Luokittelematon
Raija Härmä, Myllykoski
Kun kohtasin erään ystävän, ja näin hänen kasvoiltaan välittyvän rauhan ja ilon, halusin itselleni samaa.
Armon kokeminen omassa elämässäni on tärkein asia, joka saa liikuntaneuvoksenkin liikuttumaan. Kun on vaikeita asioita mietittävinä, lähden usein kävelemään läheiselle hautausmaalle. Portin kolahtaessa perässä kiinni tajuan, että kaikki taakse jääneet asiat ovat niitä vähemmän tärkeitä. Ilman armoa – pelastusta ilman omaa ansiota – ei oikeastaan ole mitään, sillä sen vastaanottaneella on jo kaikki. Elämä ei pääty hautausmaalle, vaan edessä on paljon parempaa: ikuinen elämä.
Olen sota-ajan lapsia. Synnyin Miehikkälässä ja evakkoon lähdimme kaksi kertaa. Talvisodassa sijoituspaikkana oli Tarvasjoki. Jatkosodassa rauha tuli matkalla evakkoon, joten pääsimme sillä kertaa palaamaan takaisin. Olin kolmipäisen sisarusparven vanhin. Lapsena tehtäväni oli lähteä joka sunnuntai mamman kanssa kuuden kilometrin päähän kirkkoon. Pyhätön rappusilla sain syödä eväitä ja juoda pullosta maitoa.
Tekemisen vimma opittiin jo lapsena, sillä kodin työt olivat siihen maailmanaikaan raskaita.Osallistuin tyttökerhoon. Rippikoulua meille piti Uolevi Muroma. Tunnetun julistajan opetus oli niin kohti käyvää, että oppitunnin yhteydessä tulin toisen oppilaan kanssa uskoon. Konfirmaatiossa saimme seurakunnan edessä tunnustaa uskomme kohteen.
Itselleni Isä meidän -rukous ja uskontunnustus ovat muodostuneet läpi elämän tärkeiksi tavoiksi jäsentää omaa uskoa ja sen sisältöä. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.
Leipätyöni tein Anjalankosken kaupunginkansliassa, mutta suurin osa muusta ajasta kului ihmisten aktivoimiseksi liikunnan pariin. Suomen Ladun varapuheenjohtajana palvelin parikymmentä vuotta ja paikallisen latuyhdistyksen tehtävät juoksuttavat edelleen päivittäin.
Olen ollut jo vuosia Myllykosken kirkkoväärti – eli jumalanpalvelusten avustava vapaaehtoinen – mutta oma mukaantulo seurakuntaan tapahtui pienin askelin. Tiedän itsestäni, miten kirkon rappuset voivat tuntua kivisiltä ja korkeilta. Kesti jonkin aikaa, että tohdin itse lähteä ehtoollispöytään. Koin, etten ole siihen riittävän kelvollinen tai arvollinen.
Itselleni hengellisen kasvun paikkoja ovat olleet Alfa-ryhmät ja raamattupiirit. Sain myös erään kampanjan yhteydessä olla jakamassa koteihin Jeesus-elokuvia. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.
Minua puhutteli suuresti eräs kohtaamani henkilö, jonka olemuksesta ja kasvoilta välittyi jotain uskon tuomaa iloa ja vapautta. Halusin itselleni sitä samaa.
Minua on kutsuttu usein ylisuorittajaksi, mutta vuosien aikana itselleni on kirkastunut, että suorittajakin tarvitsee Jeesusta ja hänen hankkimaansa pelastusta.
Aktiivinen toiminta sekä liikunta-asioissa että seurakunnassa on paikkakunnalla tullut hyvin julki, sillä olemme saaneet järjestää Hevosmäen ulkoilumajan yhteydessä metsäkirkkoja. Myös Ladun kirkkopyhästä on tullut seurakunnassa perinne.
Itse koen luonnon ja tunturivaellusten keskellä Jumalan suuruutta ja pyhyyttä. Joskus liikkujien keskuudessa ihmetellään, miten järkevä ihminen voi tuolla tavalla uskoa. Itse kuitenkin tiedän, että vaikka meidät kaikki on luotu liikkumaan ja hoitamaan kehoamme Pyhän Hengen temppelinä, se ei pelkästään riitä. Tarvitsemme elämässämme Jeesusta, jonka hankkima pelastus vasta avaa meille pääsyn kuoleman jälkeiseen todellisuuteen.
