Todellinen apu tulee Jumalalta

Todellinen apu tulee Jumalalta

Pär ”Pärre” Vainio, timpuri, Kankaanpää 

 Elämäni pysähtyi 26 -vuotiaana. Olin mennyt vatsakipujen takia lääkäriin ja minut kiidätettiin ambulanssilla Meilahden sairaalaan. Keuhkoistani poistettiin kymmenen litraa nestettä ja minulla todettiin todella vaikea sydämen vajaatoiminta. Minut siirrettiin oitis sydämensiirtojonoon. Välillä olin tajuissani ja välillä tajuton. Kuulin, että voin kuolla millä hetkellä tahansa, jos ei saada uutta sydäntä ajoissa. Eräänä päivänä pulssini ja veriarvoni romahtivat ja kävin elämän ja kuoleman rajamailla. Näin näyn, jossa kohosin ylös sängyllä lepäävästä ruumiistani, näin kohotessani asuintaloni ja autoni ja ihan juoksin kohti taivasta, kohti valoa. Vastaani tulivat kummisetäni ja -tätini. He sanoivat minulle; mene takaisin, ei sinulla vielä ole paikkaa täällä! Siitä herättyäni sairaanhoitaja kertoi minun käyneen hyvin lähellä kuolemaa. 

Sydän alkoi kuitenkin toimia sen verran paremmin, että kuukauden päästä minut siirrettiin Meilahdesta Länsi-Uudenmaan sairaalaan Tammisaareen. Sielläkin vierähti kuukausi ennen kuin pääsin kotiutumaan sijaisäitini luokse. Kuukauden kuluttua tunsin eräänä iltana kovan paineen korvissani ja kaaduin tajuttomana lattialle. Minut vietiin taas ambulanssilla Meilahden sairaalaan. Seuraavana aamuna heräsin ihmeissäni, kun en edes tiennyt, missä olen. Minulle kerrottiin, että nyt minulle oli tullut aivoinfarkti, minulla oli kolme pahaa veritulppaa takaraivon alueella. Aikaa sairaalassa kului jälleen kuukauden verran. Sain myös tietää, että infarktien takia sydämensiirtokaan ei ole enää mahdollinen. 

Taas samaa reittiä kotiin toipumaan Tammisaaren sairaalan kautta.  Oli tuskallista joutua luopumaan monista tärkeistä asioista kuten autosta. Aluksi näytti siltä, etten ajaisi enää koskaan. Onneksi sain ajoluvan takaisin. Vuoden jouduin olemaan pois töistä, ennen kuin pääsin takaisin töihin osa-aikaisella eläkkeellä. Olin kai liian tunnollinen ja otin liikaa paineita ja ylitöitä. Työasiat seurasivat minua kotiin ja aloin jälleen tupakoida ja käyttää alkoholia. Kun olin 30-vuotias, koin olevani aivan burn outissa ja jouduin jäämään pois töistä. Tupakka, viina, burn out ja sydämen vajaatoiminta olivat huono yhdistelmä. Lääkärit niistä aina huomauttivat, mutta minulla ei ollut voimia elämäntapani muuttamiseen. Kaikki oli mustaa. Toisaalta mielessäni oli halu kuolla, viinalla täältä lähtisi hitaasti, mutta varmasti. Toisaalta minulla oli kamala kuolemanpelko. 

Vuosi 2011 oli hyvä käännekohta elämässä. Jumala oli puhunut minusta eräälle lähes tuntemattomalle naishenkilölle, että tuo mies tulee vielä uskoon. Jeesus oli sanonut naiselle haluavansa tämän miehen itselleen. Nainen ei silloin tiennyt minun elämästäni yhtään mitään. Tämä naishenkilö puhui asiasta ystäväperheelleen ja yhdessä he kutsuivat minut heidän luokseen kahville. Koko ilta kului jutellen heidän kanssaan elämästä ja Jumalasta. Lopulta myöhään illalla rukoilimme. Aluksi se rukoileminen alkoi naurattaa minua. Sitten yhtäkkiä alkoikin itkettää ja koin kuinka Pyhän Hengen voima tuli ylleni. Tunsin Jeesuksen läsnäolon ja halusin, että Jeesus tulee elämääni ja vapauttaa minut alkoholista ja tupakasta. 

