Irma Saarimäki, eläkkeellä oleva sielunhoitoterapeutti, Kouvola
Olen kohdannut elämäni varrella ahdistusta, masennusta ja jopa paniikkihäiriön. Niitä tärkeämpi on kuitenkin matka rikkinäisyydestä eheyteen, arkuudesta rohkeuteen ja uuden identiteetin löytyminen. Tiedän, miten tervehdyttävää anteeksiantaminen ja -saaminen voi olla.
Ujous ja arkuus leimasivat lapsuuttani Elimäen Takamaalla. Oppikoulusta mieleen on jäänyt kuriin painottuva ilmapiiri, joka ei juuri rohkaissut. Isä oli itselleni turvallisin henkilö, jolta sain itsetuntoni perustan. Ensimmäiset onnistumiset muistan kokeneeni kauppaopistossa.
Solmin avioliiton 23-vuotiaana. Perheeseemme syntyi kaksi lasta, tyttö ja poika. Pojan ollessa puolitoistavuotias Kotkan sairaalan lääkäri epäili hänen sairastavan leukemiaa. Poikaa oli toivottu ja häntä oli odotettu pitkään, joten koin tilanteen suurena Jumalan puhutteluna. Lupasin antaa elämäni Jumalalle, jos lapsi paranisi. Niin tapahtuikin, vaikka diagnoosista ei saatu koskaan täyttä varmuutta. Pian tämän jälkeen kävin rukoiltavana Kouvolan keskuskirkon alttarilla, jossa Kalevi Lehtinen piti Elämä löytyy -tapahtumaa.
Uskoontulo on usein alku sisäiselle eheytymiselle. Aloin ahmia sielunhoitoon liittyvää kirjallisuutta ja kuuntelin hengellisiä puhekasetteja. Hiljalleen opin pitämään elämässä puoliani. En enää voinut antaa ihmisten kävellä kuvaannollisesti ylitseni.
Vuonna 2001 tapahtunut avioero pakotti minut kantamaan taloudellista vastuuta, vaikka äidin jättämä perintö helpottikin tilannetta alkuvuosina. Ihmissuhteen purkautuminen oli itselleni sysäys toteuttaa mielessä kytenyt haave lähteä raamattukouluun. Paikka löytyi Arkenista, Tukholmasta. Koin Jumalan kehottavan minua lähtemään. Minua johdatettiin käytännön asioissa.
Olin aiemmin käynyt terapeuttien luona juttelemassa elämäni vaikeuksista. Raamattukoulun lukuvuosi 2003–2004 avasi kuitenkin vasta tietoisuuden, että Jumalalla on tarkoitus elämälleni. Koulun pääteemana on sisäinen eheytyminen. Opetus keskittyy Raamattuun. Jälkeenpäin ymmärsin, että koulussa olisi tullut viettää aikaa yhden vuoden sijaan useampi. Monet asiat sisäistin vasta jälkeenpäin.
Muutin Mikkeliin ja elin pätkätöillä, jotka nekin loppuivat. Voimat olivat poissa ja yksinäisyys pahensi masennusta. Sen hetkiset ja aiemmat vaikeat kokemukset laukaisivat paniikkihäiriön.
Näin unta pienestä valkoisesta yksiöstä Kouvolassa, joten 2008 palasin tuttuun miljööseen. Sain pätkätöitä ja opiskelin Perheniemen opistossa sielunhoitoterapeutiksi. Lopetin aloittamani vastaanoton työn vähyyden vuoksi, ja jäin varhennetulle eläkkeelle. Työmaani on nyt kaksi pojanpoikaa ja seurakunnan rukouspalvelu.
Kaiken jälkeen ymmärsin, että minun piti kulkea matka arkuudesta ja pelokkuudesta rohkeuteen, jonka vain Kristus voi antaa. Hänen Pyhä Henkensä ulottuu hoitavana paljon syvemmälle kuin terapeutit tai me itse osaamme ymmärtää. Hänessä löydämme oikean, kestävän identiteetin. Kukaan ei ymmärrä meitä paremmin kuin Jeesus.
Anteeksiantamus on valtava terveyden lähde. Oivalsin sen jo aikanaan kirkossa luettaessa Isä meidän -rukousta. Elämässä oli niin paljon anteeksiantamattomia asioita, että joka kerta kyyneleet vuotivat silmistäni. Eheytymistä on myös se, kun saa pyytää ihmisiltä konkreettisesti menneitä tekoja anteeksi.
Nyt osaan elää ottamatta kaikkea eteen tulevaa henkilökohtaisesti. Saan palvella toisia hengellisessä työssä Jumalan voimalla ja lahjoilla. Hän tietää mihin johdattaa.
Synnyin köyhään perheeseen ja häpesin huonoja olojamme. Äitini oli inkerinsuomalainen, joka pakeni sota-aikana Neuvostoliitosta Suomeen. Hän menetti koko perheensä 13 -vuotiaana ja kuuli vasta yli 20 v:n jälkeen äitinsä ja veljiensä elävän. Isä oli ammuttu.
Vanhempieni yhteinen taival alkoi todella myrskyisästi, koska isä ja hänen leskiäitinsä olivat Jehovan Todistajia ja he painostivat kristittyä äitiäni omaan uskoonsa, mihin äiti ei suostunut.
Minua kiusattiin koulussa, mm. haukuttiin ryssäksi, vaikkei minulla ollut venäläistä sukua lainkaan. Olin ujo, arka ja yksinäinen, ilman yhtään ystävää tai kaveria. Kotona oli kuitenkin kaksi sisartani ja lemmikkieläimiä. Perheessämme oli jatkuvaa riitaa, enkä paljon hyvää muista lapsuudestani. Halusin muuttaa heti 15 -vuotiaana kotoa pois karjanhoitokouluun.
Ehkä elämäni näytti ulospäin normaalilta, mutta sisälläni koin tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Ne pahenivat entisestään, kun vanhempani päättivät erota: koko maailmani ja unelmani romahtivat sen tiedon myötä. En ymmärtänyt, mikä on elämäni tarkoitus. Koin myös syyllisyyttä, sillä tiesin tehneeni paljon vääriä asioita. En osannut hakea apua mistään ja vähiten sitä halusin hakea Jumalalta. Olin ymmärtänyt Jumalan olevan armoton käskijä ja uskovan elämän olevan ilotonta. Olin päättänyt, että uskovaista minusta ei koskaan tule.
Mutta Jumalalla oli kohdalleni hyvä suunnitelma. Hän lähetti tutun uskovan luokseni kertomaan, että Jeesus voi ja haluaa auttaa minua. Sanoin, että en halua kuulla mitään uskonnosta ja Jumalasta, se ei ole minua varten. Hän kysyi, mitä menettäisin, jos kokeilisin, mutta vastustelin edelleen. Hän sanoi, että voit lukea Uudesta Testamentista, että Jeesus haluaa ja voi auttaa. En luvannut tehdä niin, mutta sitten ajattelin testata asian: jos ei Jeesus auta, niin ei Jumalaa ole olemassakaan. Lisäksi jokin tuon tytön olemuksessa kertoi, että hänellä oli rauha ja tasapaino itsensä kanssa – mitä minulla ei ollut.
Niin päätin kuitenkin katsoa, mitä Raamatussa lukee, sillä en ollut aikaisemmin sitä lukenut. En voinut lopettaa lukemista ja pikkuhiljaa aloin vakuuttua, että Jeesus on ratkaisu ongelmiini. Hän rakasti kaikkia niitäkin, joista kukaan ei välittänyt. Ymmärsin, että Jeesus oli kuollut minun syntieni tähden. Rukoilin häntä ja tiesin saaneeni syntini anteeksi. Halusin seurata häntä ja sain elämääni tarkoituksen, rauhan ja ilon. Halusin kertoa heti löydöstäni muillekin. Koko elämänsuuntani muuttui. Jumala puhui minulle, että tärkeämpää on hoitaa ihmisiä kuin lehmiä!
Niinpä opiskelin apuhoitajaksi ja myöhemmin sosiaaliohjaajaksi. Sain hyviä ystäviä muista uskovista enkä ollut enää yksin! Kokoonnuimme eri seurakuntien nuoret yhdessä, eivätkä meitä häirinneet pienet käsityserot hengellisistä asioista. Jumala antoi minulle mielenkiintoisen elämän, mahdollisuuksia erilaisiin työtehtäviin ja haasteisiin. Olen saanut työskennellä kärsineiden ihmisten kuten sotainvalidien, syöpä- ja mielisairaiden sekä vanhusten parissa. Myös maahanmuuttajien ongelmia ymmärrän omien kokemusteni kautta. Eräs taitekohta oli nähdä intialaisten kastittomien taistelua elämästä ilman minkäänlaista ihmisarvoa. Jeesuksen esimerkkiä noudattaen haluan auttaa niitä, jotka jäävät toisten jalkoihin tai ovat yksinäisiä. Haluan myös kertoa, että Jeesus tarjoaa apua jokaiselle kaikenlaisiin asioihin. Hän kuoli pahojen tekojemme vuoksi, mutta nousi kuolleista ja elää aina ja iankaikkisesti. Hän on ainoa tie taivaaseen.
Synnyin Lahdessa 1965. Äitini kasvatti minut mummoni kanssa. Isä häipyi, kun äiti alkoi odottaa minua. Äidin sukulaisista monet olivat lestadiolaisia. Kotona äiti ja mummo opettivat iltarukouksen. Rippileirijälkeen tein tietoisen valinnan: Lähdin aivan eri suuntaan.
Muutin 16-vuotiaana opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Seurustelin ja juhlin opiskelijakaverienkanssa.Tuli ensimmäinen avioliitto. Essi tyttönen syntyi. Olisi ollut kiva ”leikkiä kotia”, jolleimies olisi juonut ja ollut niin mustasukkainen.Avioero-myräkän keskellä yritin rukoilla, ”levolle laske luojani”, muuta en osannut. Hätätilanteissa rukoilin: ”Jumala, jos nyt autatmua…”. Tilanteen helpotuttua Jumala unohtui. Ajattelin tuntevani Jumalan, mihin tarvitsisinJeesusta? En tiennyt, että: ”Se jolla on poika, on elämä. Sillä, jolla ei ole Jumalan poikaa, ei ole elämää.”
Etsin rakkautta aina väärästä osoitteesta. Tuli muutto pääkaupunkiseudulle. Olinrikki, ja tyhjyyteen piti käydä yöelämässä aina, kun sain lastenvahdin. Luulin, että on normiavälillä jättää ja välillä tulee jätetyksi.Jäin jo raskausaikana yksin tytön ja tulevan pienenkanssa. Synnytysosastolla pidin pientä suloista nyyttiä sylissä. Kuiskasin kyyneleet silmissäkiitokseni Jumalalle tästä Juhana-pojasta.Lasten kanssa yksin selviäminen pelotti. Vauva oliihana, silti ahdistus ja tyhjyys palasivat. Tässäkö tämä elämä nyt on? Hoidin lapset, kodin jajopa pari koiraa. Jälkeenpäin ymmärsin, että Jumalan täytyi antaa minun mennä ihan puhki jaahtaalle ennen kuin osasin alkaa etsiä häntä.