Alkoholiongelmat, Päihteet
Pär ”Pärre” Vainio, timpuri, Kankaanpää
Elämäni pysähtyi 26 -vuotiaana. Olin mennyt vatsakipujen takia lääkäriin ja minut kiidätettiin ambulanssilla Meilahden sairaalaan. Keuhkoistani poistettiin kymmenen litraa nestettä ja minulla todettiin todella vaikea sydämen vajaatoiminta. Minut siirrettiin oitis sydämensiirtojonoon. Välillä olin tajuissani ja välillä tajuton. Kuulin, että voin kuolla millä hetkellä tahansa, jos ei saada uutta sydäntä ajoissa. Eräänä päivänä pulssini ja veriarvoni romahtivat ja kävin elämän ja kuoleman rajamailla. Näin näyn, jossa kohosin ylös sängyllä lepäävästä ruumiistani, näin kohotessani asuintaloni ja autoni ja ihan juoksin kohti taivasta, kohti valoa. Vastaani tulivat kummisetäni ja -tätini. He sanoivat minulle; mene takaisin, ei sinulla vielä ole paikkaa täällä! Siitä herättyäni sairaanhoitaja kertoi minun käyneen hyvin lähellä kuolemaa.
Sydän alkoi kuitenkin toimia sen verran paremmin, että kuukauden päästä minut siirrettiin Meilahdesta Länsi-Uudenmaan sairaalaan Tammisaareen. Sielläkin vierähti kuukausi ennen kuin pääsin kotiutumaan sijaisäitini luokse. Kuukauden kuluttua tunsin eräänä iltana kovan paineen korvissani ja kaaduin tajuttomana lattialle. Minut vietiin taas ambulanssilla Meilahden sairaalaan. Seuraavana aamuna heräsin ihmeissäni, kun en edes tiennyt, missä olen. Minulle kerrottiin, että nyt minulle oli tullut aivoinfarkti, minulla oli kolme pahaa veritulppaa takaraivon alueella. Aikaa sairaalassa kului jälleen kuukauden verran. Sain myös tietää, että infarktien takia sydämensiirtokaan ei ole enää mahdollinen.
Taas samaa reittiä kotiin toipumaan Tammisaaren sairaalan kautta. Oli tuskallista joutua luopumaan monista tärkeistä asioista kuten autosta. Aluksi näytti siltä, etten ajaisi enää koskaan. Onneksi sain ajoluvan takaisin. Vuoden jouduin olemaan pois töistä, ennen kuin pääsin takaisin töihin osa-aikaisella eläkkeellä. Olin kai liian tunnollinen ja otin liikaa paineita ja ylitöitä. Työasiat seurasivat minua kotiin ja aloin jälleen tupakoida ja käyttää alkoholia. Kun olin 30-vuotias, koin olevani aivan burn outissa ja jouduin jäämään pois töistä. Tupakka, viina, burn out ja sydämen vajaatoiminta olivat huono yhdistelmä. Lääkärit niistä aina huomauttivat, mutta minulla ei ollut voimia elämäntapani muuttamiseen. Kaikki oli mustaa. Toisaalta mielessäni oli halu kuolla, viinalla täältä lähtisi hitaasti, mutta varmasti. Toisaalta minulla oli kamala kuolemanpelko.
Vuosi 2011 oli hyvä käännekohta elämässä. Jumala oli puhunut minusta eräälle lähes tuntemattomalle naishenkilölle, että tuo mies tulee vielä uskoon. Jeesus oli sanonut naiselle haluavansa tämän miehen itselleen. Nainen ei silloin tiennyt minun elämästäni yhtään mitään. Tämä naishenkilö puhui asiasta ystäväperheelleen ja yhdessä he kutsuivat minut heidän luokseen kahville. Koko ilta kului jutellen heidän kanssaan elämästä ja Jumalasta. Lopulta myöhään illalla rukoilimme. Aluksi se rukoileminen alkoi naurattaa minua. Sitten yhtäkkiä alkoikin itkettää ja koin kuinka Pyhän Hengen voima tuli ylleni. Tunsin Jeesuksen läsnäolon ja halusin, että Jeesus tulee elämääni ja vapauttaa minut alkoholista ja tupakasta.
Seuraavana päivänä olin menossa kaverin luo kaljalle. Juotuani muutaman oluen tajusin selvästi, ettei tämä ole enää minun juttuni. Sanoin kaverilleni tulleeni uskoon ja lähdin kotiin. Kaverini jäi sinne yksin korkkaamattoman viinapullon kanssa. Hänestä se oli ennen kuulumatonta, enhän minä ollut koskaan lähtenyt mistään pois niin kauan kuin juotavaa oli jäljellä. Elämäni alkoi muuttua.
