Päihteet
Mika Hiltunen
Asuin lapsena perheeni kanssa maalla pienessä kirkonkylässä Pohjois-Karjalassa. Me lapset vietimme kesät mummon luona. Hän oli uskovainen ja monesti kävimme mummon kanssa seurakunnassa, jossa kuulin Jeesuksesta, joka rakastaa meitä ja kuoli puolestamme. Kuulin monesti, että mummo rukoili meidän lasten puolesta.
Yläasteella koulun käynti ei kiinnostanut minua ja aloin lintsata koulusta. Perheemme muutti Ruotsiin ollessani 15-v. Aloin kokeilla alkoholia jo nuorena, myöhemmin myös huumeet ja lääkkeet tulivat kuvioihin mukaan – ensin vain kokeiluna mutta nopeasti siitä tuli jokapäiväistä. Yritin lopettaa useasti, mutta se jäi yritykseksi. Vankila ja rikokset astuivat myös elämäni kuvioihin. Aina pidätettynä ollessani halusin elämääni muutosta. Olin tavannut monia uskovia, entisiä alkoholisteja ja huumeiden käyttäjiä, joiden elämä oli muuttunut uskoontulon myötä. Heillä oli työ ja perhe ja heillä meni hyvin joka tavalla. Kadehdin heitä. Kerran olin pidätettynä ja vartija toi minulle Raamatun. Luin sitä ja rukoilin Jumalaa, että minun elämäni muuttuisi, pääsisin vapaaksi huumeista. Koin kuin suuri taakka olisi otettu harteiltani. Vapaaksi päästyäni kävin kerran hengellisessä tilaisuudessa. Kun en löytänyt sieltä ystäviä, usko jäi taustalle ja palasin entisiin piireihin, mutta Jeesus ei jättänyt minua. Kahden vuoden ajan koin Jumalan kutsua, enkä saanut rauhaa. Olin levoton ja minulla oli pelkotiloja. Yritin niitä tukahduttaa huumeita käyttämällä. Veljeni pyysi minua tulemaan kotiinsa Suomeen. Yhtenä yönä en saanut unta ja koin olevani syntinen ja tarvitsevani apua. Rukoilin: ”Jeesus muuta minut ja anna syntini anteeksi.”
Muutin Ruotsista takaisin Suomeen ja aloin käydä seurakunnassa. Löysin uusia ystäviä, rukoilin ja luin Raamattua. Minulla oli valtava into Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden lukemiseen. Kävin seurakunnan jokaisessa tilaisuudessa jahalusin kertoa uskostani kaikille. Halu auttaa muita narkomaaneja ja alkoholisteja myös heräsi. Rukoilin, että löytäisin seurakunnasta oman paikkani. Pääsin palvelemaan KAN:lle (Kristillinen Narkomaani ja Alkoholityö). Siellä olin muutamia kuukausia, jonka jälkeen muutin Lahteen. Täällä pääsin myös KAN:n työhön. Pääsin myös mukaan vankilatyöhön kertomaan uskoontulostani.
Tästä kaikesta on nyt kulunut 13 vuotta. Elämäni on täysin muuttunut. Minulla on perhe, johon kuuluu 6-vuotias poika. Hän on reipas ja iloinen ja tuo iloa elämäämme.En olisi koskaan voinut kuvitella elämääni tällaista muutosta, että minulle on perhe ja huolehdin siitä. Vain Jumalan avulla tämä on ollut mahdollista. Opiskelen tällä hetkellä ja vaimoni on tehdastyössä. Elämämme on normaalia arkielämää. Luotamme Jumalan johdatukseen ja hänen apuunsa. Olemme saaneet monia rukousvastauksia. Kun olimme työttömiä, rukoilimme työtä ja Jumala vastasi siihenkin rukoukseen. Sain työskennellä tehtaassa viisi vuotta. Käyn edelleen myös kertomassa vankiloissa elämäni muutoksesta. Kerromme siellä Jeesuksen muuttavasta voimasta. Raamattu sanoo, se joka on Kristuksessa, on uusi luomus ja vanha on kadonnut. Uusi on tullut tilalle.
Kuolema, Läheisten menettäminen, Suru
Mervi Ylinen, opiskelija, Lapua
Oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa.