Palasin Lahteen 9-kuisen pojan ja 11-vuotiaan tytön sekä kahden koiran kanssa. Muuttojärjestyi nopeasti ja helposti. Rauhallinen rivitalo pääkaupungin melskeen jälkeen eivätpitäneet ahdistusta ja tyhjyyttä kauaa poissa. Silloin tällöin juhliminen tuntui väärältä jalikaiselta.En ollut koskaan ajatellut olevani jotenkin syntinen, minähän sentään hoidinkodin ja lapset.
Ulkoilin usein pojan kanssa leikkipuistossa. Tyttö kävi koulua. Arki meni eteenpäin, silti elinoudossa ahdistuksessa. Kerran menin salaa itkemään vessaan: ”Jumala, jos oot olemassa niin näytä se! Auta mua!!”Hän tarttui elämääni konkreettisesti. Ei mennyt montaa päivää, kun hiekkalaatikolla tutuksi tullut nainen kertoi minulle silmät säteillen, ”Jeesus rakastaa sua”. Nainen alkoi pyydellä minua seurakuntaan. Halusin, ja vastustin.
Kerran hän pyysi minua mukaan kotikokoukseen, jonne tulisi rukoilijanainen Tampereelta. Kiinnostuin kovin. Tuona helmikuisena lauantaina 2004 kotikokousmatkalla jouduin kolariin. Ei sattunut pahemmin. Jouduttiin odottamaan poliisien selvittelyä. Soitin tuttavalleni olevani myöhässä.Kun olinjatkamassa matkaa, yksi mies huomautti eturenkaan olevan tyhjä. Samassa tajusin, että minua yritetään estää kotikokoukseen pääsemästä. Pääsin viimein perille. Sain mennä juttelemaan ja rukoilemaan rukoilijanaisen kanssa. Tämän jälkeen hän kysyi, haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin haluavani.Pyysin Jeesusta elämääni ja syntejäni anteeksi. Rukoilijanainen julisti ne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. ”Leijailin” ulos muiden luo ja kotiin keveällä ololla. Kerroin tyttärelle riemuissani tulleeni uskoon. Opin lukemaan Raamattua ja rukoilemaan. Kohta aloin pienen pojan kanssa käydä seurakunnassa. Tyttö tuli uskoon pari vuotta jälkeeni.
Helena ja Oskari Niemi, parturikampaaja ja opistoupseeri, Kankaanpää
Helena ja Oskari Niemi elivät vuosia kiireistä mutta hyvää perhe-elämää. Oskarilla oli työ varuskunnassa ammattisotilaana, hän harrasti aktiivisesti urheilua ja toimi myöhemmin nyrkkeilyvalmentajanakin. Helena puolestaan työskenteli parturi-kampaajana. Elämä oli mallillaan, mutta silti jotain puuttui.
Helena: Sydämeni tuntui käsittämättömän tyhjältä, tunsin kaipausta. Äitini oli kuollut syöpään ollessani vain viisivuotias. Menetin niihin aikoihin myös mummun. Elämään tuli sairauden ja kuoleman pelko, kun vielä isäkin sai pelottavia kohtauksia ja kuoli sydämen pettäessä ollessani vasta 15-vuotias. Kasvoin uskovassa perheessä, mutta teini-iässä erkaannuin uskonasioista.
Oskari: Minun lapsuuskodissani hengelliset asiat olivat aika vieraita. Mummu opetti iltarukouksen, jota rukoilin aikuisenakin, mutten miettinyt sitä sen kummemmin. Aloimme molemmat Helenan kanssa miettiä hengellisiä asioita oltuamme joitakin vuosia sitten ystäviemme lapsen ristiäisissä. Romanilauluryhmän esittämät kauniit hengelliset laulut ja uskontodistukset koskettivat. Mielessäni kävi jo, että pitää paeta pihalle, ennen kuin raavas mies pillahtaa kaikkien nähden itkuun.
Helena: Nelisen vuotta sitten rukoilin itselleni uskovia ystäviä ja johdatusta elämääni, vaikka pelkäsin, että uskonasiat voivat viedä meitä erilleen Oskun kanssa. Hyvin pian ystäväni soitti ja pyysi minua hengelliseen tilaisuuteen. Kun pastori tuli tervehtimään, aloin itkeä. Kaikki puheet tilaisuudessa olivat kuin suoraan minulle ja tunsin tulleeni kotiin. Lopussa minulta kysyttiin, haluanko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin myöntävästi, ja siitä alkoi täysin uusi elämä. Jumala alkoi hoitaa satutettua sisintäni, ja seurakunnasta tuli minulle se hengellinen koti, jota olin vuosia kaivannut. Aloin rukoilla Oskun puolesta. Saatoin yölläkin herätä rukoilemaan ja myös seurakunnassa muistettiin häntä.
Oskari: Olin iloinen Helenan puolesta, mutta samalla katkera siitä, että hän halusi olla seurakunnassa niin paljon. Huomasin kyllä hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän oli iloinen ja rauhallinen ja ylimääräinen suorittaminen jäi pois. Viikonloppujen viinit sekä saunajuomat jäivät hänen osaltaan.
Sain Helenalta Leif Lindemanin cd:n ”Niin paljosta kiitollinen”, jota aloin kuunnella jatkuvasti, usein pihanurmikkoamme leikatessakin. Laulut koskettivat ja piti oikein katsoa ympärille, etteivät naapurit vaan näe itkeskelyäni. Pohdin uskonasioita, mutten tehnyt ratkaisua, koska pelkäsin, mitä kaverit ajattelisivat ja mitä töissä sanottaisiin, jos tulisin uskoon.
Helena: Meillä alkoi olla poikien murrosikään liittyviä ongelmia. Oskulla ja vanhemmalla pojista olivat sukset pahasti ristissä. Eräänä yönä huolestunut kaverin äiti sai minut soittamaan pojallemme. Oskukin heräsi ja tuli puhelimeen. Taustametelin keskeltä kuului poikien humalaista huutelua. Osku hermostui niin, että aikoi lähteä hakemaan poikia. Se kuitenkin jäi, kun hänelle tuli kova päänsärky.
Oskari: Minulla oli jo pidempään ollut vaikeaa toisen poikani kanssa. En oikein tahtonut hyväksyä muutosta pikkupojasta nuoreksi mieheksi ja yritin ottaa hommaa hanskaan uhkailemalla, kiristämällä ja huutamalla. Niin kävi tuonakin yönä puhelimessa. Mutta eihän se mitään hyödyttänyt, ja päänsärkykin vain paheni, vaikka otin lääkettäkin.
Kello oli varmaan neljä yöllä, kun pistin kädet ristiin ja rukoilin. Sanoin itsekseni, että nyt lopetan taisteluni ja luovutan itseni sekä poikamme Herran haltuun. Päänsärky lähti melkein saman tien ja sisimpääni tuli valtava rauha. Helenalle en aikonut puhua mitään. Halusin nähdä ensin itse, mitä tapahtuu.
Kun poika tuli päivällä kotiin, ensimmäistä kertaa en hermostunutkaan hänelle, vaan puhuimme keittiön pöydän ääressä kaikessa rauhassa. Tuosta hetkestä lähtien olen saanut rakentaa parempaa yhteyttä molempiin lapsiini.
Pari viikkoa myöhemmin Helena kysäisi saunan lauteilla, että ”Koskas se Osku meinaa tulla uskoon?” Minä vastasin: ”Mä oon jo!” Helena oli ihmeissään ja kielsi minua leikkimästä näillä asioilla. Kerroin rukouksestani, ja hän uskoi, että olen ihan tosissani. Se alkoi myös näkyä elämässämme.
Helena: Perheen muuttumisen lisäksi olen saanut kokea Jumalan läsnäoloa ja johdatusta myös työssäni. Ennen uskoontuloa olin turhautunut ja mietin jopa ammatin vaihtoa. Herra kuitenkin antoi työhön uuden ilon. Olen voinut kertoa Jeesuksesta ja kuunnella ihmisten murheita. Kun Jumala muuttaa sydämen, seuraa asennemuutos moniin asioihin.
Oskari: Helena osaa kohdata ihmisiä luontevasti. Hän on saanut johdattaa uskoon ALS:ia sairastavan isäni, joka otti Vapahtajan sanoitta vastaan sairauden jo vietyä puhekyvyn. Samoin saimme johdattaa taivastielle 95-vuotiaan mummuni ennen hänen poisnukkumistaan. Vaikka hän oli opettanut minulle iltarukouksen, vasta nyt siitä tuli totta hänelle. Kun kerroin hautajaisissa sukulaisille mummun ratkaisusta, sydämeni iloitsi surusta huolimatta.
Monet ovat ihmetelleet minulle, että mahtaa se olla kovaa taistelua, että pysyn uskossa ja erossa juomisesta. On ollut ilo vastata siihen, että uskossa on hyvä olla ja alkoholia ei ole tehnyt mieli enää kertaakaan. Alkoholin myötä ihmisille tapahtuu monenlaista ikävää, kun itsekontrolli katoaa. Tulee tappeluita, viettelyksiä ja mustasukkaisuutta. Ajauduin aiemmin itsekin monenlaisiin ikäviin tilanteisiin. Kiitän Jumalaa varjeluksesta, mutta ennen kaikkea siitä, että nyt me saamme yhdessä jakaa ilosanomaa Jeesuksesta ja olla matkalla taivaaseen.
Olin etsinyt vuosia elämääni rauhaa tuloksetta. Kunnes yhtäkkiä nostin käteni hengellisessä tilaisuudessa, itkin vuolaasti ja ihmettelin sitä rauhaa, jonka olin vihdoinkin saanut.
Hengelliset asiat olivat olleet tuttuja minulle jo lapsuudesta ja olin käynyt usein kirkossa. Olin myös viettänyt ulkonaisesti ns. siistiä elämää. Nuoresta saakka minulla oli kodin perinnöstä johtuen ollut kaipaus Jumalan puoleen. Tunsin kuitenkin, että sydämessäni ei ollut etsinnöistäni huolimatta sitä rauhaa, jonka Jeesus lupaa omilleen. Mietin, mitä Jeesuksen sanat ”rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille” oikein tarkoittavat. Uskonnollisesta yrittämisestäni huolimatta sydämessäni ei ollut tuota rauhaa.
