Kirsi-Marja Reunanen, Kouvola
”Interrail-matkalla koettu onnettomuus oli viedä henkeni. Lennettyäni pyörän sarvien yli en aluksi pystynyt puhumaan enkä liikkumaan. Tulin kokonaan nollatuksi. Toipuminen on ollut ihme. Entinen suorituskeskeinen elämä muuttui vammautumisen myötä, mutta olen myös ymmärtänyt, mikä minulle on tärkeintä. Entinen tyhjyys ja kaipaus ovat poissa. Nyt olen onnellinen.”
Kasvoin hyvässä kodissa ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Perheessäni ei puhuttu uskon asioista, mutta minulla oli lapsesta asti jonkinlainen kaipaus sydämessäni. Rippikoulussa kiinnostuin Jeesuksesta. Eräässä rukoushetkessä päätin avata hänelle sydämeni. Leirin jälkeen mikään ei kuitenkaan muuttunut näkyvästi elämässäni. Ihmispelkoni oli liian suuri. Kuuntelin kyllä joskus jumalanpalveluksia radiosta, mutta en uskaltanut lähteä mihinkään seurakunnan toimintaan mukaan. Pidin uskoni salassa, enkä antanut sen kasvaa. Koetin etsiä arvoani suorittamisella. Halusin menestyä hyvin.
Kesällä 1990, 19-vuotiaana, tuli täydellinen pysäytys. Olin Interrail-matkalla Sveitsissä opiskelukaverini kanssa. Vuokrasimme polkupyörät. Ajoin jyrkkää alamäkeä, kun yhtäkkiä pyörästäni puhkesi takakumi. Vaistomaisesti painoin jarrut pohjaan ja niin lensin tangon yli päistikkaa asfalttiin. Löin pääni niin pahasti, että olin vähällä kuolla. Vaivuin koomaan. Puolestani rukoiltiin paljon. Jumala vastasi rukoukseen ihmeellisellä tavalla. Kuuden viikon kooman jälkeen heräsin tajuihini. Minut oli siirretty Sveitsistä Suomeen. Liikunta- ja puhekykyni olivat kadonneet, mutta ajatus, järki ja muisti sen sijaan toimivat tajuttomuuden jälkeenkin, mikä oli lääketieteellisesti katsottuna ihme.
Sairaalassa minua kävi tervehtimässä puolestani rukoillut ystäväni. Hän kysyi, saisiko hän lukea minulle Raamattua ja rukoilla. Tiesin olevani surkeassa tilassa. Mikään ei liiku, en pysty puhumaan. Minulla ei ole yhtään mitään. Ihmisten mittapuulla olen täysi nolla. Raamattu- ja rukoushetkestä alkoi kuntoutumiseni. Ensin tuli yksittäisiä sanoja, ja pikku hiljaa niitä tuli lisää.
Sain suuren motivaation harjoitella liikkumista. Ensin pääsin pyörätuoliin ja lopulta pystyin kävelemään rollaattorin avulla. Myös hengelliselle kasvulle tuli tilaa. Sairaalassa sairaalapappi kävi viikoittain luonani. Hän luki minulle Johanneksen evankeliumia. Seuraavana vuonna kuntoutuskeskuksessa rohkenin jo ilmaista hoitajille, että haluaisin päästä jumalanpalvelukseen. Pitkän prosessin jälkeen olen löytänyt tieni seurakunnan tilaisuuksiin ja saanut uskovia ystäviä. Liikkumisen vaikeuden vuoksi en vieläkään pääse usein paikalle, mutta Raamatun lukeminen ja rukous sekä internetin ja radion hengelliset ohjelmat ovat minulle tärkeitä. Haluan kertoa Jeesuksesta toisillekin.
Laitoselämän sijaan olen jo pitkään asunut itsekseni omassa asunnossani. Siitäkin olen kiitollinen Jumalalle. Olen kokenut, että Jumala ei koskaan anna koettelemusten ja ahdistuksen käydä yli voimieni. Hän tietää tasan tarkkaan, mitä tarvitsen myös vaikeina aikoina, ja hänen aikataulunsa on täydellinen.
Jos pitäisi valita fyysisen terveyden ja Jeesuksen välillä, valitsisin ehdottomasti Jeesuksen. Ilman Jeesusta en olisi selvinnyt enkä jaksanut. Kelpaan Jumalalle juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse etsiä arvoani enää mistään muualta. Tyhjyys on poissa ja elämälläni on tarkoitus. Jokaisella on tämä mahdollisuus!
