Ella Turunen, Reijola
Synnyin ennen sotia ja menetin äitini alle vuoden vanhana. Talvisota alkoi, kun olin alle 5-vuotias. Sotien aikana minut raiskattiin kahdesti. Vihollinen ei ollutkaan pelkästään rajan takana. Piti sulkeutua, unohtaa ja olla reipas, mutta kärsin väsymyskausista, joiden syyn ymmärsin vasta eläkeiässä. Löysin avarampia näköaloja.
Kun rajat rikotaan, ne rikotaan monesti useammasta kohdasta. Sotatilanne rikkoi moraalisia rajoja. Uskon, etten ollut ainoa, joka joutui sodan aikana uhriksi. En voinut kertoa raiskauksista kenellekään, vaan jäin asian kanssa aivan yksin, vaikka olin vasta lapsi. Oli pakko unohtaa.
Sodanjälkeinen Suomi rakennettiin kovalla työnteolla, johon osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät. Kasvoin siihen, että suorittamisella ansaitaan lupa olla olemassa. Vaikeista asioista vaiettiin. Oli liian vaikeaa jakaa sitä todellisuutta, millaista sodassa – ja toisaalta kotirintamalla – oli ollut. Sen sijaan piti olla aina reipas. Tämä vaatimus heijastui kaikille elämän osa-alueille.
Suorittamisen paine aiheutti minulle riittämättömyyden tunteita. Väsymysjaksot elämässäni alkoivat jo opiskeluaikana, kun opiskelin Helsingissä teologiaa, ja niitä oli myöhemmin työelämässäkin. Oli epämääräistä taakkaa, jonka syytä en tiennyt. Olin seurakuntatyössä, mutta koin, etten riitä ihmisille enkä Jumalalle. Pelkäsin, että jos joku näkee minut, hän hylkää minut. Koin Jumalan usein ankarana, vaativana ja vaikenevana. Sisimmässäni minusta tuntui, etten tiennyt, mitä on rakkaus.
Käänteentekevä vaihe elämässäni oli, kun sain uuden työkaverin. Hän näki minut eikä tuominnut. Välillemme kasvoi yhteys, jossa se, mikä oli totta, sai olla totta, ja kaikesta saattoi puhua. Minulle, jonka kotona kaikesta vaikeasta oli aina vaiettu, se merkitsi kokonaan uuden maailman avautumista. Hänen kanssaan opettelin ihmisyyttä, tunteiden tuntemista ja tunnistamista. Tämä ystävyys muutti myös kuvaani Jumalasta.
Eräänä iltana polvistuin sänkyni viereen ja sanoin: ”Jumala, jos sinä et kestä minun vihaani, niin minä en tee sinulla mitään.” Jäin odottamaan, sataako niskaani taivaasta kuumia kiviä, mutta tuntuikin että Jumala sanoi: ”Voi, olenhan minä nähnyt tuon sinun vihasi, kyllä minä sen kestän. Itse sinä et sitä kestä.” Oli kuin Jumala olisi kääntänyt kasvonsa ankarasta armolliseksi. Minusta tuntui, että Jumala näkee minut juuri sellaisena kuin olen, että hän kestää minussa kaiken ja rakastaa.
Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt prosessi. Kun jäin eläkkeelle, sisälle kätketyt kipeimmät asiat lähtivät liikkeelle ja minulle alkoi tulla muistikuvia raiskauksista. Jumala antoi rohkeutta kohdata tapahtuneet ja järjesti minulle sopivaa apua. Koska olin saanut elämäni aikana oppia tuntemaan hänen armoansa, uskalsin viimein olla totta itselleni. Se, mitä oli tapahtunut, sai olla totta. Jeesus sanoo, että totuus tekee vapaaksi. Pystyin kohtaamaan totuuden, koska tunsin myös armon.
Tähänastinen elämäni on ollut rikas ja täynnä monenlaisia valinnan paikkoja. Olen kiitollinen, että Jumala on antanut voimaa käsitellä vaikeita aiheita: vihaa, häpeää, kuolemaa, seksuaalisuutta. Sen myötä olen saanut avautua elämälle uudella tavalla.
Olen nyt kahdeksankymppinen nainen ja tiedän, että Jumala on luonut minut ja hän on elämäni puolella. Ei haittaa, jos en itse riitä: Kristuksen työ riittää. Minulla on myös toivo, että tämän matkan jälkeen pääsen lepäämään Vapahtajani valmistamaan kotiin.