Minua vaivasi myös Jeesuksen ja Nikodemuksen keskustelu uudestisyntymisestä. Olenko minä syvästi uskonnollinen mies syntynyt uudesti? Vähitellen lakkasin kuitenkin etsimästä sitä ”oikeanlaista” uskoa. Ajattelin, että ehkäpä epätietoisuus oman uskon riittävyydestä taivaaseen pääsyyn sitten vain kuuluu uskoon.
Oli vuosi 1987, kun vaimo pudotti pommin ilmoittamalla, että hän on tullut uskoon. Se oli minulle suuri järkytys. Olin aina ajatellut, että uskoontulo ei kuulunut meille. Tuskani oli melkoinen, kun hän alkoi puhua vieraillekin Jeesuksesta ja uskoontulostaan. Hän oli lukenut hengellisen kirjan ”Ristin luokse”, jonka viimeisillä sivuilla lukijoita oli haastettu ottamaan Jeesuksen sovitustyö vastaan, ja hän oli vastannut myönteisesti. Vaimo alkoi käydä hengellisissä tilaisuuksissa, ja kun hän tuli sieltä kotiin, pidin aina uskollisesti mykkäkoulua. Hän oli kuitenkin hyvällä mielellä ja sai lepyteltyä minut niin, että annoin aina anteeksi siihen asti, kunnes hän meni taas seuraavan kerran tilaisuuteen. En uskaltanut kieltää menemästä, koska tiesin, että hän on kuitenkin hyvässä paikassa. Nähtyäni vaimossani tapahtuneen muutoksen aloin liittää iltarukoukseeni pyynnön: ”Taivaan Isä, minäkin haluaisin tulla uskoon, kunhan ei tarvitse kertoa siitä kenellekään.”
Kului useampi vuosi. Eräänä päivänä vaimo ilmoitti menevänsä Viktor Klimenkon konserttiin Seinäjoelle ja kysyi, että haluanko lähteä mukaan. Koska tilaisuus järjestettiin Kauppaoppilaitoksella, oli helpompi lupautua. Sanoin lähteväni kyytimieheksi. Siellä meno oli aivan toisenlaista kuin mihin olin tottunut. Jossain kohtaa tilaisuutta päätin, etten ikinä enää lähtisi tällaiseen mukaan. Mutta sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Tilaisuuden lopussa Klimenko esitti kysymyksen, että kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle ja löytää rauhan elämäänsä. Kysymys ahdisti ja järkytti minua. Ajattelin, että tuo saarnamies lupaa yhdellä kädennostolla sen rauhan, jota olin vuosikymmenet kaivannut! Äärettömän ahdistuneena ajattelin, että onpahan tämäkin sitten kokeiltu ja sain kuin sainkin käteni ylös. Se oli elämäni vaikein kädennosto.
Kun tilaisuus päättyi, halusin nopeasti pois. Jotkut menivät siunattaviksi, mutta minä menin autoon itkemään. Itkua piisasi kotiin saakka. Olin ihmeissäni, mitä minulle oli tapahtunut. Nukuin seuraavan yön kuin pieni lapsi, ja vuosia vaivannut selkäkipu oli kadonnut. Sisimmässäni ja koko olemuksessani oli yli ymmärryksen menevä rauha. Pikkuhiljaa aloin uskoa, että tämä on nyt se uudestisyntyminen, josta Jeesus puhui. Ensimmäiset viikot uskoontulon jälkeen pelkäsin, että sydämessäni oleva rauha katoaa johonkin. Mutta ei se ole kadonnut, vaikka tuosta illasta on jo yli kaksikymmentä vuotta.
Tiedostin jo nuorempana, että elämässä voi tulla vastaan suuriakin vaikeuksia. Oman lapsen menetys meni kuitenkin sen rajan yli, mitä pystyin kuvittelemaan, että hyvä Jumala voisi sallia. Elämäni oli useamman vuoden ajan kriisissä, enkä ollut enää varma, tuleeko minusta työ- tai opiskelukykyistä.
Tyttäremme Heini, toinen lapsemme, syntyi kesällä 1994. Heinillä oli suulakihalkio, jonka korjausleikkausta suunniteltiin tehtäväksi noin vuoden ikäisenä. Joulun alla elämämme kuitenkin pysähtyi, kun Heini yhtäkkiä menehtyi kätkytkuolemaan. Olin muutaman päivän niin sokissa, että hoidin vain normaalisti työtehtäviä, kunnes tajusin, että tarvitsen taukoa. Jäin sairaslomalle.
Kuukauden päästä palasin töihin, mikä oli jälkikäteen ajateltuna liian lyhyt aika. Olin tuolloin seurakuntatyössä, jossa työnkuvaani kuului saarnata rakastavasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta ja auttaa ihmisiä sielunhoidossa, vaikka oma elämäni oli kriisissä. Olisin itse monesti tarvinnut enemmän sielunhoitoa kuin kohtaamani ihmiset. Jäin surussani pitkälti yksin, ja minun piti vain yrittää mennä eteenpäin. Ja kun surulle, pettymykselle ja muille vaikeille tunteille ei ollut tilaa, se katkaisi myös myönteisten tunteiden kokemisen. Tunne-elämäni vammautui pitkäksi aikaa.
1996 odotimme kolmatta lasta, Ainoa. Jo raskausaikana Ainolla havaittiin synnynnäinen sydänvika, ja hänet jouduttiin leikkaamaan ensimmäisen kerran heti syntymän jälkeen. Aloin jälleen tuntea itseni uupuneeksi ja lopulta irtisanouduin töistäni ja jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Olin aiemmin ajatellut, että olisin pastorina lopun ikääni, joten samalla koin, että jouduin luopumaan kutsumuksestani. Uupumus oli niin syvää, etten ollut varma, pystynkö enää palaamaan työelämään.
Heinin menetyksen jälkeen koin henkistä pahoinvointia viitisen vuotta. Keväällä 1999 alkoi tuntua, että ehkä selviän sittenkin. Selviytymiskeinoksi löysin teologian opintojen aloittamisen. Sain opiskelusta voimavaroja. Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen jatkoin graduni aiheesta väitöstutkimuksen tekemistä. Tutkin lapsensa menettäneiden selviytymisprosessia. Lapsen kuolema hiljentää ihmisen ja herättää usein kysymyksen: Jumala, miksi sallit tämän tapahtua? Tutkimuksessa havaitsin, että suruprosessi kestää usein koko elämän. Menetetty läheinen elää mielikuvissa ja muistoissa. Akuutti suru kuormittaa samanaikaisesti tunne-elämää, ihmissuhteita ja hengellistä elämää. Kun kaikki osa-alueet kuormittuvat yhtä aikaa, tarvitaan paljon muiden tukea. Itse sain tukea vaimoltani, ammattiauttajilta ja vertaistukiryhmistä.
Oman prosessini ja tutkimustyöni myötä olen ymmärtänyt, että joskus vaikeudet elämässä voivat kestää vuosiakin. Silti niistä voi selviytyä, kuten minäkin olen selviytynyt. Vaikka en saakaan lopullista vastausta miksi-kysymykseeni, olen kokenut, että Jumala on ollut läsnä kärsimysten keskellä auttamassa ja lohduttamassa. Usko Jumalaan, rukous, seurakuntayhteys ja jälleennäkemisen toivo ovat kannatelleet minua.
Ihmisen näkökyky ja ymmärrys eivät riitä käsittämään, mikä merkitys vaikeuksilla elämässä on. Meidän perspektiivimme on ajallinen ja lyhyt. Syvät ja vaikeat kriisit elämässä eivät myöskään tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Vastoinkäymiset tai niiden puuttuminen eivät kerro siitä, onko ihmisen elämässä Jumalan siunaus. Kaiken kokemani jälkeen olen kiitollinen sisäisestä eheytymisestä, jonka yhteys Jumalaan on mahdollistanut.
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan. Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
Viinapäissäni tappelin jatkuvasti ja jouduin vaikeuksiin poliisin kanssa. Erään kolmen kuukauden ryyppyputken jälkeen mietin, miten saisin kurjuuden loppumaan. Haulikkoon tarttumisen sijaan päätin hakeutua erään miehen puheille. Sen seurauksena elämäni muuttui.
Lapsuusvuodet vietin Joensuussa. Meitä on kolme veljestä. Kaveriporukassa tehtiin monenlaisia kolttosia. Isä kuritti kovalla kädellä. Painin Joensuun voimailukerhossa. Saavutin kolme piirinmestaruuspronssiakin, mutta harrastus jäi, kun perheemme muutti Uimaharjuun.
Muutto kaupunkimiljööstä maaseudulle vei elämän hunningolle. Tutustuin alkoholiin 15–16-vuotiaana. Viinan piru teetätti kaikenlaista. Ensimmäisestä tappelusta tanssilavalla sain ehdollisen tuomion. Sen jälkeen olin jatkuvasti tappelemassa ja yhtenään tekemisissä poliisin kanssa.
Armeijan ja vankilan jälkeen väänsin rautaa. Luin Leniniä ja Marxin teoksia.
Elämäni muuttui maaliskuisena sunnuntaiaamuna 1978. Takana oli ravakka viikonloppu. Olin ollut kolme kuukautta lähes joka päivä humalassa. Siihen aikaan ei työpaikalla ollut niin tarkkaa, kunhan sai vain työt tehtyä. Meitä oli ollut kolmisen kymmentä kaveria juhlimassa pienessä parakkimökissä. Sunnuntaina heräsin parakista yksin. Oli niin paha olla, että mietin, että posautan haulikolla, niin loppuu kurjuus. Jäljellä oli vähän yli puoli pulloa votkaa. Ajattelin napata sen lääkkeeksi huonoon oloon, mutta en saanut menemään tippaakaan.
Naamani oli verillä, vaatteet repaleiset ja haisin kuin rankkitynnyri, kun hakeuduin uskovaiseksi tietämäni miehen puheille. Hän oli lähdössä hengelliseen tapahtumaan Kiihtelysvaaraan ja pyysi sinne mukaan. Minulla oli vielä mukana se votkapullo, mutta matkalla heitin sen lumihankeen.
Tilaisuudessa hengelliset asiat alkoivat puhutella. Tuli kevyt olo. Seuraavat päivät olivat kuitenkin taistelua. Näin hirveitä harhoja. Rukoilin Isä meidän -rukousta pitkään ennen kuin näky hävisi ja sisimpään tuli rauha. Luin Raamattua ja rukoilin: “Jos, Jumala, olet olemassa, niin auta. Minä en jaksa enää.” Ja hän kuuli rukoukseni. Tuona päivänä tulin uskoon. Olin silloin 27-vuotias. Muistan sen päivän aina.
Tein selkeän pesäeron entiseen elämääni, enkä missään vaiheessa epäröinyt tunnustaa uskoani. Jumalan armo ja voima kantoivat.
