Nuorukaisena olin ns. kodin kiltti poika. Olin siivo ja kunnollinen, en ollut huonoilla teillä, en polttanut tupakkaa, en juonut alkoholia – toki kokeilin kumpaakin – koulumenestykseni oli hyvä ja harrastin klassista musiikkia. Lapsuudenkotini oli varsin tavallinen suomalainen koti ja lapsuuteni ja nuoruuteni turvallinen ja onnellinen. Perheemme kävi kirkossa lähinnä vain sukulaisten häissä ja hautajaisissa. En erityisemmin kaivannut Jumalaa tai uskonasioita. Seurakunnan rippikoulu noin 15-vuotiaana oli minulle lähinnä sosiaalinen tapaaminen, eikä edes kovin miellyttävä: siellä oli muutama raisu kaveri, jotka kiusasivat heikompiaan.
Äitini lauloi kuorossa, ja siksi isä osti hänelle joululahjaksi pienet sähköurut, jotta äiti voisi opetella stemmojaan. Äiti ei niillä oppinut soittamaan, mutta minä ryhdyin opettelemaan. Vanhempani laittoivat minut soittotunnille Espoon Musiikkiopistoon, jossa oli tilaisuus soittaa kirkkourkuja. Niinpä aloin soittaa niitä kanttorin johdolla ja myöhemmin aloin laulaa hänen johtamassaan nuorisokuorossa. Kanttorin ja urkurin työstä tulikin sittemmin ammattini.
Koska koulunkäynti sujui minulta, menin lukioon. Kerran alkusyksystä vuonna 1979 huomasin Espoon seurakuntien lehdestä, että Espoon Tapiolan kirkolla on seurakunnan ja Kansanlähetyksen kokoussarja. En tiedä, mikä minuun meni, mutta minusta alkoi tuntua, että sinne pitäisi päästä. Matkustin sinne bussilla ja kuuntelin tilaisuuden. Puhuja kertoi, kuinka maapallon väestönkasvua kuvaava käyrä nousee tällä hetkellä lähes pystysuoraan. Jokainen ymmärtää, että se ei voi jatkua loputtomiin. Tulin puheen vaikutuksesta levottomaksi, en niinkään ihmiskunnan koosta, vaan omasta tilastani. Kun matkustin bussilla takaisin kotiin, pohdin mihin joudun, jos bussi ajaa ojaan ja minä kuolen. Tunsin, että minulla ei ollut asiat selvät Jumalan kanssa. Olin ihan tuskainen asian johdosta. Menin toisenakin iltana Tapiolan kirkolle ja illan lopuksi puhuttelin erästä tilaisuuden vastuuhenkilöä. Hän olikin kokenut sielunhoitaja. Keskustelun jälkeen puolestani rukoiltiin, neuvottiin erääseen raamattupiiriin ja onniteltiin: ”Kyllä on ihanaa, kun voi antaa elämänsä Jeesukselle noin nuorena!” Olin ihan ymmälläni. En ymmärtänyt tuosta juuri mitään, mutta en tohtinut kysyäkään, hymyilin vain lammasmaisesti!
Onneksi menin tuohon raamattu- ja rukouspiiriin, johon kuuluin useamman vuoden. Siellä nuori versova usko sai vahvistua ja eräänä päivänä koulusta kotiin kävellessäni tunsin, että nyt asiani ovat selvät Jumalan kanssa ja sain varmuuden tunteen siitä, että jos kuolisin, pääsisin taivaaseen.
Ulkonainen elämäni ei suuresti muuttunut uskoontulon myötä. Sisälläni kuitenkin paloi uusi halu mennä tuohon raamattupiiriin ja tutkia siellä Raamattua, sekä käydä kirkossa.
Nyt yli 50-vuotiaana sama palo tuntuu sydämessäni! Itse asiassa se roihuaa paljon voimakkaammin! Haluan oppia tuntemaan Jumalaa, Jeesusta, Pyhää Henkeä ja taivaallisia asioita yhä enemmän! Kummasti nuo näkymättömät ovat vallanneet mieleni, vaikka olen ilman muuta syvästi kiitollinen tästä näkyvästäkin maailmasta, kaikesta siitä hyvästä, mitä olen elämääni saanut. Mutta sisimmässäni palaa outo ja voimakas liekki. Se vaatii minua. Se ei pakota, vaan kutsuu rakkaudellisesti; en halua vastustaa sitä…
Ei olisi pitänyt; siitä alkoi jyrkkä alamäki. Kokeilin tupakkaa ja myöhemmin myös alkoholia. Aluksi ne antoivat ujolle ja epävarmalle pojalle vapautuneen ja varman olon. Jäin viinakoukkuun jo ensimmäisen humaltumiseni jälkeen. Viinan avulla pääsin helposti ravintolassa huomion keskipisteeksi. Tunsin itseni rohkeammaksi, varmemmaksi ja fiksummaksi.