Olin perheen ainut lapsi, ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Kuten joka perheessä, meilläkin oli omat ongelmamme, joissa alkoholi näytteli välillä isompaa, välillä pienempää roolia. Opin jo pienestä lapsesta, ettei perheen asioista saa puhua kenellekään. Niinpä opin kantamaan surut yksin. Sydämeni särkyi, kun isäni kuoli ollessani 20-vuotias. Surulleni ei kuitenkaan jäänyt tilaa, koska tehtäväkseni tuli pitää huolta äidistä. Menetin nuorena myös muita läheisiä.
Tunsin itseni pitkään hyvin yksinäiseksi ja olin pahan olon vanki. Kävin usein baareissa hukuttamassa murheeni ja turruttamassa tunteeni. Välillä olin niin ahdistunut, että luulin kuolevani siihen paikkaan. Itseni satuttaminen viiltelemällä tuntui usein ainoalta keinolta, joka voisi tuoda hetkellistä helpotusta. En puhunut siitä kenellekään mitään, koska en halunnut olla vaivaksi. Ajattelin, ettei minulla ole mitään merkitystä, ja pikkuhiljaa mieleeni alkoikin nousta itsetuhoisia ajatuksia. Voin niin huonosti, että jätin pari vuotta kestäneet opintoni kesken. Yritin hakea apua terapiasta, mutta keskeytin sen, kun en pystynyt avautumaan.
Vuosi 2012 oli muutosten vuosi. Tuona kesänä kävin läpi monia suunnitelmia siitä, kuinka voisin itse päättää oman elämäni. Syksyllä oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa. Päätin huutaa vielä viimeisen kerran Jumalan puoleen ennen kuin elämäni päättyisi.
Yllätyksekseni Jumala vastasi huutooni. Hän johdatti ihmeellisellä tavalla luokseni erään ihmisen, joka tarjosi minulle ja koirilleni väliaikaisen kodin. Näin Jumala näytti konkreettisesti, kuinka paljon minua rakastaa. Jumala nosti minut arvottomuudesta omaksi lapsekseen ja antoi minulle enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää. Hän ei ottanut kipujani heti pois, mutta antoi ihmisen, jonka kanssa sain käydä niitä läpi. En tiedä miten minun olisi käynyt ilman tuota viimeistä avunhuutoa, mutta en välitä tietääkään. Yksin Jumalan armosta ja rakkaudesta saan elää tätä päivää, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Palasin tauon jälkeen myös terapiaan ja aloin parantua vauhdilla. Ihmeellisten oivallusten avulla sain solmut auki.
Jumala on parantanut rikkinäisen sydämeni. Hän näytti minulle, etten ole yksin ja että olen mittaamattoman arvokas. On ollut vaikea uskoa sitä todeksi, koska niin kauan olen pitänyt itseäni täysin mitättömänä ja arvottomana. Olin mielestäni ansainnut kaikki ne pahat asiat, joita elämässäni oli ollut. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että kaikki ne maahan lyövät ajatukset itsestäni ovat olleet vihollisen valheita, jotka olen uskonut.
On lohduttavaa tietää, että on olemassa joku, joka tietää kaiken ja tuntee meidät paremmin kuin kukaan muu. Jumala on näyttänyt minulle, että hän on Isä, joka ei koskaan hylkää, ei koskaan satuta, on aina lähellä ja rakastaa ilman ehtoja.
Vähän aikaa sitten menetin myös äitini. Olen saanut kokea Jumalan uskollisuutta ja huolenpitoa näinäkin vaikeina aikoina. Olen oppinut, ettei mikään asia tai teko ole niin suuri, etteikö Jumala voisi auttaa siitä eteenpäin. Haluan olla Jumalan elävä esimerkki siitä, ettei koskaan kannata luovuttaa. Jeesuksen ristissä on kaikki syyt, miksi kannattaa uskoa ja luottaa. Hänestä minäkin löysin syyn elää.
Luokittelematon
Mauno Hytönen
Olin 25-vuotiaana melko jumalaton mies, ammatiltani metsuri. Olin naimisissa ja meillä oli kaksi poikaa. Elämä oli tuskallista monesta syystä. Ahdingossani suunnittelin jopa itseni ampumista. Otin seinältä kaksipiippuisen haulikon, laitoin panokset piippuun ja menin komeroon. Vaimo huomasi aikeeni, tuli perässäni, puheli minulle hiljaa, ja niin teko jäi tekemättä.