Vanhempani uskoivat muuttumiseeni vasta, kun kerroin heille lähteväni lähetyskouluun. Isä, joka ei ollut kirjoittanut minulle vankilaankaan, kirjoitti silloin, että he ovat tulleet äidin kanssa uskoon. Olin rukoillut heidän puolestaan, vedonnut Raamatun sanaan, jossa sanotaan, että ”usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi”.
Lähetyskouluun tuli opiskelemaan Kiteeltä uskovaisen perheen tyttö, Päivi. Aloimme seurustella ja yhteiselämää on kestänyt jo 37 vuotta. Meillä on viisi yhteistä lasta ja kuusi lastenlasta.
1980-luvulla olin salakuljettamassa Raamattuja Itä-Eurooppaan. Näin, kuinka Jumala varjeli ihmeellisellä tavalla noita maanalaisia seurakuntia.
Viime vuodet olemme asuneet Tuupovaarassa yli satavuotiaassa talossa. Pihan perällä on vanha riihi, jossa on järjestetty kesäisin runoriihtä, konsertteja ja pari messuakin. Olen kiitollinen Jumalalle, että hän on pitänyt huolta ja antanut vaikeuksista huolimatta voiman pysyä uskossa.
Seurakunta on kuulunut aina luonnollisena osana elämääni. Mutta vaikka olin aktiivinen seurakunnan toiminnassa, en tuntenut sisälläni rauhaa. Jotain puuttui.
Olen sota-ajan lapsi. Äitini oli ollut urhea rintamalotta ja hänen isänsä eli pappani oli vapaussodan invalidi. Sota olikin lapsuudessani usein puheissa läsnä. Äiti teki ahkerasti työtä kukkakaupassaan, hoiti kahta lehmää ja muutamia kymmeniä kanoja. Isää ei ollut, eikä siitä puhuttu. Pappani hoiti minua rakkaudella. Hän oli turvallinen elämäni suoja. Papan kuoleman jälkeen läheiset kyläläiset muodostivat hyvän tukiverkon.
Pappani rakkaudesta huolimatta isättömyys on ollut kovimpia paikkoja elämässäni. Löysin isäni vasta vajaa 10 vuotta sitten, kun hän oli jo kuollut. Tämän tarkoitusta olen kysellyt paljon. Samoin sen, että yksi lapsistani on vaikeasti kehitysvammainen. Maria oli laitettava 5-vuotiaana hoitoon, koska emme selvinneet arkipäivistä, vaikka äitini myi kukkakauppansa ja muutti perheeseemme asumaan. On vaikea olla laitoslapsen äiti – edelleen, vaikka Maria on jo 45-vuotias. Tunnen vieläkin voimatonta surua.
Vaikeissa vaiheissa olen turvautunut Jumalaan. Seurakunta on ollut luonnollinen osa elämääni lapsesta asti. Kävin pyhäkoulua ja olin seurakuntanuori. Lukioaikoina puhuin koulun aamuhartauksissa ja pidin pyhäkoulua. Myöhemmin toimin seurakunnassa luottamustehtävissä. Minulle oli luontevaa rukoilla – vaikkakin usein niin, että määrittelin itse, miten Jumalan pitäisi auttaa minua. Yritin käydä kauppaa. Mutta vaikka asiat eivät menneet aina niin kuin olisin toivonut, en jäänyt surkuttelemaan kohtaloani. Näin asioissa johdatuksen.
Aktiivisesta seurakunnassa palvelemisesta ja rukoilemisesta huolimatta en juurikaan miettinyt uskoa ja sen merkitystä. Kaipasin kyllä välillä vahvempaa hengellisyyttä. En ymmärtänyt joidenkin uskovien puhetta elämän antamisesta Jeesukselle. Ihmettelin, miten sen voi oikein tehdä. Olinhan yrittänyt sitä tavallaan vuosikaudet.
Muutama vuosi sitten osallistuin naapurin rouvan kanssa seurakunnan järjestämälle, kristinuskon perusasioita käsittelevälle Alfa-kurssille. Puolivälissä kurssia astelin eräänä aamuna seurakuntasaliin. Katsellessani ympärilleni näin ikään kuin hehkuvan valon. Kuulin soittoa ja laulua, joka oli korvissani kuin enkelten musiikkia. Tunsin olevani jonkin kauniin, hellän ilmapiirin ympäröimänä. Mieleni teki kysyä muiltakin, että tuntevatko he saman armahtavan lempeyden. Pian soittaja ja laulaja istahtivat viereeni ja kysyivät, haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin ”kyllä”. Kokemus oli valtava: yhteiseen rukoukseen vaipuneena tunsin rakkauden lämmön ja koin anteeksiantamuksen vapautuksen. Silloin tiesin, että nyt armo on totta. Kaikki juhlallinen tapahtui ilman omaa yritystäni, ilman omia ansioitani.
Jatkoin Alfa-kurssia ja ryhdyin käymään sunnuntai-iltaisin hengellisissä tilaisuuksissa. Heti ensimmäisenä iltana puhe alkoi toivotuksella ”rauhaa”, johon seurakunta vastasi ”rauhaa”. Minä itkin penkissäni. Rauha sydämessä, jonka armosta sain, on enemmän kuin olin osannut kaivata.
Taivaan Isä on ollut minulle puuttuva isä. Hänen turvallinen kätensä on ollut saatavilla aina tarvittaessa. Hän on sellainen kuin kauniissa kuvassa oleva Jeesus, joka ottaa lapsia syliinsä, ja jota pienet lampaatkin ovat lähellä. Isä ei hylkää ketään, ei ole vihan vimmainen eikä koskaan lyö lyötyä.
Vaikka olen saanut kokea onnistumista työelämässä, näen kuitenkin tärkeänä palvella Jumalaa ja ihmisiä. Rakennusala on vaikuttanut elämääni, mutta olen ollut rakentajana myös Jumalan valtakunnassa.
Vartuin Vaasan Sundomissa turvallisessa kodissa, jossa arvostettiin työtä ja ahkeruutta. Olen kiitollinen tästä perinnöstä.Isäni perusti Vaasan Rakennuskorjaus -yrityksen, jossa olen tehnyt elämäntyöni. Aluksi työskentelin suuressa K. E. Nymanin rakennusliikkeessä vastaavana rakennusmestarina 13 vuotta. Koen, että minut on luotu rakentajaksi ja yrittäjäksi, ja sen vuoksi hankin koulutuksen tältä alalta.
Päivittäinen työni on ollut omalla laillaan jumalanpalvelusta, koska näen työni kutsumuksena ja kokopäivätyönä Jumalalle.
Johtajuus ja vastuunkanto työelämässä ja erilaisissa organisaatioissa on tuntunut luontevalta, vaikka se on joskus varsin vaativaa. Olen kokenut johdatusta erilaisissa tehtävissä, jotka liittyvät mm. politiikkaan ja seurakunnan toimintaan sekä lähetys- ja avustustyöhön. Olen toiminut useita vuosia Suomen ICCC:n (Kansainvälinen Kristillinen Kauppakamari) johtajana. Olen myös Beninin ja Israelin kunniakonsuli. Nämä eri tehtävät ovat vaatineet jatkuvaa kouluttautumista ja itsensä kehittämistä.
Läheinen suhde Jumalaan on hyvin tärkeä minulle. Vanhempani tulivat uskoon, kun olin 13-vuotias. Halusin kovasti kokea saman ja pyytää Jeesusta tulemaan elämääni. Se tapahtui vuotta myöhemmin. Sain elämääni aidon ilon ja aivan uuden merkityksen.
40-vuotiaana aloin kaivata Jumalan tuntemista entistä konkreettisemmalla tavalla. Kun kohtasin hänet ja antauduin hänelle, elämäni muuttui paljon jännittävämmäksi, mielenkiintoisemmaksi ja merkityksellisemmäksi. Samaan aikaan aloin tuntea enemmän rakkautta ihmisiä, seurakuntaa ja Jumalan toimintaa kohtaan.
Kohdatessani Jumalan minulle syntyi kaipaus antaa omista varoistani. Sain myös kutsun mennä johtamaan ja tukemaan projekteja mm. Afrikassa ja välittää siunausta taloudellisen tuen muodossa. Silläkin tavoin voi palvella Jumalaa. Anteliaisuus kuuluu hänen luonteenpiirteisiinsä. Olen saanut kokea siunausta elämässäni, ja siksi omastani antaminen on ollut minulle innoittavaa ja olen iloinnut siitä.
Ihmettelen, kuinka monia ovia Jumala on avannut voidakseni palvella ihmisiä eri maissa. Nämä jännittävät tehtävät, joihin minut on johdatettu, ovat antaneet aiheen viime vuonna julkaistuun kirjaani On aika rakentaa, jossa kerron kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on tehnyt elämässäni. Kerron kirjassa myös suurista vaikeuksista ja koettelemuksista, joita olen kohdannut. Jumala on kuitenkin auttanut ja johdattanut minut niiden läpi.
Näiden vaiheiden kautta olen kokenut, että saamme paljon takaisin, kun annamme Jumalan johdattaa elämäämme. Olen saanut elämän suurella E:llä. Olen Jumalalle syvästi kiitollinen siitä, että saan elää elämää, jolla on korkeampi tarkoitus. Olen kiitollinen kaikesta, mitä hän on antanut, ja niistä erilaisista tehtävistä, joita minulle on uskottu. Vaikka olen oikeastaan jo eläkeiässä, haluan jatkaa aktiivisesti tehtävissä, joissa voin palvella Jumalaa.
Uskon, että Jumalalla on suunnitelma jokaisen elämää varten ja että kaikilla meillä on lahjoja, joita voimme käyttää. Minä en ole koskaan katunut sitä, että lähdin seuramaan Häntä.
En ollut puhunut veljelleni 28 vuoteen. Eräänä aamuna ennen pääsiäistä v. 2006 istuin tietokoneeni ääressä, kun pehmeääni kuiskasi sisälläni: ”Anna veljellesi anteeksi.” Huoneessa ei ollut muita, mutta kuulin nuo sanat hyvin selvästi. En tiedä miten muut välttävät epämiellyttäviä tehtäviä. Minä siivoan. Koko päivän imuroin, pyyhin ja pesin sekä järjestelin tietokoneen tiedostoja ja keksin muita tekosyitä. Minulla ei ollut veljen osoitetta, ei puhelinnumeroa enkä voinut saada hänen yhteystietojaan keneltäkään.
