Luokittelematon
Sakari Martikainen, Reijola
Jouduin vakavaan liikenneonnettomuuteen vuonna 1982. Istuin Saab-henkilöautossa kuljettajan vieressä. Kuljettaja menetti ajoneuvon hallinnan ja ajautui suoraan vastaan tulevan kuorma-auton eteen. Rajun yhteentörmäyksen vuoksi ilman turvavyötä ajanut kuljettaja menetti henkensä. Minun puoleni autosta osui ensin kuorma-autoon ja vaurioitui pahimmin.
Olin 22-vuotias, kun kolari tapahtui. Tuona päivänä minulla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Olin opiskelemassa Lahdessa, vieraalla paikkakunnalla, eikä kukaan varsinaisesti tuntenut minua. Yhteentörmäyksen jälkeen kolaripaikalle tuli ”sattumalta” eräs mies, joka oli palaamassa työmatkalta. Hän tunnisti minut, koska asui kanssani samassa kerrostalossa ja ennen kolaria olin keskustellut hänen kanssaan. Vuokraisäntäni ei uskonut, että kolariautosta voi selvitä hengissä, kun hän näki onnettomuuskuvan sanomalehdessä.
Olen kasvanut kristityssä kodissa. Äiti oli kotiäiti ja isä luterilaisen kirkon pappi. En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä usko Jeesukseen tarkoitti. Yritin lukea Raamattua, mutta en ymmärtänyt sitä. Elin huoletonta nuoren miehen elämää. Olin saanut kristillisen kasvatuksen, mutta en pitänyt kristillisiä arvoja tärkeinä.
Liikenneonnettomuus pysäytti minut. Jouduin kolarin jälkeen kuukaudeksi ns. shokkitilaan. Yritin mielessäni vakuuttaa itselleni, ettei Jumalaa ole. Kun äitini kuuli siitä, hän sanoi: ”Ihminen, joka yrittää kieltää Jumalan, sekoaa.” Silloin päätin uskoa Jeesukseen. Ihmettelin, miksi minä jäin henkiin. Koin, että Jumala pelasti henkeni ja sain uuden elämän. Olen siitä Hänelle kiitollinen.
Kun toivuin shokkitilasta takaisin normaaliin elämään, sain elämälleni tarkoituksen. Lahdessa kirkossa vuonna 1983 pappi kysyi: ”Onko täällä ketään, joka haluaa uskoa Jeesukseen?” Ilmaisin tahtovani. Sen jälkeen sisimpääni tuli levollinen ja rauhallinen olo, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Siitä asti olen tuntenut, etten ole yksin. Jeesus on kanssani koko ajan.
Elämäni kolarin jälkeen ei ole aina ollut helppoa. Olen joutunut kahteen muuhunkin liikenneonnettomuuteen. Kaikesta huolimatta tiedän, että Jumala ohjaa elämääni sataprosenttisesti. Olen sisimmässäni iloinen ja tosi onnellinen. Elämä Jeesuksen kanssa on parasta, mitä tiedän. Vaikka kukaan muu ei välittäisi minusta, niin Taivaan Isä hyväksyy minut kaikkine virheineni.
Olen saanut kasvaa uskossa lukemalla Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja, käymällä seurakunnassa sekä pitämällä yhteyttä toisiin kristittyihin. Eräänä tärkeimpänä Jumalan Sanan tulkitsijana minulle on ollut ”Hetkinen Raamatun lukemiseen” -lehtinen. Isäni tilasi sen kaikille lapsilleen ja sen avulla Jumalan Sana on kirkastunut ja tullut elävämmäksi. Myös toisten puolesta rukoileminen on tärkeää.
Toivon, että elämäni kautta voisin heijastaa Jeesuksen rakkautta siellä, missä elän ja olen. Vaikka en ole virheetön ihminen, tiedän kuitenkin, että henkilökohtainen usko Jeesukseen on ainut keino päästä taivaaseen. Siksi toivon, että mahdollisimman moni löytäisi Jeesuksen omakohtaisena Vapahtajanaan. Löytäminen on helppoa: rukoile ja pyydä Jeesusta tulemaan sydämeesi – ja Hän tulee.
