Olimme päättäneet muuttaa mieheni työn perässä Heinolasta Lahteen. Irtisanouduin työstäni saatuani Lahdesta työn. Mieleistä asuntoa ei kuitenkaan alkanut löytyä ja se pisti miettimään oliko ratkaisumme sittenkään oikea. Menimme rukousiltaan ja laitoin nimettömän rukouslapun koskien tulevaisuuttamme. Rukousvastauksena ymmärsimme, että meidän pitääkin jäädä Heinolaan. Epäilys hiipi kuitenkin vielä mieleen ja pyysimme ystäviltä rukoustukea. Yhteisen rukouksen aikana saimme näyn, jossa varmistui, että Herran tahto on, että jäämme Heinolaan. Työpaikan peruutuspuhelu Lahteen oli yksi vaikeimmista puheluista elämässäni. Tästä Jumalan tahtoon taipumisesta alkoi kuitenkin uusi aika. Rukous tuli aina vaan rakkaammaksi.
Kärsimme lapsettomuudesta; hormonihoidotkaan eivät auttaneet. Menin epäillen rukousiltaan. Koko kirkko pursusi ihmisiä. Kävimme rukousjonossa, mutta en kokenut mitään erityistä. Jonkin ajan kuluttua huomasin olevani raskaana. Seuraavaan rukousiltaan menin jo innolla. Toista lasta odottaessani vauvalla todettiin sydänvikaa. Rukousillassa sydän kuitenkin parani. Omaan elämääni unohdin pyytää johdatusta. Luulimme, että lapsilukumme on täysi, mutta profetian kautta tuli tieto, että Herra on tarkoittanut meille kolme lasta. Taas nöyrryimme, että jos Herra annat meille lapsen ilman hormonihoitoja, niin ilolla hänet vastaan otamme. Pian odotinkin jo kolmatta lastamme.
Olimme solmineet avioliiton nuorina. Hyvistä toiveista huolimatta oli vaikeaa yhdistää lapsiperheen, yrittäjyyden ja hengellisten asioiden arki. Emme olleet tottuneet kertomaan tunteistamme ja asioistamme toisillemme. Vastoinkäymisten myötä tuli lopulta avioero. Kaikki tämä sai aikaan minulle pidempiaikaista masennusta. Jumala tuli kuitenkin taas kerran apuun: ”On apu lähellä siis älä pelkää…” Jumala alkoi eheyttää pieni askel kerrallaan.
Jumala antoi uuden tehtävän toimia Suomen evankelioimiskongressin E4:n nuorisokoordinaattorina. Jumalaan luottaen suunnittelimme, teimme työtämme ja Jumala siunasi tapahtuman. Se oli minulle hengellinen kasvupaikka ja luottamus Taivaan Isän johdatukseen voimistui. Pitkän avioliiton jälkeen ei ollut helppoa olla yksin. Tuli seurusteluyrityksiä ja pettymyksiä. Vaikka minulla oli halu kulkea Jumalan johdatuksessa, lähdin aina liikkeelle ennen kuin Jumala antoi luvan. Seurustelusuhteissa olin töpännyt jo liian monta kertaa. Luovutin. Ei Jumalalla ole varattuna minulle enää miestä, ajattelin. Rukoilin kovasti: ”Herra, anna Sinun rakkautesi valata minut kokonaan niin, etten kaipaa puolisoa rinnalleni. Anna minulle iloa kertoa Sinusta muille!”
Ostin moottoripyörän ja liityin Gospel Riderseihin aikeena evankeliumin levitys heidän kanssaan. Vain 2kk pyörän oston jälkeen löysin Jumalan tarkoittaman miehen rinnalleni. Rakkaus on avannut Jumalan sanan lukemista ja rukoilua. Yhdessä mieheni kanssa ne saavat aivan erilaisen tason. Jumala suurentui valtavasti. Se on aivan huikaisevaa! Uskon, että rakkaus on tärkein asia, mitä tarvitsemme ”Suurin niistä on rakkaus” 1 Kor.13:13. On hienoa huomata, että uskovana voi aina vaan kasvaa ja uudistua, kun kulkee Jumalan johdatuksessa. Ja vaikka tuntisikin, että ei ole kulkenut oikeaa tietä, on Jumalan kanssa mahdollista aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Niin paljon olen jo saanut, mutta Jumala antaa niin ylitsevuotavasti, että uskallan lapsen lailla odotella mitä Taivaan Isällä on vielä varattuna osalleni! Uskalla sinäkin muuttua parhaassa seurassa!
