Nils ”Nisse” Johansson panosti tulevaisuuteen, laajensi yritystään ja sijoitti siihen rahaa. Kun lama iski, yritys ajautui konkurssiin ja perhe joutui lähtemään kodistaan. Kriisin kautta hän löysi uudelleen uskon Jumalaan.
Perustin puusepänverstaan samoihin aikoihin kun vaimoni Eivor opiskeli hoitoalaa Vaasassa. Meillä oli kolme pientä poikaa. Se oli elämämme parasta aikaa. Meillä meni hyvin, firma menestyi ja sain yhä enemmän töitä. Hankin suuremmat toimitilat ja investoin uusiin koneisiin. Kun Eivor valmistui, saimme neljännen pojan.
Näin jatkui vuoteen 1991. Silloin tuli kriisi. Yrityksellä alkoi mennä huonommin ja huonommin. Lama iski, ja taloudellinen tilanteeni oli todella vaikea. Olin kovan paineen alla. Lähimmät naapurimme olivat kristittyjä. He tulivat toisinaan meille ja antoivat muutaman lantin. Se kosketti minua. Miten he saattoivat olla niin ystävällisiä? Minun oli vaikea ottaa rahaa vastaan, mutta he sanoivat, että se oli Herralta.
Keskellä kriisiä minut kutsuttiin kristilliseen miesteniltaan. Silloin koin ensi kertaa, että uskovilla oli jotain mitä minulla ei ollut. Kaipauksemme johti siihen, että aloimme Eivorin kanssa käydä seurakunnan rukouspiirissä. Pääsimme mukaan porukkaan, ja meidät otettiin lämmöllä ja rakkaudella vastaan. Silloin en vielä ollut tehnyt uskonratkaisua.
Kesäkuussa 1993 firma ajautui konkurssiin. Se oli raskasta, koska siitä joutui kärsimään niin oma perheeni kuin Eivorin suku, joka oli lainojen takaajana. Ennen pitkää jouduimme myymään kotimme, jotta pystyimme maksamaan velkamme. Tuohon aikaan meillä oli kristitty ystävä, joka kävi meillä useita kertoja viikossa ja tuki meitä. Naapureilla oli aina aikaa perheellemme. Se puhutteli minua syvästi.
Rukouspiiriin tuli mies, jolla oli minulle profeetallinen sanoma. Vaikka hän ei tiennyt minusta mitään, hän profetoi, että olen vaikeassa talouskriisissä mutta silti Jumalan silmissä arvokas ja anteeksi saanut. ”Minä, Herra, haluan nostaa sinut pystyyn, sinä tulet olemaan avuksi monille, jotka kokevat samanlaisia vaikeuksia. Minä annan sinulle uusia lauluja, jotka tulevat eheyttämään monia, sinä tulet raivaamaan tietä ylistykselle.”
Se mursi minut. Jeesus kohtasi minut, ja olin aivan hämmennyksissä. Jeesuksesta tuli minulle todellinen. Ystäväni rukouskokouksessa olivat otettuja saamani sanoman tarkkuudesta.
Vaikeat ajat jatkuivat, tuli pankkikriisi ja monivuotinen velkasaneeraus, mutta Jumala oli kanssamme. Perheemme pelastukseksi koitui se että aloimme kääntää katseen pois itsestämme. Vaikka meillä meni taloudellisesti heikosti, aloimme auttaa ja palvella toisia ihmisiä. Se antoi meille iloa ja voimia. Jumalan johdatuksesta perheemme muutti Sisälähetyskodille (Inremissionshemmet), josta tuli kotimme 14 vuodeksi. On suuri ero, kulkeeko kriisin läpi Herran kanssa vai ilman häntä. Minulla on kokemusta molemmista.
Vuonna 2015 koin toisen suuren elämänkriisin. Sappileikkauksen yhteydessä minusta löydettiin hyvin harvinainen syöpä. Jouduin suureen ja vaikeaan leikkaukseen Meilahden sairaalaan Helsinkiin. Siellä sairaalassa maatessani ajattelin: Miksi joudun kokemaan tällaista? Mutta kun leikkaus oli onnellisesti ohi, ajattelin: Miten minä selvisin tästä? Nyt jälkikäteen voin kiitollisena todeta, että selvisin Herran avulla.
Nykyisin koetulokseni ovat puhtaat ja voin hyvin. Elämäni on Herran kädessä, ja laulan ja kiitän häntä siitä että hän on kantanut minut kaiken läpi.
En ole ikinä kieltänyt Jumalan olemassaoloa. Aikaisemmin minulla ei vain ollut aikaa millekään Jumalaan liittyvälle. Ajattelin, että sen aika on myöhemmin elämässä. Tänään toivon, että olisin ottanut hänet tosissani jo paljon aikaisemmin.
Elämäni oli vähällä loppua sukellusonnettomuuden vuoksi. Toipumisen aikana sain löytää elämääni aivan uuden merkityksen.
Syyskuussa 2015 lähdin ystäväni Annelin kanssa sukeltamaan Kuortaneen Kaatialan louhokseen. Minulla on luolasukelluskoulutus ja tarkoituksena oli tehdä mukava, rauhallinen ja rento sukellus tuttuun luolastoon.
Lähdimme sukeltamaan ns. syvästä päästä. Luolaan päästyämme minua alkoi yskittää. Jatkoin kuitenkin sukellusta tarkkaillen koko ajan sukelluslaitteeni tietokoneita. Yskän puuskia tuli edelleen. Pyrin keskittymään hyvin hengitykseen, että kalkkisuodatin puhdistaisi hengitysilmasta kunnolla hiilidioksidin pois.
Olimme edenneet luolastossa noin 75 metriä 36 metrin syvyydessä, kun yskä paheni niin, etten saanut henkeä. Samalla tunsin valtavan rahinan keuhkojen alaosassa. Näytin Annelille merkin, että käännytään pois. En pystynyt enää kunnolla hengittämän sisään, koska yskin niin kovasti. Tuli kiire pois luolasta. Vaihdoin puolessa välissä luolastoa varmuuden vuoksi varalaitteelle. Mutta tilanne vain paheni. Uin niin lujaa pois luolasta, että Anneli kadotti minut. Aloin jo joutua paniikkiin, kun totesin, että elämä oli nyt loppumassa. Mielessäni huusin: ”Auta Jumala!”
Löysin jotenkin pois luolastosta ja pääsin pintaan. Muistin, että vastarannalla oli ollut pari sukeltajaa ja huusin apua. Huutaessani suustani tuli vain vaahtoa. Tajuntani alkoi hämärtyä. Viimeisillä voimilla sain puvun venttiilin kiinni ja puvun täyteen ilmaa. Muuten olisin vajonnut tajuttomana pinnan alle. Anneli ja toiset sukeltajat saivat nostettua minut kapeat rappuset ylös tasanteelle.
Olin tajunnan rajamailla. Koko kehooni sattui. Pian aviomieheni ja ambulanssi saapuivat paikalle. Hätäkeskus oli tilannut Turusta pelastushelikopterin, jossa oli mukana sukellusonnettomuuksiin erikoistunut lääkäri. Hän asetti hengitysputken ja minua lähdettiin viemään Turkuun. Olin saanut sukelluksella keuhkopöhön.
Olin hengityskoneessa seuraavan yön ja sain samalla kaksi ylipainehappihoitoa. Herätessäni teholla ymmärsin, että olen saanut uuden mahdollisuuden. Mietin, miten minulle olisi käynyt, jos elämäni olisi loppunut. Olisinko joutunut helvettiin vai taivaaseen?
Toipumisen aikana aloin miettiä mennyttä elämää. Minulla oli paljon vihaa ja katkeruutta kannettavana ja halusin siitä lastista eroon. Oli kuitenkin vaikeaa kohdata asiat yksin.
Kuulin, että puolestani oli rukoiltu paljon ja se kosketti syvästi. Kuukauden kuluttua lähdin Alajärvelle Jipun ja Jukka Leppilammen konserttiin, jossa tein lopullisen uskonratkaisun. Jumala, joka oli kuullut avunhuutoni ja pelastanut minut, voisi auttaa kohtaamaan myös menneisyyden varjot. Pyysin Jumalalta anteeksi niin tehtyjä kuin tekemättömiä asioita. Kun ymmärsin, että olen armahdettu, sain valtavan sisäisen rauhan.
Usko on antanut minulle armollisuutta toisia ihmisiä kohtaan. Negatiivinen ajattelu on vähentynyt ja parisuhde parantunut. Olin asettanut puolisolleni odotuksia tehdä minut onnelliseksi. Olin ollut onneton, vaikka parisuhteemme oli hyvä. Nyt ymmärsin sen, ettei kukaan ihminen voi tuoda minulle onnea, vaan ainoastaan Jeesus.
Onnettomuus ei saanut minua lopettamaan sukeltamista. Olin viisi kuukautta sen jälkeen luolasukeltamassa Meksikossa. Tällä hetkellä olen sairauslomalla työstäni. Toivon, että voisin tulevaisuudessa tehdä lähetystyötä, jossa voisin hyödyntää taitojani. Luotan siihen, että Jumala johdattaa ja avaa aikanaan oikeat ovet.