Luokittelematon
Roni Peltonen, opiskelija, Karvia
Viime keväänä nuorten voimannoston EM-kilpailuista Pilsenistä, Tsekistä palasi opintojensa pariin Kankaanpäähän iloinen nuori mies kirkkaita mitaleja mukanaan. Sub-junioreiden uuden maailmanennätyksen kanssa Ronin oli mukava tulla kotiin ahertamaan kaksoistutkintoa; kone- ja metallialaa sekä ylioppilastutkintoa. Jalkakyykyn 240,5 kg tuloksella vapaa-aikana nousee näissä käsissä kevyesti kitara ja bassokin soimaan oman seurakunnan tilaisuuksissa ja välillä esiintymiskeikoillakin.
Rupesin nostamaan rautaa, kun eihän sitä saa jäädä isoveljien jalkoihin, eikä hävitä heille. Iskä ja veljet kävi salilla ja mäkin sitten tietysti lähdin sinne mukaan. Pohjalaisuudesta varmaan tulee se uho ja kilpailuhenkisyys, että kun olin 14-vuotiaana vasta kuukauden treenannut, piti jo päästä kilpailemahan. Ja siitä se alkoi vaan luonaamaan. Jotenkin oon tähän fyysisesti soveltuva, ja eiks’ lahjoja pidä käyttää, eihän niitä saa hukata?
Kisoissa kulkee aina mun mukana tukena joku meidän perheestä ja me rukoillaan yhdessä. Siinä haluan myös näyttää värini, että teen ristinmerkin ennen nostoa. Ihmiset on sitten tulleet kysymään, ootko sä uskovainen, ja on tullut tosi hyviä keskusteluja aiheesta. Kyselee ne mun tulevaisuudensuunnitelmistakin ja tietenkin mä tähtään korkealle urheilussa. On sellainen kymmenvuotis-suunnitelma olympiatasolle pääsemisestä, että voisi olla 2024 kisoissa sitten.
Elämässä on tavoitteita, että kun saan ammatin, haluan tietenkin perustaa perheen ja olla hyvä isä jonain päivänä. Mutta vieläkin korkeampi tavoite mulla on. Oon matkalla taivaaseen.
Meidän perhe on uskovaisia jo monessa polvessa. Isän suku on tehnyt hengellistä työtä alkoholistien ja narkomaanien parissa Kirjaskylän alkoholisti- ja narkomaanikodissa. Vaikka isovanhempien ja omien vanhempien muutostarina on ollut siunaus myös meille lapsille, niin oma ratkaisu jokaisen ihmisen kuitenkin täytyy tehdä. Eihän sitä kenenkään siivellä taivaaseen pääse. Oon kulkenut pienestä asti seurakunnassa mukana ja kotona on yhdessä rukoiltu. Kun olin menossa kolmannelle luokalle, koko kesän hengelliset asiat oli tulleet vahvasti mua kohti. Koin synnintuntoa ja aattelin, että jotain täytyy tehdä.
Syyskuussa oli sitten kotikokous, jossa olin porukoitten kanssa mukana. Siellä lopuksi kysyttiin, haluaako joku tehdä uskonratkaisun. Minä tahdoin ja menin eteen, ja mun puolestani rukoiltiin. Heti tuli jotenkin vapautunut olo ja synnintunto katosi sydämestä. Mä oon Jeesuksen oma ja kun mä nostan rautaa, se on mun kiitosta ja ylistystä Jumalalle siitä, mitä hän on tehnyt!
Masennus ja/tai uupumus
Ritva Mustaparta,
Kasvoin rakkaudettomassa kodissa, jossa jouduin näkemään traumaattisia tapahtumia. Rukoilin hätätilanteissa Jumalaa, jonka en tiennyt olevan olemassa. Aina hän antoi avun. Aikuisena olin turvaton, pelkäsin ja minulla oli erittäin heikko itsetunto. Tunsin saaneeni niin vähän elämään eväitä, etten olisi halunnut elää ollenkaan. Oli vaikeaa elää hyvää elämää, kun malleja oli niin vähän. Mielessäni etsin kaikelle tarkoitusta.