Seuraavana päivänä olin menossa kaverin luo kaljalle. Juotuani muutaman oluen tajusin selvästi, ettei tämä ole enää minun juttuni. Sanoin kaverilleni tulleeni uskoon ja lähdin kotiin. Kaverini jäi sinne yksin korkkaamattoman viinapullon kanssa. Hänestä se oli ennen kuulumatonta, enhän minä ollut koskaan lähtenyt mistään pois niin kauan kuin juotavaa oli jäljellä. Elämäni alkoi muuttua. 

Siitä on nyt kulunut neljä vuotta. Minä saan olla tänä päivänä täysin vapaa. Sydämenikin voi paremmin, fyysinen suorituskykyni on noussut käsittämättömästi kohti normaalia jaksamista.  Olen nykyään onnellisesti naimisissa sellaisen naisen kanssa, jollaista olen aina toivonut. Perheeseemme kuuluu neljä lasta vaimon aikaisemmasta avioliitosta. Olemme muuttaneet Kankaanpäähän syksyllä 2012. Minusta on ihanaa asua maalla omakotitalossa. Teen paljon puuhommia, pihatöitä, kalastan ja kuljetan yhtä urheiluhullua lasta jäähallille monta kertaa viikossa. Seurakunta on meille tärkeä ja olen saanut paljon uusia ystäviä sitä kautta. Minulla on halu olla mukana seurakuntatyössä vaimoni rinnalla rukoillen ja rohkaisten. Sydämelläni ovat erityisesti syrjäytyneet ja kaltoin kohdellut ihmiset, haluan auttaa heitä löytämään Jeesuksen ja rohkaista muitakin ihmisiä uskon elämässään eteenpäin. Vaikealla hetkellä olen saanut kokea, mistä todellinen apu tulee! 

 

Vapauduin alkoholista

Vapauduin alkoholista

Paavo Aalto

Ei olisi pitänyt; siitä alkoi jyrkkä alamäki. Kokeilin tupakkaa ja myöhemmin myös alkoholia. Aluksi ne antoivat ujolle ja epävarmalle pojalle vapautuneen ja varman olon. Jäin viinakoukkuun jo ensimmäisen humaltumiseni jälkeen. Viinan avulla pääsin helposti ravintolassa huomion keskipis­teeksi. Tunsin itseni rohkeammaksi, varmemmaksi ja fiksummaksi.

Juominen riistäytyi pian hallinnasta. Jo kahden – kolmen vuoden kuluttua tarvitsin jatkuvia krapula­ryyppyjä. Minua alkoi vaivata masennus ja hakeuduin katkaisuhoitoon 24-vuotiaana. Luotin ihmisten viisauteen ja tieteen mahdollisuuksiin auttaa päihdeongelmissa. Olin valmis vaikka aivopestäväksi asiassa. Mutta minusta tuntui, ettei kukaan uskonut raitistumiseeni eikä minua edes yritetty auttaa.

Samana vuonna, 1976, kuuntelin tamperelaisella katkaisuhoitoasemalla A-killasta tulleiden kavereiden kertomuksia. Minua kosketti erityisesti yksi kaveri, joka oli ollut raittiina kaksi viikkoa. Ajattelin, että voisinpa minäkin olla joskus kaksi viikkoa raittiina! Olin mukana jonkin aikaa A-killassa josta seurasi lyhyitä kuivia kausia, mutta myös retkahduksia. Yritin raitistua myös muiden hoitomuotojen kautta. Sitten liityin erääseen vertaistukiryhmään, jossa vuonna 1977 sain raittiuden, joka on kestänyt tähän saakka.

Olin aina kunnioittanut Jumalaa, mutta uskovia olin pitänyt tekopyhinä. Kuuntelin uskoon tulleiden entisen alkoholistien puheita, mutta itse en mielestäni tarvinnut Jumalaa. Vuonna 1981 lähdin kuitenkin muutaman vertaistukiryhmäläisen kanssa Niilo Yli-Vainion kokouksiin. Siellä minulle valkeni, että todellisuudessa minä olin tekopyhä, motiivini toisten arvostelemisessa eivät olleet oikeat.