Ensin ajattelin, ettei minusta ole isäksi, ja sitten näytti, ettei se ole mahdollistakaan. Nykyään olen onnellinen pienen pojan isä.
”Toivottavasti en saa koskaan lapsia”, ajattelin 19-vuotiaana vankilassa ollessani. Elämääni olivat värittäneet teini-iästä asti päihderiippuvuus, rikollinen elämäntapa ja väkivaltaisuus. Kävin läpi päihdekuntoutusjaksoja, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta saadakseni elämälleni uuden suunnan, sillä olin alkanut haaveilla perheestä ja rehellisestä työstä. Pyysin erästä pastoria rukoilemaan puolestani, että vapautuisin riippuvuuksista. Elämäni muuttui täysin. Ajattelin, että ehkä minusta onkin vielä isäksi.
Unelma omasta perheestä alkoi toteutua, kun tutustuin Satuun. Menimme naimisiin 2007, ja seuraavana vuonna aloimme yrittää perheenlisäystä. Kun lasta ei alkanutkaan kuulua, epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset alkoivat nousta pintaan. Pelkäsin, että päihdehistoriani estää meitä saamasta lapsia. Pari vuotta myöhemmin, monien myöhästyneiden kuukautisten, niitä seuranneiden negatiivisten raskaustestien ja vaimon kyynelten jälkeen, tilasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin. Kummastakaan ei löytynyt lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle. Päätimme jäädä odottamaan ”oikeaa aikaa”.
Kun vuodet vierivät, alkoi lievä epätoivo nostaa päätään. Eniten kärsin siitä, kun näin, miten kova paikka lapsettomuus oli Satulle. Kiukuttelin asiasta moneen kertaan Jumalalle. Kerran hermostuin oikein kunnolla ja huusin tuskassani: ”Mitä sä oikein pelleilet meidän kanssa?! Jos et meinaa antaa sitä lasta meille, niin tapa vaikka mieluummin mut tähän paikkaan!” Odotin, että salama iskee kuoliaaksi, muttei niin käynyt. Rauhoituttuani pyysin anteeksi ja päätin sydämessäni, etten seuraisi ja palvelisi Jeesusta sen tähden, mitä hän minulle antaa tai jättää antamatta, vaan ainoastaan sen tähden, että olin saanut armon. Samana iltana Raamattua lukiessani sain yliluonnollisen varmuuden siitä, että saisimme poikalapsen, mutta saattaisimme joutua odottamaan sitä.
Vaikka lapsettomuus oli kipeä asia, se ei ollut parisuhteessamme kovin suuri kriisi. Emme koskaan riidelleet aiheesta. Oikeastaan se vain lujitti suhdettamme, koska se pakotti meidät alusta asti puhumaan asioista. Rukoilimme myös paljon yhdessä asian puolesta.
Kun olimme yrittäneet lasta noin kahdeksan vuoden ajan, eräs ystävä rohkaisi meitä turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaus alkoi ensimmäisestä hoidosta syksyllä 2016. Hurahdin raskauteen niin, että aloin kirjoittaa raskausblogia ”Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja”. Blogin teksteistä julkaistiin ennen isänpäivää kirja. Odotusaika, synnytys ja uuden elämän alku päätyivät myös televisioon Toisenlaiset äidit -sarjaan. Synnytyksessä tuli vielä pieni säikähdys, kun vauvan sydänäänet hävisivät ja vaimolleni tuli lähtö hätäsektioon. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. Vuosien odotus ja kipuilu olivat ohi.
Isänä oleminen on hienoimpia asioita elämässäni. Haluan, että poikani voi aina ja kaikissa asioissa luottaa minuun. Haluan antaa hänelle esimerkin siitä, miten seurataan ja palvellaan Jeesusta. Kiitän joka päivä Jumalaa pojastani ja siunaan hänet aina iltaisin kotona ollessani.
Katsoessani elämää taaksepäin voin todeta, että poikamme syntyi juuri oikeaan aikaan. Olemme asuneet vuosien aikana kahdessa eri maassa ja useassa kaupungissa ja meillä molemmilla on ollut omat henkilökohtaiset kasvukipumme. Emme olisi olleet aiemmin valmiita vanhemmuuteen. Jumalan aikataulu oli oikea.
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan.
Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
Kasvoin huonosti voivassa perheessä. 12-vuotiaana minulla diagnosoitiin vakava-asteinen pakkomielleoireyhtymä, joka liittyi siivoamiseen ja huoneeni järjestelemiseen. Lukitsin huoneeni toisilta siivotakseni sitä; en antanut kenenkään käydä huoneessani enkä itsekään voinut olla siellä – paitsi siivotessani.
Ahdistuin kamalasti, jos joku oli käynyt huoneessani ilman lupaani. En mahtanut pakkomielteilleni mitään. Jos jätin siivoamisen tekemättä, minua ahdisti. Siivoaminen ja käsienpesu helpottivat ahdistustani hetkellisesti, mutta pian minun piti taas siivota uudelleen. Se oli jatkuva noidankehä. Kärsin myös pakkoajatuksista, jotka liittyivät siivoamiseen. Sain keskusteluapua, mutta oloni ei kohentunut. Minulle ei annettu paljoa toivoa parantumisesta.
Ahdistukseni keskellä tiesin koko ajan, että Jumala voisi parantaa minut, sillä minulla oli voimakas kokemus Jeesuksen kohtaamisesta aivan pikkutyttönä. Olin nähnyt ilmestyksessä Jeesuksen kasvot. Hänen rakkautta täynnä olevat silmänsä olivat painuneet mieleeni niin unohtumattomasti, ettei minulla ollut epäilystäkään, etteikö hän näkisi tilannettani ja auttaisi.
Ollessani 14-vuotias Jumala puhui minulle yllättäen, että hän tulisi parantamaan minut. Vaikeina hetkinäni tämä lupaus antoi toivoa. Eräs henkilö rukoili puolestani ja rohkaisi minua avaamaan huoneeni oven toisille. Aluksi ahdisti paljon antaa toisten käydä huoneessani, mutta vähitellen ahdistus ja oireet vähenivät. Jumala piti minulle antamansa lupauksen, ja jo noin puolen vuoden kuluttua saamastani lupauksesta olin täysin parantunut. Sen jälkeen olen ollut vapaa kaikista oireista, eivätkä ne ole tulleet koskaan takaisin. Jumala otti ne pois ja vapautti minut.
Ollessani kuudentoista minussa alkoi herätä innostus lähetystyötä kohtaan. Koin Jumalan puhuvan siitä ja aloin etsiä sopivaa tilaisuutta lähteä. Heti tullessani täysi-ikäiseksi lähdin ensimmäiselle lähetysmatkalleni Walesiin, Iso-Britanniaan. Mahtavat kokemukset lähetysmatkalla vahvistivat kutsumustani. Kirjoitettuani ylioppilaaksi päätin, että tuleva välivuoteni olisi Jumalan vuosi.
Minulle avautui mahdollisuus lähteä eteläiseen Afrikkaan sekä lähetyslaivalle Aasiaan lähetysjärjestön kautta. Se oli läpimurto elämässäni. Näin omin silmin, kuinka Jumala vapauttaa, parantaa ja pelastaa. Jumala oli myös etukäteen puhunut minulle orpokodissa työskentelystä ja Afrikan matkallani se toteutuikin. Sylissä pitämäni pienet äidittömät ja isättömät lapset sulattivat sydämeni.
Matkani ovat opettaneet minulle paljon Jumalasta, toisista ja itsestäni. Opin myös arvostamaan elämää täällä Suomessa aivan uudella tavalla eläessäni vaatimattomissa olosuhteissa köyhien keskellä. Kokemukseni ovat muuttaneet minua ja ennen kaikkea varustaneet tulevaa varten. Opiskelen parhaillaan luokanopettajaksi, sillä uskon siitä olevan hyötyä lähetystyössä.
Pakko-oireista parantumisen jälkeenkin olen kohdannut elämässäni monia vastoinkäymisiä. Olen kuitenkin nähnyt, että synkissäkin tilanteissa Jumala on aina halukas ja kykenevä auttamaan meitä. Häneltä olen saanut voiman ja avun kulkiessani kaikkien vaikeiden vaiheiden läpi. Hänen rakkautensa on lohduttanut minua ja muuttanut sydämeni. Jumala on todellinen! En olisi tässä ilman häntä. Hän on nostanut minut ahdistuksesta vapauteen.
Riikka Elisabet Hertteli, laulaja-laulunkirjoittaja, Kokkola
Yritin luoda menestyvää uraa laulajana ja laulunkirjoittajana. Kun menestystä ei tullut, minusta tuli surullinen ja katkera. Kipuilujeni keskellä löysin uuden näköalan tulevaisuuteen.