Näihin aikoihin tunsin Jumalan kutsuvan voimakkaasti. Olimme muuttaneet Korpilahdelle ja elämä oli vaikeaa sekä henkisesti että taloudellisesti. Savotassa viereisellä palstalla oli uskovainen mies, Paavo Kaura-aho. Kävin muutaman kerran hänen palstallaan ja toivoin, että hän puhuisi minulle. Aluksi hän ei puhunut mitään, mutta sitten erään kerran hän kertoi, kuinka Jeesus oli pelastanut hänet.
Jumalan puhuttelu jatkui kohdallani. Sanoin eräänä päivänä: ”Tule Jeesus elämääni!” Siinä samassa Jeesus ilmestyi eteeni noin kymmenen metrin päähän. Näin hänet aivan selvästi. Hänellä oli yllään pitkä valkoinen viitta. Hänestä säteili sellainen pyhyys, jota ei voi ihmisen sanoin kuvailla. En uskaltanut katsoa häneen vaan käänsin katseeni alas maahan ja suljin silmäni peloissani. Lopulta uskalsin katsoa eteeni, mutta en nähnyt mitään. Ilmestyksen seurauksena vapisin kolme vuorokautta.
Mietin asiaa muutaman päivän, että mitä se mahtoi tarkoittaa. Kun sitten tulimme palstalle Paavon kanssa samaa polkua, kerroin hänelle tämän kokemukseni. Hän sanoi: ”Jumala kutsuu sinua pelastukseen, tee siksi parannus elämässäsi.” En tiennyt, mitä parannus tarkoitti. Pyysin, että hän rukoilisi puolestani ennen kuin lähtisi palstalleen. Muistan, että hän otti hatun päästään, laittoi sen kainaloonsa ja rukoili lyhyesti. Sitten menimme palstoillemme.
Vielä samana päivänä Paavo tuli palstalleni mukanaan eräs sananjulistaja. Mies kertoi Jeesuksesta ja kehotti sitten, että polvistutaan rukoukseen pölkyn viereen. Se tuntui vaikealta. Hän rukoili ja kehotti minuakin rukoilemaan perässään. Tein niin ja lopuksi sanoin: ”Herra Jeesus, antaisitko anteeksi, sillä olen rikkonut kaikki sinun käskysi.”
Kun siitä nousin, tunsin, että olin saanut kaikki syntini anteeksi ja olin siirtynyt kuolemasta elämään. Ajattelin: ”Tulispa nyt pomo paikalle, niin kyllä kertoisin, mitä minulle on tapahtunut.” Illan tultua lähdin polkua pitkin kotiin. Minulla oli sellainen varmuus, että olin saanut uskon Jeesukseen. Olin valmis vaikka kuolemaan uskoni tähden. Tein siinä kävellessä sopimuksen Jumalan kanssa ja sanoin: ”En nyt ymmärrä paljoakaan tästä uskon tiestä, mutta kaiken, minkä opetat, otan vastaan.” Tämä sopimus on voimassa vielä tänäänkin. Olen kulkenut tätä tietä jo 52 vuoden ajan. Meitä on siunattu myös neljällä tyttärellä. Yhä edelleen haluan turvata Jumalan armoon.
Alkoholiongelmat
Matti Saari, suntio, Kokkola
Vartuin työläiskorttelissa, jossa oli paljon päihteiden käyttöä, väkivaltaa, aggressiivisuutta ja rajattomuutta. Viina vei minutkin mennessään.
Korttelimme kaveriporukkaa yhdistivät vaietut salaisuudet ja häpeä: perheväkivalta, varastelu ja valehtelu. Kaveripiiri jengiytyi. Porukkahenki oli vahva, kun kaikilla oli vähän paha olla. Turvauduin jengiin, koska vanhemmillani ei ison perheen huoltajina riittänyt minulle aikaa. Koulussa tiedostin eriarvoisuuden: olet köyhemmältä asuinalueelta.