Kun Yli-Vainio kutsui esiin niitä, jotka tahtoivat pelastua, yksi kavereistani lähti edestäni lavan eteen. Minä menin perässä. Silloin minulle tuli kiusaava ajatus: ”Olet pelkkä perässähiihtäjä. Et tee omaa ratkaisuasi!” Salin etuosassa seistessäni käännyin yleisöön päin, että kaikki näkivät kasvoni. Halusin viestittää, että teen uskonratkaisun omasta valinnastani ja omilla kasvoillani, en toisten perässä.

Se oli ratkaiseva askel, mutta vasta vähitellen opin luottamaan Jumalan armoon. Eräässä tilaisuudessa ylistysmusiikin johtaja kehotti läsnä olevia unohtamaan ihmiset ympärillään ja keskittymään Jeesukseen, joka on antanut elämänsä puolestamme ja rakastaa meitä. Kun suljin silmäni ja aloin ajatella vain Jeesusta, käsitin syvästi, että usko ei perustu tunteisiin vaan Jumalan sanaan. Se on kalliopohja, jonka varaan voin laskea tulevaisuuteni.

Elämä on tuonut tullessaan siunauksia, kuten vaimon ja perheen. Myös monenlaista taistelua on ollut, mutta Jumala on sallinut koettelemusten tulla esiin yksi kerrallaan, niin että olen kestänyt ne. Jokainen vastoinkäyminen on kiinnittänyt minua enemmän Kristukseen. Jo alussa rukoilin: ”Pidä sinä minusta kiinni ja pidä huolta, en pysty siihen itse.” Hän on ollut uskollinen ja siksi minulla ei ole mitään hätää.

Vapauduin viinanhimosta

Vapauduin viinanhimosta

Olavi Stenroth, työnohjaaja, Kauhava

Elämäni näytti ulkopuolisten silmissä olevan mallillaan. Tosiasiassa viina piti minua hirvittävässä otteessa. Kukaan ei tiennyt miten lähellä oli perheeni hajoaminen ja elämäni tuhoutuminen.

Olen käytännössä kasvanut tallissa. Sain hevosharrastuksen ja -ammatin isäni perintönä. Harrastin raviurheilua ja kasvatin hevosia omassa tallissani. Vuonna 1997 talli paloi, ja päärakennuskin oli lähellä tuhoutumista. Palon syttymissyy oli ilmeisesti sähkövika. Kaikki hevoset kuolivat. Se oli minulle kova koettelemus. Kaikki meni, eikä meillä ollut vakuutusta. Rakensin sitten ajan kanssa uuden tallin, josta luovuin myöhemmin. Nykyään käyn hoitamassa poikani hevosia, jos siltä tuntuu.

Olin lapsena kiltti poika, mutta 16-vuotiaana kuvioihin tullut alkoholi sotki elämäni pahasti. Kävin kyllä töissä, mutta viina hallitsi vapaa-aikaani. 22-vuotiaana löysin ihanan tytön vaimoksi ja perheeseemme syntyi kaksi lasta. Ulkopuoliset eivät nähneet alkoholiongelmaani enkä minä suostunut myöntämään sitä. Viinan takia avioliitto meinasi kuitenkin mennä karille.

Naapuriimme muutti Ruotsista uskova pariskunta. Heidän luottamuksensa Jumalaan puhutteli minua syvästi. Olin jollain tapaa uskonnollinen, mutta en uskonut Jeesukseen henkilökohtaisesti. Sisälläni oli vain suuri kaipuu. Koska naapurini oli itse ollut syvällä alkoholikuvioissa, niin juttelin mielelläni hänen kanssaan ja kyselin paljon hänen elämästään.

Tallipalon aikoihin vaimoni löysi uudestaan lapsuusvuosiensa jälkeen kadottamansa uskon. Ajattelin, että nytpä sainkin kiltin vaimon, kun hän tuli uskoon, ja että kyllä se elämä menee näinkin ihan hyvin. Elämäni ei kuitenkaan kääntynytkään parempaan suuntaan. Kaikki vapaapäiväni ja iltani menivät edelleen alkoholin parissa. Tunsin syvää epätoivoa ja tyhjyyttä. Mikään ei tuntunut enää mielekkäältä. Kova kuolemanpelko valtasi ajatukseni ja minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. Lopulta tie nousi pystyyn.

