä muun muassa kouluille. Loukkasin erään kerran selkäni ollessani lajittelemassa kylmässä kellarissa perunaerää yhdelle koululle. Kylmetin itseni nostellessani raskaita perunakoppia. Sen jälkeen lähdin vielä navetalle luomaan lantaa talikolla. Sen seurauksena selkä kipeytyi niin pahaksi, että olin vuoteen omana. Selkäkivun keskellä ei voinut eikä jaksanut ajatella mitään. Kipu vei toimintakyvyn. Jouduin syömään paljon lääkkeitä.
Lääkäri totesi kaksi välilevynpullistumaa, ja minut ohjattiin leikkaukseen. Leikkauksen seurauksena alaraajani halvaantuivat. Kävelykin piti opetella uudestaan. Olin nuorena perheenäitinä aivan uuden elämäntilanteen edessä.
Selän loukkaaminen mullisti elämäni monellakin tapaa. Maalaistalon työt olisivat vaatineet työpanostani, mutta kun olin toipilas, ei raskas navettatyö ollut mahdollista. Kivut eivät jääneet leikkauspöydälle. Minua pisteli ja särki. Jouduimme mieheni kanssa luopumaan kokonaan karjasta, ja pellot laitettiin pakettiin. Mieheni aloitti uuden uran toisen alan yrittäjänä.
Leikkauksen jälkeen alkoi kuntoutus. Kävin muistaakseni joka toinen päivä jumppautettavana sairaalassa. Minulla oli edelleen kovia kipuja, joihin sain lääkehoitoa. Vähitellen pääsin kuitenkin kävelemään, ensin kepin kanssa ja jonkin ajan päästä pystyin jättämään senkin pois. Kivut eivät kuitenkaan hellittäneet.
Eletiin 70-luvun loppua. Sain kuulla siskoltani, että Lapualla on eräs kristitty mies, joka rukoilee sairaiden puolesta. Kuulin, että monet ihmiset olivat saaneet avun hänen kauttansa. Niinpä päätin lähteä Lapualle. Halusin apua vaivaani. Tuohon aikaan jo kävelin ja olin luopunut kepistä.
Lähdimme siskoni kanssa Lapuan urheiluhallilla pidettyyn hengelliseen tilaisuuteen. Siellä olikin väkeä aika runsaasti koolla. Tilaisuudessa oli ihmeellinen ilmapiiri. Pyysin, että parantuisin ja selkäkipuni loppuisivat. Puolestani rukoiltiin, mutten tuntenut mitään erikoista siinä tilanteessa. Ihmeparantumista ei tapahtunut. Sen sijaan sain erilaisia ohjeita hengellisen elämän hoitamiseen ja Raamatun lukemiseen.
Sen jälkeen ryhdyinkin lukemaan innokkaasti Raamattua. Pohdin hengellisiä kysymyksiä ja omaa elämääni. Jumala veti puoleensa. Lopulta hiljennyin itsekseni kotonani ja tunnustin syntini yksinäisessä rukouksessani. Silloin sisimpääni laskeutui ilo ja rauha. Tulen muistamaan sen aina.
Olen kokenut elämässäni Jumalan tuomaa lohdutusta ja huolenpitoa. Löysin ajan myötä uskovia ystäviä ja hengenheimolaisia sekä oman paikkani seurakunnassa. Työskentelin Myllymäen kristillisen alkoholisti- ja narkomaanikodin emäntänä kaikkiaan viisitoista vuotta. Nyt aikani kuluu muun muassa lapsenlapsenlapsia hoitaessa.
Selkäni oireili pari kertaa leikkauksen jälkeen, mutta hoidin nuo kerrat itse levolla ja anoppini avustuksella. Nykyään selkä on kunnossa, eikä minulla ole minkäänlaisia kipuja. Olen siitä kiitollinen Jumalalle.
Kasvoin köyhässä, mutta jotenkin toimeentulevassa perheessä Jyväskylässä. Olen viidestä lapsesta toiseksi vanhin. Isäni teki tuohon aikaan kauppaa hevosilla ja äitini myyskenteli pitsiliinoja. Olimme siis tavallinen romaniperhe, joka hankki elantonsa kaupustelemalla.
Kävin sisarustemme kanssa peruskoulun alaluokkia. Koulunkäyntimme sujui ihan hyvin lukuun ottamatta minun huonoa luku- ja kirjoitustaitoani. Jäin opiskeluissa aina muista oppilaista jälkeen, joten minua ruvettiin pitämään muita heikompana. Niinpä minua alettiin kiusata ja sen johdosta minustakin tuli pienissä määrin koulukiusaaja. Köyhyydestämme huolimatta vanhempamme pitivät meistä hyvää huolta. He opettivat, ettei koulussa saa kiusata ketään. Veljeni ja minä harrastimme urheilua, mm. maastojuoksua ja jalkapalloa. Myös hevoset kuuluivat harrastuksiini jo 5–6vuotiaasta alkaen. Osallistuin urheilu- ja ravikilpailuihin ja saavutin hieman menestystäkin koulujen välisissä Keski-Suomen mestaruuskisoissa. Olen ollut aina jollain tapaa menestyksekäs harrastusten parissa.
Elämämme muuttui vuonna 1978. Kesäinen koulupäivä oli ohitse ja tulimme koulusta kotiin. Äiti oli kotimme keittiössä tekemässä ruokaa. Olin sisareni kanssa tiellä potkimassa jalkapalloa, kun sisareni yhtäkkiä huomaa isämme maassa kaatuneena. Huusimme ja juoksimme tieltä isämme luokse. Äitimme ja muut sisarukset juoksivat sisältä ja ihmettelivät huutoamme, kunnes huomasivat isän makaavan maassa. Ymmärsimme, että isä oli loukkaantunut vakavasti. Muutamien päivien kuluessa rakas isämme nukkui pois tästä ajasta. Olimme orpoja. Muistan, kuinka 11-vuotiaana poikana ajattelin, että minulla ei ole enää isää, joka pitäisi meistä huolta. Tunsin sisälläni, että olin menettänyt elämästäni jotain todella kallista ja arvokasta, jota en saa enää takaisin.
En kuitenkaan jäänyt yksin, vaikka isäni oli poissa. Setämme otti meidät kaikki viisi sisarusta luokseen asumaan. Hänellä itsellään oli neljä lasta. Kävin koulua yhdeksänteen luokkaan asti, jolloin olin 16-vuotias. Isän kaipuu sydämessä oli ankara. Kovana jätkänä itkin hiljaa yksinäisyydessäni orvon kyyneleitä.
Sitten minulle kerrottiin, että on joku, joka rakastaa sinua ja haluaa olla muuttamassa elämäni elämisen arvoiseksi. Minulle kerrottiin Jeesuksesta. Tulin uskoon vuonna 1989. Siihen asti elämäni oli täyttynyt kaikkinaisilla korvikkeilla. Olin etsinyt sisimpääni lepoa ja rauhaa – kuitenkaan löytämättä sitä. Minulla ei ollut enää kuin hevoset, joilla yritin löytää sen, mitä sisältäni puuttui: levon ja rauhan. Kun Jeesus tuli Herrakseni, silloin tiesin ja tunsin, että minulla oli etsimäni lepo, rauha ja turvallisuuden tunne. Sain uuden isän, taivaallisen Isän. Hän on kanssani hyvinä ja vaikeinakin aikoina. Siitä lähtien olen elänyt perheeni kanssa arvokasta elämää. Taivaan Isä löysi minut, joka olin eksyksissä. Suhde Jumalaan on tuonut turvallisuuden enkä koe enää niin syvää orpouden tunnetta. Sinunkaan ei tarvitse olla piilossa, levoton, rauhaton eikä isätön. Jeesus haluaa olla vaikuttamassa ratkaisuihisi. Hän voi muuttaa elämäsi.
”Jumala, jos olet olemassa ja jos Karin elämällä on jokin tarkoitus, niin annan hänet sinulle, mutta jos ei, niin ota se sitten pois.” Ymmärsin vain, että nyt äidilläni on hätä minusta. Neljään päivään mikään ei pysynyt sisälläni, ei edes vesi. Äitiini iski paniikki: poika kuolee hänen käsiinsä. Kun kuulin tuon rukouksen, tunsin jaksavani jo paremmin ja lähdin keittiöstä pikkutäkiltäni konttaamaan kohti olohuonetta. Siihen oma muistikuvani päättyy. Tapahtuneen johdosta äitini koki herätyksen ja tuli uskoon. Ja niin minä sain kasvaa kaksivuotiaasta saakka uuden pienen ”kellariseurakunnan” silmäteränä. Kotona kapusin usein tuolille seisomaan selkänojaa vasten – saarnaamaan mummolleni.
