Markku Tuomikorpi, yrittäjä ja pastori, Kokemäki
Se alkoi ihan ensimmäisestä koulupäivästä yläkoulussa. Uudet oppilaat tuotiin kyliltä keskustan kouluun ja tietty porukka alkoi oikein systemaattisesti kiusata meitä ”maalaismöllejä”. Jouduimme päivittäin tuomaan rahaa ja makeisia heille tai muuten ei hyvää seurannut, joutui mukiloiduksi. Vanhanaikaisella parsinneulalla pisteltiin selkään, pakaroihin ja käsivarsiin ”rokotteita” välitunneilla. Onneksi kenellekään ei tullut siitä vakavia vaurioita, selkärangan tökkimisestä olisi joku voinut vaikka halvaantua. Saimme myös säännöllisesti polttomerkit – kädet poltettiin päältä tulitikuilla rakkuloille tai hiiltymille asti. ”Mölleille” myös syötettiin väkisin kiviä ja ruohoa. Koulupäivän päätteeksi pysäkillä hakattiin aina niin kauan, että itku tuli. Koko ajan uhkailtiin, että jos kenellekään kerrotte, niin silloin lähtee henki.
Joulun alla äitini tuli käymään mummolaan, missä olin koko ikäni asunut, ja siinä sitten aloin lopulta kertoa hänelle ja mummulle kaikkea tätä. Mittani oli niin täysi, etten enää välittänyt vaikka kuolisin. Ronski äitini kirota päräytti ja totesi, että tämä loppuu nyt tähän, eihän ihmistä noin voi kohdella! Hän kirjoitti koulutoimenjohtajalle, ja joululoman jälkeen alkoikin tapahtua.
Opettajien ensimmäinen reaktio koulussa oli se, ettei tällainen voi olla totta. Minä jouduin useampaan kertaan opettajakokoukseen ja myös näyttämään, miten mustelmilla ja arvilla kehoni oli. Toiset kiusatut kutsuttiin myös kuultavaksi. Annoimme rehtorille kaikkien kiusaajien nimet ja he joutuivat yksitellen koulutoimenjohtajan toimistoon. Hän antoi Suomen ensimmäisen lähestymiskiellon noille pojille ja piti sellaisen puhuttelun, että keneenkään ei sen koommin kajottu, vaikka huutelemista vielä olikin.
Olin ihan vauvasta saakka elänyt mummun kanssa. Kun hän tuli niin sairaaksi, ettei enää noussut vuoteesta, jouduin pelkäämään toisella tavalla. Ajattelin, että jään aivan yksin ja kiipesin pihakivelle rukoilemaan – niin kuin ala-koulun opettaja oli kehottanut tekemään vaikeassa tilanteessa. Mielessäni pyysin, että jos Jumala kuulee minua, niin mummu voisi vielä tulla terveeksi, että saamme jatkaa elämää yhdessä. Illalla mummun vointi koheni ja hän jaksoi nousta sängystä. Seuraavana päivänä lääkärissä todettiin hemoglobiinin olevan vain 54 ja mummu sai lääkityksen mukaan kotiin, kun ei suostunut jäämään sairaalaan. Rukoukseeni oli vastattu ja me saimme lisää yhteisiä antoisia vuosia.
Vähän tämän jälkeen kirkkoherra pyysi minut mukaan seurakuntanuoriin. Minä olin rukouksessani lähestynyt Jumalaa ja näin hän sitten lähestyi minua. Nuortenilloissa kuluivat syyskuukaudet uskonasioita oppien ja eräässä nuortenillassa sain tunnustaa syntini. Minulle julistettiin synninpäästö Jeesuksen sovitustyön tähden ja sain lähteä taivastielle. Ilolla ja innolla osallistuin seurakunnan toimintaan ja elämälleni tuli tarkoitus. Sain myös antaa anteeksi koulukiusaajilleni jo silloin, ettei ole tarvinnut kärvennellä katkeruudessa.
Vuodet ovat kuluneet, mutta samalla taivastiellä sitä ollaan. Matkalla on löytynyt puoliso, jonka kanssa on perustettu perhe, ja ammattejakin minulla on ollut monia erilaisia ja mielenkiintoisia. Eräs haaveeni on toteutunut aivan viime vuosina; teen seurakuntatyötä pastorina. Minulla on mahdollisuus olla jakamassa ilosanomaa Jeesuksesta, joka pelastaa ja vapauttaa jokaisen ihmisen, joka hänen puoleensa kääntyy.