Isänpäivänä 1998 veljeni oli käymässä meillä ja pyysi minua mukaan hengelliseen tilaisuuteen. Minusta tuntui, että elämästäni puuttuu jotain, joten lupasin lähteä mukaan. Tilaisuudessa ymmärsin, etteivät asiani ole kunnossa. Rukoilin koko sydämestäni: ”Ota, Isä, tämä viinanhimo pois.” Sinä iltana Jeesus tuli elämääni ja kaikki syntini annettiin anteeksi. Samalla sain vapautua viinanhimon otteesta. Se on pysynyt tähän päivään asti poissa.

Illalla menimme vielä siskoni ja tämän miehen luo. Siellä Pyhä Henki kosketti minua enkä voinut muuta kuin itkeä onnesta. Seuraavana aamuna maailma näytti 10 kertaa kirkkaammalta. Juttelimme vaimon kanssa pitkään ja vuodatimme sydämiämme toisillemme. Sitä ennen olimme olleet vuosia kaukana toisistamme. Jeesus on kuin lääke. Hän mullisti elämäni ja eheytti avioliittoni.

Vuoden jälkeen uskoontulosta isäni ja siskoni kuolivat ja vaimoni sairastui. Varsinkin nuoren siskon kuolema oli kova paikka. Silloin tuli kyseltyä Jumalalta miksi-kysymyksiä. Mutta niitä meillä ihmisillä on aina. Sain ymmärryksen, että elämä vain on sellaista. Emme voi määrätä, mitä tapahtuu. Vastoinkäymisetkin on otettava vain vastaan.

Vuonna 2013 vaimoni nukkui pois. En olisi kestänyt, jos Jumala ei olisi kantanut minua noissa vaiheissa. Sain tukea myös seurakunnasta ja läheisiltä. Mutta kukaan ihminen ei voi antaa minulle sellaista turvaa, jonka Jeesus antaa. Saan kääntyä Jumalan puoleen kaikissa tilanteissa ja turvallisin mielin purkaa kaikki asiat hänelle.

 

Elämää ei tarvitse enää paeta

Elämää ei tarvitse enää paeta

Mika Peippo, yrittäjä, Huittinen 

Minulla ei oikeastaan ollut lapsuutta, enkä saanut kokea, että kukaan olisi rakastanut minua. Olin aivan pieni sylivauva, kun olin kolarissa, jossa loukkaannuin niin vakavasti, ettei minun olisi pitänyt selvitä hengissä. Ensimmäiset neljä ja puoli vuotta elämästäni kuluivatkin sairaalavuoteessa Lastenlinnassa ja tuona aikana minut leikattiin 21 kertaa. Sairaalasta palasin perheeseen, jossa koin itseni ulkopuoliseksi koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Kokemukseni sai aikaan sen, että jo pienestä pitäen olin ahdistunut. Tunsin, että minä olen paha ja että minun ei pitäisikään elää.

Koulussa jouduin myös erilaisuuteni ja puhevammani takia kiusaamisen kohteeksi, valitettavasti joskus myös opettajien taholta. Olin itse myös kiusaaja, sillä halusin kostaa muille kokemaani. Onneksi perhetuttu puuttui kiusaamiseen ja se saatiin loppumaan.

Koulun jälkeen isä pakotti minut maamieskouluun ja sen jälkeen kävin myös metsäkoulun. Koin, että isä halusi elää kauttani, koska hän ei itse ollut aikoinaan saanut käydä koulua. Hän hoiti perheen kuljetusliikettä ja minä tein jo koululaisena kaikki maatilamme työt. Se oli minulle silti mieluisa pakopaikka ja pidin työnteosta. Lopulta kuitenkin näytti siltä, ettei meiltä löydy niin isoa peltoa, että isä ja minä mahtuisimme sille yhdessä.

23-vuotiaana lähdin kuljetushommiin ensin kahdeksaksi vuodeksi Venäjälle ja sen jälkeen Eurooppaan. Olin jo varhain paennut vaikeuksia ja pahaa oloani rajuun alkoholinkäyttöön. Kun henki ei lähtenyt viinan avulla, hain tietoisesti vaarallisia tilanteita liikenteessä. Kun jouduin Venäjällä kolmatta kertaa hengenvaarallisen ryöstöyrityksen kohteeksi, ajattelin viimeisen hetkeni tulleen. Minua kuristettiin ase ohimolla, mutta käsittämättömästi selvisin siitäkin tilanteesta. Myöhemmin olen kuullut, että eräs uskova ihminen Porissa oli herätetty juuri samaan aikaan rukoilemaan minun puolestani.