Sisareni sai minut lähtemään ulos ja tapasin miehen, johon rakastuin niin, että toivoni elämään heräsi. Kun tuli jotain, mikä meinasi katkaista suhteen, tunsin, etten kestäisi sitä. Halusin kuolla. Mutta Jumala tahtoi minun elävän. Pyysin Jumalalta, että jos annat hänet minulle, lupaan olla hänelle hyvä. Menimme naimisiin. Onnistuakseni päätin tehdä kaiken päinvastoin kuin vanhempani. Unohdin omat toiveeni ja yritin kaikkeni tehdä toisen mielen mukaan.
Halusin kuitenkin lapsen. Rukoilin ja käytin kaikki henkiset voimavarani, että se toteutuisi ja meille syntyi tytär. Luovutin hänet Jumalalle, että hän pitäisi huolta, kun en itse osaa. Lähtiessämme sairaalasta joukko uskovia tuli ovelle laulamaan.
Kaikki näytti elämässämme päällisin puolin olevan hyvin. Yritin olla niin hyvä kuin pystyin. Miehenikin tunnusti sen. Työpaikallani menestyin kaikissa tehtävissä. Olisin johtavan henkilön mielestä päässyt johtotehtäviin, mutta toinen päällikkö tyrmäsi sen. Se vei voimia ja masensi. Työt kyllä hoitui hienosti. Samanaikaisesti koin pettymyksiä läheisissä ihmissuhteissa. Jotenkin koko elämä meni alta ja mielenterveyteni järkkyi. Olin kaikesta elämisen yrittämisestä ihan sekaisin enkä enää nukkunut. Tuntui, ettei mikään, mitä yritän, onnistu helpolla. Silloin mieheni omaiset ehdottivat seurakuntaan lähtöä ja lähdin heti. Siellä minut veivät alttarille sanat: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtä tekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Annoin elämäni Jeesukselle. Koin sellaista rauhaa, jota en ole koskaan kokenut. Olin joutunut sairaalaan masennuksen vuoksi. Puolestani rukoiltiin ja levättyäni jonkun päivän, ymmärsin, kuka Jeesus oli ja koin itseni heti terveeksi. Lähdin kotiin ja välittömästi töihin uuteen työpaikkaan. Sain tarkoituksen elämääni. Sain voimaa hänen sanastaan. Aloin kasvaa uskossa ja vahvistua. Oli aivan ihanaa, kun ei tarvinnut enää omien aivoitusten mukaan taistella, vaan sain levätä hänessä. Kuinka suloiselta hänen sanansa tuntuivat niiden hoitaessa minua. Sain kokea, että hän pitää minusta huolta.
Myöhemmin mieheni halusi minun luopuvan uskostani, muitakin vaikeuksia tuli ja erosimme. Olisin halunnut asioiden menevän toisin, mutta koin silti itseni vapaaksi ja onnelliseksi. Koin Jeesuksen rohkaisevan minua toisen ihmisen kautta. Sain sanat, että Jeesus siunaa elämääni. Näin on tapahtunut. Työpaikkoja on mennyt alta lopetuksen takia. Aina on heti tullut uusi paikka. Valmistuttuani kodinhoitajaksi olin niiden viiden joukossa, jotka saivat heti töitä ja samana vuonna sain viran. Hän on pelastanut myös lapseni ja lapsenlapseni kaikki ja on todella siunannut ja johdattanut heidän elämäänsä. Hän on parantanut lähes kaikki sairauteni rukouksen kautta, kuten pitkän ihosairauden, migreenin ja luiden vääriä asentoja. Näistä jokaisesta voisi kertoa, miten Jumala toimi parantaessaan ja paljon kaikesta, miten hän on auttanut koko elämäni aikana. Hän on puhunut eri ihmisten kautta tehtävästäni ja että hän näyttää sen minulle, vaikka en vielä tiedä sitä.
Luokittelematon
Risto Nieminen, eläkeläinen, Teuva
Olen yksinhuoltajaäidin ja lähes juopon isäpuolen kasvatti. Nuoruus kului jengissä kaduilla rellestäen ja rallia ajaen. Kolmekymppisenä tein vararikon muutaman vuoden yrittäjyyden jälkeen.