Juominen riistäytyi pian hallinnasta. Jo kahden – kolmen vuoden kuluttua tarvitsin jatkuvia krapularyyppyjä. Minua alkoi vaivata masennus ja hakeuduin katkaisuhoitoon 24-vuotiaana. Luotin ihmisten viisauteen ja tieteen mahdollisuuksiin auttaa päihdeongelmissa. Olin valmis vaikka aivopestäväksi asiassa. Mutta minusta tuntui, ettei kukaan uskonut raitistumiseeni eikä minua edes yritetty auttaa.
Samana vuonna, 1976, kuuntelin tamperelaisella katkaisuhoitoasemalla A-killasta tulleiden kavereiden kertomuksia. Minua kosketti erityisesti yksi kaveri, joka oli ollut raittiina kaksi viikkoa. Ajattelin, että voisinpa minäkin olla joskus kaksi viikkoa raittiina! Olin mukana jonkin aikaa A-killassa josta seurasi lyhyitä kuivia kausia, mutta myös retkahduksia. Yritin raitistua myös muiden hoitomuotojen kautta. Sitten liityin erääseen vertaistukiryhmään, jossa vuonna 1977 sain raittiuden, joka on kestänyt tähän saakka.
Olin aina kunnioittanut Jumalaa, mutta uskovia olin pitänyt tekopyhinä. Kuuntelin uskoon tulleiden entisen alkoholistien puheita, mutta itse en mielestäni tarvinnut Jumalaa. Vuonna 1981 lähdin kuitenkin muutaman vertaistukiryhmäläisen kanssa Niilo Yli-Vainion kokouksiin. Siellä minulle valkeni, että todellisuudessa minä olin tekopyhä, motiivini toisten arvostelemisessa eivät olleet oikeat.
Kun Yli-Vainio kutsui esiin niitä, jotka tahtoivat pelastua, yksi kavereistani lähti edestäni lavan eteen. Minä menin perässä. Silloin minulle tuli kiusaava ajatus: ”Olet pelkkä perässähiihtäjä. Et tee omaa ratkaisuasi!” Salin etuosassa seistessäni käännyin yleisöön päin, että kaikki näkivät kasvoni. Halusin viestittää, että teen uskonratkaisun omasta valinnastani ja omilla kasvoillani, en toisten perässä.
Se oli ratkaiseva askel, mutta vasta vähitellen opin luottamaan Jumalan armoon. Eräässä tilaisuudessa ylistysmusiikin johtaja kehotti läsnä olevia unohtamaan ihmiset ympärillään ja keskittymään Jeesukseen, joka on antanut elämänsä puolestamme ja rakastaa meitä. Kun suljin silmäni ja aloin ajatella vain Jeesusta, käsitin syvästi, että usko ei perustu tunteisiin vaan Jumalan sanaan. Se on kalliopohja, jonka varaan voin laskea tulevaisuuteni.
Elämä on tuonut tullessaan siunauksia, kuten vaimon ja perheen. Myös monenlaista taistelua on ollut, mutta Jumala on sallinut koettelemusten tulla esiin yksi kerrallaan, niin että olen kestänyt ne. Jokainen vastoinkäyminen on kiinnittänyt minua enemmän Kristukseen. Jo alussa rukoilin: ”Pidä sinä minusta kiinni ja pidä huolta, en pysty siihen itse.” Hän on ollut uskollinen ja siksi minulla ei ole mitään hätää.
Elämäni näytti ulkopuolisten silmissä olevan mallillaan. Tosiasiassa viina piti minua hirvittävässä otteessa. Kukaan ei tiennyt miten lähellä oli perheeni hajoaminen ja elämäni tuhoutuminen.
Olen käytännössä kasvanut tallissa. Sain hevosharrastuksen ja -ammatin isäni perintönä. Harrastin raviurheilua ja kasvatin hevosia omassa tallissani. Vuonna 1997 talli paloi, ja päärakennuskin oli lähellä tuhoutumista. Palon syttymissyy oli ilmeisesti sähkövika. Kaikki hevoset kuolivat. Se oli minulle kova koettelemus. Kaikki meni, eikä meillä ollut vakuutusta. Rakensin sitten ajan kanssa uuden tallin, josta luovuin myöhemmin. Nykyään käyn hoitamassa poikani hevosia, jos siltä tuntuu.