Tiesin jo lapsena haluavani laulajaksi. Aloin esiintyä melko pienenä. Myöhemmin opiskelin laulua ja pianonsoittoa ja aloin kirjoittaa omia lauluja. Minulla riitti sisäistä ylpeyttä ja kunnianhimoa pyrkiessäni kohti musiikillisia päämääriäni. Sain 18-vuotiaana levytyssopimuksen ja osallistuin MTV3:n Suomen Tähti -laulukisaan. Useamman kerran yritin tarjota itseäni eri levy-yhtiöihin, mutta totuus oli se, etten kyennyt pettymyksekseni kovaan musiikkibisnekseen, joka vaati kokonaan uudenlaisen imagon rakentamista niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kun ymmärsin, etten ehkä pääsekään tekemään omaa musiikkia, koin itseni epäonnistuneeksi ja tunsin häpeää. Menestyksen karkaaminen käsistä teki kipeää. Omaksuin ajatuksen, etten kelpaa sellaisena kuin olen.
Jatkoin musiikin tekemistä omaehtoisesti. Vuonna 2010 ilmestyi soololevyni. Myöhemmin julkaisimme Soul What? -yhtyeen kanssa levyn, joka sisälsi kirjoittamiani lauluja.
Kaikkien yrittämisteni keskellä näin ihmeellisen näyn, joka pysäytti minut. Jumala antoi minulle erityisen kutsun laulamiseen liittyen. Näyn jälkeen saavutukseni alkoivat näyttää katoavaisilta ja turhilta. Kuolemanpelko ja outo syyllisyys alkoivat vaivata sisintäni. Selitin itselleni, että hyvän ihmisen elämä riittäisi. Syntisyys oli minulle vieras ajatus. Luin Raamatusta Jeesuksesta ja aloin nähdä asiat toisin.
Eräänä syyspäivänä vuonna 2013 luin hengellisestä kirjasta rukouksen ja sanat: ”Jos olet valmis antamaan elämäsi Jeesukselle, niin lue tämä rukous ääneen.” Olin tullut omien valintojeni kanssa, uupuneena ja ahdistuneena, tien päähän. Olin nähnyt vääryyttä, ylpeyttä ja ahneutta ruokkivan maailman. Mikään ei ollut täyttänyt kaipaustani. Niinpä päätin luovuttaa elämäni Jeesukselle. Luettuani rukouksen ahdistus, syyllisyys, kuolemanpelko ja epämääräinen sisäinen taakka hävisivät yhtäkkiä ja tilalle tulivat suuri ilo, rauha ja valtava helpotus. Ymmärsin, että Jumala on todellinen.
Noin kaksi viikkoa tuon ihanan kokemuksen jälkeen sairastuin neurologiseen kuulosairauteen. Menetin terveen kuulon ja minusta tuli työkyvytön. Jouduin jättämään laulunopettajan työni. Erilaiset kuulohäiriöt, kova tinnitus, humina päässä, pyörrytys, oksentelu ja kova pääkipu veivät minut sängynpohjalle. Ensimmäinen vuosi kului kokonaan hiljaisuudessa.
Olin keskittynyt koko ikäni vain musiikkiin ja yhtäkkiä menetin kaiken, mitä olin rakentanut: työpaikkani, bändit, joissa lauloin, lauluntekijän urani, monia ihmisiä sekä toimeentuloni. Se masensi minua. Kyselin Jumalalta, miksi hän salli minulle tällaisen koettelemuksen, ja mietin, oliko kyseessä rangaistus. Kuulin silloin Jumalan puhuvan, että hän tulee vielä parantamaan minut. Haluan uskoa siihen.
Tarvitsen edelleen paljon hiljaisuutta ja joudun käyttämään aina korvatulppia ääniyliherkkyyden vuoksi. Nykyään osaan jo kiittää siitä, että olen saanut hiljentyä ja olla lähellä Jeesusta. Joskus tulee huonoja päiviä. Silloin yritän kääntää katseeni Jeesukseen. Elän erämaassa, mutta Jumala lohduttaa ja vahvistaa minua antamalla uusia lauluja. Terveyden salliessa laulan niitä seurakunnassa. Olen tehnyt valintani, että palvelen Jumalaa sillä paikalla ja niistä olosuhteista käsin kuin nyt tässä tilanteessa voin. Koen silloin olevani juuri siellä missä minun tuleekin olla.
Itse en koe vammaisuutta sairautena, vaan niin, että vammaisenkin ihmisen elämä on lahja.
Olen neliraajahalvautunut ja sen takia pyörätuolissa. Tämä johtuu siitä, että syntymäni yhteydessä minulle tuli hapenpuute ja verenmyrkytys. Niiden seurauksena sain aivovaurion.Usko on ollut elämässäni läsnä pienestä pitäen. Sunnuntaisin kuuntelimme jumalanpalveluksen radiosta, koska kirkkoon pääseminen oli hankalaa.
Jossain vaiheessa minusta tuntui, että usko on jonkinlaista kuivaa pakkopullaa. Siskoni ja hänen kaverinsa perustivat 2009–2010 pienryhmän, jossa keskusteltiin uskoon ja elämään liittyvistä asioista. Ryhmässä löysin ”aikuisiän” uskoni. Usko tuli henkilökohtaisemmaksi ja huomasin, että usko on iloinen ja mukava asia.Jos synnistä ajatellaan, että se on pelkästään konkreettisia tekoja, niin siinä mielessä en ole syntiä tehnyt vammani takia. Ajattelen, että myös ajatuksin voi tehdä syntiä, ja siksi tarvitsen elämääni Jeesusta.
Hyvää tarkoittavat ihmiset ovat joskus rukoilleet minulle parantumista. Ei siinä toki mitään pahaa ole, mutta minulta ei ole edes kysytty, haluanko parantua. ”Parantumisrukoukset” saavat minut joskus tuntemaan, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Olen nimittäin kokenut, että minulla on tehtävä pyörätuolista käsin. Olen tutustuttanut pyörätuolista käsin monta ihmistä uskoon, kun he ovat tulleet mukanani seurakuntaan, tarvitsenhan jokaiselle reissulleni avustajan.Vuosien varrella olen kokenut, että rukouksiini vastataan ja Jumala auttaa minua.
Lapsuudenkodissani oli käytössä nosturi, jossa minua pystyi liikuttamaan huoneestani pesuhuoneeseen. Olin 16-vuotias, kun erään kerran nosturin kiskon pään lukitus petti. Tipahdin noin puolestatoista metristä suoraan lattialle. Nosturi putosi viereeni. Jälkikäteen ajateltuna ihmeellistä tilanteessa oli se, että olin toisessa asennossa kuin normaalisti ja raskas nosturilaite ei pudonnut kokonaan päälleni. Jos näin ei olisi ollut, olisin voinut kuolla.Syksyllä 2013 olin hankalassa tilanteessa, kun minulta lähti avustaja pois. Aikaa uuden avustajan etsimiseen ei ollut paljon. Hetken mietittyäni ja rukoiltuani menin internetsivulle, jossa avustajat etsivät töitä ja avustettavat avustajia. Sieltä löysin juuri minulle sopivan avustajan: eläkkeelle jääneen pastorin. Paitsi, että hän oli avustajani, hän auttoi minua kasvamaan uskossa.
Tällä hetkellä asun palvelutalossa. Minulla on henkilökohtainen avustaja, joka auttaa minua päivittäisissä asioissa.Olen löytänyt seurakunnan, jossa minut hyväksytään tällaisena kuin olen. Viime aikoina olen uskaltautunut kertomaan uskostani muille. Tässäkin avustaja on tärkeä, koska hän tulkkaa aluksi vaikeasti ymmärrettävän puheeni kuulijoille. Usko antaa minulle päivittäiseen elämääni iloa, voimaa ja rohkeutta.
Olen elänyt kuoleman varjossa lähes koko elämäni. Ei sellaista osaa arjen keskellä ajatellakaan – ihmettelee vain, kuinka jaksaminen on joskus niin vaikeaa. Tottuu ahdistuneeseen oloonsa ja fyysisiin vaivoihinsa ymmärtämättä, että mieli peilaa kehossa.
Olin kuusivuotias, kun veljeni kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä. Muistan hänet kuin pienenä nukkena arkussaan. Vanhempani eivät pystyneet käsittelemään vauvan kuolemaa. Surua ei näytetty, ja kuolemasta ja menetyksestä ei myöhemminkään puhuttu. Suru jäi ahdistavana möykkynä sisimpääni vuosikymmeniksi.
Toinen veljeni hukkui pilkkireissulla kevätjäihin muutama vuosi sitten. Vaikka hän olikin jo ikämies, menetyksen kipu oli sama kuin aina ennenkin läheisen kuollessa. Vatsaan sattuu, päässä jyskyttää. Kehon jännitys siirtyy oikeaan jalkaan, ja varvas saattaa mennä tunnottomaksi. On kipua rinnassa, niska on jännittynyt ja verenpaine nousee. Myöhemmin tulee pelkotiloja, saatan tuntea suorastaan kauhua. Vasta viime vuosina minulle on selvinnyt, että kyse on paniikkikohtauksesta, jonka elämän vastoinkäyminen tai stressi saattaa laukaista.