Elämäni oli siis annettu Jumalalle. Sen kuuleminen lapsena hämmensi aluksi, mutta se tuntui hyvältä ja turvalliselta. Äitini luki minulle paljon ”Ikuisia kertomuksia” -kirjasarjaa ja sain lapsen uskon Jumalaan. Tein kolttosiani ja tunnustin niitä Jumalalle ja ihmisille ja sain anteeksi. Parikymppisenä eräs ystäväni kysyi, millaisia vastoinkäymisiä minulla oli ollut elämässäni. Mieleeni ei tullut mitään. Sitten eräänä yönä heräsin ahdistukseen. Koin voimakasta kehotusta rukoilla tämän ystäväni puolesta. Vajaan tunnin päästä sydämeeni tuli rauha. Myöhemmin kuulin, että juuri tuolloin ystäväni oli ollut kylpyammeessa leipäveitsi kädessä päättääkseen päivänsä. Mutta lopulta hän sai voimaa laskea veitsen ja mennä nukkumaan.
Kun muutin opiskelemaan, koin elämäni pahimman masennuskauden. Parissa viikossa voimani loppuivat. Eräänä iltana en enää jaksanut edes rukoilla tai nukkua. Lopulta kuitenkin nukahdin. Aamulla heräsin onnellisena, sydän täynnä iloa ja rauhaa. En voinut käsittää, miten se oli mahdollista. Myöhemmin sain kuulla, että juuri sinä iltana tuo vanha ystäväni oli hädissään soittanut äidilleni – minulla ei ollut puhelinta – ja kysynyt, mikä minulla on hätänä. Äitini oli vakuuttanut, että ei mikään, ja käskenyt mennä rauhassa nukkumaan. Ystäväni oli kuitenkin käynyt rukoilemaan puolestani. Vakuutuin, että Jumala todella pitää minusta huolen, mitä ikinä tapahtuukaan. Asiani ovat hyvin, elämäni on hänen kädessään. Tämän kokeminen oli tosi voimaannuttavaa. Arjestakin tuli juhlaa.
On ollut vapauttavaa tajuta, etten voi tehdä mitään, mikä saisi Jumalan rakastamaan minua enemmän. En myöskään voi tehdä mitään, mikä saisi hänet rakastamaan minua vähemmän. Elämäni on ollut seikkailu, täynnä Jumalan yllätyksiä. Kerran osallistuin isoon avustusprojektiin Dominikaanisessa tasavallassa. Siellä tutustuin suomalaiseen naiseen, jonka kanssa ystävystyin toisessa vapaaehtoisprojektissa Venezuelassa. Kolmannessa rakensimme ystävinemme Meksikoon kirkon, jossa meidät projektin päättyessä – kummankin yllätykseksi – riemullisesti vihittiin. Häälahjaksi saimme pari nukkea, mutta omat lapset jäivät hankkimatta. Nyt meillä on kaksi autoa, jotta saamme keinoemoina kaikki Jumalan syliimme lähettämät afrikkalaisten yksinhuoltajaperheiden pakolaislapset mahtumaan kyytiimme.
Elämä Jumalan kanssa ei ole koskaan toivotonta. Siinä voi kyllä joskus joutua tiukoille, mutta niin haluankin joutua. Se on ollut voittosaattoa, jossa olen kokenut myös tappioita. Entä jos Jumalaa ja mitään tuonpuoleista ei olisi? Suostuisinko vaihtamaan elämäni uskovana elämään ilman uskoa? En. Minulle jo tämä elämä uskonsuhteessa Jeesukseen, joka antoi henkensä minun elämäni pelastamiseksi, on merkittävämpää kuin mikään muu.
Synnyin esikoisena kolmelapsiseen perheeseen, jossa oli hyvät vanhemmat. Ollessani pieni poika äitini opetti minulle iltarukouksen, mutta muuten hengelliset asiat eivät olleet kotona juuri esillä. Koulun alaluokalla minulla oli vähän aikaa opettaja, joka kertoi Jumalasta, ja joskus koululla kävi uskovia vierailijoita. Koin, että tarvitsin Jumalaa, mutta olin aika yksin ajatusteni kanssa.
Rippikoululeirillä oli hyvä ilmapiiri ja tunsin Jumalan kutsuvan minua. Siihen aikaan elämäni vaikutti menevän niin hyvin, että ajattelin pärjääväni ilman Jumalaakin. Lisäksi pelotti, että mitä kaverit tuumaisivat, jos tässä nyt hurahtaisin uskoon, ja kaikki hienot asiat olivat vielä kokematta ja menettäisin ne. Niinpä jätin etsikkoaikani käyttämättä. Samoihin aikoihin minulla oli koulussa uskonnon opettaja, joka piti uskonasioita esillä. Hän siteerasi usein Raamatun lausetta: Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ”nämä eivät minua miellytä”. Se kolahti, mutta silti ajattelin, että kunpa voisin kääntyä Jumalan puoleen ja tehdä parannuksen vasta vanhana. Tosin minua pelotti siihen sisältyvä riski, kun ei tulevien elinpäivien määrästä ole tietoa.
Alkoholia kokeiltuani nousuhumala tuntui hienolta, ja sen käytöstä tuli säännöllistä viikonloppuisin ja välillä viikollakin. Otin toisinaan niin tolkuttomasti, että en muistanut aamulla mitä kaikkea oli tapahtunut. Minulla oli yhden illan suhteita, ja oikea ja väärä menivät jotenkin sekaisin. Elämäni ei ollut Jumalan mielen mukaista. Vaikka seurustelu, avioliitto ja perhe-elämä rauhoittivat minua, käytin silti alkoholia usein viikonloppuisin. Välillä join ihan liikaa kerralla ja käyttäydyin epäasiallisesti. Ulkoisesti elämäni näytti varsin hyvältä nuorena perheenisänä, mutta sisäinen tuska aiheutti valtavaa tyhjyyden tunnetta. Aloin miettiä elämäni tarkoitusta.
Jumala antoi minulle vielä uuden etsikkoajan. Mielessäni oli selvä ajatus, että yksi asia on vielä hoitamatta: Jumalan puoleen kääntyminen ja Jeesuksen seuraaminen. Minulle tuli oikein hätä, että vieläkö on tilaa, vieläkö Jeesus hyväksyy minut omakseen.
Kaivoin vihkiraamatun esille ja aloin lukea sitä iltaisin. Hakeuduin hengellisiin tilaisuuksiin. Eräässä niistä puhuja sanoi: ”Jos täällä on joku joka tahtoo antaa elämänsä Jeesukselle, niin nosta kätesi ylös.” Silloin käteni tuntui maailman painavimmalta asialta. Halusin saada asian päätökseen ja tunnustaa uskoni myös ihmisten edessä, joten pakotin käteni ylös. Sen jälkeen löysin tieni miesten raamattupiirin, jossa pääsin kasvamaan uskossani.
Jumalan lahjana pääsin irti alkoholista ja sen käyttämisen himosta. Vielä tänäkin päivänä se on asia, jota en oikein ymmärrä, joten olen vain kiitollinen siitä. Erityisessä arvossa se oli silloin, kun jouduin käymään läpi avioeron; minun ei tarvinnut yrittää hukuttaa kipuani juomiseen.
Jumala on pitänyt huolta ja johdattanut elämän eri alueilla: menin uudelleen naimisiin, olen viiden lapsen isä ja minulla on jo lapsenlapsiakin. Olin juossut Jeesusta karkuun, mutta Hän sai minut lopulta kiinni. Hän on minun Herrani ja Jumalani, jolla on hyvä tahto minua kohtaan ja joka on sovittanut kaikki syntini ja vie kerran taivaan kotiin. Herran Jeesuksen kanssa saa elää jo täällä maan päällä täyttä ja mielenkiintoista elämää, joka sisältää kaiken tarpeellisen.
Jukka Niemi, MTKL:n liittovaltuuston jäsen, Ylistaro
Elin 17 vuotta masentuneena ja itsetuhoisena lääkkeiden varassa. Sisintäni oli kalvanut lapsuudesta asti huono itsetunto ja arvottomuuden tunne. Sitten elämääni laskeutui lepo ja rauha.
Perheessämme oli seitsemän lasta. Ison perheen keskellä koin kuitenkin yksinäisyyttä. Olin jännittynyt ja epävarma. Halusin saavuttaa ennen kaikkea isäni hyväksynnän. Hänelle vain työnteolla oli merkitystä. Juuri siksi halusin osoittaa pärjääväni taloudellisesti ja pystyväni luomaan uraa. Teinkin jo nuorena kauppaa kaikesta, mitä suinkin keksin.
Lähdin isoveljeni perässä Ruotsiin töihin tekstiilitehtaaseen. Siellä olin kielitaidottomana ruotsinkielisten työtovereiden keskellä. Masennuin ja yritin itsemurhaa lääkkeillä. Se oli hätähuutoni. Selvisin siitä ja muutin takaisin Suomeen. Sain sairaseläkkeen jo 26-vuotiaana. Siitä huolimatta pääsin työllisyyskurssille Jyväskylään. Etsin turhaan rauhaa ja lääkettä kipuuni seurakunnista. Jäin aina tilaisuuksien loputtua yksin, kun muut lähtivät kotiin. En saanut uskosta voimaa elämääni, vaikka kuinka yritin antautua Jumalalle. Ihmettelin syvästi, onko Jumalaa edes olemassa, kun hän ei auta.