Olin lapsena kiltti poika, mutta 16-vuotiaana kuvioihin tullut alkoholi sotki elämäni pahasti. Kävin kyllä töissä, mutta viina hallitsi vapaa-aikaani. 22-vuotiaana löysin ihanan tytön vaimoksi ja perheeseemme syntyi kaksi lasta. Ulkopuoliset eivät nähneet alkoholiongelmaani enkä minä suostunut myöntämään sitä. Viinan takia avioliitto meinasi kuitenkin mennä karille.
Naapuriimme muutti Ruotsista uskova pariskunta. Heidän luottamuksensa Jumalaan puhutteli minua syvästi. Olin jollain tapaa uskonnollinen, mutta en uskonut Jeesukseen henkilökohtaisesti. Sisälläni oli vain suuri kaipuu. Koska naapurini oli itse ollut syvällä alkoholikuvioissa, niin juttelin mielelläni hänen kanssaan ja kyselin paljon hänen elämästään.
Tallipalon aikoihin vaimoni löysi uudestaan lapsuusvuosiensa jälkeen kadottamansa uskon. Ajattelin, että nytpä sainkin kiltin vaimon, kun hän tuli uskoon, ja että kyllä se elämä menee näinkin ihan hyvin. Elämäni ei kuitenkaan kääntynytkään parempaan suuntaan. Kaikki vapaapäiväni ja iltani menivät edelleen alkoholin parissa. Tunsin syvää epätoivoa ja tyhjyyttä. Mikään ei tuntunut enää mielekkäältä. Kova kuolemanpelko valtasi ajatukseni ja minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. Lopulta tie nousi pystyyn.
Isänpäivänä 1998 veljeni oli käymässä meillä ja pyysi minua mukaan hengelliseen tilaisuuteen. Minusta tuntui, että elämästäni puuttuu jotain, joten lupasin lähteä mukaan. Tilaisuudessa ymmärsin, etteivät asiani ole kunnossa. Rukoilin koko sydämestäni: ”Ota, Isä, tämä viinanhimo pois.” Sinä iltana Jeesus tuli elämääni ja kaikki syntini annettiin anteeksi. Samalla sain vapautua viinanhimon otteesta. Se on pysynyt tähän päivään asti poissa.
Illalla menimme vielä siskoni ja tämän miehen luo. Siellä Pyhä Henki kosketti minua enkä voinut muuta kuin itkeä onnesta. Seuraavana aamuna maailma näytti 10 kertaa kirkkaammalta. Juttelimme vaimon kanssa pitkään ja vuodatimme sydämiämme toisillemme. Sitä ennen olimme olleet vuosia kaukana toisistamme. Jeesus on kuin lääke. Hän mullisti elämäni ja eheytti avioliittoni.
Vuoden jälkeen uskoontulosta isäni ja siskoni kuolivat ja vaimoni sairastui. Varsinkin nuoren siskon kuolema oli kova paikka. Silloin tuli kyseltyä Jumalalta miksi-kysymyksiä. Mutta niitä meillä ihmisillä on aina. Sain ymmärryksen, että elämä vain on sellaista. Emme voi määrätä, mitä tapahtuu. Vastoinkäymisetkin on otettava vain vastaan.
Vuonna 2013 vaimoni nukkui pois. En olisi kestänyt, jos Jumala ei olisi kantanut minua noissa vaiheissa. Sain tukea myös seurakunnasta ja läheisiltä. Mutta kukaan ihminen ei voi antaa minulle sellaista turvaa, jonka Jeesus antaa. Saan kääntyä Jumalan puoleen kaikissa tilanteissa ja turvallisin mielin purkaa kaikki asiat hänelle.
Mika Piironen, SM-sarjatason koripalloilija, Joensuu
Elin urheilijan unelmiani todeksi, kunnes vakavassa veneonnettomuudessa halvaantuminen käänsi elämäni arvot uuteen järjestykseen.
Pelasin koripalloa Katajan edustusjoukkueessa seitsemän kautta. Parhaita saavutuksiamme olivat nousu koripalloliigaan 2001, SM-pronssi 2002, Suomen Cup -mestaruus 2003 ja SM-hopea 2003. Koripallon pelaaminen, omien unelmieni toteuttaminen ja menestyminen olivat minulle koko elämä. Kaikki muu tapahtui koripallon ehdoilla.
