Heli Ristolainen
Synnyin Lahdessa 1965. Äitini kasvatti minut mummoni kanssa. Isä häipyi, kun äiti alkoi odottaa minua. Äidin sukulaisista monet olivat lestadiolaisia. Kotona äiti ja mummo opettivat iltarukouksen. Rippileirijälkeen tein tietoisen valinnan: Lähdin aivan eri suuntaan.
Muutin 16-vuotiaana opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Seurustelin ja juhlin opiskelijakaverien kanssa.
Tuli ensimmäinen avioliitto. Essi tyttönen syntyi. Olisi ollut kiva ”leikkiä kotia”, jollei mies olisi juonut ja ollut niin mustasukkainen.
Avioero-myräkän keskellä yritin rukoilla,
”levolle laske luojani”, muuta en osannut. Hätätilanteissa rukoilin: ”Jumala, jos nyt autat mua…”. Tilanteen helpotuttua Jumala unohtui. Ajattelin tuntevani Jumalan, mihin tarvitsisin Jeesusta? En tiennyt, että: ”Se jolla on poika, on elämä. Sillä, jolla ei ole Jumalan poikaa, ei ole elämää.”
Etsin rakkautta aina väärästä osoitteesta. Tuli muutto pääkaupunkiseudulle. Olin rikki, ja tyhjyyteen piti käydä yöelämässä aina, kun sain lastenvahdin. Luulin, että on normia välillä jättää ja välillä tulee jätetyksi. Jäin jo raskausaikana yksin tytön ja tulevan pienen kanssa. Synnytysosastolla pidin pientä suloista nyyttiä sylissä. Kuiskasin kyyneleet silmissä kiitokseni Jumalalle tästä Juhana-pojasta. Lasten kanssa yksin selviäminen pelotti. Vauva oli ihana, silti ahdistus ja tyhjyys palasivat. Tässäkö tämä elämä nyt on? Hoidin lapset, kodin ja jopa pari koiraa. Jälkeenpäin ymmärsin, että Jumalan täytyi antaa minun mennä ihan puhki ja ahtaalle ennen kuin osasin alkaa etsiä häntä.
Palasin Lahteen 9-kuisen pojan ja 11-vuotiaan tytön sekä kahden koiran kanssa. Muutto järjestyi nopeasti ja helposti. Rauhallinen rivitalo pääkaupungin melskeen jälkeen eivät pitäneet ahdistusta ja tyhjyyttä kauaa poissa. Silloin tällöin juhliminen tuntui väärältä ja likaiselta. En ollut koskaan ajatellut olevani jotenkin syntinen, minähän sentään hoidin kodin ja lapset.
Ulkoilin usein pojan kanssa leikkipuistossa. Tyttö kävi koulua. Arki meni eteenpäin, silti elin oudossa ahdistuksessa. Kerran menin salaa itkemään vessaan: ”Jumala, jos oot olemassa niin näytä se! Auta mua!!” Hän tarttui elämääni konkreettisesti. Ei mennyt montaa päivää, kun hiekkalaatikolla tutuksi tullut nainen kertoi minulle silmät säteillen, ”Jeesus rakastaa sua”. Nainen alkoi pyydellä minua seurakuntaan. Halusin, ja vastustin.
Kerran hän pyysi minua mukaan kotikokoukseen, jonne tulisi rukoilijanainen Tampereelta. Kiinnostuin kovin. Tuona helmikuisena lauantaina 2004 kotikokousmatkalla jouduin kolariin. Ei sattunut pahemmin. Jouduttiin odottamaan poliisien selvittelyä. Soitin tuttavalleni olevani myöhässä. Kun olin jatkamassa matkaa, yksi mies huomautti eturenkaan olevan tyhjä. Samassa tajusin, että minua yritetään estää kotikokoukseen pääsemästä. Pääsin viimein perille. Sain mennä juttelemaan ja rukoilemaan rukoilijanaisen kanssa. Tämän jälkeen hän kysyi, haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin haluavani. Pyysin Jeesusta elämääni ja syntejäni anteeksi. Rukoilijanainen julisti ne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. ”Leijailin” ulos muiden luo ja kotiin keveällä ololla. Kerroin tyttärelle riemuissani tulleeni uskoon. Opin lukemaan Raamattua ja rukoilemaan. Kohta aloin pienen pojan kanssa käydä seurakunnassa. Tyttö tuli uskoon pari vuotta jälkeeni.