Tupakanpoltto tuntui miehekkäältä, ja aloitin sen jo kymmenvuotiaana. Tupakka rentoutti ja vaikutti huumaavasti. Nikotiiniriippuvuus tuli äkkiä. Ensimmäinen päihdekokeiluni oli 13-vuotiaana. Nousuhumala poisti sisäisen kivun, häpeän ja syyllisyyden – mutta ne palasivat moninkertaisina seuraavana päivänä.
Viina vei mennessään. Elämän arvoni oli, että on sama mitä töitä teet, kunhan saat paljon rahaa, jonka voit käyttää päihteisiin ja viihteeseen. Kroppa vaati suurempia annoksia alkoholia. Tein sekalaisia töitä. Pinnani paloi herkästi, ja lopputili tuli – ja se taas antoi syyn juoda. Työpaikat vaihtuivat. Pääsin reissuhommiin, päivärahakeikoille. Rahaa tuli enemmän kuin kerkesin tuhlata. Menin naimisiin ja saimme kaksi lasta. Olin paljon poissa kotoa. Lapset kärsivät, kun kaikki vapaa-aikani meni juopotteluun.
Kun kukaan ei halunnut enää ottaa alkoholisoitunutta miestä töihin, oli helppo heittäytyä työttömyys- ja sosiaaliturvan varaan. Reilut viisi vuotta join täysipäiväisesti, kuljeskelin ryyppyporukoissa ja pelkäsin krapulaa. Olin pohjalla. Rukoilin Jumalalta apua, mutta juominen ja paha olo jatkuivat. Noin vuoden kuluttua rukoilin taas. Sadattelin Jumalalle, ettei hän vastaa. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että pyysin vaimoa viemään minut hoitoon.
Aloin rukoilla salaa Isä meidän -rukousta, kun huomasin, että sillä oli vaikutusta. Raitistumiseni takia juomakaverit ottivat etäisyyttä ja vaimokin sanoi, etten ole entiselläni. Kun laitoin korkin kiinni, päälle vyöryivät elämän kriisit: avioero, talouskriisit, terveyskriisit sekä lasten ja omat kriisit. Perhe, suku ja yhteiskunta hylkäsivät. Kyselin, miksi Jumala rankaisee minua näin. En kuitenkaan uskaltanut lähteä juomaan. Säilytin salaisen yhteyteni Jumalaan, mutten kertonut siitä kenellekään.
Kuutisen vuotta elin kuin sumussa. Sisäinen tuska oli valtava. Kaverini oli tullut uskoon ja raitistunut, joten käännyin hänen puoleensa. Seurakunnan teetuvassa puolestani rukoiltiin ja syntini julistettiin anteeksi. Tuntui siltä kuin vihan, katkeruuden ja pahan olon mylly olisi pysäytetty sisälläni. Itkin koko viikonlopun uskovan ystäväperheen luona. Jäävuoret sisälläni alkoivat sulaa.
Sain syntini anteeksi sekunnin tuhannesosassa, mutta menneisyyttäni Jumala ei nollannut. Kolme vuotta käsittelin elämäni traumoja ja kipeitä kokemuksia kristityn terapeutin tuella.
Aloitin iltaopiskelun. Kymmenen vuoden työttömyys katkesi, kun pääsin hautausmaalle kesätöihin. Aloin nähdä valoa tunnelin päässä. Opiskelin suntioksi. Toimin ensin haudankaivajana ja siirryin sitten kirkon suntioksi.
Jumala on valmistanut menneisyyteni materiaalista työkalun. Olen kertonut tarinaani vertaistukiryhmissä ja kokemusasiantuntijana oppilaitoksissa.
Äidin ja muiden esirukouksilla on varmasti ollut merkittävä vaikutus elämäni muutokseen. Ilman Vapahtajaa, joka nollaa syntini, ei mikään hengellisyys kanna. Anteeksiantamus ja toipuminen ovat silkkaa Jumalan armoa ja rakkautta.
Masennus ja/tai uupumus
Matti Pappinen, Polvijärvi
Syvä häpeän tunne sai minusta otteen ja muodostui osaksi identiteettiäni jo nuorena. Hoitamatta jääneet sodan kivut olivat jättäneet jälkensä isääni tehden hänestä kovan kasvattajan. ”Se ei ollut kipeeks vaan häpeeks”, sanoi isäni kotona luunappeja antaessaan.