Oli syksy 2003 ja liigakausi oli alkamassa. Olimme viettämässä kaverin läksiäisiä mökillä. Uimme, saunoimme, söimme hyvää ruokaa ja hiihdimme vesisuksilla. Ajoin vahingossa veneen pinnan alla olevaan kiveen ja perämoottorin kaikki kiinnikkeet repesivät. Potkuri lensi veneeseen ja viilsi kalloni halki. Kallo murtui viidestä kohdasta ja seitsemäsosa aivoista tuli ulos.
Kaikki olivat varmoja, että kuolen. Hätäkeskus ohjeisti kavereita ensihoitoon ja ambulanssi tuli viidessätoista minuutissa. Ambulanssimatkaa en enää muista, mutta kuskin mukaan olin jossain määrin tajuissani. Pahimmat viillot tikattiin Pohjois-Karjalan keskussairaalassa ja sain siirron Kuopioon vaativaan leikkaukseen. Vastoin todennäköisyyksiä jäin henkiin, mutta puhekyky ja oikean puolen hienomotoriikka olivat aivovammassa tuhoutuneet.
Herättyäni neljän päivän koomasta tunsin vahvan Jumalan Pyhän Hengen läsnäolon. Ennen onnettomuutta olin kyllä ollut tietoinen hengellisestä todellisuudesta, olinhan rukoillut ja käynyt seurakunnassa, mutta halusin itse hallita arkea, tekemisiäni ja päätöksiäni.Nyt tunsin kiitollisuutta henkiinjäämisestä ja ihmeellistä sisäistä varmuutta toipumisestakin, vaikka sain arvion, että en tulisi koskaan kävelemään ja että puhekyvyn palautumiseenkin menisi vuosia.
Tein silloin päätöksen, että Jumala saa olla elämässäni täysin ”kuskin paikalla”. En ollut sitä ennen kokenut yhtä todellista Jumalan antamaa rauhaa.
Kuntoutuksessa opin puhumaan ja nousin jaloilleni. Nykyisin urheilen ja elän itsenäisesti, vaikka kehoni oikea puoli jäikin halvaantuneeksi. Useita vuosia keskityin siihen, kuinka paljon Jumala paransi minua fyysisellä tasolla ja että ylipäätään jäin henkiin. Nykyään pidän kuitenkin vielä isompana ihmeenä sitä, miten Jumala on muuttanut sisintäni. Olen saanut uusia unelmia, kun olen saanut olla Jumalan käytössä ihmisten keskellä.
Tuntuu paljon paremmalta elää Jumalan kanssa ja tehdä asioita, joihin hän ohjaa. Täyttymyksen tunne on läsnä voimakkaammin ja pitempään kuin silloin, kun pelasin ja menestyin urheilijana. Jumala on myös pikkuhiljaa avannut minulle tehtävääni. Kouluvierailuilla olen jakanut ihmeellistä tarinaani ja päässyt mahtaviin keskustelutilanteisiin ihmisten kanssa. Lisäksi kotini on oikeastaan aina avoin ja siellä jokainen saa tuntea itsensä hyväksytyksi. Monet ovatkin sanoneet minulle, että keskusteluista kanssani on ollut hyötyä. Se tuo tunnetta tarkoituksenmukaisuudesta.
Ennen minun piti mennä, tehdä kaikkea ja täyttää omia unelmiani, jotta olisin saanut täyttymyksen ja hyväksytyksi tulemisen tunteen. Jumalan armon koettuani ne tunteet ovat kuitenkin jo valmiina. Pystyn nyt näkemään toisetkin yhtä arvokkaina ja rakastettavina. Nykyään Jumalan armo on minulle maailmankaikkeuden suurin asia. Sillä ei ole mitään väliä, mitä olet tehnyt, oli se mitä tahansa – Jeesuksessa kaikki synnit on sovitettu.
Minulla ei oikeastaan ollut lapsuutta, enkä saanut kokea, että kukaan olisi rakastanut minua. Olin aivan pieni sylivauva, kun olin kolarissa, jossa loukkaannuin niin vakavasti, ettei minun olisi pitänyt selvitä hengissä. Ensimmäiset neljä ja puoli vuotta elämästäni kuluivatkin sairaalavuoteessa Lastenlinnassa ja tuona aikana minut leikattiin 21 kertaa. Sairaalasta palasin perheeseen, jossa koin itseni ulkopuoliseksi koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Kokemukseni sai aikaan sen, että jo pienestä pitäen olin ahdistunut. Tunsin, että minä olen paha ja että minun ei pitäisikään elää.
Koulussa jouduin myös erilaisuuteni ja puhevammani takia kiusaamisen kohteeksi, valitettavasti joskus myös opettajien taholta. Olin itse myös kiusaaja, sillä halusin kostaa muille kokemaani. Onneksi perhetuttu puuttui kiusaamiseen ja se saatiin loppumaan.