Illalla otin paperikorin sisällön esiin, järjestelin sen ja sijoitin jokaisen lapun lokeroonsa. Kapea paperipala jäi kiinni roskiksen läppään, joten vedin sen ulos. Ennen kuin tuhosin sen, vilkaisin käsinkirjoitettua tekstiriviä. Se oli veljeni sähköpostiosoite. Minulla oli aina ollut vain hänen työosoitteensa. Miten nyt saatoin lukea hänen kotiosoitettaan? Olin vastustanut Herran tahtoa kuin kapinoiva lapsi. Hienovaraisesti Jeesus pyyhki pois estelyni. Nyt saatoin joko kääntää selkäni hänen tahdolleen tai ruveta kirjoittamaan.
”Rakas veli”, kirjoitin. ”Haluan sinun tietävän, että ainut syy, miksi kirjoitan tämän kirjeen, on se, että Pyhä Henki sanoo minulle, että minun täytyy antaa sinulle anteeksi. Mutta ennen kuin teen sen, aion kertoa sinulle kaiken pahan, minkä olet minulle tehnyt.” Kirjoitin listan, joka yksilöi jokaisen julmuuden ja loukkauksen, jokaisen vaurion, jonka olin tallentanut sydämeeni. Ne purkautuivat tietokoneen näytölle kuin happo, joka vuotaa auton akusta. Odottamani helpotuksen sijaan tunsin tuomitsevani. Intuitiivisesti tiesin, että Jumala odotti minun ottavan seuraavan askeleen. ”… ja minun pitää pyytää sinua antamaan myös minulle anteeksi”, kirjoitin vastahakoisesti. ”28 vuotta olen kironnut nimesi ja tuominnut sinut. Voitko antaa minulle anteeksi?” Kun kirjoitin nuo sanat, tuomitsemisen tunne hälveni. Painoin ”lähetä” ja jäin odottamaan.
Veljeni vastaus saapui seuraavana aamuna. Se alkoi: ”Missä olet ollut? Olemme rukoilleet puolestasi yksitoista vuotta. Myös minä olen nyt uskovainen. Vien evankeliumia moottoripyöräjengien jäsenille. Olen vankilapappi.”
Tämä ei voinut olla se väkivaltainen veli, joka nuoruudessamme oli mäiskinyt minua seiniä vasten ja kironnut minua Raamatun lukemisen tähden. ”Pyydän anteeksi, etten vastannut heti. Viestisi oli niin järkyttävä, että en rehellisesti sanoen kyennyt käsittelemään sitä. Jumala armossaan on estänyt monet muistot noilta ajoilta. Joitakin asioita en muista, toisia en olisi voinut tehdä ja jotkut muistan, mutta en samalla tavalla kuin sinä muistat ne.” Hän vastasi harkiten jokaiseen syytökseen. Lukiessani jokainen katkera ja kieroutunut muisto selvisi.
Loppuun hän lisäsi: ”Monta kertaa otin selkäsaunan puolestasi. Eräänä iltana, kun äiti yritti tulla huoneeseesi lyömään sinua, estin häntä ja otin selkäsaunan puolestasi.” Tuokiokuvia tuosta illasta palautui mieleeni. Piileskelin ja kuulin ottelun ääniä oveni ulkopuolelta. Silloin en tiennyt, kumpaa vastaan meistä hyökättiin. Nyt tiesin. Lukiessani aloin nähdä veljeni toisenlaisessa valossa. Hän oli, niin kuin minäkin, taistellut selvitäkseen.
Perheen sisällä syntyneet vauriot haavoittavat syvimmin ja kestävät pisimpään, mutta anteeksianto voi parantaa ne iäksi. Tuona päivänä annoimme toisillemme anteeksi. Meidän kauttamme Jumala aloitti anteeksiannon ketjun. Muutamassa viikossa me kaksi yhdistyimme muiden veljien, siskon ja serkkujemme kanssa. Lämpimät keskustelut ovat nyt korvanneet vuosikymmenten kylmän hiljaisuuden. Vain Jeesus voi käynnistää tällaisen ketjureaktion.
Juoppo isäni tutustui alkoholiin jo 14 -vuotiaana. Äitini odotti lasta ja vanhemmillani oli aikomus avioitua. Nuori sulhanen nukkui kuitenkin onnensa ohi. Yhdeksän vuoden päästä yritettiin uudelleen, koska äitini odotti minua. Vanhempani eivät koskaan avioituneet ja äitini kyllästyi juoppoon mieheen. Muutimme isovanhempien luo Savoon. Jotenkin tultiin toimeen niin kauan, kun isovanhemmat elivät. Heidän kuoltuaan äitini lunasti kotitalon sisaruksilta ja velkaantui. Me elimme vieläkin suuremmassa puutteessa ja kurjuudessa. Äitini ei kestänyt veljeni lähtöä maailmalle ja päätti päivänsä. Jäin yksin. Naapurit ja sukulaiset pitivät jonkinlaista huolta, kunnes lähdin tienaamaan 12-vuotiaana. Olin taloissa renkinä ja 14-vuotiaana rahtilaivan kansimiehenä Rautalammin reitillä. Vasemmistolaisuuden siemenet kylvettiin näissä oloissa.
Muutin Lahteen rakennustöihin 17-vuotiaana. Lähdin mukaan Kommunistisen puolueen toimintaan. Purin ankeita lähtökohtiani aktiiviseen puoluetoimintaan ja kohosin Lahdessa lopulta puolueen johtoporukkaan. Viina ei minulle maistunut. En halunnut seurata isäni jälkiä, vaan mieluummin äitini suvun absolutistista perinnettä. Menin naimisiin 18 -vuotiaana. Työskentelin Askolla 10 vuotta mm. vanerisorvilla ja toimin osaston luottamusmiehenä. Olin vallankumouksellinen nuori mies.
Joulukuun 27. päivänä vuonna 1965 olin keskustellut illalla uskovan rouvan kanssa. Hän puhui minulle hengellisistä asioista ja minä marxismista ja kommunismista. Yöllä heräsin ja huomasin, että huoneesta oli hävinnyt katto. Näin kolme eri näkyä ja selostin niitä samanaikaisesti vaimolleni. Näyt todistivat minulle, että on olemassa Jumalan yliluonnollinen maailma. Lähdin keskellä yötä hakemaan uskovaa rouvaa ja annoin elämäni Jeesukselle. Sain syntini anteeksi. Muutaman päivän jälkeen palautin jäsenkirjani kommunistiselle puolueelle, joka siihen aikaan oli selkeästi jumalankielteinen järjestö.
Menin Askon teknisen johtajan luokse ja kerroin, että olen tullut uskoon. Johtaja puristi kättäni ja sanoi, että kaikki menneisyyden asiat on sovittu. Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. 11 kuukautta tämän jälkeen vaimoni ja vauva kuolivat synnytyksessä ja jäin leskeksi 7- ja 8-vuotiaiden tyttöjen kanssa. Velimies kävi päivittäin katsomassa kuinka jaksan. Unettomuus vaivasi. Pyysin veljeäni viemään haulikon pois kaiken varalta. Mietin miksi näin tapahtui? Parin vuoden päästä saatoin pyytää veljeäni palauttamaan haulikon. Olin pystynyt antamaan anteeksi kovat kokemukseni.
Kohtasin pullakaupassa nuoren Lahteen muuttaneen Helkan. Istuimme vierekkäin Siion-seurakunnan kokouksessa. Kahden vuoden päästä aloimme seurustella ja menimme naimisiin. Tytöt saivat uuden äidin. Saimme myös kolme yhteistä lasta. Tein pitkän työuran mm. panostajana. Olin räjäyttämässä varaistuntosalia ja väestösuojaa Eduskunnan alle sekä Päijänne-tunnelia ja Olkiluodon matala-aktiivivarastoa. Yhteensä olen ollut räjäyttämässä yli 40 avolouhos- ja tunnelityömaata. Kaikkiaan muistan 30 erilaista tilannetta, joissa on ollut ”läheltä piti” tilanteita ja selkeä Jumalan varjelus.
Rakensin oman talon. Olen voinut elää tasapainoista elämää ja kasvattaa lapseni aikuisiksi. Olen toiminut seurakunnassa monissa tehtävissä mm. telttamestarina, nykyään ruoka-avussa, vuodesta 1996 Venäjän työssä ja monissa käytännön puuhissa. Omat rankat kokemukset ovat auttaneet ymmärtämään heikko-osaisia, joita löytyy niin Suomesta kuin Venäjältä.
Ennen kuin löysin Jeesuksen elämääni, kaikki unelmani olivat kuolleet. Ennen elokuuta 2010 koin olevani jatkuvassa stressitilassa. Olin polttanut itseni täysin loppuun liialla työn teolla, ylisuorittamisella ja raskaalla päihteiden käytöllä. Koin hylätyksi tulemisen pelkoa lapsesta saakka ja tämä vaikutti kaikilla elämänalueilla. Yritin suorittaa aina enemmän, etteivät ihmiset hylkäisi minua. Vastasin myöntävästi kaikkiin pyyntöihin ja liiallinen suorittaminen vei yöunet, heräilin vuosien ajan parin tunnin välein. Viikonloput yritin täyttää sisäistä tyhjyyttä alkoholilla, jonka käyttöä en ollut hallinnut enää vuosiin.
Aloin vähitellen pelätä kaikkea; ihmisiä, epäonnistumisia, rahattomuutta, työttömyyttä, auktoriteetteja, sairauksia. Pelkäsin että minut hylätään ja kuitenkin itse aloin eristäytyä ihmisistä. Kaikki tunteet olivat kuolleet, jäljellä oli enää kyllästyminen. Työn kannalta ongelmallisin oli esiintymispelko jota lisäsi sairastumiseni epilepsiaan 2005. Pelkäsin saavani kohtauksen kesken esiintymisen ja vaikka sain lääkityksen ja kohtaukset poistuivat, pelot jäivät.
Jumala on kutsunut minua useita kertoja elämäni aikana lapsuudesta lähtien, mutta en ollut kiinnostunut. Ihmettelin usein kirkoissa esiintyessäni, kuinka turvallinen ilmapiiri niissä oli ja kuinka alttaritaulut näyttivät ihmeellisen kiehtovilta. Nyt ymmärrän mistä oli kysymys, Jumala puhui minulle näiden kokemusten kautta. Elokuussa 2010 olin valmis kuuntelemaan. En enää tiennyt kuinka jatkaa eteenpäin ja huusin Jeesusta avukseni. Hän vastasi huutooni heti. Vaikka olin kuullut monesti elämäni aikana Jeesuksesta, en tiennyt kuinka Hänet otetaan omaan elämään. Luulin että minun tulee omalla yrityksellä uskoa Häneen, enkä tietenkään koskaan kyennyt siihen. Nyt suurella hädän hetkellä vain huusin Häntä auttamaan ja sanoin että haluan ottaa Hänet omaan elämääni. Kyse olikin siitä, että minun tuli haluta Hänet elämääni, niin yksinkertaista. Minun tuli antaa Hänelle lupa auttaa minua. Jumala kunnioittaa ihmisiä ja Hän ei tule kenenkään elämään ilman ihmisen omaa tahtoa. Olin rukoillut lapsesta lähtien, mutta en tiennyt kenen nimeen rukoilla. Jumala näytti minulle, että tie Hänen luokseen käy Jeesuksen kautta, uskomalla Jeesukseen Kristukseen, Hänen poikaansa.