Työllisyyskurssin päätyttyä sain töitä Jyväskylästä rautakaupasta ja pääsin takaisin työelämään. Neljän vuoden jälkeen löysin uuden työn. Matkustelin myyntiedustajana ympäri Suomea yhteensä kuusi vuotta. Sisäinen kipuiluni kuitenkin jatkui. Yritin hakea helpotusta paineisiini alkoholin ja unilääkkeiden avulla. Yritin piilottaa kivun syvälle sydämeeni, ettei kukaan näkisi sitä. Halusin näyttää, että minä pärjään. Sitten tuli 1990-luvun taloudellinen romahdus. Kauppa ei käynyt, joten minut irtisanottiin. Minulla oli asuntovelkaa ja terveys nollassa, en nukkunut enkä syönyt. Silloin tuli seinä eteen.
Muutin takaisin lapsuudenkotiini, jossa äitini eli. Äitini oli ns. arkiuskovainen. Hän kävi hengellisissä seuroissa, mutta ei koskaan tuputtanut uskoaan minulle. Elin päivästä päivään kuin lasikaapissa. En saanut kosketusta toisiin ihmisiin. Olin riippuvainen sekä lääkkeistä että alkoholista. Halusin vieroitukseen, mutta minulle sanottiin, ettei se käy. Minun tulisi syödä lääkkeitä lopun ikääni. Olin toivottomassa kierteessä.
Sitten äitini sairastui. Yllättäen äidin hoitaminen sai minut huomaamaan, että pystyin vielä johonkin. Lääkkeet ja terveydenhoito eivät pystyneet parantamaan minua, mutta minulla oli vielä toivo Jumalassa. Tunsin, että hänelle on sittenkin kaikki mahdollista.
Kun seurakunnassa alkoi Alfa-kurssi, ajattelin kokeilla vielä kerran, hyväksyykö Jumala minut. Siellä Jeesus tuli konkreettisesti elämääni. Pienryhmässä käytyjen keskustelujen kautta minulle avautuivat vähitellen usko, armo ja Jeesuksen ristin merkitys. Tulin nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni. Olin vihdoinkin hyväksytty. Sisimpääni laskeutui lepo ja rauha, jonka vain Jumalan Pyhä Henki voi antaa. Kipu lähti.
Rauha on kantanut tähän päivään. Olen ollut nyt 11 vuotta ilman lääkkeitä. Toimin mielenterveystyössä ja järjestän vertaiskuntoutuskursseja. Käyn aktiivisesti hengellisissä tilaisuuksissa, kuorossa ja raamattupiirissä. Vertaistukitoiminnan ja oman kokemukseni kautta pystyn auttamaan nyt toisia. Olen nähnyt muidenkin nousevan takaisin elämään todella syvältä.
Haluan antaa kasvot sille, miten Jumala kääntää yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja arvottomuuden tunteiden kanssa kamppailun voitoksi. Koskaan ei saa antaa periksi.
Erosta repaleisena ”suureen maailmaan”. Noilla sanoilla voisin kuvata elämäni tilannetta, kun muutin nuorena miehenä Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle.
Olin elänyt ihan tavallista nuoren miehen elämää, kävin töissä ja asuin yhdessä silloisen tyttöystäväni kanssa. Meille kävi kuitenkin niin, että tiemme lähtivät eri suuntiin ja minä muutin.
Sain hetken helpotusta sisäiseen tyhjyyteen kosteista ravintolailloista ja ns. yhden illan jutuista, jotka kuitenkin saivat aikaan vain moraalista krapulaa. Alkoholin käyttö lisääntyi huolestuttavasti. Muistan ajatelleeni, että ”tällaista elämääkö minun pitää talsia, eikö ole parempaa olemassa”. Koin, että olin sössinyt elämäni jo aika piloille. Ulkoisesti pidettiin hauskaa, mutta sisäinen maailma oli levoton, tyhjä ja tuskainen.
Sitten sain työpaikan Kouvolasta vuoden 2001 loppukesästä. Paremman elämän toivossa suuntasin Kymenlaaksoon. Mutta niinhän siinä kävi, että sama meininki jatkui. Sain kokea nahoissani elämän nurjaa puolta. Viina maistui, ei enää riittänyt vapailla juhliminen, vaan iltaisin töiden jälkeenkin piti ottaa. Yritin parannella elämääni, välillä kaatelin juomia viemäriin. Päätökseni kuitenkin kantoivat parhaimmillaankin vain muutamia päiviä. Aloin pelätä työpaikkani puolesta.
Muistan erään tammikuisen viikonloppupäivän vuonna 2002. Olin tuskainen elämäntilanteestani. Yhtäkkiä kuulin äänen sanovan: ”Jumalalla on sinulle parempaa.” ”Näinhän se varmaan on”, ajattelin, mutta sen enempää en sitä miettinyt.
Luin kuitenkin sen kevään aikana Uutta testamenttia, mutten ymmärtänyt siitä mitään. Elämänmeno jatkui entisellään. Jossain vaiheessa mieleeni nousi ajatuksia, että ”tämä on syntiä”. Koin samalla ikään kuin kuoleman läsnäoloa. Sanoinkin äidilleni, etten taida elää enää pitkään.
Toukokuussa huomasin lehdessä ilmoituksen, että eräässä paikallisessa seurakunnassa on kokoussarja. Jo samana iltana hiippailin kokoussalin yläparvelle piiloon, ettei vain kukaan näe minua. Saarnasta en muista mitään. Puheen lopussa saarnamies pyysi niitä tulemaan eteen, jotka kokevat tarvitsevansa rukousapua. Silloin koin vahvasti, että jos en nyt mene, niin uutta mahdollisuutta ei enää tule.
Niinpä menin ja polvistuin alttarille. Eräs työntekijä tuli kysymään, mitä rukoillaan. Vastasin, etten tiedä. Hän kysyi, olenko uskossa ja haluanko tulla uskoon. ”Pelkään, mitä kaverit sanovat, mutta joo, ei taida olla valinnanvaraa”, totesin. Seuraava kysymys oli: ”Oletko tehnyt syntiä?” ”Olen”, vastasin. Rukousapua antava työntekijä julisti kaikki syntini anteeksi annetuiksi Jeesuksen Kristuksen nimessä ja maahan vuotaneen veren tähden.
Olin ollut kauhea kiroilija ja mekastaja, ja kun kuulin ensimmäisen kirosanan kadulla tuon tapahtuman jälkeen, tuntui kuin olisi lekalla lyöty otsaan. Se kalskahti niin pahalle korvaan. Silloin tajusin, että nyt on jotakin tapahtunut oikeasti. Viinanhimo vietiin kerralla, ja tunsin ihmeellistä iloa ja rauhaa sisimmässäni. Olin aina uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta nyt oli elämässäni tapahtunut jotain todella ihmeellistä ja ennen kokematonta. Teoreettisesta Jumalasta oli tullut todellinen.
Herra johdatti elämääni itselleni sopivan uskovan puolison. Meille syntyi vuonna 2008 ihana tytär, joka on isin silmäterä.
Ei ihmisestä tule ongelmatonta ja täydellistä uskoon tultuaankaan. Ei ihmisyys katoa mihinkään. Mutta sen haluan sanoa, että kaikessa olen saanut ihmeellistä apua, eikä minua ole tähän päivään mennessä jätetty pulaan. Voin sanoa, että kadun monia asioita elämässäni, mutta Herran omaksi tuloa minun ei vielä koskaan ole tarvinnut katua.
Koin valtavaa yksinäisyyttä tullessani eräänä iltana ravintolasta kotiin. Olin 22-vuotias, ja tajusin, että ellei elämäni muutu, se alkaa mennä entistä huonompaan suuntaan. Rukoilin ensimmäisen kerran tosissani: ”Jos on olemassa joku jumala, niin pelasta minut”. Ymmärsin, että on olemassa joku ihmisiä korkeampi olento, mutta en tiennyt, onko se Raamatun Jumala vai joku muu.
Harrastin nuorena kilpapyöräilyä. Vuonna 1982 voitin Suomen pyöräilyliiton miesten maantieajon mestaruuden. Lisäksi saimme kolmen miehen joukkueena hopeamitalin ja kaksi pronssimitalia pyöräilyn suomenmestaruuskisoissa.
Ensimmäisen kosketuksen hengellisiin asioihin sain 16-vuotiaana. Menin uskovan veljeni ja hänen vaimonsa kanssa hengelliseen tilaisuuteen, jossa koin Jumalan kutsuvan minua pelastukseen. En kuitenkaan vielä antanut elämääni Jeesukselle, minkä tajusin myöhemmin suureksi virheeksi. Alkoholin käyttöni alkoi nimittäin lisääntyä, ja jouduin vähitellen ravintolakierteeseen, joka haittasi jonkin verran kilpapyöräilyäni. En ollut kiinnostunut opiskelusta, mutta sain kuitenkin suoritettua ammattikoulun ja pääsin töihin.
