Matti ja Suvi Kuusisaari, yrittäjä ja kotiäiti, Lapua
Meillä molemmilla oli tapana lukea iltarukous nukkumaan mennessä. Lisäksi Suvi oli mukana seurakunnan lauluryhmässä. Usko ei kuitenkaan näkynyt henkilökohtaisena suhteena tai tarpeena tehdä parannusta. Kiroilu, alkoholi ja juhliminen olivat asioita, joita ei ollut tarpeen kyseenalaistaa.
Matti: Tutustuimme vuonna 2004, kun olin 18-vuotias ja Suvi 16-vuotias. Vuonna 2010 menimme naimisiin. Yksi meitä yhdistävä asia oli kotoa saatu vahva arvokasvatus.
Suvi: Huomasimme jo seurustellessamme, että keskustelut kääntyivät joskus hengellisiin asioihin.
Matti: Jos joku olisi kysynyt minulta kadulla, olenko uskovainen, niin olisin vastannut kyllä. Jos minulta olisi sen sijaan kysytty, onko Jeesus elämäni Herra, niin olisin joutunut sanomaan ei.
Suvi: Aloimme pyytää iltarukouksessa Jumalaa vahvistamaan uskoamme tietämättä, mitä se tarkoittaa. Emme tienneet vielä tässä vaiheessa, että ihminen tarvitsee henkilökohtaisen suhteen Jeesukseen. Kukaan ei ollut kertonut parannuksen tekemisestä tai uudestisyntymisestä. Ajattelimme, että riittää, kun on hyvä ihminen. Lauantaina voi ryypätä ja sunnuntaina käydä ehtoollisella.
Matti: Jos olisin kuullut evankeliumin, että olen menossa helvettiin, mutta pelastun uskomalla Jeesukseen ja hänen sovitustyöhönsä, olisin varmastikin tullut jo aiemmin uskoon.
Opintojen jälkeen aloitin työt metallialan yrityksessä. Työkaverit puhuivat keskenään uskonasioista. Kokoonpanolinjalla kuullut keskustelut puhuttelivat. Menin kysymään esimieheltäni, että kuinka nämä uskonasiat nyt oikein menevät. Murruin täysin. Koin, että seisoin veitsen terällä ja minun piti valita joko pimeys tai valkeus. Esimieheni näki, mistä oli kyse, ja kysyi, haluanko antaa elämäni Jeesukselle. Minulla oli selkeä tunne, että valinta oli tehtävä. Vastasin myöntävästi.
Suvi: En ymmärtänyt Matin tarvetta tulla uskoon. Eikö me jo oltu uskossa? Matti kysyi minulta, mitä minä ajattelen Jeesuksesta. Vastasin, että jos joku päätös pitää tehdä, niin kyllä minä sitten uskon. Sydämessä ei kuitenkaan tapahtunut muutosta. Seurakunnassa käynti oli vastenmielistä ja uusi tilanne kiusasi. Olin vihainen Matin esimiehelle muuttuneesta elämäntilanteestamme.
Myöhemmin syksyllä Matti oli menossa kasteelle perheleirillä. Päätin, että mennään nyt mukana, vaikka järki vastustikin. Siellä minulle tapahtui jotain yliluonnollista: kiukku ja viha hävisivät. Jumala otti ne pois ja antoi tilalle rauhan ja ilon. Myös kiroileminen jäi. Se oli ollut luonnollinen osa puhettani, kotoa opittu tapa, tehokeino, jolla puhetta täydennettiin.
Aloimme rukoilla yhdessä ja lukea Raamattua. Usko alkoi avautua aivan uudella tavalla.
Matti: Silmät ovat avautuneet näkemään maailmaa Raamatun valossa. Jumala on vapauttanut minut muun muassa pornoriippuvuudesta. Usko antaa elämään rauhan ja auttaa olemaan murehtimatta liikaa tulevasta.
Suvi: Kaikki asiat voi viedä rukouksessa Jumalalle. Hän antaa voiman ja toivon selvitä erilaisista haasteista. Hän myös johdattaa asiat aina parhain päin. Olen saanut kokea, miten itsetuntoni on tervehtynyt ja olen saanut rohkeuden esiintyä.