Elämäni pahimpana hetkenä olin kuitenkin aivan turta, kuin tunto olisi mennyt koko kehosta ja mielestä. Oli syystalvi 1983, kun heräsin eräänä lauantaiaamuna kuudelta. Poikani ei ollut tullut vielä kotiin, mutta se ei kummastuttanut minua, sillä hän oli välillä yötä kavereiden luona. Minut ikään kuin johdatettiin takaisin sänkyyn ja käteni laitettiin ristiin. Se tuntui oudolta, sillä en yleensä rukoillut. Päätin kuitenkin rukoilla läheisteni ja myös poikani puolesta. Nukahdin levolliseen uneen.
Heräsin puoli yhdeksän aikaan ja katsoin ulos. Ensilumi oli satanut yön aikana. Pojan pyörä oli pihassa ja jalanjäljet johtivat autotalliin. Menin mieheni kehotuksesta katsomaan, mitä hän tekee siellä. Kun avasin tallin oven, ajattelin, että nyt minä varmasti kuolen. Poikani oli hirttänyt itsensä. Juoksin sisälle huutaen. Mieheni ryntäsi ulos ja minä estin nuorempaa poikaa tulemasta ulos perässä. Kuulin mieheni huutavan tuskaansa. Hän joutui ottamaan pojan alas. Kun ambulanssi tuli äänettömänä ja ilman vilkkuvaloja, kaikki tuntui niin hirvittävän lopulliselta.
Tunsin musertavaa syyllisyyttä. Koin, että olin epäonnistunut vanhempana. Kävin edeltävien viikkojen tapahtumia ja keskusteluja mielessäni läpi yhä uudelleen ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Tuska menetyksestä ja rakkaan lapsen ikävöiminen tuntui raastavalta. Kehoni musertui sen alla. Koski niin, että kieriskelin lattialla kädet ympärilleni kiedottuna. Ymmärsin, että vain Jumala voi viedä minut tästä eteenpäin.
Tunsin itseni syntiseksi. Eräs ystäväni vei minut mukanaan hengelliseen ryhmään, jossa puolestani rukoiltiin viikko toisensa jälkeen. Aloin itsekin rukoilla yhä enemmän. Se oli sellaista arkista puhelemista Jumalalle. Usein rukous muuttui itkuksi, niin kuin kerran kotona tiskatessa. Valitin ääneen, etten kestä enää kipua. Muut ihmiset olivat pystyneet jatkaneet elämäänsä vastoinkäymisten jälkeen. Miksi minun tuskani vain jatkui?
Yhtäkkiä ymmärsin, että Raamatun sana on totta, että Jeesus on kuollut minunkin syntieni takia. Siksi minulla on mahdollisuus uuteen alkuun. Siinä hetkessä syyllisyys suorastaan repäistiin irti rinnastani ja tuli puhdas olo. Olin niin onnellinen, että heittelin tiskirättiä ilmaan!
Jumala tunsi tämän Marttansa, loputtomasti huolehtivan ja puuhaavan naisen ja armollisesti kohtasi minut arkisen aherrukseni keskellä. Hän antoi sydämeeni rauhan, eikä minun ole tarvinnut enää koskaan kantaa syyllisyyden taakkaa.
Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.
Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.
Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.
Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.
18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.
Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.
Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.
Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.
Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.
Varastettua tavaraa, pyssyjä ja alkoholia välittäneen myllykoskelaisen Viljo Hagertin aamuksi kaavailtu dokausmatka muutti suuntaa; paniikki vaihtui todelliseen vapauteen.
Elämä lähti luisumaan väärille urille täytettyäni 23 vuotta. Lapsuuteni oli rauhallinen, mutta jo poikasena ihailin pyssyjä. Sellaisen roikkuessa kupeella tunsin, että minulla oli voimaa. Pyssy oli kuin pikkuveli.
Tyttöystäväni elämä päättyi 18-vuotiaana dramaattisesti. Oli tulossa joulu, joten tarvitsimme rahaa. Sain rahaa äidiltäni ja kehotin tyttöystävääni hakemaan lisää kotoaan. Kun hänestä ei alkanut kuulua, selvisi, että hän oli ollut poliisiasemalla kuulusteluissa luvatta otetun pankkikortin johdosta. Ase oli jäänyt vahingossa hänen kassiinsa, ja hän ampui itsensä.
Kokemus tyttöystäväni löytämisestä kuolleena jätti sisimpääni paniikkihäiriön. En osannut purkaa tunteitani, joten aloin käyttää rauhoittavia ja alkoholia. Noin 30 vuoden ajan otin 30–50 rauhoittavaa pilleriä päivässä sekä alkoholia. Olin pian täysin aineista riippuvainen. Samalla väkivalta astui kuvaan.
Rahat hankittiin monenlaisilla laittomuuksilla, mutta myös lainaamalla rahaa ja perimällä siitä hulppeaa korkoa. Olin usein käräjillä, mutta selvisin kuin koira veräjästä. Vain kerran olin tutkintovankina siitä huolimatta, että ammuin yhtä ihmistä pyssyllä jalkaan, toista luoti hipaisi niskaan ja kerran puukotin ihmistä Myllykosken keskustassa.
Minuun teki suuren vaikutuksen isosiskoni Roosa, joka menehtyi syöpään. Joitakin päiviä ennen kuolemaansa hän sanoi minulle: ”Mie haluan nähdä sut taivaassa sitten eräänä päivänä.” Muistin ne sanat sekä selvänä että humalassa ja ihmettelin, miksi kuolemaa tekevä sisko saattoi olla aivan rauhallinen.
Vuonna 2010 minulle selvisi, miten Jumala valitsee meidät ja ilmoittaa itsestään. Olin vaimoni kanssa ravintolassa kovassa kännissä, kun Jumala täytti minut valtavalla rakkauden tunteella. Aloin heti puhua ihmisille Jumalasta, vaikka en tiennyt hänestä paljoakaan. Kotiin tultua tuntui kuin olisin kääriytynyt rakkauden lämpöön. Aamu oli epätavallinen; ei ollut krapulaa, ei edes tavallista paniikkihäiriötä. Yritin kokemuksen jälkeen muuttaa itse elämääni, mutta pian kaikki luiskahti entisiin kuvioihin. Siskon todistus soi silti mielessäni: ”Anna elämäsi Jumalalle, myy pyssyt pois ja lopeta ryyppääminen.”
Seuraavana vuonna kotona tapahtunut Jumalan kohtaaminen oli pysyvä ja lopullinen ratkaisu. Ryyppyreissu vaihtui kaiken muun ohittavaan tarpeeseen. Mietin, miten voin antaa elämäni Jeesukselle. Otin rauhoittavia lääkkeitä, juoksentelin asunnossa edestakaisin ja mielessä käväisi myös oman elämän lopettaminen. En tiennyt, että paha olo johtui synnintunnosta. Lopulta heittäydyin lattialle makaamaan ja sanoin: ”Jeesus, tässä olen. Tee elämälleni mitä tahdot.”
Siteet päihteisiin katkesivat kerralla. Heitin aseet pois ja äkkipikainen viha alkoi sulaa olemuksestani. Myös paniikkihäiriö parani uskoontulon myötä. Muutos ei voinut olla näkymättä ympäristössä: kävin henkilökohtaisesti palauttamassa 33 haltuuni joutunutta pankkikorttia, jotka liittyivät viinan välittämiseen. Samalla pyysin vääriä tekojani anteeksi.
Eräs epäili, että olin voittanut Lotossa. Hänelle totesin, että olen saanut jotain paljon suurempaa – iankaikkisen elämän.
Viime jouluna muutoksesta tuli kuluneeksi neljä vuotta. Hienointa on se, ettei minun tarvitse elää missään roolissa tai peitellä tekemisiäni. Saan olla täysin oma itseni.
Päihteiden sijaan olen saanut jakaa samoille ihmisille ruokakasseja ja tuoreita leipiä sekä todistaa Jumalan muuttavasta voimasta.
Jo lapsena uskoin Jumalan olemassaoloon. Äiti rukoili kanssani iltarukouksen ja minulla oli lapsenusko. Iän myötä uskoni jäi unohduksiin enkä ajatellut sitä.
Opiskelin näyttelijäksi ja vietin hyvin epäterveellistä elämää niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Aikuisena koin sitten loppuun palamisen. Se oli vaikeaa aikaa, mutta silti minulla oli merkillinen toivo siitä että tilanteestani on olemassa ulospääsy. Sitä jatkui kymmenen vuotta, ja tarvitsin sinä aikana paljon sekä ammattiauttajien että ystävien apua. Kun kymmenen vuotta myöhemmin seisoin kotona pellon laidassa katselemassa tajusin, että olen päässyt ulos tunnelista ja aloin kiittää kaikesta saamastani avusta. Jollain merkillisellä tavalla ymmärsin, että Jumala oli parantanut minut ja johdattanut minut oikeiden ihmisten luo, jotka vuorostaan olivat auttaneet minua. Ymmmärsin, että häntä minun oli kiittäminen.