Elämäni oli umpikujassa. Avioliittomme oli ajautunut kriisiin ja harkitsimme eroa. Omakotitalomme oli ulosmittauksen alla. Olin ahdistunut ja rauhaton. Itsemurha-aikeet houkuttivat. Lapsesta saakka alkaneet sydänongelmat lisääntyivät.
Kansakoulun ensimmäisen luokan hiihtokilpailu jäi mieleeni. Hiihdin niin kovasti kuin jaksoin. Hiihdon jälkeen alkoi rinnassani tuntua vaikea olo, jota kesti iltaan asti. Lääkärin mukaan minulla oli ollut rytmihäiriö. Sain ensimmäiset sydänlääkkeet 8-vuotiaana. Lääkäri kielsi enää koskaan hiihtämästä kilpaa.
Vuodet vierivät, ja joskus sydänoireet muistuttivat olemassaolostaan. Sydänlääkkeitä en käyttänyt, mutta varoin kuitenkin rasittamasta sydäntäni liikaa.
Vuonna 1977 rytmihäiriö yllätti jälleen hiihtoladulla. Vaivoin jaksoin hiihtää takaisin kotiin. Mieheni soitti ambulanssin. Sairaalassa lääkärin tutkiessa tajuntani alkoi heiketä. Jouduin happilaitteisiin ja nukutuksessa tehtiin sähköinen rytminsiirto, jolla sydämen oikea rytmi palautui. Lääkäri kertoi, että minulla on synnynnäinen sydänvika, WPW-syndrooma. Alkoi jatkuva sydänlääkkeiden käyttö.
Rytmihäiriöiden jatkuessa yhä pahempina elämä alkoi tuntua tarkoituksettomalta. Miehen yrityksen talousongelmat kasautuivat. Ulosottomies kävi usein muistuttamassa, että omakotitalomme on ulosmitattu. Avioliittommekin oli ajautunut kriisiin ja olimme menossa asumuserosovittelijalle.
Noihin aikoihin kuulin hengellisestä parantumiskokouksesta. Halusin lähteä sinne, vaikka hengelliset asiat eivät olleet päällimmäisenä mielessä. Rukousjonossa minulta kysyttiin, haluanko tulla uskoon. Sen enempää asiaa miettimättä vastasin, että haluan. Sitten pääsin keskustelemaan mieltä painaneista asioista. Tilaisuuden jälkeen olo oli kevyt; tuntui, etteivät jalat koskettaneet maata. Olin halunnut parantua sydänviasta, mutta sain paljon enemmän: uskon Jeesukseen. Siitä olin kiitollinen.
Myös puolisoni tuli pian uskoon. Sen jälkeen olimme hyvillämme siitä, ettemme eronneet. Saimme ihmeellisesti avun myös talousongelmista selviytymiseen.
Elämä asettui uomiinsa lähes 20 vuoden ajaksi, kunnes sydämeni tilanne jälleen paheni. Rytmihäiriöt lisääntyivät, lääkkeitä lisättiin ja vaihdeltiin. Vuonna 1999 synnynnäinen sydänvika paikannettiin, mutta sitä ei saatu korjattua. Seuraavat vuodet olivat vaikeita. Valvoin öitä ja usein minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Tuntui, etten jaksa enää, toivoin jo kuolemaa. Minua oli pyydetty vapaaehtoiseen hengelliseen työhön. Työ kiinnosti, mutta en voinut lupautua siihen rytmihäiriöiden takia.
Vuonna 2004 olin jälleen keskussairaalassa ja puolestani rukoiltiin. Tutkimushuoneessa oli kolme sydänsairauksien erikoislääkäriä, tarkoituksenaan polttaa häiriöitä aiheuttanut johtorata. Jotain merkillistä oli kuitenkin tapahtunut. Lääkärit ihmettelivät ääneen, minne vuonna 1999 paikannettu sydänvikani oli kadonnut.