Koulussa luokkajako leimasi minut huonoksi, sillä olin kylän köyhimmästä perheestä. Minua halveksittiin. Koulukaverini haukkuivat minua juutalaiseksi, sillä adventisteina vietimme sapattia. En pärjännyt hyvin koulussa, enkä saanut tukea opettajaltanikaan – päinvastoin alaspainavat kommentit heikensivät entisestään huonoa itsetuntoani. Sen jälkeen koko elämäni on ollut rippeiden kasaamista.
Äitini tuli uskoon, kun olin pieni. Hän näytti esimerkin kristittynä elämisestä ja vahvasta uskosta. Kun kulkureita kiersi pula-aikana etsimässä majapaikkaa, niin ihmiset tiesivät, että Pappisille kaikki olivat tervetulleita. Vaikka olimme hyvin köyhiä, äidin usko ilmeni hänen sanoissaan ”ruoka ei talosta antamalla lopu”. Äitini lempeys ja lähimmäisenrakkaus vaikuttivat radikaalisti koko perheeni tulevaisuuteen. 15-vuotiaana päätin seurata hänen esimerkkiään ja tulin myös itse uskoon.
Heikkoon koulumenestykseeni nähden pidän merkittävänä myöhempiä opintojani. Opiskelin karjataloutta 1970-luvulla ja kävin aikuisiällä lukion loppuun. Myöhemmin opiskelin vielä tuotekehitysinsinööriksi. Olen ihan pienestä pitäen ollut utelias ja halunnut tietää erilaisten koneiden ja laitteiden toiminnasta ja rakennella milloin mitäkin. Kerran tein mekaanisen puupyssyn ja erehdyin viemään sen kouluun. Jälki-istuntoahan siitä seurasi.
90-luvun loppupuolella olin tilanteessa, jossa tein kovasti töitä erään keksintöni myötä perustetussa yrityksessä. Liikeideassa oli potentiaalia, mutta meillä oli yritysjohdon kesken erilainen käsitys seuraavista siirroista. Valtava työmääräni, nopeaan kasvuun liittyvät riskit sekä lopulta luottamuspula yritysjohdon kanssa johtivat loppuunpalamiseeni. Sain vatsahaavan ja aloin kärsiä unettomuudesta. Vaikka menin nukkumaan kuinka väsyneenä tahansa, niin sama masentava filmi lähti välittömästi pyörimään silmissäni.
Masennuin niin vakavasti, että haudoin itsemurhaa. Kävin masentuneenakin kirkossa, mutta en jaksanut enää rukoilla. Mieleni oli jo hautausmaalla, jota ohi mennessäni aina silmäilin. En ymmärtänyt tarvitsevani apua, ennen kuin eräällä sairaalakäynnillä hoitaja näki tilanteeni ja ymmärsi ehdottaa sopivaa hoitoa. Pelkäsin, että joku näkee, kun menin ensimmäistä kertaa mielenterveystoimistoon.
Kävin terapiassa viisi vuotta ja sain avun loppuunpalamiseeni. Nykyään olen kokemuksistani avoin ja rohkaisen muitakin pitämään matalaa kynnystä avun hakemisessa. Olen mukana seurakuntien yhteisessä sururyhmätyössä. Masennus- ja terapiakokemukset ovat antaneet minulle työkalupakin muiden auttamiseen ja tehneet minusta hyvän kuuntelijan.
Nykyään kehitän vihreän energian tuotteita ja teen tuotekehitystä eri yrityksille. Olen saanut Luojalta kyvyn nähdä kehitettävän laitteen jo etukäteen ja usein yöllä nukkuessani aivot prosessoivat ongelman niin, että tuote on aamulla valmis. Olen kehittänyt monen eri alan tuotteita. Joskus tulee vaikea tilanne eteen. Silloin voin kääntyä pyytämään Jumalalta apua, ja se antaa turvallisen tunteen. Haluan käyttää talenttiani yhteiskunnan ja ympäristön hyväksi. Uskon, että Jumala haluaa olla mukana kaikessa, mitä teemme. Olen hyvin kiitollinen hänen rakkaudestaan, anteeksiantamuksestaan ja huolenpidostaan elämässäni.