Matti: Jumalan suuruutta olemme päässeet todistamaan myös käytännössä. Johdatus yritysrahoituksessa, suuren mittakaavan Jeesus-tapahtuman järjestyminen ja Jeesus-bussi ovat olleet rukousvastauksia siihen näkyyn, joka meillä on: Kertoa evankeliumia niin näkyvästi ja ymmärrettävällä tavalla, että jokainen voi ottaa siihen kantaa.
Kaikki vaikutti menevän hyvin elämässäni. Löysimme vaimoni kanssa toisemme nuorina aikuisina. Perheen perustamisen aikoina olin töissä muurarina ja laatoittajana suurilla rakennustoimistoilla.
Perustin oman firman vuonna 1982. Yritys lähti hyvin käyntiin ja kasvoi hyvää vauhtia. Bisneselämään kuuluu – suhdetoiminnan nimissä – paljon tapaamisia ja juhlimistakin. Pyörin niissä mukana. Tunsin kuitenkin ajoittain sisimmässäni, ettei kaikki ole aivan oikein. Aloin väsyä. Päätin myydä yritykseni, ja kaupat syntyivätkin vuonna 1992. Olin aivan poikki.
Pidin viiden kuukauden burn out -loman. Sitten lähdin taas töihin intoa puhkuen. Voimat riittivät viikoksi. Olin tyytymätön. Puoli vuotta firmani myynnin jälkeen ostin sen takaisin.
Monet houkutukset vetivät minua puoleensa. Vapaa-aikoinani keikkailin; soittelin ja laulelin kun vain joku hoksasi pyytää. Kävin edelleen myös kotiseurakuntani tilaisuuksissa kitarani kanssa, mutta ainakin vaimoni tiesi, ettei sydämeni ollut mukana niissä lauluissa.
Firmallani oli kolme vuotta töitä Moskovassa ja Pietarissa. Lähes viikoittain matkustin itänaapuriin. Nuo vuodet olivat raskaita. Kova kuori peitti todellisuuden. 2005 vaiheilla taloudelliset vaikeudet lisäsivät paineitani. Alkoi tulla luottotappioitakin. Mentiin kuitenkin eteenpäin, koska töitä oli paljon ja raha kiersi.
Ymmärsin vuoden 2007 aikana, että Jumala kutsui minua takaisin lähelleen. Olin vähitellen kääntänyt hänelle selkäni. En elänyt Raamatussa kuvatuilla ”vihreillä niityillä”, vaan raahustin kivikkoisilla pientareilla.
Veljeni on Jumalan mies. En ollut kertonut hänelle elämäni mutkista. Kuitenkin hän varoitti minua monet kerrat. En halunnut kuulla totuutta ja karttelin hänen puheluitaan.
Verottajan lappu saapui vuonna 2008. Se johti siihen, että edessä oli konkurssi-istunto. Maailmani romahti. Kerroin vaimolleni elämäni olevan nyt varsinaisessa pattitilanteessa. Vaimoni pyynnöstä äitini ja muutamat ystävämme sopivat rukouksesta puolestani. ”Jumala, puutu yliluonnollisella tavalla Masan elämään”, he anoivat.
Menin yksikseni mökillemme. Veljeltäni tuli kehotus: ”Valitse seurakunnastasi kolme luotettavaa ystävää ja kerro heille omat ja firmasi asiat. Sitten Jumala voi ja alkaa toimia! Toimi nopeasti, paluuta ei ole!” Sovimme tapaamisen noiden kolmen ystävän kanssa seuraavaksi päiväksi. Kerroin heille koruttoman totuuden. Puolestani rukoiltiin. Jeesus antoi syntini anteeksi.
Jumala antoi minulle voiman ja viisauden selvitellä asioitani verottajan ja ihmisten kanssa. Toive yrityssaneerauksesta tuntui mahdottomalta, koska oli vaikea tilanne ja vähän aikaa. Käräjäoikeus otti kuitenkin ihmeekseni vastaan yrityssaneerausanomuksen. Jo määrätty konkurssi-istunto oli myös peruttu verottajan toimesta.