Siitä on nyt kulunut neljä vuotta. Minä saan olla tänä päivänä täysin vapaa. Sydämenikin voi paremmin, fyysinen suorituskykyni on noussut käsittämättömästi kohti normaalia jaksamista. Olen nykyään onnellisesti naimisissa sellaisen naisen kanssa, jollaista olen aina toivonut. Perheeseemme kuuluu neljä lasta vaimon aikaisemmasta avioliitosta. Olemme muuttaneet Kankaanpäähän syksyllä 2012. Minusta on ihanaa asua maalla omakotitalossa. Teen paljon puuhommia, pihatöitä, kalastan ja kuljetan yhtä urheiluhullua lasta jäähallille monta kertaa viikossa. Seurakunta on meille tärkeä ja olen saanut paljon uusia ystäviä sitä kautta. Minulla on halu olla mukana seurakuntatyössä vaimoni rinnalla rukoillen ja rohkaisten. Sydämelläni ovat erityisesti syrjäytyneet ja kaltoin kohdellut ihmiset, haluan auttaa heitä löytämään Jeesuksen ja rohkaista muitakin ihmisiä uskon elämässään eteenpäin. Vaikealla hetkellä olen saanut kokea, mistä todellinen apu tulee!
Koulu- tai työpaikkakiusaaminen, Näky, Yliluonnollista
Päivi Ikonen, perhepäivähoitaja, Ylämylly
Minua koskettaa aina, kun kuulen kiusaamistapauksista, sillä olen itse ollut koulukiusattu. Yhtenä suurimmista syistä siihen lienee ollut se, että minulta puuttuivat vuorovaikutustaidot. Kasvoin syrjäisessä maalaistalossa, eikä meillä ollut paljon kanssakäymistä muiden kanssa. Vanhempieni arki oli työntäyteistä. Perheessämme oli kolme lasta, mutta ympärillä ei ollut muita leikkikavereita.
Olin arka lapsi, joka pelkäsi ihmisiä. Ihmispelko loi minulle kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä täytyy pelätä. Opettajia pelkäsin erityisesti, ja osittain siksi koulu meni huonosti. Pelkäsin myös luoda suhteita ikätovereihini, minkä vuoksi jouduin olemaan yksin koulussa. Minulla ei ollut yhtään kaveria. Se herätti oppilaissa halun kiusata minua. Ainoa pelastava enkeli elämässäni oli mummini, jonka luokse menin koulun jälkeen juttelemaan. Myös mummini tarinoita oli kiva kuunnella.
Käänteentekevä muutos elämässäni tapahtui 18-vuotiaana, jolloin olin jo ehtinyt pari vuotta seurustella erään pojan kanssa. Yhtenä iltana hän ei sitten soittanutkaan minulle, kuten hänellä oli tapana. Ymmärsin, että hän oli löytänyt uuden tyttöystävän ja tulin siitä hyvin murheelliseksi. Lähdin ulos marraskuiseen iltaan. Pimeys aivan kuin imaisi minut sisäänsä, sillä tien varrella ei ollut edes katulamppuja. Itkin kävellessäni ja ahdistuneena huusin Jumalalle: ” En pärjää enää. Jos olet olemassa, varmaan näet minun tilanteeni – kuolen tähän suruun!”
Sillä samalla sekunnilla Jumala teki yliluonnollisen ihmeen. Hän sytytti kirkkaat valot ympärilläni niin, että saatoin nähdä kaiken, jopa pienet neulaset puissa. Pimeys vaihtui siis konkreettisesti kirkkaaksi valoksi. Ymmärsin siinä hetkessä, että vain Jumala pystyy tällaiseen. Samalla sydämestäni aivan kuin vedettiin pimennysverhot pois, niin että Jumalan armon säteet pystyivät valaisemaan sen. Tulin suunnattoman onnelliseksi. Jumala näkee tilanteeni, hän kuulee ja välittää. Hän pitää minusta huolen. Minun ei tarvitse enää itkeä, sillä kaikki kääntyy hyväksi.
Menin kotiin ja etsin rippikoululahjaksi saamani Raamatun. Olin aikaisemmin yrittänyt lukea sitä, mutta sitten laittanut sen sivuun, koska en ollut ymmärtänyt siitä mitään. Nyt luin uudelleen Jeesuksen sanoja, jotka avautuivat ja koskettivat minua. Siitä alkoi yhteinen matkani Jeesuksen kanssa, mutta seurakuntayhteyteen pääsin vasta noin kymmenen vuotta uskoontuloni jälkeen.