Alkoi tapahtua ihmeellisiä asioita. Jumala vapautti minut päihteistä samalla hetkellä kun annoin Hänen tulla elämääni. Olin jo alkoholisoitunut. Oli todellinen Jumalan ihme, ettei enää ollut viinan himoa, ei minkäänlaista. Myös mieheni ja nuorin poikani löysivät Jeesuksen. Jumala alkoi vapauttaa minua ihmeellisellä tavalla peloista. Huomasin vähitellen kuinka ihmisten ja tilanteiden kohtaaminen tuntui helpommalta. Kadoksissa olleet tunteet palasivat, ennen itkin ehkä kerran vuodessa, nyt vetistelen ilosta ja surusta. En ollut nauranut ja iloinnut vuosikausiin, huomasin ihmeekseni iloitsevani monista asioista. Suurin ihme on, että olen saanut sisälleni täydellisen levon ja rauhan. Tiedän nyt etten ole syntynyt tähän maailmaan sattumalta, elämälläni on tarkoitus. Meillä on elävä Jumala joka haluaa auttaa ja haluaa yhteyttä kanssamme. On ollut mahtavaa huomata kuinka Hän auttaa kaikessa, ohjaa ja opastaa. Jeesus tuli tähän maailmaan kuollakseen kaikkien meidän syntiemme tähden ja tämä sovitustyö on tarkoitettu meille jokaiselle. Hän kutsuu myös sinua!
Synnyin ennen sotia ja menetin äitini alle vuoden vanhana. Talvisota alkoi, kun olin alle 5-vuotias. Sotien aikana minut raiskattiin kahdesti. Vihollinen ei ollutkaan pelkästään rajan takana. Piti sulkeutua, unohtaa ja olla reipas, mutta kärsin väsymyskausista, joiden syyn ymmärsin vasta eläkeiässä. Löysin avarampia näköaloja.
Kun rajat rikotaan, ne rikotaan monesti useammasta kohdasta. Sotatilanne rikkoi moraalisia rajoja. Uskon, etten ollut ainoa, joka joutui sodan aikana uhriksi. En voinut kertoa raiskauksista kenellekään, vaan jäin asian kanssa aivan yksin, vaikka olin vasta lapsi. Oli pakko unohtaa.
Sodanjälkeinen Suomi rakennettiin kovalla työnteolla, johon osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät. Kasvoin siihen, että suorittamisella ansaitaan lupa olla olemassa. Vaikeista asioista vaiettiin. Oli liian vaikeaa jakaa sitä todellisuutta, millaista sodassa – ja toisaalta kotirintamalla – oli ollut. Sen sijaan piti olla aina reipas. Tämä vaatimus heijastui kaikille elämän osa-alueille.
Suorittamisen paine aiheutti minulle riittämättömyyden tunteita. Väsymysjaksot elämässäni alkoivat jo opiskeluaikana, kun opiskelin Helsingissä teologiaa, ja niitä oli myöhemmin työelämässäkin. Oli epämääräistä taakkaa, jonka syytä en tiennyt. Olin seurakuntatyössä, mutta koin, etten riitä ihmisille enkä Jumalalle. Pelkäsin, että jos joku näkee minut, hän hylkää minut. Koin Jumalan usein ankarana, vaativana ja vaikenevana. Sisimmässäni minusta tuntui, etten tiennyt, mitä on rakkaus.
Käänteentekevä vaihe elämässäni oli, kun sain uuden työkaverin. Hän näki minut eikä tuominnut. Välillemme kasvoi yhteys, jossa se, mikä oli totta, sai olla totta, ja kaikesta saattoi puhua. Minulle, jonka kotona kaikesta vaikeasta oli aina vaiettu, se merkitsi kokonaan uuden maailman avautumista. Hänen kanssaan opettelin ihmisyyttä, tunteiden tuntemista ja tunnistamista. Tämä ystävyys muutti myös kuvaani Jumalasta.
Eräänä iltana polvistuin sänkyni viereen ja sanoin: ”Jumala, jos sinä et kestä minun vihaani, niin minä en tee sinulla mitään.” Jäin odottamaan, sataako niskaani taivaasta kuumia kiviä, mutta tuntuikin että Jumala sanoi: ”Voi, olenhan minä nähnyt tuon sinun vihasi, kyllä minä sen kestän. Itse sinä et sitä kestä.” Oli kuin Jumala olisi kääntänyt kasvonsa ankarasta armolliseksi. Minusta tuntui, että Jumala näkee minut juuri sellaisena kuin olen, että hän kestää minussa kaiken ja rakastaa.
Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt prosessi. Kun jäin eläkkeelle, sisälle kätketyt kipeimmät asiat lähtivät liikkeelle ja minulle alkoi tulla muistikuvia raiskauksista. Jumala antoi rohkeutta kohdata tapahtuneet ja järjesti minulle sopivaa apua. Koska olin saanut elämäni aikana oppia tuntemaan hänen armoansa, uskalsin viimein olla totta itselleni. Se, mitä oli tapahtunut, sai olla totta. Jeesus sanoo, että totuus tekee vapaaksi. Pystyin kohtaamaan totuuden, koska tunsin myös armon.
Tähänastinen elämäni on ollut rikas ja täynnä monenlaisia valinnan paikkoja. Olen kiitollinen, että Jumala on antanut voimaa käsitellä vaikeita aiheita: vihaa, häpeää, kuolemaa, seksuaalisuutta. Sen myötä olen saanut avautua elämälle uudella tavalla.
Olen nyt kahdeksankymppinen nainen ja tiedän, että Jumala on luonut minut ja hän on elämäni puolella. Ei haittaa, jos en itse riitä: Kristuksen työ riittää. Minulla on myös toivo, että tämän matkan jälkeen pääsen lepäämään Vapahtajani valmistamaan kotiin.
Erottuani lasteni isästä aloin etsiä täydellistä rakkautta, joka toisi elämääni onnen. Pitkän etsimisen jälkeen löysin todellisen rakkauden.
Menin nuorena naimisiin ja sain kaksi poikaa. Avioliittoni päättyi eroon vuonna 2004. Avioeron jälkeen elämääni hallitsi täydellisen rakkauden etsiminen. Halusin löytää kumppanin, joka pystyisi ratkaisemaan kaikki ongelmani. Kärsin huonosta itsetunnosta enkä tuntenut olevani hyväksytty sellaisena kuin olin. En osannut olla oma itseni, vaan yritin olla niin kuin kaikki muut. Se oli mahdoton yhtälö, jonka takia väsytin itseni avioliitossa.
Rakkauden nälässäni ajauduin useampaan suhteeseen. Luulin joka kerta löytäneeni sopivan ihmisen, mutta pian paljastui, että jokaisella oli omat ongelmansa, joihin he puolestaan odottivat ratkaisua minulta. Kaikki suhteet päättyivät eroon. Tunsin siitä häpeää. Olin kasvanut siihen, että kulissit pitäisi pitää pystyssä hinnalla millä hyvänsä. Mietin, tulisiko elämäni olemaan aina tällaista: ahdistusta, häpeää ja pelkoa huomisesta.
Kannoin sisimmässäni myös syyllisyyttä 25-vuotiaan työkaverini yllättävästä itsemurhasta. En ollut huomannut hänen hätäänsä ja tuskaansa, ja olimme juuri edellisviikolla riidelleet jostain työasiasta.
Olin niin ahdistunut, että kun serkkuni kutsui minut vuoden 2015 alussa hengelliseen konserttiin, tartuin siihen tilaisuuteen kuin oljenkorteen. Kävimme sen jälkeen muissakin tilaisuuksissa ja konserteissa. Myöhemmin tuttavapariskunta sai houkuteltua minut Alfa-kurssille Lapualle. Siellä selvitettiin kristinuskon perusasioita. Meinasin lopettaa kurssin, kun en pystynyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi ja jännitin koko ajan. Mutta härmäläinen luonne ei hevillä anna periksi, joten jatkoin. Kurssiin sisältyi yhteinen viikonloppu opetuksineen ja keskusteluineen. Siellä rohkaistuin kertomaan työkaverini itsemurhasta, josta olin kokenut syyllisyyttä jo 10 vuotta. Tämän tapauksen kertominen repi aukon hyvin rakennettuun suojakuoreeni ja ahdistus paisui aivan valtavaksi. Minulle ei ollut enää muuta keinoa kuin huutaa illalla kotonani: ”Jumala, auta! Vastaa minulle, minä en jaksa enää itse!”
Ja Jumala vastasi. Hän antoi vastaukset ongelmiini. Hän vastasi syyllisyyteeni: ”Ei haittaa, vaikka olisit murhaaja, Jumala armahtaa sinut silti”, ja häpeääni: ”Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä ihmiset ajattelevat sinusta. Vain se merkitsee, mitä Jumala ajattelee sinusta”.
Elämäni muuttui kertaheitolla. Sain syntini anteeksi. Häpeän ja syyllisyyden taakka pyyhittiin pois. Pystyin vihdoin uskomaan, ettei työtoverini kuolema ollut minun syytäni.
Jumala poisti sisimmästäni lukon, joka oli tehnyt minusta sosiaalisesti ahdistuneen ihmisen ja antoi tilalle rohkeuden ja rakkauden sekä halun palvella muita. Iloitsen siitä, että pystyn työssäni keskittymään toistenkin ihmisten asioihin ja ongelmiin, kun omat asiat eivät ole koko ajan mielessä ja minulla on rauha sydämessä. Ulkopuolisuuden tunne on vaihtunut yhteenkuuluvuuteen muiden uskovien kanssa: kuulumme kaikki yhdessä Kristuksen seurakuntaan.
Uskoontulon myötä elämäni muuttui tyhjästä vaelluksesta uuteen, täynnä tarkoitusta olevaan elämään, jonka päämääränä on ikuinen elämä taivaassa. On ollut hienoa huomata, kuinka Jumala johdattaa eteenpäin pienin askelin ja pienten ihmetekojen kautta arjen keskellä. Olen kiitollinen myös siitä, että kauan mukanani kulkenut rakkauden nälkä on tullut vihdoin tyydytetyksi.