Eräänä perjantai-iltana, pian ensimmäisen rukoukseni jälkeen, uskova sisareni kutsui tyttöystäväni Aulin ja minut seurakuntaan katsomaan elokuvaa ”Kuin varas yöllä”. Olimme menossa discoon, mutta kohteliaisuudesta lähdimmekin siskoni mukaan. Elokuvan loputtua ihmisiä kutsuttiin rukoiltavaksi salin etuosaan. Tunsin valtavan voimakasta, suorastaan yliluonnollista vetoa mennä etuosaan ja ottaa Jeesus vastaan. Toisaalta pelkäsin häpeää. Kuulin kun joku kysyi takanani: ”Haluatko lähteä aivan erilaiselle tielle kuin ennen?”. Käännyin katsomaan, kuka puhui, mutta takanani ei ollut ketään, koska istuimme viimeisessä rivissä. Ymmärsin sen olleen Jumalan puhetta ja lähdin kävelemään salin etuosaan, jossa minun puolestani rukoiltiin.
Muutuin ikään kuin toiseksi mieheksi sekunnin sadasosassa! Olin ollut kova kiroilemaan, mutta kiroileminen jäi heti pois, samoin alkoholin himo. Tunsin vapautuvani kaikesta synnistä, ja minut valtasi ilo. Aloin käydä seurakunnassa, rukoilla ja lukea Raamattua. Suhtautumiseni tulevaisuuteen muuttui. Olimme tulleet Aulin kanssa uskoon samana iltana, ja niinpä menimme pian kihloihin ja runsaan vuoden kuluttua naimisiin. Myös opiskeluni teknillisessä koulussa alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Jatkoin kilpapyöräilyä vielä muutamia kuukausia, mutta päätin lopettaa sen, koska siitä oli kunnianhimo kadonnut.
Halusin kertoa uskoontulostani ystävilleni ja päätin puhua ensiksi punttisalikaverilleni. Jännitin kovasti, mutta lopulta olin helpottunut ja rohkaistunut. Poika nimittäin totesi, että tuohan on hieno asia, ja jatkoi, että myös hänen vanhemmat ovat uskossa. Myöhemmin sama kaveri sanoi, että hän oli ollut aikaisemmin uskossa ja sitten jättänyt uskon. Kuultuaan uskoontulokertomukseni hän oli päättänyt antaa elämänsä uudelleen Jeesukselle!
Olen ollut uskossa jo yli 30 vuotta. Olen kertonut monille siitä, miten Jeesus muutti minut. Vaikka elämäni ei ole ollut helppoa, Jumala on ollut uskollinen. Olen ollut työttömänä pitkän aikaa. Se on kasvattanut minua ihmisenä, ja olen oppinut ymmärtämään myös elämässään epäonnistuneita. Luottamukseni Jumalaan on kasvanut vuosien aikana. Tiedän, että hän ei jätä minua yksin vaikeissakaan tilanteissa.
Jorma Härkönen, EM-tason yleisurheilija, Parikkala
Olin tavallinen, maalta kaupunkiin muuttanut, 24-vuotias nuori mies. Olin naimisissa ja minulla oli vakituinen työpaikka Imatralla Rajavartiostossa. Harrastin kilpaurheilua, 800 m:n juoksua, ja taskussa oli jo muutamia SM-mitaleita sekä maaotteluedustuksia nuorten ja aikuistenkin sarjoista. Elämä oli säännöllistä ja kaikki oli hyvin.
Menin naimisiin 1978. Avioliittomme alkuvuosina jouduimme asumaan vaimoni kanssa 3–4 kk eri kaupungeissa työpaikan muutoksen yhteydessä. Kerran vaimoni soitti ja kertoi, että hänen ystävättärensä oli tullut uskoon ja että hänkin oli tehnyt uskon ratkaisun. Siihen vaikutti suurelta osalta pelko kolmannesta maailmansodasta. Olin yllättynyt, mutta minulla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä olin aina uskonut, että Jumala on olemassa. Kotona oli opetettu rukoilemaan iltarukous, ja muistan rukoilleeni joskus koulussa, kun oli hankalampi paikka. Halusin päästä taivaaseen, koska se olisi parempi paikka kuin helvetti. Jeesuksen roolista en tiennyt mitään.
Menin elämäni ensimmäistä kertaa hengelliseen tilaisuuteen Lahdessa. Oli uusivuosi. Olimme toki puhuneet jotain uskosta vaimoni kanssa, mutta tuossa tilaisuudessa ensimmäistä kertaa elämässäni minulle selkeästi kerrottiin, miten taivaaseen voi päästä. ”Jeesus on tie, totuus ja elämä. Tiedosta ja tunnusta, että olet syntinen. Usko, että Jeesus on sovittanut syntisi ja pyydä häntä tulemaan elämäsi Herraksi, eli tee valintasi.” Tilaisuuden lopussa pyydettiin nostamaan käsi merkiksi, jos haluaa valita tien seurata Jeesusta.
Minulle ammattisotilaana tämä oli niin selkeästi ja yksinkertaisesti sanottu, että minä ymmärsin. Minä nostin käteni, koska minä todella halusin päästä taivaaseen.
En kokenut mitään erityistä tunnekokemusta, mutta siitä hetkestä saakka on minulla ollut selkeä varmuus siitä, että Jeesuksen puolelta kaikki on valmista ja varmaa. Jos en itse luovu hänestä, niin hän vie minut perille iankaikkiseen iloon. Kukaan ei voi riistää minua hänen kädestään.
Ratkaisun jälkeen kipuilin urheilu-uran jatkamisen kanssa. Mietin, pitäisikö minun lopettaa urheilu. Pyysin Herralta selvää merkkiä, vaikka nilkan nyrjäyttämistä, mutta sitä en kokenut. Siispä jatkoin juoksuani. Herra siunasi urheilu-uraani niin, että sain kilpailla aina EM- ja MM-tasolla saakka. Kirkkaimpana EM-pronssi vuonna 1982 Ateenassa.
Tänään koen, ja myös näen, itsessäni sen muutoksen, jonka usko Jumalaan on minussa vaikuttanut. Entinen menestys on menettänyt merkitystään ja taivaskaipuu on vain kasvanut. Tärkeintä tämän yhä epävarmemman maailmanmenon keskellä on tiedostaa, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan ja mikä on minun todellinen tavoitteeni. Jeesus kysyy tänäänkin: mitä sinä haluat? Jumala on antanut meille vapaan tahdon. Voimme sen tähden itse valita tien, jota haluamme kulkea. Minä tiesin aikoinani, ja vielä tänäänkin, mitä tahdon. Tahdon päästä, kun aikani tulee, taivaan kotiin. Haluan sinne myös mukaan niin monta lähimmäistäni kuin suinkin mahdollista. Haluan oppia tuntemaan enemmän ja enemmän Jumalan tahtoa ja olla hänen työssään mukana.
Tavoitteeni on yhä tänään, kuusikymppisenä, korkeampi ja kovempi kuin aikoinaan nuorena miehenä. Se on taivas.
Jonas Björkstrand pelasi tietokonepelejä pahimmillaan reilut kymmenen tuntia vuorokaudessa ja pysytteli hereillä kofeiinijuomien ja alkoholin voimin. Hän oli joutunut orjuuteen, joka vaikutti sekä perhe-elämään että ammatinharjoittamiseen/työelämään. Lopulta hän antautui ja huusi hädässään Jumalaa avuksi.
Kasvoin tavallisessa kodissa Porvoossa ihanassa perheessä, jossa kunnioitettiin kristillisiä arvoja. Kävin perheen kanssa säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluksissa, varsinkin jouluna ja muina kristillisinä juhlapyhinä. Rakkauden perässä muutin Pohjanmaalle sen jälkeen kun olin opiskellut tietotekniikkaa Åbo Akademissa. Opiskeluaikana toimin aktiivisesti kristillisessä opiskelijajärjestössä ja olin, kuten Euroopassa valitettavasti on melko tavallista, ”mukana kristillisessä uskonnossa ilman henkilökohtaista jumalasuhdetta”.
Yläkouluikäisestä lähtien varttumistani leimasi se, että olin koulukiusattu. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Niinpä minusta tuli hyvin ujo ja vetäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla oli huono itsetunto, ja pakenin tietokonepelien maailmaan.
Olin omaksunut sen identiteetin, jonka kiusaajani halusivat minulle antaa: en ole minkään arvoinen. Pakenemalla tietokonepelien maailmaan sain ”olla joku”; sain arvostusta ”online-ystäviltä” ja pärjäämällä hyvin peleissä.
Vuosina 2005–2012 kun pelaaminen oli kiivaimmillaan, saatoin istua toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Se tapahtui tietenkin työn ja perheen kustannuksella, vaikka suuri osa pelaamisesta tapahtuikin iltaisin ja öisin. Tietokonepelien myötä elämääni tuli monia muitakin syntejä, ennen muuta valehtelu. Tiesin, että se mitä tein oli väärin ja yritin lopettaa, mutten onnistunut. Joskus pysyin olemaan pelaamatta pari viikkoa, mutta sitten se taas jatkui. Olin yksinkertaisesti pelaamisen orja.
Käänne tapahtui tammikuussa 2013, kun olin luovuttanut. Ymmärsin, että olin pelaamisen ja synnin orja ja että toivo vapautua kaikesta omin voimin oli mennyttä, ja huusin Jumalaa avuksi.
Osallistuin miesten konferenssiin Vaasassa ja tiesin, että tarvitsin apua. Koko päivän istuin siellä ja taistelin sitä vastaan, että menisin eteen esirukoiltavaksi. En nimittäin ollut tottunut henkilökohtaiseen esirukoukseen eikä minun puolestani ollut koskaan rukoiltu sillä tavoin, mutta sisälläni oli niin suuri tuska, että halusin ja tarvitsin apua vapautuakseni tietokonepelaamisen ja synnin vallasta.