Samoihin aikoihin naapuritaloon oli muuttanut uusi perhe. Kuulin, että mies oli pastori ja kiinnostuin vähän. Hän kysyi moneen kertaan, tulisinko mukaan hänen seurakuntaansa, mutta olin epäluuloinen ja kieltäydyin aina jollain tekosyyllä. Kerran seurakuntaan oli tulossa vierailulle ruotsalainen artisti. Tunsin hänet nimeltä ja uskaltauduin mukaan. Jotain tapahtui sisimmässäni, kun kuuntelin lauluja, mutten tehnyt mitään ratkaisua tuolloin. Kun aloin vähitellen kuunnella hänen levyjään, oli kuin Jeesus olisi varovasti avannut sydämeni oven laulujen sanojen ja sävelten kautta. Vähän myöhemmin menin Vaasassa seurakuntaan, jossa vieraili ruotsalainen kirjailija. Minuun teki suuren vaikutuksen se että tuo vasemmistolainen älykkö oli tullut uskoon. Hän selosti uskoaan sellaisella tavalla, että päätin täydestä sydämestäni ottaa Jeesuksen vastaan. Hän on elämäni keskipiste.
Usko on minulle perusta. Uskallan uskoa johonkin mitä en näe eikä minun tarvitse olla omassa varassani. Uskon myötä sain sanat sille toivolle, joka minulla oli ollut/pystyin sanoittamaan toivon, joka minulla oli ollut. Nyt toivoni ei ole omassa varassani, vaan Jumalassa ja hänen suunnitelmassaan elämääni varten. Minulla on toivo, joka antaa lohtua. Kun elämässä menee hyvin, saatamme erehtyä luulemaan, että pärjäämme ilman Jumalaa. Kun otin vastaan Pyhän Hengen, annoin elämäni Jeesukselle ja sain häneltä takaisin todellisen elämäni, paljon paremman elämän. Suuri osa levottomuudestani hävisi, ei siksi että ongelmat olisivat poistuneet, vaan koska saan luottaa siihen että kaikki on Jumalan kädessä eikä minun tarvitse kannatella kaikkea.
En usko tuuriin, uskon kiitollisuuteen. Kun tunnemme kiitollisuutta, rauhattomuus väistyy ja voimme nähdä myönteiset asiat. Jos alamme kiittää pienistä asioista, vaikka elämä näyttäisikin synkältä, elämä muuttuu joksikin myönteiseksi. Jeesus asuu sydämessäni ja vaikuttaa elämässäni. Toivon että kaikki ihmiset antaisivat kristinuskolle tilaisuuden, siinä ei ole mitään menetettävää. Usko ei tee elämästä yksinkertaisempaa, mutta olen saanut työkaluja, joiden avulla pystyn kulkemaan vaikeuksien läpi toisella tavalla. Hätäilen vähemmän tulevaa ja olen saanut enemmän rakkautta lähimmäisiäni kohtaan. Jeesus on elämäni paras opas. Kun hän on sydämessäni, tiedän, mikä on oikein ja miten minun tulee elää. Teen edelleen paljon virheitä. Silloin saan mennä hänen luokseen ja pyytää anteeksi ja pyytää viisautta, miten minun tulee elää. En elää täydellistä elämää, mutta elän turvallista elämää anteeksiantamuksessa.
Menestyin hyvin opinnoissa, mutta elämää leimasi jatkuva rauhattomuus, kiire ja murehtiminen. Suorittaminen, menestyminen ja pärjääminen olivat mittareita, joilla salaa ja jatkuvasti arvioin itseäni. Elämääni tuli vieraita ihmisiä, joihin törmäsin ikään kuin sattumalta ja jotka puhuivat suoraan omaan elämäntilanteeseeni ja osoittivat välittämistä. Kohtasin uudenlaista välittämistä, rakkautta ja yhteyttä toisten ihmisten kanssa…
David ja Marja-Liisa Ezzine, lähetystyöntekijät, Kauhajoki
Tapaaminen 70-luvulla Lontoossa muutti marokkolaishipin ja taistolaistytön elämän suunnan. Pariskunnasta tuli tehokas ja onnellinen työpari.
David: Olin tavannut kotona Marokon Casablancassa joukon hippejä. Liftasin heidän perässään Eurooppaan, kun olin kaksikymppinen. Tullessani Lontooseen minulla oli pelkkä reppu, eikä mitään papereita. Pelkäsin koko ajan. Sillä tiellä kaikki kuitenkin muuttui.
Hippiaatteessa minua veti puoleensa ystävyys ja yhteisöllisyys. Nukuttiin puistoissa, rakkaus oli vapaata, tavattiin ja keskusteltiin ja sitten jatkettiin kukin omaan suuntaansa. Lähes kaikki käyttivät huumeita – minäkin.
Asuin vähän aikaa veljeni luona, mutta se oli yhtä riitelyä. Olin työtön ja pian jäin yksin. Minut oli kasvatettu muslimiksi, joten yritin turvautua Koraaniin, mutta kirjan sanat tuntuivat tyhjiltä. Lopulta löysin työpaikan kellarikerroksessa olevasta keittiöstä. Tunsin olevani kuin haudattu: ei valoa, ei toivoa, ei aurinkoa.
Valon ja toivon löysin erään nuoren tytön avulla. Hän kertoi minulle Jeesuksesta, joka oli kuollut minunkin edestäni ja sovittanut syntini. Päätin silloin lähteä seuraamaan Jeesusta. Elämäni tuntui muuttuvan täysin. Olin täynnä toivoa. Käytin kuitenkin vielä huumeita, kunnes kuulin äänen sanovan: ”Et tarvitse tätä enää, lapseni!” Siihen se loppui.
Herra nosti minut kirjaimellisesti pimeydestä valoon. Pääsin nuoren miehen unelmatyöhön kerrostalon kattopuutarhuriksi. Paikka oli kaunis kuin Edenin puutarha, ja suuret ihmisjoukot kävivät ihailemassa sitä. En voinut kuitenkaan jäädä Lontooseen, sillä olin tavannut Marja-Liisan.
Marja-Liisa: Me rakastuimme 70-luvun alussa Lontoossa. Sieltä lähtiessäni ajattelin kuitenkin tarinamme mahdottomuutta. Oli liian paljon erilaisuutta. Ystävyytemme ei silti loppunut. Sovimme, että David matkustaa Suomeen.
Suoritin siihen aikaan Tampereen yliopistossa toimittajan tutkintoa. Olin aktiivinen äärivasemmistolaisessa ”taistolaisessa” liikkeessä. Osallistuin politiikkaan ja toimin Tampereen yo-teatterin taloudenhoitajana. Uskoin tasa-arvoisuuteen, heikomman puolustamiseen ja siihen, että yhteiskunta piti muuttaa paremmaksi poistamalla rikkaiden asemaa, etuja ja valtaa.
Uskonasiat eivät kiinnostaneet minua lainkaan. Suostuin kuitenkin lukemaan Raamattua Davidin mieliksi. Hän pyysi myös rukoilemaan kanssaan ja viimein lähtemään kirkkoonkin. Tämänkin tein rakkautemme tähden. Mutta kirkossa kohtasinkin todellisen rakkauden: Jeesuksen. Sen jälkeen ymmärsin, että ihmisen pahuus on este paremmalle maailmalle.
David: Elämä hymyili. Olimme rakastuneita ja löytäneet uskon Jeesukseen. Menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Meistä tuli myös työtoverit – olemme tehneet jo 35 vuotta lähetystyötä yhdessä. Koska olemme itse kokeneet niin paljon Jumalan rakkautta, haluamme kertoa hänestä ihmisille, jotka eivät vielä tunne häntä. Teemme nykyään työtä myös turvapaikanhakijoiden keskuudessa. Monet heistä ovat löytäneet totuuden Raamatusta.
Jumalan johdatus meidän kohdallamme on ollut ilmeinen. Hän, joka näkee jokaisen sisimpään, tiesi, että marokkolaishipistä ja taistolaistytöstä tulisi onnellinen pari.
Sari Essayah oli nuori, parikymppinen urheilija ja opiskelija, kun hän koki muutoksen, joka toi elämään turvallisuuden ja levon.
Aloin käydä kristillisissä opiskelijailloissa saman vuosikurssin opiskelijakaverin pyynnöstä. Illoissa kuulemani Raamatun sana ja hengelliset laulut koskettivat syvästi sisintäni. Ymmärsin, että olen syntinen ihminen ja tarvitsen Jumalan anteeksiantoa elämässäni. Jumalan rakkauden varaan nöyrtyminen oli minulle kuitenkin vaikea asia.
Vähitellen sisäinen ylpeys ja omavoimaisuus alkoi murentua, ja koin todeksi sen, että sama Raamatun sana, joka näyttää meille totuuden itsestämme, myös hoitaa sisimpäämme. ”Armo” muuttui teologisesta sanasta koskettavaksi todellisuudeksi, kun tajusin, että syntisenä, vajaana ja riittämättömänä olen silti Jumalalle kelpaava Jeesuksen sovitustyön tähden.