Minä tein kaiken täysillä – työssä tuli helposti sata tuntia täyteen viikossa ja vapaaviikoilla ryyppäsin. Samalla kuitenkin rukoilin ja kaipasin Jumalaa. Erään ryyppyputken seurauksena jouduin Harjavallan sairaalaan, jossa lääkäri ilmoitti, että nyt on lähtöni lähellä. Lopultakin käännyin rukouksessa Jumalan puoleen ja pyysin tosissani apua. Olin yhden hengen huoneessa ja vuoteeni viereen tuli mies, joka kysyi, haluanko jatkaa entistä elämääni vai tahdonko kääntyä. Vastasin, että haluan sitä, mitä olen juuri rukouksessa pyytänyt. Silloin mies laski kätensä ylleni, luki Herran siunauksen ja poistui, mutta hän ei mennytkään ovesta. Uskon, että luonani silloin vieraili enkeli tai itse Jeesus. Tuosta hetkestä lähtien elämäni alkoi muuttua, ja silloin myös nukuin ensimmäistä kertaa yöni täysin rauhallisesti.

Kotiin päästyäni kaverit tietenkin tarjosivat viinaa, mutta Jumala oli ottanut minulta juomahimon pois. Elämäni muuttui kokonaan. Aloin käydä seurakunnassa ja miettiä omaa paikkaani. Oltuani pari vuotta raittiina aloin myös rukoilla itselleni uskovaa vaimoa ja perhettä. Vuonna 2010 tapasinkin sitten tulevan vaimoni Huittisten Härkäpakarilla, jonne kumpikin olimme tulleet kahville. Aloimme seurustella ja seuraavana keväänä vein hänet Kokemäen kirkkoon kertomatta etukäteen, mitä mielessäni oli. Urkuri sattui olemaan samaan aikaan soittamassa parvella ja niin sain alttarilla kosia ihan urkusäestyksellä.  Avioiduimme samana kesänä ja nyt perheessämme on nyt myös pieni poika. Ilman Jumalan armoa ja rakkautta minulla ei olisi tätä kaikkea.

Sain Jumalalta myös voiman antaa isälleni anteeksi. Hän oli vakavasti sairas ja asui meidän luonamme viimeisen elinkuukautensa. Sain silloin kertoa hänelle, että olen antanut kaiken anteeksi. Samalla annoin myös oman tuskani pois. Noina samoina vuosina menetin kolme muutakin läheistä ihmistä, jotka lähtivät tästä ajasta oman käden kautta. Ymmärrän, että Jumala oli pelastanut minut elämälle ja taivasta varten, ja siksi haluan levittää evankeliumia Jeesuksesta, joka voi pelastaa jokaisen. Vaimollani ja minulla on toive, että voisimme auttaa erilaisissa vaikeuksissa kamppailevia ihmisiä, ettei kukaan heittäisi elämäänsä hukkaan. Haaveilemme jopa pienestä maatilasta, jonne väsyneet ihmiset voisivat tulla luoksemme virvoittumaan. Tulevaisuus näyttää, vastaako Jumala tähänkin rukoukseen.

Menneisyydestä tuli työkalu

Menneisyydestä tuli työkalu

Matti Saari, suntio, Kokkola 

Vartuin työläiskorttelissa, jossa oli paljon päihteiden käyttöä, väkivaltaa, aggressiivisuutta ja rajattomuutta. Viina vei minutkin mennessään. 

Korttelimme kaveriporukkaa yhdistivät vaietut salaisuudet ja häpeä: perheväkivalta, varastelu ja valehtelu. Kaveripiiri jengiytyi. Porukkahenki oli vahva, kun kaikilla oli vähän paha olla. Turvauduin jengiin, koska vanhemmillani ei ison perheen huoltajina riittänyt minulle aikaa. Koulussa tiedostin eriarvoisuuden: olet köyhemmältä asuinalueelta. 