Olen kokenut seurakuntayhteyden erittäin merkittäväksi. Olen löytänyt seurakunnasta uskovia ystäviä, ja ihmispelkoni on vaihtunut vapauteen Jeesuksessa. Eheytyminen on ollut prosessi, jossa tärkeänä apuna on ollut Kristus-keskeinen toipumisryhmä, jossa kävin kauan. Kaiken kaikkiaan Jumala on parantanut sisäistä maailmaani monella tavalla: Pyhä Henki on koskettanut ja hoitanut uskovien ihmisten ja seurakuntayhteyden kautta.
Jeesus Kristus on siis vienyt minut peloista vapauteen ja eheyttänyt sisäistä maailmaani. Olen kiitollinen siitä, etten ole enää ihmisten orja, joka elää pelossa vaan Jeesuksen oma, joka saa kokea rauhaa ja vapautta Hänen rakkaudessaan.
Urheilu
Pekka Toivainen
Vietin lapsuuteni Lahden ydinkeskustassa. Silloin äiti opetti minulle iltarukouksen ja pyhäkoulussa kuulin lisää Jumalasta ja hänen tarjoamastaan rauhasta. Lapsenuskoni olikin syvä ja koin turvallisuutta ja rauhaa elämässäni.
Tullessani murrosikään usko Jumalaan ja sydämen rauha katosivat. Tilalle tulivat nuorisokulttuuri ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Piti olla mukana kaikessa ja viikonloppukeskeinen ajattelu ohjasi elämääni.
Minua kuitenkin varjeli vielä pahemmasta mielenkiintoinen harrastus, jääkiekko. Pelasin Kiekkoreippaan juniorijoukkueessa. Vaikka kehitykseni jääkiekkoilijana oli verkkaista, B-junioreihin mennessä olin joukkueen luottopuolustaja ja kapteeni. Elin jääkiekkoilijana urani parasta kautta. Sisintäni vaivasi kuitenkin syvä rauhattomuus, johon etsin vastausta.
Samaan aikaan isäni ja äitini tulivat uskoon ja varsinkin isä alkoi puhua uskosta ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta. En kestänyt kuulla hänen juttujaan. Näin kuitenkin samalla isässä suuren muutoksen, sillä alkoholin käyttö ja rikkonainen elämä jäivät pois ja tilalle tuli kiinnostus hengelliseen elämään ja toisten ihmisten saavuttamiseen. Aloin sisäisesti kaivata jotain samaa.
Aavistelin, että löytäisin elämääni rauhan uskomalla Jeesukseen. En kuitenkaan uskaltanut tehdä uskonratkaisua, sillä pelkäsin, mitä kaverini sanoisivat. Pohdin myös sitä, että eikö uskoontulon jälkeen saa enää tehdä mitään hauskaa? Kävin sisäistä kamppailua ja joskus iltaisin rukoilin, että auta minua vielä joskus tulemaan uskoon!
Lopulta pitkän pohdinnan jälkeen tein päätöksen lähteä seuraamaan Jeesusta. Se tapahtui eräänä talvisena iltana kotonani. Rukoilin yhdessä isäni kanssa yksinkertaisen rukouksen, jossa tunnustin syntisyyteni ja turvauduin Jeesukseen uskomalla häneen. Vaikka rukouksen jälkeen ei tuntunut miltään, tiesin tehneeni oikean ratkaisun.
Kun seuraavana aamuna heräsin ja valmistauduin lähtemään pelimatkalle, huomasin kuinka sydämeeni oli tullut ihmeellinen ja ennen kokematon rauha. Kun katsoin luontoa ja talvisia puita, ne näyttivät jotenkin puhtailta ja muuttuneilta. Sydämeni oli kokenut muutoksen ja elämäni oli saanut uuden suunnan.
Jatkoin pelaamista vielä yhden kauden A-junioreihin saakka. Valmistuin ylioppilaaksi ja aloin miettiä elämäni tarkoitusta. Mietin, mikä ammatti olisi sellainen, jonka kautta voisin palvella Jumalaa, auttaa toisia ja viedä evankeliumia eteenpäin. Halusin myös valmistautua lähetystyöhön. Rukoilin johdatusta ja pääsin opiskelemaan luokanopettajaksi. Sillä koulutuksella olin valmis astumaan elämäntehtävääni.