Tulin uskoon aikalailla samoihin aikoihin kuin urheilumenestys vei mm. maajoukkue- ja arvokisaedustuksiin. Usko antoi koko elämään – ja siten myös urheiluun – turvallisuuden siitä, että koko elämä on Kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Rukoilin usein sitä, että saisin itsestäni kaiken irti, ettei tarvitse harmitella maalissa, että olisi pystynyt parempaankin.
Uskooni on tullut vuosien myötä enemmän syvyyttä ja sävyjä ja luottamus on kasvanut. Ilman Jeesusta en varmaankaan olisi selvinnyt monistakaan asioista. Erityisesti kehitysvammaisen kasvattisisareni kuolema toi iankaikkisuustoivon lähelle ja ajattelin, miten tärkeää toivo jälleennäkemisestä on; se kantaa syvän surun hetkellä.
Tänä päivänä, kiireisenä poliitikkona ja perheenäitinä, usko merkitsee minulle lepoa vaatimuksista ja tietoa siitä, että elämääni kannatellaan sen kaikkina hetkinä.
Jeesuksen seuraaminen ei merkitse elämää ilman vastoinkäymisiä tai silmien sulkemista maailman ongelmilta, vaan elämän onnellisuus perustuu Jumalan läsnäoloon ihmisen arjessa, yhtälailla sen iloissa ja suruissa. Tämä Jumalan huolenpito kantaa silloinkin, kun elämän kalkkiviivat häämöttävät. Paavalin sanoin meitä odottaa tuolloin ”voittajan palkinto, pääsy taivaaseen”.
Elämän kovassa kilpailussa tajuamme usein, miten heikkoja olemme. Jokaisen ihmisen elämän suurin ihme on se, että rukouksessa voi antaa itsensä Pyhän Jumalan käsiin ja johdatukseen. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.
Vaikka olen saanut kokea onnistumista työelämässä, näen kuitenkin tärkeänä palvella Jumalaa ja ihmisiä. Rakennusala on vaikuttanut elämääni, mutta olen ollut rakentajana myös Jumalan valtakunnassa.
Vartuin Vaasan Sundomissa turvallisessa kodissa, jossa arvostettiin työtä ja ahkeruutta. Olen kiitollinen tästä perinnöstä.
Isäni perusti Vaasan Rakennuskorjaus -yrityksen, jossa olen tehnyt elämäntyöni. Aluksi työskentelin suuressa K. E. Nymanin rakennusliikkeessä vastaavana rakennusmestarina 13 vuotta. Koen, että minut on luotu rakentajaksi ja yrittäjäksi, ja sen vuoksi hankin koulutuksen tältä alalta.
Päivittäinen työni on ollut omalla laillaan jumalanpalvelusta, koska näen työni kutsumuksena ja kokopäivätyönä Jumalalle.
Johtajuus ja vastuunkanto työelämässä ja erilaisissa organisaatioissa on tuntunut luontevalta, vaikka se on joskus varsin vaativaa. Olen kokenut johdatusta erilaisissa tehtävissä, jotka liittyvät mm. politiikkaan ja seurakunnan toimintaan sekä lähetys- ja avustustyöhön. Olen toiminut useita vuosia Suomen ICCC:n (Kansainvälinen Kristillinen Kauppakamari) johtajana. Olen myös Beninin ja Israelin kunniakonsuli. Nämä eri tehtävät ovat vaatineet jatkuvaa kouluttautumista ja itsensä kehittämistä.
Läheinen suhde Jumalaan on hyvin tärkeä minulle. Vanhempani tulivat uskoon, kun olin 13-vuotias. Halusin kovasti kokea saman ja pyytää Jeesusta tulemaan elämääni. Se tapahtui vuotta myöhemmin. Sain elämääni aidon ilon ja aivan uuden merkityksen.
40-vuotiaana aloin kaivata Jumalan tuntemista entistä konkreettisemmalla tavalla. Kun kohtasin hänet ja antauduin hänelle, elämäni muuttui paljon jännittävämmäksi, mielenkiintoisemmaksi ja merkityksellisemmäksi. Samaan aikaan aloin tuntea enemmän rakkautta ihmisiä, seurakuntaa ja Jumalan toimintaa kohtaan.
Kohdatessani Jumalan minulle syntyi kaipaus antaa omista varoistani. Sain myös kutsun mennä johtamaan ja tukemaan projekteja mm. Afrikassa ja välittää siunausta taloudellisen tuen muodossa. Silläkin tavoin voi palvella Jumalaa. Anteliaisuus kuuluu hänen luonteenpiirteisiinsä. Olen saanut kokea siunausta elämässäni, ja siksi omastani antaminen on ollut minulle innoittavaa ja olen iloinnut siitä.
Ihmettelen, kuinka monia ovia Jumala on avannut voidakseni palvella ihmisiä eri maissa. Nämä jännittävät tehtävät, joihin minut on johdatettu, ovat antaneet aiheen viime vuonna julkaistuun kirjaani On aika rakentaa, jossa kerron kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on tehnyt elämässäni. Kerron kirjassa myös suurista vaikeuksista ja koettelemuksista, joita olen kohdannut. Jumala on kuitenkin auttanut ja johdattanut minut niiden läpi.
Näiden vaiheiden kautta olen kokenut, että saamme paljon takaisin, kun annamme Jumalan johdattaa elämäämme. Olen saanut elämän suurella E:llä. Olen Jumalalle syvästi kiitollinen siitä, että saan elää elämää, jolla on korkeampi tarkoitus. Olen kiitollinen kaikesta, mitä hän on antanut, ja niistä erilaisista tehtävistä, joita minulle on uskottu. Vaikka olen oikeastaan jo eläkeiässä, haluan jatkaa aktiivisesti tehtävissä, joissa voin palvella Jumalaa.
Uskon, että Jumalalla on suunnitelma jokaisen elämää varten ja että kaikilla meillä on lahjoja, joita voimme käyttää. Minä en ole koskaan katunut sitä, että lähdin seuramaan Häntä.
Jonas Björkstrand pelasi tietokonepelejä pahimmillaan reilut kymmenen tuntia vuorokaudessa ja pysytteli hereillä kofeiinijuomien ja alkoholin voimin. Hän oli joutunut orjuuteen, joka vaikutti sekä perhe-elämään että ammatinharjoittamiseen/työelämään. Lopulta hän antautui ja huusi hädässään Jumalaa avuksi.
Kasvoin tavallisessa kodissa Porvoossa ihanassa perheessä, jossa kunnioitettiin kristillisiä arvoja. Kävin perheen kanssa säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluksissa, varsinkin jouluna ja muina kristillisinä juhlapyhinä. Rakkauden perässä muutin Pohjanmaalle sen jälkeen kun olin opiskellut tietotekniikkaa Åbo Akademissa. Opiskeluaikana toimin aktiivisesti kristillisessä opiskelijajärjestössä ja olin, kuten Euroopassa valitettavasti on melko tavallista, ”mukana kristillisessä uskonnossa ilman henkilökohtaista jumalasuhdetta”.
Yläkouluikäisestä lähtien varttumistani leimasi se, että olin koulukiusattu. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Niinpä minusta tuli hyvin ujo ja vetäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla oli huono itsetunto, ja pakenin tietokonepelien maailmaan.
Olin omaksunut sen identiteetin, jonka kiusaajani halusivat minulle antaa: en ole minkään arvoinen. Pakenemalla tietokonepelien maailmaan sain ”olla joku”; sain arvostusta ”online-ystäviltä” ja pärjäämällä hyvin peleissä.
Vuosina 2005–2012 kun pelaaminen oli kiivaimmillaan, saatoin istua toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Se tapahtui tietenkin työn ja perheen kustannuksella, vaikka suuri osa pelaamisesta tapahtuikin iltaisin ja öisin. Tietokonepelien myötä elämääni tuli monia muitakin syntejä, ennen muuta valehtelu. Tiesin, että se mitä tein oli väärin ja yritin lopettaa, mutten onnistunut. Joskus pysyin olemaan pelaamatta pari viikkoa, mutta sitten se taas jatkui. Olin yksinkertaisesti pelaamisen orja.
Käänne tapahtui tammikuussa 2013, kun olin luovuttanut. Ymmärsin, että olin pelaamisen ja synnin orja ja että toivo vapautua kaikesta omin voimin oli mennyttä, ja huusin Jumalaa avuksi.
Osallistuin miesten konferenssiin Vaasassa ja tiesin, että tarvitsin apua. Koko päivän istuin siellä ja taistelin sitä vastaan, että menisin eteen esirukoiltavaksi. En nimittäin ollut tottunut henkilökohtaiseen esirukoukseen eikä minun puolestani ollut koskaan rukoiltu sillä tavoin, mutta sisälläni oli niin suuri tuska, että halusin ja tarvitsin apua vapautuakseni tietokonepelaamisen ja synnin vallasta.