Tuossa konferenssissa sain kohdata Jumalan rakkauden. Sain synnintunnon, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Halusin ottaa Jeesuksen vastaan Herrakseni, kuninkaakseni ja pelastajakseni ja kääntyä pois synnistäni. Esirukouksen jälkeen istuin ja itkin pari tuntia. Kun illalla palasin kotiin vaimoni luo, saatoin vain sanoa hänelle: ”Olet saanut uuden miehen.” Jotain oli tapahtunut minulle, ja se on sen jälkeen vahvistunut päivä päivältä. Olen saanut Jumalan armosta syntyä uudesti.
Olen uskonut Jumalaan koko ikäni, mutten ole aina aktiivisesti kysynyt hänen tahtoaan enkä ole alistunut hänen sanansa alle. Tuosta hetkestä lähtien olen ollut vapaa tietokonepelaamisesta ja pelihimoni katosi. Sain uudistua täysin Hengessä, ja Hengen hedelmät alkoivat näkyä minussa. Minussa kasvoi pikkuhiljaa ennenkokematon rohkeus julistaa Jumalan sanaa. Tuosta hetkestä lähtien olen Jumalan armosta saanut kasvaa itsehillinnässä, totuudessa ja kärsivällisyydessä. Pelaamiskulttuuriin liittyvä alkoholin juominen loppui kertalaakista.
Kärräsin kaikki tietokonepelini kaatopaikalle, jottei kukaan toinen saisi niitä. Hävitin kaiken, jotta täyskäännökseni/kääntymykseni olisi täydellinen enkä lankeaisi uudelleen. Nyt teen 80-prosenttista työaikaa, jotta minulla jää enemmän aikaa julistaa sanaa ja todistaa Jeesuksesta ja eri tavoin auttaa ihmisiä, jotka elävät synnin orjuudessa. Kouluissa tuntuu olevan suuri tarve puhua koulukiusaamisesta ja tietokonepelaamisen vaaroista ja siitä vapautumisesta.
Ensin ajattelin, ettei minusta ole isäksi, ja sitten näytti, ettei se ole mahdollistakaan. Nykyään olen onnellinen pienen pojan isä.
”Toivottavasti en saa koskaan lapsia”, ajattelin 19-vuotiaana vankilassa ollessani. Elämääni olivat värittäneet teini-iästä asti päihderiippuvuus, rikollinen elämäntapa ja väkivaltaisuus. Kävin läpi päihdekuntoutusjaksoja, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta saadakseni elämälleni uuden suunnan, sillä olin alkanut haaveilla perheestä ja rehellisestä työstä. Pyysin erästä pastoria rukoilemaan puolestani, että vapautuisin riippuvuuksista. Elämäni muuttui täysin. Ajattelin, että ehkä minusta onkin vielä isäksi.
Unelma omasta perheestä alkoi toteutua, kun tutustuin Satuun. Menimme naimisiin 2007, ja seuraavana vuonna aloimme yrittää perheenlisäystä. Kun lasta ei alkanutkaan kuulua, epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset alkoivat nousta pintaan. Pelkäsin, että päihdehistoriani estää meitä saamasta lapsia. Pari vuotta myöhemmin, monien myöhästyneiden kuukautisten, niitä seuranneiden negatiivisten raskaustestien ja vaimon kyynelten jälkeen, tilasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin. Kummastakaan ei löytynyt lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle. Päätimme jäädä odottamaan ”oikeaa aikaa”.
Kun vuodet vierivät, alkoi lievä epätoivo nostaa päätään. Eniten kärsin siitä, kun näin, miten kova paikka lapsettomuus oli Satulle. Kiukuttelin asiasta moneen kertaan Jumalalle. Kerran hermostuin oikein kunnolla ja huusin tuskassani: ”Mitä sä oikein pelleilet meidän kanssa?! Jos et meinaa antaa sitä lasta meille, niin tapa vaikka mieluummin mut tähän paikkaan!” Odotin, että salama iskee kuoliaaksi, muttei niin käynyt. Rauhoituttuani pyysin anteeksi ja päätin sydämessäni, etten seuraisi ja palvelisi Jeesusta sen tähden, mitä hän minulle antaa tai jättää antamatta, vaan ainoastaan sen tähden, että olin saanut armon. Samana iltana Raamattua lukiessani sain yliluonnollisen varmuuden siitä, että saisimme poikalapsen, mutta saattaisimme joutua odottamaan sitä.
Vaikka lapsettomuus oli kipeä asia, se ei ollut parisuhteessamme kovin suuri kriisi. Emme koskaan riidelleet aiheesta. Oikeastaan se vain lujitti suhdettamme, koska se pakotti meidät alusta asti puhumaan asioista. Rukoilimme myös paljon yhdessä asian puolesta.
Kun olimme yrittäneet lasta noin kahdeksan vuoden ajan, eräs ystävä rohkaisi meitä turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaus alkoi ensimmäisestä hoidosta syksyllä 2016. Hurahdin raskauteen niin, että aloin kirjoittaa raskausblogia ”Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja”. Blogin teksteistä julkaistiin ennen isänpäivää kirja. Odotusaika, synnytys ja uuden elämän alku päätyivät myös televisioon Toisenlaiset äidit -sarjaan. Synnytyksessä tuli vielä pieni säikähdys, kun vauvan sydänäänet hävisivät ja vaimolleni tuli lähtö hätäsektioon. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. Vuosien odotus ja kipuilu olivat ohi.
Isänä oleminen on hienoimpia asioita elämässäni. Haluan, että poikani voi aina ja kaikissa asioissa luottaa minuun. Haluan antaa hänelle esimerkin siitä, miten seurataan ja palvellaan Jeesusta. Kiitän joka päivä Jumalaa pojastani ja siunaan hänet aina iltaisin kotona ollessani.
Katsoessani elämää taaksepäin voin todeta, että poikamme syntyi juuri oikeaan aikaan. Olemme asuneet vuosien aikana kahdessa eri maassa ja useassa kaupungissa ja meillä molemmilla on ollut omat henkilökohtaiset kasvukipumme. Emme olisi olleet aiemmin valmiita vanhemmuuteen. Jumalan aikataulu oli oikea.
Vakava sairaus vei elämänhaluni. Sairaalassa kivun valta murtui. Elämääni tuli ilo ja vapaus.
Elämäni muuttui, kun sairastuin 13-vuotiaana Crohnin tautiin.
Sairauteni on ollut harvinaisen aggressiivinen. Koko lääkearsenaali on käyty läpi ja leikkauksia on tehty yhdeksän. Sairauden myötä terveyteni romahti 10 vuotta sitten. Lopulta elämänhaluni loppui. Ajattelin, että läheisillenikin olisi helpompaa, jos kuolisin. Evoluutioteorian mukaan heikkojen tulee kuolla pois ja vain vahvojen selviytyä. En enää tiennyt, miksi haluaisin herätä seuraavaan päivään kärsimään kivusta. Elämäni tuntui merkityksettömältä.
Olin sairaalassa apaattisena ja masentuneena. Hoitaja kysyi, hakisiko hän tuekseni psykiatrin. Vastasin, että aivan sama, psykiatrit eivät voi kipuani poistaa. Sama hoitaja kysyi, hakisiko hän paikalle sairaalapastorin. Vastasin, että aivan sama, Jumalaa ei ole olemassa. Sinnikäs hoitaja järjesti paikalle molemmat. Ensin tuli psykiatri, joka totesi, että unen laatua pitää parantaa. Sitten huoneeseeni astui sairaalapastori. Hän kysyi varovasti, mitä minulle kuuluu. Olin vihainen. Huusin raivoissani, etten jaksa päivääkään enää kipuja, enkä halua elää.
Pastori ei lähtenytkään pois, vaan kertoi, että hän ymmärtää, ja niin ymmärtää myös Taivaan Isä. Tuhahdin, että jos sellainen olisi olemassa, niin eipä ainakaan enää vilkaisisi minuun. Silloin sairaalapastori kertoi, kuinka hänen uhmaikäinen lapsenlapsensa saa välillä raivokohtauksia. Kun sama lapsi haluaa itkien syliin, mummo ottaa syliin. Pastori jatkoi, että Taivaan Isä haluaa samalla tavalla nostaa kipeän ja uupuneen Jennin syliinsä, lohduttaa ja rauhoittaa. Jumala ei pelästykään raivoani. Hän tuntee minut sisintäni myöten. Mikään ei saa häntä kääntämään minulle selkäänsä. Hän rakastaa minua ja odottaa takaisin.
Jotain tapahtui sisimmässäni. Olin pitänyt uskonasioita turvattomien ihmisten kehittelemänä teoriana, jonka avulla he uskaltavat elää pahassa maailmassa. Voisiko Jumalaan uskoa olematta höyrähtänyt hölmö? Jotain Jumalan olemuksesta oli aukeamassa minulle.