Tuon parantumiskokemuksen jälkeen olen saanut kuin uuden elämän. Yli 30 vuotta jatkunut sydänkontrolli lopetettiin. Myös verenpaine korjaantui, enkä tarvitse enää lääkkeitä. Olen voinut tehdä hengellistä vapaaehtoistyötä jo 11 vuoden ajan. Talvisin hiihdän satoja kilometrejä. Olen kiitollinen Jeesukselle, rukoilijoille ja tietenkin myös lääkäreille saamastani hoidosta.
Rakkain raamatunkohtani on: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Tämän rauhan olen saanut henkilökohtaisesti kokea.
Käden tulehtuminen ennen tärkeää ensi-iltaa pysäytti näyttelijä-muusikon hektisen oravanpyörän. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin loppuunpalaminen.
Kun nelikymppisenä kolmen lapsen isänä on omien töiden lisäksi ottanut kantaakseen kaikenlaisia kiinnostavia tehtäviä ja lisätöitä, ja pyrkii tekemään nämä suoritukset vielä täydellä sydämellä ja vuosien varrella kertyneellä ammattitaidolla, on vain ajan kysymys, milloin virta katkeaa ja mies uupuu. Niin uuvuin minäkin. Ensin tosin reagoi fysiikka. Ihminen on ihmeellinen luomus. Kun mieli alkoi olla maassa ja voimat lopussa, niin kierrokset vain nousivat ja tuntui, että jaksaa ja osaa mitä vaan. Mutta oli yksi asia, mitä en osannut: pysähtyä. Siihen tarvittiin sairastuminen.
Mitätön pieni haava kädessä tulehtui ja uhkasi viedä koko käden. Juuri ennen ensi-iltaa tuli ohje, että vasenta kättä ei saa liikuttaa viikkoon, ei yhtään ylimääräistä. Viikko sängyssä vasen käsi tyynyn päällä ei ollut minulle ihan helppoa. Koin pettäneeni oman työryhmäni ja olevani suorastaan rintamakarkuri. Mutta onneksi minulla oli lääkäriystävä, joka vahvisti sairaalasta saadun ohjeen: nyt on aika levätä. Pahimpana riskinä oli koko käden amputointi.
Minulla oli katsomatta sarja netin kautta lähetettyä opetusta Jeesuksen seuraamisesta Apostolien tekojen antaman esimerkin mukaan. Suorastaan ahmin tuota opetusta ja sen takana olevaa Jumalan kutsua seurata kokonaan hänen tahtoaan. Hän kyllä järjestäisi kaiken muun. Niinhän Raamatusta olin lukenutkin: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt. 6)
On eri asia tietää joku asia kuin elää sen mukaisesti. Kun sairaus pysäytti minut, viikon levättyäni tajusin olevani palamassa loppuun. Jumala otti kopin minusta ja antoi minulle uuden polun seurattavaksi. Ymmärsin olleeni sitoutunut seuraamaan Jeesusta jo kauan, mutta käytännössä olin kytkenyt Jeesuksen seuraamisen seurakunnan tilaisuuksissa toimimiseen. Nyt Jumala kutsui minua heittäytymään kokonaan hänen johdettavakseen, ei vain vapaa-aikana tai viikonloppuisin.
Tänään huomaan kyseleväni yhä lähemmin, miten voin antaa itseni Jumalan käyttöön hetkenä minä hyvänsä voidakseni olla muiden uskovien rinnalla Jeesuksen käsinä, suuna, jalkoina ja silminä omassa kaupungissani. En määrittele itseäni ensisijaisesti enää ammattini kautta, vaan ennen kaikkea olen antanut itseni Jumalalle käyttöön vastalahjana siitä suunnattomasta vapauden lahjasta, jonka hän on poikansa kautta antanut kuolemalla meidän jumalattomien puolesta.
Jumalan käytössä oleminen on tarkoittanut sitä, että teen kyllä omia suunnitelmia, mutta yhä useammin löydän itseni tilanteista ja ihmisten parista, mihin en osannut kuvitellakaan meneväni.
Rukoillen jokaisen päivän kohtaaminen on tehnyt elämästä seikkailun, joka on jännittävää ja mielekästä. Jumala on antanut Pyhässä Hengessään myös voiman siihen elämään ja niihin tehtäviin, joihin hän on kutsunut. Uupumus tuli omista pyrkimyksistä, ilo ja rauha tulee Jumalan tahdon seuraamisesta.
