Antti Sizov, aluepäällikkö
Lapsuuteni ei ollut kovin ruusuinen. Olin koulukiusattu. Syytä siihen en tiedä. Luulen, että luokasta vain valittiin ns. heikoin lenkki. Olin melko vilkas lapsi, mutta en osannut puolustaa itseäni. En uskonut kiusaamisen myötä itseeni enkä siihen, että voisin mitenkään pärjätä elämässä.
Olen kotoisin Venäjän Karjalasta, Pitkärannasta. Muutokseni koulukiusatusta, huonolla itsetunnolla varustetusta pojasta omiin mahdollisuuksiinsa uskovaksi mieheksi, alkoi eräästä tapahtumasta. Kouluumme tuli suomalaisia vieraita ja me kaikki oppilaat menimme suureen saliin heitä kuuntelemaan. Päädyin istumaan eturiviin ja viereeni tuli suuri, vaalea, suomalainen mies, Mauri Hoikkala. Emme voineet keskustella toisillemme yhteisen kielen puuttuessa, mutta hän katsoi minua ystävällisesti ja antoi minulle käyntikorttinsa. Ihmettelin sitä ja ajattelin, etten kuitenkaan koskaan tulisi sitä tarvitsemaan. Hän osoitti eleellään kuitenkin välittämistä. Hoikkala oli lähetyssaarnaaja ja aloinkin tuon jälkeen käydä seurakunnan tilaisuuksissa.
Tuohon aikaan myös siskollani oli vaikeuksia. Seurakunnassa pyysin, että rukoilisimme hänenkin puolestaan. Rukouksen jälkeen minulta kysyttiin, onko minulla asiat kunnossa Jumalan kanssa. Vastasin, etten ole tehnyt sovintoa Jumalan kanssa, olen syntinen ja haluan tulla hänen lapsekseen. Olin tuolloin kolmetoistavuotias.
Vuosien myötä Hoikkalasta tuli tärkeä henkilö elämässäni, sillä myöhemmin veimme yhdessä evankeliumin sanomaa Karjalan kyliin ja jopa Vologdaan asti.
Uskoon tultuani kutsuin usein suomalaisia vieraita kotiini. Äitini ja isäni juttelivat heidän kanssaan ja hekin tulivat ajallaan uskoon. Äitini päätti, että kotiin on saatava tulkki, jotta keskustelu olisi helpompaa ja niinpä hän laittoi minut suomen kielen kurssille. Olin tuolloin 14–15-vuotias. Innostuin kielenopiskelusta kovasti. Ammattikoulun aikaan suomen kieli veti puoleensa niin paljon, että juttelin itsekseni ääneen ellei ollut juttukaveria. Kävin myös kokouksissa, joissa oli tulkkausta suomesta venäjäksi. Sitä kautta kieli alkoi tarttua.
En ollut uskonut omiin mahdollisuuksiini elämässä, mutta hiljalleen aloin uskoa. Uskoon tultuani sisälläni oli tapahtunut muutos. Oli tosi ”kova juttu” lähteä ulkomaille ja siitä tulikin minun haaveeni. Tiesin, että olen Jumalan lapsi ja koin, että tämä on se voima, joka pystyy minua auttamaan; joka kantaa minua ja antaa anteeksi.
Pahimpina aikoina olin miettinyt jopa itsemurhaa. Minua oli kiusattu myös fyysisesti, mutta kun viha ja koston ajatukset valtasivat minut, ymmärsin rukoilla ja sain vapauden näistä tunteista. Pystyin antamaan kiusaajilleni anteeksi.
Haaveeni ulkomaille pääsystä täyttyi, kun pääsin opiskelemaan Suomeen, noin kaksikymmentä vuotta sitten. Portaanpään opistossa oli hyvä vastaanotto enkä kokenut siellä kiusaamista, en kansalaisuuden enkä minkään muunkaan syyn vuoksi. Menin heti seurakunnan toimintaan mukaan, tunsin oloni kotoisaksi ja sain ystäviä.
Elämäni oli saanut ihan uuden tarkoituksen. Löysin myös rakkaan uskovan puolison ja olemme saaneet kolme ihanaa lasta. Olen saanut tehdä työtä, joskin työttömyyden uhka vähän pelottaa. Uskon, että Jumala auttaa pitämään perheestä huolta. Kun usko ja luottamus kasvavat, niin maallinen menettää merkitystään, eikä kuolemakaan pelota. Haluan palvella Jumalaa.