Vakuutuin kristittyjen tiedemiesten tutkimusten kautta Raamatun luotettavuudesta. Sen jälkeen eräällä sairaalajaksolla selasin löytämääni kirjaa Jeesuksen kärsimyksistä. Kuvat kertoivat Jeesuksen vangitsemisesta, ruoskimisesta ja kidutuksesta. Tuntui käsittämättömältä, että hän teki kaiken vapaaehtoisesti, syyttömänä. Kuva Jeesuksesta kantamassa ristiään kohti Golgataa puhutteli valtavasti. Hän kantoi ristille minunkin syntini ja sairauteni, jotta minullakin olisi iankaikkinen elämä. Senhetkinen kipuni ei ollut enää mitään verrattuna Jeesuksen kärsimykseen. Tunsin valtavaa kiitollisuutta ja polvistuin aulan lattialle. Tuona hetkenä Jeesus tuli elämääni.
Kivut eivät poistuneet, mutta ne oli helpompi kestää. Neljä vuotta sitten sain vielä vakavan vatsakalvontulehduksen ja verenmyrkytyksen. Silloinkin sain kokea Jumalan läsnäoloa. Korvissani alkoi soida laulu ”Silloin kun en itse jaksa rukoilla”. Se rauhoitti yliluonnollisella tavalla. Tiesin, että selviäisin. Olin kolme kuukautta sairaalassa erittäin huonossa kunnossa. Nämä kokemukset saivat vanhempanikin ankkuroitumaan Jeesukseen.
Nyt elän Crohnin taudin suhteen oireettomana. Elämä yhdeksän leikkauksen jälkeen kehittyneen lyhytsuolisyndrooman kanssa on haasteellista. Olen kuitenkin arjesta ja elämästä äärettömän onnellinen. Elämä Jeesuksen kanssa on ihanaa.
Olen ollut nuoresta asti kova suorittaja. Minulla oli aina oma sisäinen tarve pärjätä milloin koulumaailmassa, ja milloin kilpaurheilussa. Pärjäämisen tarpeeni tuli sisäisestä tyhjyydestä, jota yritin täyttää erilaisilla asioilla. Armeijan jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Viisi vuotta elin täysin opiskelijaelämää, jonka aikana tulivat koulun ohella tutuiksi mm. päihteet, baarit, porno ja rikkoontuneet, väärät ihmissuhteet. Aina taustalla oli halu löytää elämään sisältöä, mutta käytännössä kaikki asiat vain vei suurempaan tyhjyyteen ja turvattomuuden tunteeseen.
Opiskelujen jälkeen, 24-vuotiaana, perustin oman yrityksen. Sama suorittamisen tarve jatkui elämässäni ja yrityksestä kehkeytyi mahtava kulissi oman tyhjyyden ja ahdistuksen peittoamiseksi. Alussa kaikki meni hienosti ja töitä riitti enemmän kuin ehdin tekemään. Sisäistä tyhjyyttä täytin bilettämisen ja päihteiden lisäksi nyt myös työnteolla, josta seurasi työnarkomania ja sitä kautta lisää ongelmia. Työnarkomania johti hallitsemattomaan työ- ja velkakierteeseen sekä voimakkaisiin ahdistuskohtauksiin ja osittaiseen loppuun palamiseen. Elämä täyttyi pelkällä työnteolla ja sen seurauksena kariutui myös itselle tärkeä parisuhde. Ahdistukseni vain lisääntyi ja lisäksi aloin tuntea myös voimakasta sisäistä vihaa ja katkeruutta. Välillä negatiiviset ajatukset ja ahdistus tulivat voimakkaina aaltoina ja työn tekemisestä ei meinannut enää tulla mitään. Tuntui kuin kaikki seinät olisivat alkaneet kaatua päälle.
Elämän turhuus ja merkityksettömyys tuntui valtavalta ja aloin todella miettiä, mitä järkeä tässä kaikessa on. Elämän tarkoitusta etsiessäni aloin huutaa Jumalan puoleen. Elämässäni alkoi erikoinen prosessi näin myöhemmin ajateltuna selkeää johdatusta. Aloin kiinnostua ja luin erittäin paljon kristillistä kirjallisuutta sekä Raamattua ja huomasin miten ajatusmaailmani alkoi muuttua positiivisempaan suuntaan. Alkoholi ja baarit jäivät kokonaan. Terveellisemmät elämäntavat sekä nuoruudessa aloitettu urheilu alkoi kiinnostaa uudestaan. Suurin muutos kuitenkin tapahtui, kun Jumala johdatti minut Riku Rinteen järjestämälle Come Home leirille. Leirillä koin valtavan voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen ja läsnäolon ensimmäistä kertaa omassa elämässäni. Koin jotain sellaista, mitä en tiennyt edes olevan olemassa. Kokemus oli merkittävin asia, mitä olin koko elämäni aikana kokenut. Jumala otti hetkessä pois vihan, katkeruuden ja epämääräiset ahdistukset. Muutos oli hyvin voimakas. Sen jälkeen en ole ikinä epäillyt Jumalan olemassaoloa.
Uskoontuloni jälkeen elämäni on saanut aivan uuden tarkoituksen ja tunnen saaneeni uuden mahdollisuuden. Jeesus Kristus on tullut elämäni Herraksi ja olen saanut syntini anteeksi Hänen ristin työnsä tähden. Nyt elämässäni on sisältö ja olen saanut jotain todella pysyvää, sisäisen ilon ja rauhan.
Sisäinen rauha ja vapaus, minkä Jeesus sai elämässäni aikaan Pyhän Henkensä kautta, on ollut ihan käsittämätöntä. En vaihtaisi sitä mihinkään! Aiemmin elämäni täytti suorittaminen, ahdistus, häpeän pelko ja merkityksettömyys. Nyt tilalle ovat tulleet sisäinen rauha ja vapaus sekä usko, toivo ja rakkaus. Myös yrittäjyyteni on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni ja merkityksetön suorittaminen on vaihtunut sydämen haluun palvella elävää Jumalaa, Jeesusta Kristusta kaikessa mitä teen.
Synnyin rakastavaan perheeseen Heinolassa. Olin vilkas ja omatahtoinen kaveri. Ajauduin hankaliin tilanteisiin. Koulussa tein ikäviä temppuja. Seiskaluokalla aloin polttaa tupakkaa ja käyttää päihteitä. Juovuspäissäni tein tyhmyyksiä ja sain monesti turpaan. Vain kaupasta varastamani viina kiinnosti. Jouduin Lahden oppilaskotiin. Mukaan kuvioihin tuli nopeasti huumeet. Hyvänä varkaana minun oli helppo hankkia rahaa. Oppilaskodista päästyäni käytin paljon alkoholia ja huumeita. Ajauduin rankempiin piireihin. Entisessä elämässäni pelkäsin vain vankilaan joutumista, koska ajattelin joutuvani tappamaan jonkun pieni kokoisuuteni vuoksi. Alussa kaikki oli vilpitöntä hauskanpitoa, mutta jossain vaiheessa homma lähti niin sanotusti lapasesta.
Muutaman vuoden narkkaamisen jälkeen Jumala alkoi kutsua minua. Muistan, kun huumeet taskuissa Jeesus kolkutti sydämelleni: ”Lähde Janne seuraamaan minua”. Ajattelin, että se oli huumeista johtuvaa harhaa. Joulun tienoilla 2003 joimme viskiä ja söimme pillereitä kaveriporukalla. Tuli tappelu. Jäin alakynteen ja kaveri hakkasi minut lahnaksi. Verta tuli kaulasta todella paljon, lyyhistyin maahan. Ajattelin kuolevani. Tapahtui jotain yliluonnollista. Sammunut kaveri heräsi, soitti ambulanssin ja tuli tukkimaan kaulavuodon. Heräsin teho-osastolta. Lähdin vielä käyttämään kipuihin huumeita, mutta en saanut niistä mitään irti. Jokin minussa oli muuttunut. Näin, miten vanhempani kärsivät. Pari kuukautta tapahtuneen jälkeen huusin kämpässäni Jumalaa auttamaan minua nyt heti.
Amfetamiinipussi jäi jääkaappiin ja lähdin etsimään apua. Tapasin kaverin, joka oli päässyt irti alamaailmasta. Hän auttoi minut hoitoon. Hoidossa ollessa Jeesus koputteli taas sydäntäni: ”Janne, lähde seuraamaan minua.” Ajattelin, että enhän mie voi lähteä häntä seuraamaan. Aloin elämään hengellisten periaatteiden mukaan.
Vanhat kostonhimot ja vihat tulivat pintaan, kun minua satutettiin rankasti. Ja taas Jeesus kolkutti sydämeeni tutuilla sanoilla: ”Janne lähde seuraamaan minua”. Ajattelin ääneen: ”No katsotaan, mikä jätkä tää Jeesus oikeen on”. Äidin kanssa olimme puhuneet Pyhästä Hengestä. Lähdin kaverini kanssa uskovien kokoukseen. Katselin, kun siellä puhuttiin kielillä ja ajattelin, että on nää uskovat kyllä ihmeporukkaa. Sain aivan mielettömän rauhan ja anteeksiannon muita ihmisiä sekä itseäni kohtaan. Aloin lukea Raamattua ja toisinaan kävin kokouksissa. Vuoden kuluttua eksyin Suuri Jeesus -tapahtumaan Hervannassa, jossa hyvin innokas puhuja saarnasi valtavalla voitelulla, miten Kristus asuu meissä. Koin, että minun on hypättävä ilmaan. Hyppäsin! Tuntui kuin miljoona volttia sähköä olisi mennyt lävitseni. Ilmassa olo tuntui kestävän monta minuuttia. Se oli mahtavaa! Olin päässyt seitsemänteen taivaaseen tuntien sanoin kuvaamatonta iloa ja rakkautta.