Olimme päättäneet muuttaa mieheni työn perässä Heinolasta Lahteen. Irtisanouduin työstäni saatuani Lahdesta työn. Mieleistä asuntoa ei kuitenkaan alkanut löytyä ja se pisti miettimään oliko ratkaisumme sittenkään oikea. Menimme rukousiltaan ja laitoin nimettömän rukouslapun koskien tulevaisuuttamme. Rukousvastauksena ymmärsimme, että meidän pitääkin jäädä Heinolaan. Epäilys hiipi kuitenkin vielä mieleen ja pyysimme ystäviltä rukoustukea. Yhteisen rukouksen aikana saimme näyn, jossa varmistui, että Herran tahto on, että jäämme Heinolaan. Työpaikan peruutuspuhelu Lahteen oli yksi vaikeimmista puheluista elämässäni. Tästä Jumalan tahtoon taipumisesta alkoi kuitenkin uusi aika. Rukous tuli aina vaan rakkaammaksi.
Kärsimme lapsettomuudesta; hormonihoidotkaan eivät auttaneet. Menin epäillen rukousiltaan. Koko kirkko pursusi ihmisiä. Kävimme rukousjonossa, mutta en kokenut mitään erityistä. Jonkin ajan kuluttua huomasin olevani raskaana. Seuraavaan rukousiltaan menin jo innolla. Toista lasta odottaessani vauvalla todettiin sydänvikaa. Rukousillassa sydän kuitenkin parani. Omaan elämääni unohdin pyytää johdatusta. Luulimme, että lapsilukumme on täysi, mutta profetian kautta tuli tieto, että Herra on tarkoittanut meille kolme lasta. Taas nöyrryimme, että jos Herra annat meille lapsen ilman hormonihoitoja, niin ilolla hänet vastaan otamme. Pian odotinkin jo kolmatta lastamme.
Olimme solmineet avioliiton nuorina. Hyvistä toiveista huolimatta oli vaikeaa yhdistää lapsiperheen, yrittäjyyden ja hengellisten asioiden arki. Emme olleet tottuneet kertomaan tunteistamme ja asioistamme toisillemme. Vastoinkäymisten myötä tuli lopulta avioero. Kaikki tämä sai aikaan minulle pidempiaikaista masennusta. Jumala tuli kuitenkin taas kerran apuun: ”On apu lähellä siis älä pelkää…” Jumala alkoi eheyttää pieni askel kerrallaan.
Jumala antoi uuden tehtävän toimia Suomen evankelioimiskongressin E4:n nuorisokoordinaattorina. Jumalaan luottaen suunnittelimme, teimme työtämme ja Jumala siunasi tapahtuman. Se oli minulle hengellinen kasvupaikka ja luottamus Taivaan Isän johdatukseen voimistui. Pitkän avioliiton jälkeen ei ollut helppoa olla yksin. Tuli seurusteluyrityksiä ja pettymyksiä. Vaikka minulla oli halu kulkea Jumalan johdatuksessa, lähdin aina liikkeelle ennen kuin Jumala antoi luvan. Seurustelusuhteissa olin töpännyt jo liian monta kertaa. Luovutin. Ei Jumalalla ole varattuna minulle enää miestä, ajattelin. Rukoilin kovasti: ”Herra, anna Sinun rakkautesi valata minut kokonaan niin, etten kaipaa puolisoa rinnalleni. Anna minulle iloa kertoa Sinusta muille!”
Ostin moottoripyörän ja liityin Gospel Riderseihin aikeena evankeliumin levitys heidän kanssaan. Vain 2kk pyörän oston jälkeen löysin Jumalan tarkoittaman miehen rinnalleni. Rakkaus on avannut Jumalan sanan lukemista ja rukoilua. Yhdessä mieheni kanssa ne saavat aivan erilaisen tason. Jumala suurentui valtavasti. Se on aivan huikaisevaa! Uskon, että rakkaus on tärkein asia, mitä tarvitsemme ”Suurin niistä on rakkaus” 1 Kor.13:13. On hienoa huomata, että uskovana voi aina vaan kasvaa ja uudistua, kun kulkee Jumalan johdatuksessa. Ja vaikka tuntisikin, että ei ole kulkenut oikeaa tietä, on Jumalan kanssa mahdollista aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Niin paljon olen jo saanut, mutta Jumala antaa niin ylitsevuotavasti, että uskallan lapsen lailla odotella mitä Taivaan Isällä on vielä varattuna osalleni! Uskalla sinäkin muuttua parhaassa seurassa!
Loukkaannuin vakavasti auto-onnettomuudessa ja jäin koukkuun energiahoitoihin, kunnes löysin elämääni todellisen avun.
Ajoin joulun alla -90 kolarin. Olin ollut päivän töissä Lapualla ja lähtenyt ajamaan Alavudelle kyydissäni 6-vuotias poikani. Tie oli liukas ja sää sumuinen. Yhtäkkiä näin edessäni rekka-auton. Tein varalta nopean ohjausliikkeen ja menetin autoni hallinnan. Auto suistui pientareen puolelle, törmäsi sillanrumpuun ja kääntyi katolleen. Poikani loukkaantui lievästi. Minulta murtui niska ja vasen reisi murskaantui. Poika kömpi ulos autosta, mutta minä jäin jumiin odottamaan apua. Irrottamisen jälkeen minut kiidätettiin Seinäjoelle ensiapuun ja leikkaussaliin, jossa jalkani korjattiin luuydinnaulalla. Elin puoli vuotta niskatuen kanssa, ja olin sairauslomalla kaksi ja puoli vuotta.
Kun en saanut toipilasaikana lääkityksestä apua koviin kipuihin, hakeuduin bioenergiaparantajan luokse. Minulle kerrottiin, että hän kykenee parantamaan käsillään. Enkelipatsaat ja kristilliset ikonit koristivat hoitohuonetta. Taustalla soi rauhoittava musiikki. Parantaja liikutteli käsiään noin kahdenkymmenen senttimetrin päässä kehostani. Hoidon jälkeen oloni oli hyvä ja kipu hellitti hetkellisesti. Myöhemmin hakeuduin toisen parantajan luokse ja ryhdyin käymään hoidoissa noin kuukausittain.
Parantajalta tultuani tunsin leijuvani aina hetken ilmassa. Minulla oli valtavan hyvä, iloinen ja energinen fiilis. Hoidot koukuttivat minut täysin. Mutta mitä useammin kävin energiahoidoissa, sitä lyhemmän ajan vaikutus kesti, ja olin pian taas masennuksen partaalla. Tunnetilani heittelivät ylimmästä kerroksesta pohjalle saakka. Hoito oli lisäksi valtavan kallista. Ystäväni huolestui minusta. Hänen hätänsä sai minutkin havahtumaan tilanteeseeni. En voinut hyvin. Niinpä lopetin energiahoidossa käymisen, enkä ole palannut sen koommin parantajan luokse.
Lopetettuani hoidot aloin kiinnostua kristinuskon Jumalasta. Tähän vaikutti osaltaan se, että tyttäreni tuli uskoon rippileirillä ja toi kotiimme pastorin pitämään raamattupiiriä. Olin varttunut kristityssä kodissa ja ollut seurakuntanuorissakin, mutta ammattikoulun aikaan ennustajat, tarot-kortit ja horoskoopit olivat tulleet elämän oppaikseni. Uskoin kuitenkin koko ajan Jumalaan.
Ryhdyin käymään kirkossa ja löysin itselleni sielunhoitajan. Menneisyyden taakat, kuten nuoruudessa koettu seurustelukumppanin itsemurha, avioero ja kaikenlainen huono elämä, painoivat ja tunsin syyllisyyttä. Pelkäsin, että olen lähtenyt niin kauas Jumalan luota, ettei hän ota minua enää takaisin. Hakeuduin sisäisen hätäni kanssa lopulta pastorin puheille. Ripittäytyessäni sain jättää menneisyyden kivirekeni. Kyynelportit aukenivat ja oloni todella helpottui. Tuossa hetkessä tein tietoisen ratkaisun lähteä seuraamaan Jeesusta.
Aloin käydä raamattupiireissä ja erilaisissa seurakunnan ryhmissä. Ymmärsin pian, ettei Jumala hyväksy okkultismia. Poltin kaikki horoskooppikirjani ja unien selityskirjat ja hävitin kaikki ennustusvälineet. Irtisanouduin täysin kaikesta okkultistisesta toiminnasta, johon olin osallistunut.
Elämä ei ole ollut uskonratkaisun jälkeenkään helppoa. Niskaani on leikattu ja jalka kipuilee. Taivaan Isä on pitänyt minusta kuitenkin hyvää huolta. Muun muassa astma ja allergiani ovat parantuneet ja sain uuden, onnellisen avioliiton. Nykyään tiedän, että kun putoan, putoan Kristus-kalliolle.
Viina vei työni, rahani, perheeni ja kotini. Elin asunnottomana kadulla. Halusin päästä irti ja aloittaa alusta, mutta omin voimin en päässyt kuiville.
Elämäni sai hyvän alun. Synnyin Keski-Suomessa vanhempieni kolmesta pojasta nuorimpana. Asuimme omakotitalossa ja elin veljieni kanssa hyvän ja turvallisen lapsuuden.
Teinivuosina kaveriporukassa alkoivat päihdekokeilut. Aluksi ne rajoittuivat viikonloppuihin, mutta vähitellen alkoholin ote elämästäni tiivistyi. Lopulta ajauduin porukkaan, missä päihteidenkäyttö riistäytyi käsistä. Sain ammattikoulun ja armeijan käytyä, mutta menetin työpaikan toisensa jälkeen alkoholinkäyttöni takia.
Päätin muuttaa Helsinkiin. Muutto ei kuitenkaan muuttanut elämäntapaani, vaan entinen meno jatkui kiihtyvää vauhtia. En tuntenut Helsingistä ketään ja uusia tuttuja löysin kapakoista. Töitä tuli ja meni entiseen malliin, välillä olin katkolla ja sitten taas jatkoin juomista. Alkoholi ei enää häirinnyt työtäni, vaan työnteko häiritsi juomistani. Muutin erään naisen luokse asumaan ja saimme pojan. Tämäkään ei saanut minua raitistumaan, ja lopulta menetin myös avovaimoni ja poikani ja minusta tuli asunnoton.
Vähän yli 30-vuotiaana olin koditon täyspäiväinen juoppo. Asuin mm. kadulla, rappukäytävissä, roskalaatikoissa ja Kilon metsässä juoppoporukoiden kanssa. Elämä oli rankkaa. Välillä jouduin hoitoon ja kerran heräsin letkuissa sairaalassa. Jouduin myös vähäksi aikaa vankilaan. Se pysäytti ja mietin, että tähänkö tämä elämä menee. Minulla oli sisäinen halu päästä päihteistä irti, mutta omat voimani eivät riittäneet irti pääsemiseen.