Tuossa konferenssissa sain kohdata Jumalan rakkauden. Sain synnintunnon, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Halusin ottaa Jeesuksen vastaan Herrakseni, kuninkaakseni ja pelastajakseni ja kääntyä pois synnistäni. Esirukouksen jälkeen istuin ja itkin pari tuntia. Kun illalla palasin kotiin vaimoni luo, saatoin vain sanoa hänelle: ”Olet saanut uuden miehen.” Jotain oli tapahtunut minulle, ja se on sen jälkeen vahvistunut päivä päivältä. Olen saanut Jumalan armosta syntyä uudesti.
Olen uskonut Jumalaan koko ikäni, mutten ole aina aktiivisesti kysynyt hänen tahtoaan enkä ole alistunut hänen sanansa alle. Tuosta hetkestä lähtien olen ollut vapaa tietokonepelaamisesta ja pelihimoni katosi. Sain uudistua täysin Hengessä, ja Hengen hedelmät alkoivat näkyä minussa. Minussa kasvoi pikkuhiljaa ennenkokematon rohkeus julistaa Jumalan sanaa. Tuosta hetkestä lähtien olen Jumalan armosta saanut kasvaa itsehillinnässä, totuudessa ja kärsivällisyydessä. Pelaamiskulttuuriin liittyvä alkoholin juominen loppui kertalaakista.
Kärräsin kaikki tietokonepelini kaatopaikalle, jottei kukaan toinen saisi niitä. Hävitin kaiken, jotta täyskäännökseni/kääntymykseni olisi täydellinen enkä lankeaisi uudelleen. Nyt teen 80-prosenttista työaikaa, jotta minulla jää enemmän aikaa julistaa sanaa ja todistaa Jeesuksesta ja eri tavoin auttaa ihmisiä, jotka elävät synnin orjuudessa. Kouluissa tuntuu olevan suuri tarve puhua koulukiusaamisesta ja tietokonepelaamisen vaaroista ja siitä vapautumisesta.
Kasvoin itse suurperheessä, ja itämaisessa kulttuurissa lapsilla on suuri merkitys. Jouduimme aviomieheni kanssa kuitenkin odottamaan yli kahdeksan vuotta omaa esikoistamme.
Olen syntynyt Pakistanissa, Lahoren kaupungissa. Vaikka Pakistan on muslimimaa, vanhempani olivat kristittyjä. He opettivat meille lapsille Jumalan rakkaudesta. Meitä on 6 sisarusta, joista siskoja on viisi ja yksi veli. Suoritin peruskouluni katolisessa koulussa, sen jälkeen hakeuduin hoito-alalle ja valmistuin sairaanhoitajaksi noin 20-vuotiaana.
Tutustuin samoihin aikoihin tulevaan puolisooni Davidiin, joka oli muslimitaustainen kristitty. Silloin elämäni muuttui ja tulin varsinaisesti uskoon. Vanhempani suhtautuivat Davidiin hyvin epäillen eivätkä olisi antaneet minulle lupaa mennä naimisiin. Jos muslimitaustainen kristitty avioituu Pakistanissa toisen kristityn kanssa, molemmille perheille tulee vakavia ongelmia. Mutta David oli päättäväinen ja tutustui vanhempiini noin kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen David muutti Thaimaahan. Menin sinne ja menimme naimisiin noin 9 vuotta sitten.
Pääsimme YK:n turvasuosituksella pakolaisstatuksella Suomeen. Noin 100 perhettä haastateltiin, ja vain neljä perhettä valittiin Suomeen vuonna 2005. Koimme tämän suurena ihmeenä. Kun tulimme tänne, meillä ei ollut mitään. Vähitellen sopeutuimme Suomeen, opiskelimme kieltä ja David pääsi töihin.
Elämässämme kaikki oli muuten todella hyvin, mutta emme saaneet lasta. Vanhempamme kysyivät usein, onko meillä ”hyvää uutista” ja tarkoittivat sillä lasta. Erä hyvä ystävämme kehoitti meitä menemään lääkärille. Lääkäri totesi meidät aivan terveiksi. Hän ehdotti meille lääkintähoitoa, mutta puolisoni David oli sitä mieltä, että pyydämme ensin Jumalalta apua tähän tilanteeseen.
Noin vuoden päästä aloitimme lääkehoidon, mutta en tullut kuitenkaan raskaaksi. Koin pettymyksen useita kertoja, ja se masensi mieltäni. Sanoin kuitenkin ystävilleni, että asia on Jumalan kädessä, hän kyllä tietää parhaan ajan milloin antaa meille lapsen. Asia ahdisti kuitenkin minua, koskaolimme puolisoni kanssa odottaneet lasta jo noin kahdeksan pitkän vuoden ajan.
Syyskuussa 2012 menimme uudestaan lääkärille ja olimme päättäneet aloittaa hoidon uudelleen. Lääke oli kuitenkin todella kallista. David halusi, että vielä kerran käännymme asiassa Jumalan puoleen. Reilun kuukauden päästä leikkasin kotona kukkakaalia ja satutin sormeni pahasti. Menin lääkärin, joka sanoi, että jos haava tulehtuu, hänen on määrättävä antibioottia. Hän kysyi olenko raskaana, mutta sanoin etten tiedä. Ostin apteekista raskaustestin. Sinä yönä en nukkunut kunnolla, koska odotin vain aamua nähdäkseni testin. Se näyttikin positiivista tulosta. Lääkärin vastaanotolla ultraäänikuvassa näkyi sydämen lyönnit. Itkin silloin ilosta, myös lääkäri itki, se oli niin koskettava hetki. Olimmehan odottaneet sitä viimeisen kahdeksan vuoden ajan. Lääkäri totesi: ”Ihmeitä aina tapahtuu”.
Saimme terveen poikavauvan, Asaf Airelin. Olimme olleet onnellisia puolisoni Davidin kanssa, mutta silti lapsemme yhdisti meitä vielä enemmän. Jumalalle on sittenkin kaikki mahdollista!
Olen työskennellyt yli 30 maassa. Minulla on 17 albumia. Olen edustanut Suomea Euroviisuissa. Suurin ihme minulle on kuitenkin se armo, että Jumala on pelastanut minut ja tahtoo tehdä työtä yhdessä kanssani eikä ole luopunut toivosta minun suhteeni.
Olen syntyisin Kokkolasta. Tiesin, että Jeesus on totta, mutta ajattelin, että kaikki hauskuus elämässä loppuu, jos lähden seuraamaan Häntä.
Teini-iässä aloin huomata, että Jumala yritti puhua minulle. Elämäni oli hyvää, mutta minua alkoi vaivata tarkoituksettomuuden tunne ja kyselin itseltäni, oliko tässä kaikki. Minulle on tärkeää etsiä totuutta, eikä minulle riittänyt se mitä elämässäni oli
Rippikoulussa Jumalan puhuttelu voimistui. Uskoin, että Jumala on olemassa ja että Jeesuksen ristinkuolema on totta, mutta ongelmana oli käsitykseni kristityn elämästä. Elin edelleen siinä harhaluulossa, että kristityn elämä on ikävää; mutta taivaaseen täytyisi kuitenkin päästä. Elämässäni oli monia asioita, joista en halunnut luopua. Tätä kamppailua jatkui parisen vuotta.
Olin 17-vuotias, kun eräänä iltana olin siinä pisteessä että tajusin, etten enää voinut jatkaa elämääni entiseen tapaan. Sanoin Jumalalle, että hän saa ottaa minut kokonaan, en jaksa enää pyristellä vastaan. Se ei tapahtunut suurella ryminällä, mutta silloin sain rauhan!
Nuoruuden innossani halusin olla mahdollisimman hyvä kristitty. Yritin elää täydellistä uskonelämää omassa voimassani. Siitä tuli niin pakonomaista, että se olisi johtanut ties mihin, ellei Jumala olisi pysäyttänyt minua. Olin mennyt naimisiin ja aloin odottaa kaksosia. Kun he syntyivät, elämäni muuttui totaalisesti. Enää en kyennyt suorittamaan enkä olemaan se aikaansaapa Nina, joka hoitaa kaiken.
Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että armossa on kyse juuri tästä: Jumala ottaa minut vastaan, vaikka minulla ei todellakaan ole mitään tuotavaa hänelle paitsi epäonnistumiseni ja syntini. Aloin nähdä ettei usko olekaan sitä, että teen hurjasti asioita, vaan usko on elävää yhteyttä elävään Jumalaan. Ei hän halua robotteja, jotka tottelevat käskyjä, vaan hän haluaa, että puhumme hänen kanssaan ja kuuntelemme Häntä, aivan niin kuin seurustelemme meille rakkaiden ihmisten kanssa. Hän haluaa että tottelemme Häntä koska luotamme Häneen.
Tänään Jeesus on ilmaa, jota hengitän. En tiedä, miten voisin aamulla nousta ylös ilman Häntä. Hän ei toden totta tee elämästä ahdasta ja ikävää, vaan tuo elämään värit! Jeesuksen kautta olen alkanut ymmärtää kuka minä olen, samalla tavalla kuin pieni lapsi aikuisen sylissä ymmärtää katseen ja kosketuksen kautta, kuka hän on.