Joka uskoo Jeesukseen, on tekevä hänen tekojaan: laittaa kätensä sairaitten päälle ja he tulevat terveiksi. Kotia päästyä mietin, että tällä voimalla voi varmasti parantaa sairaita. Lähdin parantamaan sairaita Jeesuksen Kristuksen nimessä. Tajunta alkoi räjähdellä, koska heitä parantui valtavia määriä, kiitos Jumalalle. Mie elän siitä, kun näen omin silmin, miten Jeesuksen rakkaus virtaa ihmisiin muuttaen heidän ajatusmaailmansa Jumalasta. Hän rakastaa myös sinua, halleluja. Tänä päivänä toteutan Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä mennä kaikkeen maailmaan tekemään kaikista kansoista Jeesuksen opetuslapsia. Tämä muutos on mahdollista myös sinulle.
Olin vasta vain 4-5 -vuotias, kun jo aloin tehdä kotitöitä ja otin ”isännän” roolin perheessä, jossa oli yksinhuoltaja-äitini lisäksi kaksi vanhempaa siskoa. Koin että minun on pakko tehdä se mitä mies tekee talossa, joten jo alle kouluikäisenä tein omakotitalossamme polttopuut, perunan-nostot/istutukset, tiskasin ym. Kun olin kuuden vanha, muistan, kun eräänä päivänä minulle nousi kuume ja aloin hourailla. Kaikki ihmettelivät, että mikä minuun iski, mutta lopulta lähdimme sairaalaan, jossa minulla todettiin verenmyrkytys ja keuhkokuume.
Ongelmat alkoivat, kun kolmannelle luokalle siirtyessäni jouduin vaihtamaan koulua ja äkkiä olinkin silmätikkuna. Olin erilainen, arka ja pelokas pieni poika ja siitähän ”isommat” pojat riemastuivat ja alkoi henkinen väkivalta, joka muuttui pian myös fyysiseksi. Monet kerrat menin pää veressä kotiin, hakattuna, reppu varastettuna ja milloin mitäkin. Opettajiin oltiin kyllä yhteydessä, mutta kukaan ei tehnyt mitään, kaikki laitettiin vain minun syykseni. Neljännen luokan kävin erityiskoulua, jossa sain hetken hengähtää, mutta pian homevaurion takia palattiin kirkonkylän koululle, joten vanhat kiusaajani saivat tilaisuuden taas höykyttää minua mielin määrin. Viidennen luokan alkaessa minut laitettiin lasten psykiatrian osastolle, jossa olin kuin vankilassa, kalterit ovissa ja ikkunoissa, ulos en päässyt kuin hoitajan kanssa. Muistan, kun olin ollut viikonlopun kotona äidin ja sisarien kanssa ja oli pitkästä aikaa ollut mukavaa perheen kesken, niin eihän minua olisi millään saanut lähtemään takaisin.
Muutimme Savoon kun olin 12-vuotias ja pääsin pois osastolta kuin ihmeen kaupalla, mutta laitosaika oli jo tehnyt tehtävänsä, minua ei oikeastaan enää kiinnostanut koulunkäynti ja se kyllä huomattiin. Olin ongelmaoppilas, jota edelleen kiusattiin. Onneksi pari lapsuudenystävää oli muuttanut samalle paikkakunnalle ennen meitä, joten sain kaiken ”pahan” keskellä kuitenkin tuntea kuuluvani edes johonkin. Kun olin 14-vuotias, kokeilin ensimmäistä kertaa alkoholia. Join kohtuuttoman paljon ja lopulta oksensin verta. Kaverini saivat soitettua ambulanssin ja soudettua rantaan, kun olimme olleet minun veneelläni liikkeellä. Seuraavana aamuna heräsin sairaalassa ja minulle kerrottiin, että jos ambulanssi olisi myöhästynyt muutamia minuutteja, ei minua olisi ollut enää. Sen kokeilun jälkeen alkoholisoiduin. Olin kai itsetuhoinen, kun jotenkin se tunne, että kuolema oli lähellä, veti minua puoleensa ja sai hakemaan lisää ja lisää alkoholia.
Vuonna 2003 muutin isäni luokse, koska äitini ei jaksanut enää huolehtia minusta. Olin jo monesti ollut poliisin kanssa tekemisissä, ja kavereiden kanssa oli aina jotain pahaa tekeillä. Minä olin jo yhdeksännellä luokalla alkoholisti. Jostain syystä opettajat eivät välittäneet siitä, että olin humalassa koulussa ja sammuin tunnilla. Sain siis jotenkin peruskoulun läpi. Ammattikouluaikaan tulivat kuvioihin huumeet ja edelleen lisääntynyt alkoholin käyttö, joten jouduin nuorisopsykiatrian osastolle. Siellä arvioitiin, pystynkö asumaan kotona vai pitääkö minulle etsiä sijaiskoti. Päädyin 17-vuotiaana perhekotiin, jossa minulla meni hetken paremmin. Koulu maittoi ihan hyvin ja olin töissäkin sahalla. Kun täytin 18 vuotta, sain tukiasunnon, mutta viikon kuluttua olin jo ryypännyt kaikki vuokra-rahani ja lopulta menetin sen asunnon. Asuin vanhempieni luona ja koetin olla töissä, mutta eihän siitä mitään tullut, koska ryyppäsin koko ajan ja käytin huumeita.
Menin omasta aloitteestani kristilliseen päihdekotiin toipumaan, mutta sain olla siellä vain kaksi kuukautta, koska maksusitoumusta ei annettu pidemmäksi aikaa. Muutaman kuukauden olin kaikkia lääkkeitä ja huumeita ja alkoholiakin vastaan, kun hengelliset asiat olivat tuolla kodilla ollessa tulleet esille ja kaipuuni Jumalan puoleen oli suuri. Niin paljon kuin halusinkin tarttua uskoon, en kuitenkaan pystynyt ja palasin katkerana ja vihaisena vanhaan. Käytin todella itsetuhoisesti alkoholia ja huumeita, tein jopa saatanan kanssa sopimuksen ”En minä tarvitse Jumalaa, tule sinä ja tee minulle mitä tahdot”. Se oli elämäni suurin virhe. Silloiset ystävät hyväksyivät minut koska olin aina sekaisin ja toin heidän lompakkoonsa rahaa varastamalla. Vedin kamaa enemmän kuin muut ja lopulta tuli tilanne, että niin sanotut ystävät alkoivat puukottaa ja piestä minua, ilman mitään syytä. Silloin halusinkin kuolla, elämällä ei ollut mitään mieltä.
Käännekohta tilanteessani oli vuoden 2008 lopussa, kun olin yhtenä iltana kaverini kanssa juopottelemassa ja sain päähäni murtautua vanhempien lääkekaappiin. Tiesin heillä olevan lääkkeitä, joilla saan hengen itseltäni. Aamulla heräsin putkassa, taas kerran, ja ihmettelin, eikö vieläkään henki lähtenyt. Kun poliisi tuli avaamaan putkan oven ja sanoi, että ”nyt on asiat sitten todella vakavasti”, mietin ensin, että mitä minä nyt olen tehnyt. Kävi ilmi, että ystäväni oli kuollut. En ole ikinä selvinnyt mistään tokkurasta tai krapulasta niin nopeasti kuin silloin!
Kun pääsin putkasta ja kuulusteluista, menin psykiatriselle osastolle, jossa puhuttiin ja mietittiin, että mitä oikein teen elämälläni. Minua pidettiin liian terveenä, mutta lopulta sain lähteä kristilliseen päihdekotiin hoitojaksolle. Vaikka siellä hengelliset asiat tulivat minua lähelle, olin epävakaa ja retkahduksia aineisiin tapahtui ja niin jouduin lähtemään. Minulle järjestettiin kuitenkin paikka toiseen vastaavaan paikkaan. Sielläkin käytin vielä aineita välillä, mutta aloin käydä seurakunnan tilaisuuksissa, joka johti siihen, että antauduin Jumalalle keväällä 2009.
Tiesin, että olen nyt saanut mahdollisuuden uuteen elämään. Ei se aina ollut helppoa, välillä lannistuin ja retkahdin uudestaan, mutta koko ajan vain ”selvä kausi” piteni. Olen joutunut tekemään itselleni selväksi, että minulla on alkoholi- ja huumeongelma, joten en voi ottaa edes korkillista olutta taikka yhtä pilleriä. Tie ei ole ollut helppo, mutta en vaihtaisi päivääkään pois, koska olen saanut nähdä ja kokea, kuinka hyvä Jumala on. Hän on antanut minulle elämän ja vapauden. Hän on antanut minun syntini anteeksi ja vapauttanut minut viinasta ja pillereistä. Olen saanut voiman vastustaa kiusauksia ja rohkeutta mennä kipujeni läpi Jumalan kanssa. Ihmeellisesti usko on lähentänyt minua myös vanhempieni kanssa ja ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa isää isäksi ja äidilleni, että rakastan teitä vanhempinani. Jumala on myös antanut minulle perheen, josta en osannut ennen edes unelmoida, ja toimimme vaimoni kanssa yhdessä Jumalan valtakunnan työssä.