Olin jo kouluikäisenä iltaisin töissä ns. bensapoikana. Rippikouluun en päässyt osallistumaan kuin joka toinen viikko töiden takia. Pappi ei uskonut selitystäni, joten heitin katekismuksen seinään, lähdin ovet paukkuen ja ajattelin, että olkoon koko touhu.
Vuoden päästä sain loparit kotoa, kun isäpuolen kanssa tuli maaottelu – sen verran kova, että hän joutui sairaalaan paikattavaksi. Pääsin asumaan äidin siskon luokse toiselle puolelle kaupunkia. Nuoruus kului jengissä, lähinnä ilkivaltaa tehden. Kiristämisrikoksesta napsahti kolme vuotta ehdonalaista.
Hakeuduin armeijaan 17-vuotiaana, ja sen jälkeen elämäni nainen, Airi, astui kuvaan. Menimme naimisiin, ja 19-vuotiaana minusta tuli Maarit-tyttären isä. Elämä hymyili. Tein ahkerasti töitä ja yllättäen avautui yrittäjyys. 25 vuoden iässä aloitin huoltamoyrittäjänä Pohjanmaalla. Parisen vuotta meni lujaa ja rahaa paloi, mutta sitten rahat loppuivat ja tein vararikon. ”Ystävät” loppuivat yhdessä rahojen kanssa ja avioliittokin rakoili eron partaalla. Minulle jäi vain velat.
Siinä vaiheessa lähdin Tampereelle töihin. Päivät menivät elementtisaumausta tehden, illat istuin kapakassa ja viikonloput vietin perheen parissa Kauhajoella. Sitä rataa elämä jatkui ja viina maistui.
Eräänä iltana vaimo soitti ja kertoi, että hän oli tullut uskoon. En oikein edes ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Uskovaisten laulut raikuivat kotona ja ainoa ajatukseni viikonloppuisin oli, että pääsisinpä pian taas Tampereelle viettämään kunnon elämää.
Joidenkin viikkojen jälkeen Airi sai houkuteltua minut siskonsa kotiin, jossa pidettiin hengellinen tilaisuus. Vaikka olin kielteinen hengelliselle asioille, niin tilaisuuden aikana koin kuitenkin kummallista vetoa siihen mitä puhuttiin. Tilaisuuden lopuksi puhuja pyysi nostamaan kätensä, jos joku haluaisi tulla uskoon. Vaikka en ymmärtänyt juuri mitään, nostin käteni ja pätkähdin lattialle polvilleni. Puolestani rukoiltiin ja sain vastaanottaa Jeesuksen elämääni 28-vuotiaana.
Siitä alkoi ihan uusi elämä. Heti seuraavana päivänä ilmoitin Tampereelle, etten tulekaan enää sinne töihin. Kerroin tulleeni uskoon ja aloittavani uuden elämän. Kaverit ihmettelivät. Jumala antoi sisimpääni rauhan ja levon. Muutos edelliseen elämään verrattuna oli mullistava. Eroa oli kuin mustalla ja valkoisella.
Jumala antoi myös luottamuksen siihen, että hän pitää meistä huolen. Ja niin hän on pitänytkin. Jo parin päivän päästä sain töitä Närpiöstä autokoritehtaalta, ja velatkin on maksettu pois.
Vaimoni kohdalla Jumala teki ihmeen, sillä lääkärin kielloista ja uhkauksista huolimatta saimme vielä toisen lapsen, Juha-Matin. Tänä päivänä koko perhekuntamme, johon kuuluu myös kuusi lastenlasta, palvelee elävää Jumalaa säännöllisessä seurakuntayhteydessä. Olen saanut olla monenlaisessa vapaaehtoistyössä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, mm. Etiopiassa, Intiassa ja Malediiveilla.
Ennen elin pimeydessä, nyt valkeudessa. Ei minusta ole tullut enkeliä. Lankean, mutta saan anteeksi. Elämälläni on tarkoitus. Toisten palveleminen ja auttaminen antavat elämääni mielekkään sisällön. Vain se harmittaa, etten luovuttanut jo aikaisemmin elämääni Jeesukselle. Silloin moni tyhmä teko olisi jäänyt tekemättä.