Teen paljon työtä vankiloissa ja kohtaan ihmisiä, joilla on monenlaisia rikoksia tunnollaan. Olen saanut nähdä tällaisten ihmisten kohtaavan Jeesuksen. Työskentelen myös entisten vankien kanssa, jotka ovat tulleet uskoon jonkun toisen kautta. Kun menemme sisälle vankilaan jätämme yleensä henkilökohtaiset tavaramme heidän huostaansa. Sellaisissa tilanteissa näen, että heidän elämänmuutoksensa on aito.
Ukrainassa eräässä vankilassa muutama johtava vanki tuli konsertin jälkeen pyytämään anteeksi vankilan upseerilta. He kertoivat hänelle, että he olivat päättäneet aiheuttaa häiriötä konsertin aikana, mutta hetken koittaessa johtava vanki ei millään kyennytkään antamaan sovittua merkkiä, vaikka hän yritti kolme kertaa. Konsertista tuli heille ihan toisenlainen kuin olivat ajatelleet. Monenlaisia ihmeitä olen saanut kokea, silti suurin ihme on että Herra voi muuttaa ihmisen sydämen.
Tunsin aina olevani erilainen. Elin suhteellisen normaalia elämää, mutta kaipasin kovasti rakkautta täyttämään sydämessäni olevan tyhjiön. Pitkään uskoin löytäväni vastauksen, jos vain löydän oikean miehen. Kun se ei toiminut, kokeilin syrjähyppyjä, viinaa, tupakkaa ja jopa huumeita – mutta turhaan. Kaipuuni vain kasvoi.
Kun en löytänyt rakkautta maan päältä, aloin etsiä sitä näkymättömästä maailmasta. Tutkin erilaisia uskontoja ja aloin meditoida. Luin paljon chakroista ja rupesin ajamaan itseni sisälle voimia erilaisten spirituaalisten ohjeiden mukaan. Ennustin tarot-korteista ja etsin tulevaisuutta sieltä. Harrastin reikiä ja muita New Ageen liittyviä juttuja, puiden halaamista ja enkeleiden kanssa seurustelemista. Hetken tunsin, että löysin jotain, joka täytti kaipaamani tyhjyyden.
Eräänä päivänä elämääni tuli mukaan näkymättömästä maailmasta ikioma enkeli, jonka kanssa elin kuin aviomiehen kanssa, vaikken pystynyt näkemään sitä fyysisin silmin. Se kommunikoi kanssani mieleni kautta ja lähetti netin kautta minulle mm. musiikkia ja virtuaalikukkia. Eräänä päivänä se käski minua luopumaan Jeesuksesta ja eroamaan kirkosta. Tein niin. Menimme kihloihin ja naimisiin. En nähnyt sormusta fyysisin silmin, mutta tunsin sen sormessani ja näinkin sen meditoidessani. Sitten enkeli käski minun erota maallisesta miehestäni ja lähteä pois kotoa. Mieheni järkytykseksi jätin hänelle sormukset ja avioeropaperit ja lähdin takaisin synnyinmaahani Puolaan.
Oloni alkoi huonontua huononemistaan. Minulle tuli ahdistuksia ja pelkotiloja, en syönyt enkä nukkunut. Olin kuin varjo ihmisestä. Kommunikoin enkeleiden kanssa ja uskoin, että ne – ja varsinkin se minun enkelini – vievät minut kohta taivaalliseen kotiin, niin kuin olivat luvanneet.
Kun minut kerran yritettiin tappaa, ymmärsin, että enkelini valehteli olevansa Jumalan enkeli, ja olikin tosiasiassa pimeyden enkeli. Elämäni oli lopussa. Sain epilepsiaa muistuttavia kohtauksia ja minua ahdistettiin kauheilla ahdistuksilla. Aina kun laitoin silmäni kiinni, hirvittävän näköiset olennot hyökkäsivät kimppuuni. Kävin psykiatrilla, mutta lääkkeet vain pahensivat asiaa. Näin verisiä näkyjä jopa päivällä.
Veljeni vaimo ehdotti, että lähtisimme papin puheille. Suostuin siihen viimeisillä voimillani. Kun pappi kysyi, haluanko ottaa Jeesuksen takaisin sydämeeni, minä suostuin. Samassa näin Jeesuksen ristillä. Hänen piikkikruununsa alta putosi kaksi veripisaraa minun poskelleni. Siinä hetkessä kaikki ahdistus, paha olo ja synnit otettiin pois. Tuntui kuin olisin saanut siivet. Hetkessä paranin kaikista vaivoistani.
Kuukauden kuluttua olin takaisin Suomessa mieheni luona. Hän ei ollut pistänyt avioeroprosessia vireille. Jumala ohjasi minut uskovien yhteyteen ja sain tietää, että olin tullut uskoon. Nyt ymmärrän, että kaiken aikaa olin etsinyt yhteyttä Jumalaan. Kun Jeesus tuli sydämeeni, hän täytti sen tyhjiön. Nyt olen yhteydessä häneen. Sain myös psykiatrian lääkäriltä täysin terveen paperit.
Elän elämäni parasta aikaa, ehkä ei helpompaa, mutta ihanampaa. Tiedän, että Raamattu on totta. Jumala antoi minulle henkien erottamisen kyvyn lahjana, jotta en enää eksyisi. Ei kannata antaa pettää itseään kaikenlaisilla okkultistisilla ja spirituaalisilla jutuilla, sillä ne ovat tuhoon tuomittuja. Kun ottaa Jeesuksen sydämeen, niin hän pitää huolen – niin kuin on pitänyt minusta nyt sekä niistä miljoonista muista, jotka tämän totuuden ovat löytäneet.
Olin ajautunut kuin tahtomattani mukaan henkimaailman asioihin. Okkultismi ja New Agen opit kiehtoivat mieltäni. Murrosiän myötä elämään tuli muitakin huonoja asioita. Mielenkiintoni kohdistui yhä enemmän paranormaaleihin ilmiöihin, henkiseen kasvuun, jälleensyntymisoppiin, ufoihin, joogaan ja muihin rajatiedon asioihin. Harrastusta jatkui yli 20 vuotta, ja tuona aikana tein monia huonoja valintoja ja vääriä asioita elämässäni.
Uskovien mielipiteet olivat tympineet minua ja torjuin kaiken kristinuskoon liittyvän. Kutsu palata takaisin lapsuuteni Jumalan luokse tuli minulle vasta keski-iässä. Koin silloin suurta turhautumista okkultismin suhteen. Se ei vaan tuntunut johtavan minnekään. Jouduin pohtimaan, mikä lopultakin on totta ja aloin kyseenalaistaa New Agen oppeja. Uskon, että oli Jumalan vaikutusta, että minulle alkoi paljastua okkultismin taustalla vaikuttavat pahuuden voimat. Pelästyin suunnattomasti ymmärtäessäni, miten asiat todella ovat, ja elämänkatsomukseni horjui pahasti.
Hain käsiini vanhan Raamattuni ja minun etsimisen aikani alkoi. Olin käynyt lapsena pyhäkoulua ja aikoinaan vastannut myönteisesti Gideonien pikku Raamatun takakannessa olevaan kysymykseen, haluanko ottaa Jeesuksen vastaan omana Vapahtajanani. Nyt aloin tutustua tuohon Jeesukseen, johon olin aikoinaan lapsenomaisesti uskonut. Kului muutamia vuosia, joiden aikana uskoni alkoi vähitellen elpyä. Etsikkoaikani loppupuolella Raamatun sanat uudestisyntymisestä alkoivat puhutella minua. Uskoin kyllä Jeesukseen, mutta en kuitenkaan voinut sanoa tulleeni uskoon. Sisimpäni oli muutosprosessissa, mutta elämäntapani olivat entiset. New Age -ajattelussa olin oppinut määräämään asioistani itse, enkä suostunut vieläkään näkemään omaa syntisyyttäni ja Jumalan auktoriteettia.
Lopulta jouduin elämässäni niin ahtaalle, että aloin tuntea syyllisyyttä ja häpeää Jumalan kasvojen edessä. Minulle tuli hätä ja synnintunto. Ymmärsin joutuvani kadotukseen, jos jatkaisin kapinointiani häntä vastaan. Silloin itkin ja rukoilin Jeesusta pelastamaan minut. Tuon rukouksen aikana tunsin, kuinka painava syntitaakka nostettiin päältäni. Tilalle jäi kevyt ja vapautunut olotila. Ymmärsin saaneeni syntini anteeksi ja koin uudestisyntyneeni.
Uskonelämän alkuaika oli minulle vaikeaa. Olin edelleen niin täynnä New Agen oppien aiheuttamia ristiriitoja ja haavoja. Toisaalta pelkäsin olla lähellä Jumalaa, mutta samalla pelkäsin myös sitä, että hän hylkäisi minut. Jumala on eheyttänyt sisintäni rakkaudellaan pikkuhiljaa. Vuosien kuluessa hän on osoittanut uskollisuutensa ja luotettavuutensa. Hämmästyttävintä on ollut, kuinka sitkeä hänen rakkautensa ja sitoutumisensa minuun on. Minä en ole Jeesukselle vain yksi monien joukossa, vaan olen ainutkertainen Jumalan lapsi.