Lempikohtani Raamatussa on elämässäni toteutunut psalmi 50:15 ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun tulee kunnioittaman minua.”
Juuri solmittu avioliitto, kaunis koti ja menestyvä rakennusfirma toimivat kehyksinä vauhdikkaalle, materialistiselle elämänmenolleni. Sitten tultiin 1990-luvun lamavuosiin, jolloin yritin ennakoida ja tehdä yrityksessäni viisaita ratkaisuja, mutta sainkin yhdeksän miljoonan markan jälkiveron.
Koin olevani yhteiskunnan hylkiö, vaikka kolmen vuoden kuluttua lääninoikeus kumosikin asian perusteettomana. Koettaessani hoitaa tilannetta ostin vielä yksityisvaroillani Tallinnasta keskeneräisen liikekiinteistön. Hanke oli minulle kuitenkin liian iso ja tajusin, että edessä olisi suomalaisen rakennusyhtiöni vararikko ja pahimmassa tapauksessa elinikäinen velkavankeus.
Jouduin niin ahtaalle, että hain helpotusta alkoholista, lääkkeistä ja lopulta myös psykiatrilta. Vuonna 1995 olin joulun alla viikon toipumassa Helsingin Diakonissalaitoksella. Sieltä palattuani olin valmis jopa pyytämään Jumalaa apuun, sillä koin yltiöpäisyydestäni suurta syyllisyyttä. Minulla oli myös ollut pelottava kokemus, joka sai minut ymmärtämään, että olen matkalla helvettiin. Olin eräällä matkallani saanut hotellihuoneessani vakavan sairaskohtauksen, jolloin tunsin kuolevani. Aloin hukkua syvälle pimeyteen, josta kuitenkin tempauduin pintaan. Näin itseni kuin ulkopuolelta hotellin lattialla makaamassa sairaskohtauksessa ennen kuin olin taas fyysisesti siinä henkeä haukkomassa.
Kutsuin luokseni tutun uskovan opettajan ja aloin hänen kanssaan tutkia Raamattua, vaikka en siitä mitään ymmärtänytkään. Minä turhauduin ja olisinkin jo luovuttanut, mutta hän sanoi, että tätä ei jätetä kesken vaan viedään finaaliin. Tammikuussa 1996 sairaslomalla ollessani sitten polvistuin ja pyysin saada tutustua siihen Jumalaan, josta Raamattu puhui. Välittömästi koin lämpimän voiman menevän kehoni läpi, mutta muuta ei silloin tapahtunut. Vähän sen jälkeen kuuntelin automatkalla kasetilta raamattutuntia ja silloin koin, että nyt Jumala tulee hyvin lähelle. Auto täyttyi ihmeellisellä kirkkaudella ja itselleni tuli taivaallisen hyvä olo. Pysähdyin levähdyspaikalle ja istuin autossa toista tuntia rukoilemassa. Tuona iltana ymmärsin, että olin uudestisyntynyt.
Ensimmäisen kerran ymmärsin myös, että minä kelpaan tällaisenani, ilman suorituksia, Jeesuksen sovitustyön tähden. Se on ainoa perusta, jolle ihminen voi elämänsä rakentaa. Olin niin innostunut evankeliumin ihmeellisestä voimasta, että joku saattoi varmaan tuolloin ajatella minun olevan ”hullu mies Huittisista”. Olin Jumalalle suunnattoman kiitollinen siitä, että perheeni oli säilynyt ehjänä kaikkien myrskyisien ja vaikeiden vuosien läpi.
Moni asia muuttui uskoontuloni myötä. Alkoholi ja tupakka jäivät, ja työasioissakin sain kokea Jumalan selkeää johdatusta ja siunausta. Sain perustaa uuden yrityksen, joka on tuonut meille elatuksen. Jumala otti minulta kuitenkin pois ahneuden laajentaa, mihin yrittäjänä niin helposti lankeaa. Hän johdatti minut omalla paikkakunnallani seurakunnan yhteyteen, niin kuin hän on uskoville tarkoittanut.
Uskossa eläminen on tavallisen ihmisen elämää iloineen ja suruineen. Joskus hengellinen kasvu on kivuliasta, ja koettelemuksia on ollut niin terveyden kuin työelämän alueilla. Sydämessäni on kuitenkin rauha ja luottamus siihen, että Jumala johdattaa kaiken, elämän kipeätkin kohdat.
Isättömyys on ollut varmaan elämäni suurin haava, joka on vaikuttanut moniin asioihin elämässäni. Tunsin itseni ulkopuoliseksi jopa omassa perheessäni. Kuvittelin, että kaikki muut pärjäsivät minua paremmin.
Synnyin AU-lapsena. Ensimmäisiä elinvuosiani varjosti isättömyyden lisäksi myös pelko. Jouduin tuon tuosta pimeään komeroon äidin miesystävän komennossa. Kolmevuotiaana sain muuttaa tädin perheen luo Pohjois-Karjalaan. Tädin perheessä ottotyttönä elämä oli turvallista. Kuulin paljon Jumalan Sanaa ja kävin pyhäkoulua.
Rippikoulussa kiinnostuinkin uskosta, mutta tein kuitenkin tietoisen päätöksen, että jatkan entistä elämää ja mm. käyn tansseissa. En nähnyt tädin perheessä uskon iloa, vaan luulin, että uskovaisen elämä on kuivaa ja ilotonta. Sitä en halunnut. Tapasin tulevan puolisoni 17-vuotiaana. Menimme naimisiin ja muutimme Vantaalle. Ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta sisäisesti olin kuitenkin aivan rikki. Koin itseni ulkopuoliseksi ja ajattelin toisten aina pärjäävän minua paremmin.
Saimme tyttären, joka oli isälleen hyvin rakas. Tunsin itseni tässäkin asiassa ulkopuoliseksi ja kadehdin heitä. Minusta tuli kiukkuinen ihminen. Mikään rahalla hankittava ei tyydyttänyt. Tuntui, että ”onni oli aina nurkan takana”. Etsin jotain, mutta en tiennyt, mitä se oli. Sitten mieheni sairastui aivokalvontulehdukseen ja hädissäni lupasin elämäni Jumalalle, jos mies vain selviäisi. Hän selvisi ja minä unohdin lupaukseni. Alitajuisesti jatkoin sen jonkin etsimistä, jota elämääni kaipasin.
Erään itsenäisyyspäivän aattoiltana mieheni ilmoitti, että hän oli löytänyt onnen muualta. Minä sanoin tähän täysin spontaanisti, että minä ilmoitan sinulle sitten samalla tavalla, kun minä löydän Jeesuksen. Hämmästyin itsekin sanojani, jotka vain tulivat jostain. Avioliitto oli lopussa. Rukoilimme kasvatusäitini kanssa yhdessä ja hän antoi minulle Tapani Sopasen kirjan ”Kyyneleet eivät puhdista”. Kirja oli yksi linkki uskoontulooni. Ymmärsin sen kautta pyyteettömän rakkauden merkityksen.
Tapasin sitten leikkipuistossa uskovan rouvan, jonka tarina vaikutti minuun syvästi. Sen jälkeen tein, kuten tuo rouva oli kertonut tehneensä. Polvistuin lattialle ja sanoin Jeesukselle, että ”jos Sinä olet olemassa, niin tule minun sydämeeni”. Viikon päästä tästä huomasin lehdessä seurakunnan ilmoituksen ja lähdin sinne. Tilaisuuden lopussa kysyttiin rukousaiheita ja minä viittasin. Sanoin, etten lähde pois ennen kuin olen löytänyt Jeesuksen. Puolestani rukoiltiin ja minulle sanottiin: ”Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.” (Room. 10:10) Menin seurakunnasta kotiin ja pyysin sanojani ja tekojani anteeksi mieheltäni. Hän sanoi, että pidä se, minkä olet löytänyt.
Kun seuraavana aamuna heräsin, oli kuin suomut olisi otettu pois silmiltäni. Olin tuolloin 27-vuotias. Kaikki näytti niin puhtaalta ja raikkaalta. Sain valtavan ilon ja minulle tuli vahva halu kertoa kaikille, mitä olin löytänyt. Raamattu tuli hyvin rakkaaksi ja seurakunnasta tuli toinen kotini. Tyttäreni tuli myös uskoon ja yhdessä sitten kävimme seurakunnan tapahtumissa. Olin vihdoin löytänyt sen, mitä olin etsinyt: sisäisen rauhan ja ilon.
Pala palalta Jumala on eheyttänyt minua. Rukouksessa olen saanut lohdutuksen sanoja, joita on nyt sävelletty lauluiksikin. Olen iloinen siitä, että saan nyt olla vertaistukena ja auttaa muita. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä ilman Jumalan apua.