Mentyäni naimisiin saimme neljä reipasta poikaa, jotka kaikki ovat jo aikamiehen mittaisia. Olemme perheen kanssa olleet lähetys- ja kehitysyhteistyössä yhteensä kymmenen vuotta. Olemme asuneet Intiassa, Albaniassa, Kosovossa, Makedoniassa ja Jordaniassa. Työmme kautta olemme voineet olla viemässä kokonaisvaltaista apua ihmisille, joista monilla ei ole juuri mitään. Elämä on ollut rikasta ja monipuolista.
Palattuamme Suomeen minut kutsuttiin Lahden kristillisen koulun rehtoriksi, jossa sain palvella neljä hienoa vuotta. Tällä hetkellä työskentelen luokanopettajana Asikkalan kunnassa ja valmistaudun pian aloittamaan työn osa-aikaisena pastorina Vääksyn helluntaiseurakunnassa. On hienoa omistaa sydämen rauha ja tietää, että Jumala johdattaa kaikissa elämän vaiheissa.
Sairaus
Pekka Laakkonen, liikkeenharjoittaja, Outokumpu
Sikainfluenssa ja keuhkokuume veivät minut, perusterveen miehen tehohoitoon ja hengityskoneeseen vuonna 2014. Jumala puuttui kuitenkin peliin. Muutamassa kuukaudessa kuntouduin takaisin työelämään.
Eräänä iltana tammikuussa 2014 tulin töistä kotiin. Illan aikana sain hirveän horkan, kuume nousi 40 asteeseen ja tuli kova päänsärky. Söin särkylääkkeitä ja kävin terveyskeskuksessa, mutta sairauteen ei löytynyt syytä. Keskussairaalan päivystyksestäkin minut passitettiin takaisin kotiin antibioottikuurin kanssa. Sairauden viidentenä päivänä oli jo niin huono olo, että keuhkot ”narisivat”. Terveyskeskuksen kautta mentiin taas keskussairaalaan, tällä kertaa keuhko-osastolle.
Tutkimuksissa diagnoosiksi varmistui sikainfluenssa ja keuhkokuume. Yöllä saamani happiromahduksen seurauksena jouduin teho-osastolle hengityskoneeseen. Saatuaan tiedon tilanteesta Pirkko-vaimoni soitti hädissään tyttärillemme Miia-Marille ja Liisille. Liisi soitti heti teho-osastolle ja pyysi, että ennen hengityskoneeseen laittamista puhelin pantaisiin korvalleni. ”Isä, minä rakastan sinua”, oli Liisi sanonut, kenties viimeisiksi sanoiksi isälleen.
Samana iltana Pirkkoa ja Miia-Maria kohtasi teho-osastolla lohduton näky. Makasin avuttomana hengityskoneessa, syvässä koomassa. Lääkärin mukaan tilanne oli hengenvaarallinen. Tähän sairauteen oli jo kuollutkin ihmisiä Pohjois-Karjalassa. Pirkko lähetti rukouspyyntöjä ystäville ja seurakuntamme esirukoilijoille. Myös jumalanpalveluksissa rukoiltiin ”sairaalassa olevan miehen puolesta”.
Sairauteni kriittisimmässä vaiheessa minulle oli tehty henkitorveen avanne, jonne hengityskoneen putki oli siirretty. Kuvissa keuhkoni olivat aivan valkoiset. Taivaallinen Ylilääkäri oli kuitenkin kuullut rukoukset ja vähitellen keuhkokuvissa alkoi näkyä paranemisen merkkejä. Olin teho-osastolla hengityskoneessa lähes kolme viikkoa.
Pitkä vuodelepo vei painostani 20 kg ja lihaskuntoni oli heikko. Pienen lapsen tavoin kaikki toiminnot piti vähitellen opetella alusta alkaen. Kun pääsin keskussairaalasta oman kotipaikkakuntani terveyskeskukseen, alkoi kuntohoitajan kanssa kova harjoittelu.
Lopulta, lähes 2,5 kuukauden sairaalassaolon jälkeen, pääsin viimein kotihoitoon. Vaimoni tuella, pyörätuolin ja rollaattorin avulla kuntoutuminen vaikeasta sairaudesta eteni hyvin. Monet vastaantulijat, joita tapasimme ulkoilureissuilla, olivat luulleet minun jo kuolleen. Kun oli kulunut viitisen kuukautta sairastumisestani, pääsin jo totuttelemaan työntekoon yrityksessäni.
Sairaus syvensi luottamustani Jumalaan. Hän kuulee rukoukset ja voi auttaa. Kiitän Jumalaa, puolestani rukoilleita ja kaikkia minua hoitaneita. Vaikeasti sairaana tuli ”taivaallinen hätänumero”, psalmi 50:15 tarpeeseen: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.”