Tupakanpoltto tuntui miehekkäältä, ja aloitin sen jo kymmenvuotiaana. Tupakka rentoutti ja vaikutti huumaavasti. Nikotiiniriippuvuus tuli äkkiä. Ensimmäinen päihdekokeiluni oli 13-vuotiaana. Nousuhumala poisti sisäisen kivun, häpeän ja syyllisyyden – mutta ne palasivat moninkertaisina seuraavana päivänä. 

Viina vei mennessään. Elämän arvoni oli, että on sama mitä töitä teet, kunhan saat paljon rahaa, jonka voit käyttää päihteisiin ja viihteeseen. Kroppa vaati suurempia annoksia alkoholia. Tein sekalaisia töitä. Pinnani paloi herkästi, ja lopputili tuli – ja se taas antoi syyn juoda. Työpaikat vaihtuivat. Pääsin reissuhommiin, päivärahakeikoille. Rahaa tuli enemmän kuin kerkesin tuhlata. Menin naimisiin ja saimme kaksi lasta. Olin paljon poissa kotoa. Lapset kärsivät, kun kaikki vapaa-aikani meni juopotteluun. 

Kun kukaan ei halunnut enää ottaa alkoholisoitunutta miestä töihin, oli helppo heittäytyä työttömyys- ja sosiaaliturvan varaan. Reilut viisi vuotta join täysipäiväisesti, kuljeskelin ryyppyporukoissa ja pelkäsin krapulaa. Olin pohjalla. Rukoilin Jumalalta apua, mutta juominen ja paha olo jatkuivat. Noin vuoden kuluttua rukoilin taas. Sadattelin Jumalalle, ettei hän vastaa. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että pyysin vaimoa viemään minut hoitoon. 

Aloin rukoilla salaa Isä meidän -rukousta, kun huomasin, että sillä oli vaikutusta. Raitistumiseni takia juomakaverit ottivat etäisyyttä ja vaimokin sanoi, etten ole entiselläni. Kun laitoin korkin kiinni, päälle vyöryivät elämän kriisit: avioero, talouskriisit, terveyskriisit sekä lasten ja omat kriisit. Perhe, suku ja yhteiskunta hylkäsivät. Kyselin, miksi Jumala rankaisee minua näin. En kuitenkaan uskaltanut lähteä juomaan. Säilytin salaisen yhteyteni Jumalaan, mutten kertonut siitä kenellekään. 

Kuutisen vuotta elin kuin sumussa. Sisäinen tuska oli valtava. Kaverini oli tullut uskoon ja raitistunut, joten käännyin hänen puoleensa. Seurakunnan teetuvassa puolestani rukoiltiin ja syntini julistettiin anteeksi. Tuntui siltä kuin vihan, katkeruuden ja pahan olon mylly olisi pysäytetty sisälläni. Itkin koko viikonlopun uskovan ystäväperheen luona. Jäävuoret sisälläni alkoivat sulaa. 

Sain syntini anteeksi sekunnin tuhannesosassa, mutta menneisyyttäni Jumala ei nollannut. Kolme vuotta käsittelin elämäni traumoja ja kipeitä kokemuksia kristityn terapeutin tuella. 

Aloitin iltaopiskelun. Kymmenen vuoden työttömyys katkesi, kun pääsin hautausmaalle kesätöihin. Aloin nähdä valoa tunnelin päässä. Opiskelin suntioksi. Toimin ensin haudankaivajana ja siirryin sitten kirkon suntioksi. 

Jumala on valmistanut menneisyyteni materiaalista työkalun. Olen kertonut tarinaani vertaistukiryhmissä ja kokemusasiantuntijana oppilaitoksissa. 

Äidin ja muiden esirukouksilla on varmasti ollut merkittävä vaikutus elämäni muutokseen. Ilman Vapahtajaa, joka nollaa syntini, ei mikään hengellisyys kanna. Anteeksiantamus ja toipuminen ovat silkkaa Jumalan armoa ja rakkautta. 

 

Pitkä tuomio oli onni

Pitkä tuomio oli onni

Marko Hagert, hevostenhoitaja, Onkamo 

Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.

Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.

Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.

Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.

18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.

Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.

Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.

Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.

Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.

Verified by MonsterInsights