Ihmeparantuminen
Raimo Laurila, operaattori, eläkeläinen, Teuva
Sydämeni pysähtyi lähes puoleksi tunniksi. Kuudes sähkökäynnistysyritys tuotti tulosta niin, että rytmi palautui ja sydämeni käynnistyi uudelleen. Sepelvaltimoni oli mennyt tukkoon ja repeytynyt.
Tavallisena lokakuun iltana vuonna 2014 olin jo nukahtanut, kun vielä hereillä oleva vaimoni havaitsi kauhukseen, etten hengittänyt. Pulssiakaan ei enää tuntunut. Sydämeni oli pysähtynyt. Vaimoni hälytti ambulanssin ja aloitti elvytyksen. Ambulanssi saapui paikalle viidessä minuutissa ja ensiapuryhmä jatkoi elvyttämistä, mutta mitään tuloksia ei ollut havaittavissa. Ryhmä päätti jo lopettaa, mutta juuri silloin havaittiinkin pientä eteiskammiovärinää, ja niin elvytystä taas jatkettiin. Vasta kuudes sähkökäynnistysyritys tuotti tulosta ja sydän lähti toimimaan. Sairaskertomuksen mukaan tähän kaikkeen kului aikaa 27 minuuttia.
Tämän jälkeen minua lähdettiin viemään Vaasan keskussairaalaan, missä kardiologi tutki tilaani tarkemmin. Kävi ilmi, että sepelvaltimoni oli mennyt tukkoon ja repeytynyt. Tilanne oli äärimmäisen vakava ja päädyin teho-osastolle, jossa makasin koomassa hengityskoneen varassa.
Tieto kriittisestä tilastani kiiri ystäville, jotka alkoivat rukoilla puolestani. Neljä päivää tilanne jatkui entisellään. Eräs ystävä näki näyn, jossa Jeesus seisoi vuoteeni vierellä ja kynttilässä paloi liekki. Se antoi läheisilleni toivoa.
Sairasvuoteeni vieressä kävi myös tuttu maallikkosaarnaaja rukoilemassa. Pian tämän rukouksen jälkeen kaikkia pyydettiin poistumaan huoneesta hoitotoimenpiteiden vuoksi. Saarnaaja on myöhemmin kertonut todenneensa vaimolleen sairaalasta palattuaan, että “Raimo on menetetty”. Kun vaimoni ja tyttäreni palasivat takaisin vajaan puolentoista tunnin kuluttua, hoitaja kiirehti kertomaan, että hänellä oli todella hyviä uutisia: Raimo on tullut tajuihinsa! Hengityskone voitaisiin ottaa pois. Monet hoitajat liikuttuivat silminnähden tästä positiivisesta käänteestä vaikeassa tilanteessa.
Jumala teki ihmeen. Lääkärit ja koko hoitohenkilökunta eivät voineet ymmärtää, ettei lähes puolen tunnin sydänpysäytyksestä tullut mitään negatiivisia seuraamuksia. 27 minuutin hapettomuus ei aiheuttanut aivoihini mitään vammaa ja aivosähkökäyräni on täysin normaali. Minulle ei tullut masennustakaan ja muistikin toimii.
Pääsin sairaalasta reilun kuukauden päästä. Kuntoni palautui ennalleen melko nopeasti. Puolen vuoden päästä olin jo metsätöissä, ja kesällä 2016 teimme vaimon kanssa jo yli 80 kilometrin pyörälenkin.
Tiedän, että sain elämälleni jatkoaikaa. Suuri kiitos kumpuaa sydämestäni, että saan olla vielä tässä ja nähdä lasten ja lastenlasten kasvavan. Jumalan armosta saan elää päivän kerrallaan.
Olemme olleet vaimoni kanssa uskossa yli 20 vuotta. Rukous on tullut meille suureksi voimavaraksi. Viemme yhdessä asiat Herralle. Luotamme siihen, että Jumala kuulee ja vastaa ajallaan. Myös joka-aamuinen Raamatun lukuhetkemme on tärkeä. Olemme tehneet yhdessä vapaaehtoistyötäkin.
Usko on antanut elämälle tarkoituksen ja päämäärän, jota kohti olemme menossa. Vaikka uskoamme kaikkivaltiaaseen ja huolta pitävään Jumalaan on koeteltu eri tavoin, niin voin tänään todeta, että kaikki on kuitenkin Jumalan kädessä.