Koulun jälkeen isä pakotti minut maamieskouluun ja sen jälkeen kävin myös metsäkoulun. Koin, että isä halusi elää kauttani, koska hän ei itse ollut aikoinaan saanut käydä koulua. Hän hoiti perheen kuljetusliikettä ja minä tein jo koululaisena kaikki maatilamme työt. Se oli minulle silti mieluisa pakopaikka ja pidin työnteosta. Lopulta kuitenkin näytti siltä, ettei meiltä löydy niin isoa peltoa, että isä ja minä mahtuisimme sille yhdessä.
23-vuotiaana lähdin kuljetushommiin ensin kahdeksaksi vuodeksi Venäjälle ja sen jälkeen Eurooppaan. Olin jo varhain paennut vaikeuksia ja pahaa oloani rajuun alkoholinkäyttöön. Kun henki ei lähtenyt viinan avulla, hain tietoisesti vaarallisia tilanteita liikenteessä. Kun jouduin Venäjällä kolmatta kertaa hengenvaarallisen ryöstöyrityksen kohteeksi, ajattelin viimeisen hetkeni tulleen. Minua kuristettiin ase ohimolla, mutta käsittämättömästi selvisin siitäkin tilanteesta. Myöhemmin olen kuullut, että eräs uskova ihminen Porissa oli herätetty juuri samaan aikaan rukoilemaan minun puolestani.
Minä tein kaiken täysillä – työssä tuli helposti sata tuntia täyteen viikossa ja vapaaviikoilla ryyppäsin. Samalla kuitenkin rukoilin ja kaipasin Jumalaa. Erään ryyppyputken seurauksena jouduin Harjavallan sairaalaan, jossa lääkäri ilmoitti, että nyt on lähtöni lähellä. Lopultakin käännyin rukouksessa Jumalan puoleen ja pyysin tosissani apua. Olin yhden hengen huoneessa ja vuoteeni viereen tuli mies, joka kysyi, haluanko jatkaa entistä elämääni vai tahdonko kääntyä. Vastasin, että haluan sitä, mitä olen juuri rukouksessa pyytänyt. Silloin mies laski kätensä ylleni, luki Herran siunauksen ja poistui, mutta hän ei mennytkään ovesta. Uskon, että luonani silloin vieraili enkeli tai itse Jeesus. Tuosta hetkestä lähtien elämäni alkoi muuttua, ja silloin myös nukuin ensimmäistä kertaa yöni täysin rauhallisesti.
Kotiin päästyäni kaverit tietenkin tarjosivat viinaa, mutta Jumala oli ottanut minulta juomahimon pois. Elämäni muuttui kokonaan. Aloin käydä seurakunnassa ja miettiä omaa paikkaani. Oltuani pari vuotta raittiina aloin myös rukoilla itselleni uskovaa vaimoa ja perhettä. Vuonna 2010 tapasinkin sitten tulevan vaimoni Huittisten Härkäpakarilla, jonne kumpikin olimme tulleet kahville. Aloimme seurustella ja seuraavana keväänä vein hänet Kokemäen kirkkoon kertomatta etukäteen, mitä mielessäni oli. Urkuri sattui olemaan samaan aikaan soittamassa parvella ja niin sain alttarilla kosia ihan urkusäestyksellä. Avioiduimme samana kesänä ja nyt perheessämme on nyt myös pieni poika. Ilman Jumalan armoa ja rakkautta minulla ei olisi tätä kaikkea.
Sain Jumalalta myös voiman antaa isälleni anteeksi. Hän oli vakavasti sairas ja asui meidän luonamme viimeisen elinkuukautensa. Sain silloin kertoa hänelle, että olen antanut kaiken anteeksi. Samalla annoin myös oman tuskani pois. Noina samoina vuosina menetin kolme muutakin läheistä ihmistä, jotka lähtivät tästä ajasta oman käden kautta. Ymmärrän, että Jumala oli pelastanut minut elämälle ja taivasta varten, ja siksi haluan levittää evankeliumia Jeesuksesta, joka voi pelastaa jokaisen. Vaimollani ja minulla on toive, että voisimme auttaa erilaisissa vaikeuksissa kamppailevia ihmisiä, ettei kukaan heittäisi elämäänsä hukkaan. Haaveilemme jopa pienestä maatilasta, jonne väsyneet ihmiset voisivat tulla luoksemme virvoittumaan. Tulevaisuus näyttää, vastaako Jumala tähänkin rukoukseen.