Minulla oli lapsuudesta asti ollut tieto, että Jumala on olemassa. Ryyppyvuosinani soittelin toisinaan eräälle tutulle pastorille ja joskus kävin pullakirkossa ja Perjantai Kristukselle (PK) -illoissa. Välillä rukoilinkin. PK-ihmiset kävivät luonamme, rukoilivat puolestamme ja kutsuivat mukaan tilaisuuksiin.
Eräänä helmikuisena perjantaiaamuna vuonna 1991, kun olin elänyt asunnottomana noin kolme vuotta, heräsin ryyppykaverin mökin lattialta. Minulla oli ihmeen hyvä olo ja Jumala tuli vahvasti mieleeni. Lähdin kävelemään ja siinä kävellessäni päätin, että jos tänään PK -ihmiset tulevat kutsumaan illan tilaisuuteen, lähden heidän mukaansa.
He tulivat. Samana iltana minä polvistuin Jumalan eteen alttarille ja sanoin haluavani lähteä kulkemaan Jeesuksen viitoittamaa tietä. Tunsin suurta helpotusta, rauhaa ja varmuutta siitä, että nyt olen oikealla tiellä. Annoin koko elämäni Jeesukselle ja hänen johdatukseensa. Viina ja muut päihteet jäivät heti. Olin vapaa.
Tein selvän pesäeron entiseen elämääni. Pääsin kristilliseen kuntoutuskeskukseen, jossa aloin eheytyä, kasvoin uskossa ja sain uusia ystäviä. Kävin tapaamassa myös vanhoja ryyppykavereitani, sillä halusin kertoa heille, mitä minulle oli tapahtunut. Pyysin myös anteeksi eräältä kaverilta, jonka olin kerran pahoinpidellyt. Valtava painolasti tippui hartioiltani.
Olen saanut uuden elämän. Sain myös kodin, hyvän työpaikan ja rakkaan Elisa-vaimon, jonka kanssa olen ollut naimisissa jo yli 20 vuotta. Sain uuden yhteyden myös poikaani, joka muutti luokseni ollessaan 6-vuotias. Nyt olen vaari viidelle pojanpojalleni. Olen toiminut myös päihderiippuvaisten tukihenkilönä monia vuosia.
Haluan kertoa toisille, että usko antaa varmuuden siitä, että ei tarvitse yksin kantaa kaikkea sitä, mitä elämässä tulee vastaan. Kaiken voi viedä Jeesukselle. Saa mennä eteenpäin Jumalan kämmenellä. Tätä on Jumalan rakkaus.
Japanilaisen miekkailuharrastuksen kautta olin tutkinut buddhalaisuutta sekä myös luonnonuskontoja ja shamanismia. Pidin itseäni arvopohjaltani buddhalaisena. Kendo, joka on suomeksi miekan tie, haastoi minua tavoittelemaan totuutta elämääni. Opetustehtäväni rakennusalalla nuorten parissa oli innostava työ ja siksi olin aloittamassa myös opettaja-opinnot.
Elettiin kesää 2009 Porin Jazzien aikaan ja olin moottoripyörällä liikenteessä, kun niskaani tuli niin kova särky, että kädet tuntuivat katkeavan. Jalassakin oli jotain ongelmia, en saanut taivutettua nilkkaa ja ajaminen oli vaikeaa. Ensin soittelin tutulle fysioterapeutille ja myöhemmin samana päivänä menin lääkäriin, jossa epäilimme minun saaneen niskaani vetoa ajaessa. Sain lihasrelaksanttia ja kipu hellittikin jonkin verran.
Meille oli tullut miekkailuleirille japanilaisia vieraita ja he ihmettelivät, kun olin niin surkeassa kunnossa kipuineni ja makasin vaan yläkerrassa sängyssä. Yöllä niskakipuni paheni, mutta ajattelin, että tällaiset asiat täytyy miehen vaan kärsiä, kun ne kerran on annettu. Jossain vaiheessa yötä toinen puoli kehoani alkoi kuitenkin halvaantua ja silloin pyysin vaimoa soittamaan ambulanssin.
Tietokonetomografiassa todettiin, että selkäydinkanavassa on jotain ja minua lähdettiin viemään Turkuun. Leikkauksessa selkärangan sisältä poistettiin hyytynyt veri, mutta se oli jo ehtinyt aiheuttaa vaurioita. Yhtäkkiä elämäni rajoittui sairaalasänkyyn; minä olin halvaantunut.
Kun hoitaja toi kirjastokärryn sairaalahuoneeseen, eräs kirja kiinnitti huomioni. Se oli pakko lukea. Kirjan nimi oli Ristin tie ja kaveri kertoi siinä uskoontulostaan. Löysin hänet myös internetistä ja joku sananen hänen kanssaan silloin vaihdettiin. Se jäi siinä vaiheessa siihen ja minun elämässäni alkoi monien kuukausien kuntoutusvaihe.
Kotiin palattua netissä oli kuvia saman kaverin vierailusta Porissa ja harmittelin ensin, että nyt minä missasin sen. Kävi ilmi, että hän oli seuraavana päivänä vielä tulossa motoristeille suunnattuun musiikkitapahtumaan lähikirkolla. Sinne täytyi tietenkin mennä tapaamaan kaveria ja meillä olikin mielenkiintoinen keskustelu. Siellä tuli myös eräs tuttu mies juttelemaan, eikä ensin tunnistanut minua pyörätuolissa. Hän oli nykyään evankelista ja kutsui minua mukaan seurakunnan tilaisuuksiin, joihin mielelläni lähdinkin. Joskus aiemmin olin jo ajatellut, että Raamattu on todellisen viisauden lähde ja aloin lukea sitä aivan uudella tavalla.
Minua puhutteli ensimmäisenä se, kun Pietari oli kieltänyt Jeesuksen ja he kohtasivat ylösnousemuksen jälkeen Gennesaretin rannalla. Jeesus kysyi kolmasti Pietarilta; rakastatko sinä minua? Pietari siinä vaikeroi, kyllähän sinä tiedät, veljellisellä rakkaudella rakastan – mutta jumalallisella rakkaudella? Kykenenkö? Kreikan kielellä siinä on nimittäin kaksi eri sanaa rakkaudelle, vaikka suomeksi on vain yksi. Jeesus sanoi silloin Pietarille; kun olet nuori, vyötät itsesi ja vaellat minne tahdot, kun tulet vanhaksi, ojennat kätesi ja joku muu vyöttää sinut, ja vie sinut sinne, minne et tahdo.
Vammautumiseni jälkeen Jeesuksen sanat Pietarille osuivat kohtalokkaasti minun kohdalleni, mutta toisaalta tiesin, että särkynyttä ruokoa hän ei muserra. Kun veriruskeat syntini menneisyydestä kaatuivat päälle, Jumala sanoi, että hän on sovittanut sen kaiken. Sen ymmärtäminen on ollut hetken oivalluksen sijaan pitkä pohdinta. Jeesus on nyt minulle tie, totuus ja elämä.
Kiusaajat tekivät koulussa elämästäni yhtä helvettiä. Olin masentunut ja inhosin itseäni. Nykyään katson itseäni toisin silmin.
Olin lapsena ujo ja kiltti poika, vaikka joskus tulikin ”köppäältyä”. Varhaislapsuus maatilalla oli huoletonta. Lempipuuhaani oli se, kun sain olla isän kanssa traktorihommissa. Söin eväitä ja nukuin töiden lomassa päiväunet traktorin kopissa.
Sitten alkoi ala-aste ja kiusaaminen. Yläasteella tilanne paheni entisestään. Kiusaaminen oli henkistä, mutta siitä tuli aiempaa kovempaa ja raaempaa. Vähättelin asiaa siitä kysyttäessä. Ajattelin, että jos kerron, niin minua kiusataan enemmän. Koulunkäyntini oli silloin yhtä helvettiä. Kärsin myös oppimisvaikeuksista, mikä toi omat haasteensa.
Olin tosi masentunut. Rupesin suunnittelemaan jopa itsemurhaa. Harrastin peltoautorallia – joko itse ostetuilla bensoilla, jos oli rahaa, tai äidin ruohonleikkurin bensoilla. Huomasin kerran, että peltoauton tuulettimesta tulee pakokaasua ja minua alkoi väsyttää kovasti. Silloin ajattelin, että nyt on hyvä sauma kaasuttaa itsensä hengiltä. Ajoin navetan taakse ja jätin auton käyntiin. Odotin, että nukahtaisin ja kuolisin pois, mutta kuinkas kävikään, bensa loppui. Siihen jäivät ne itsemurha-aikeet.
Yläasteen jälkeen menin ammattikouluun opiskelemaan metsäkoneenkuljettajaksi. Sielläkin kiusaaminen jatkui. Jossain vaiheessa koulun vapaa-ajan ohjaaja näki tilanteen ja tietämättäni puuttui siihen. Ihmettelin, kun kiusaaminen loppui kuin seinään. En silloin tajunnut, että Jumala oli vihdoinkin vastannut rukouksiini.
Pian sain myös toisenlaisen rukousvastauksen. Kesäisin minua vaivasivat pahat allergiaoireet. Kesällä 2004 oireilu meni niin pahaksi, ettei henki tahtonut kulkea ja poskionteloissa oli valtava kipu. Sängyn pohjalla ajattelin kuolevani. Siinä tilanteessa rukoilin, että ”jos Jeesus olet olemassa, niin paranna tämä kipu ja anna syntini anteeksi”. Kipu poskionteloissa loppui välittömästi. En aluksi uskonut sitä todeksi, mutta oireet eivät palanneet. Voi mikä riemu siitä tuli! Koskaan en ollut kokenut Jumalan vastausta näin konkreettisesti. Tämän jälkeen en ole voinut epäillä Jumalan olemassaoloa. Siinä hetkessä sain rauhan sisimpääni ja tiesin olevani Jeesuksen oma. Ymmärsin, että myös synnit oli anteeksi annettu.
Jeesus alkoi vähitellen parantaa kiusaamisen haavoittamaa minäkuvaani. Hän vapautti minut katkeruudesta kaikkia kiusaajiani kohtaan ja sain voiman antaa anteeksi. Yhdestä pahimmista kiusaajista tuli lopulta hyvä kaverini. Kävin seurakuntien nuortenilloissa ja muissa tilaisuuksissa. Ennen uskoontuloa vaivannut esiintymiskammo hälveni. Lopulta uskalsin seisoa ihmisten edessä ja jopa juontaa tilaisuuksia.
Vuosien aikana jumalakuvani on muuttunut radikaalisti. Jumalani ei ole enää sellainen, joka vaatii suorituksia ja rankaisee, jos en onnistu. Voin tulla Jumalan tykö tällaisena kuin olen. Jumalastani on tullut armollinen ja ymmärtäväinen. Elämä uskoontulon jälkeenkään ei ole aina ollut helppoa, mutta Jeesuksen kanssa pääsen eteenpäin kaikkien haasteiden läpi.