Elämänmuutos on totta tänäänkin. Koko elämäni on muuttunut. Yrityksenikin toimii edelleen. Nyt olen sama mies arkena työssä ja pyhänä kirkossa. Ei ole enää erikseen kirkkotakkia ja arjen roolivaatteita. Naamiot ovat pudonneet. Pyydän Jumalalta aina aamuisin: ”Ohjaathan elämääni tänäänkin, että voin elää tahtosi mukaan ja kertoa toisillekin suurista teoistasi arjen keskellä.”
Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.
Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.
Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.
Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.
18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.
Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.
Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.
Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.
Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.
Markku ”Kure” Tuppurainen, kadulta kaupunginvaltuustoon, Seinäjoki
Alle 25-vuotiaana olin viettänyt jo seitsemän vuotta vankilassa. Kovuus ja kylmyys täyttivät sisimpäni. Elin rikos- ja väkivaltakierteessä. Minulla ei ollut mitään tulevaisuutta. Tiesin sen itsekin.
En tuntenut oikeaa isääni koskaan. Äitini meni uusiin naimisiin ollessani seitsemänvuotias. Isäpuoleni ja äitini alkoivat käyttää alkoholia yhä enemmän. Isäpuoleni oli erittäin ankara ja aggressiivinen ihminen. Jouduin jo varhain näkemään väkivaltaa, kun hän löi äitiäni. Kokemukseni synnyttivät minussa pelkoa ja häpeää.
Menetin äitini ollessani 15-vuotias. Isäpuoleni herätti minut eräänä aamuna ja sanoi, että äiti on kuollut. Pian tämän jälkeen lähdin kotoa pois. Ajauduin kadulle ja aloin käyttää yhä enemmän päihteitä. Omaksuin myös vääriä malleja. En sietänyt ketään, joka yritti sanella minulle mitä tehdä. Nousin kapinaan kaikkia auktoriteetteja vastaan.
Ryöstöt ja poliisin pahoinpitely veivät minut vankilaan. Pakenin, mutta jäin kiinni sekoillessani lääke- ja alkoholihuuruissa. Kun poliisiauto kaarsi takaisin vankilaan, tiesin, että joutuisin kuukausiksi eristyksiin. Sisälläni velloi kapina. Päätin näyttää. Otin sekaisin erilaisia pillereitä, joita kaverini olivat lähettäneet selliini. Sen jälkeen sytytin sellini palamaan. Lopuksi vedin lampun alas katosta ja viilsin rikkoutuneilla lasinsirpaleilla kurkkuni auki kummaltakin puolelta. En uskonut, että elämäni voisi muuttua enää koskaan paremmaksi.
Herätessäni olin sairaalassa raudoissa. Minulle oli tehty vatsahuuhtelu. Huoneeseen astui nuori sairaanhoitaja, joka puhkesi itkuun. Hän kysyi, miksi minä nuori kaveri tuhoan jotain niin arvokasta kuin oman elämäni. Hänen sanansa pysäyttivät. Tajusin, että tuo tyttö näki minussa muutakin kuin sen, mitä olin ulkonaisesti. Mietin, että tässäkö minun elämäni todella on.
Myöhemmin vankilan kirkkoon tuli vierailulle ryhmä rippikoulunuoria Helsingistä. Eräs tyttö kertoi siitä, miten hän oli löytänyt uskon Jeesukseen. Tytön rohkeus ja aitous vaikuttivat minuun. Uskoon tullut ystäväni tuli myös kertomaan meille vangeille elämästään. Näin, että hän oli todella muuttunut. Kun hän kysyi meiltä, kuka haluaa kokea samanlaisen muutoksen, nostin käteni ylös. Sitten hän käski tulla eteen. Olin kauhuissani, että nyt kaikki kaverini näkevät. Mutta nousin ja kävelin takarivistä eteen kaikkien ystävieni ohitse. Samalla tunsin käveleväni heidän mielipiteidensä ja omien pelkojeni ohi. Edessä piti vielä polvistua. Viimeisetkin rippeet vuosien aikana rakentamastani asemasta kaatuivat. Rukoilija laittoi käden olkapäilleni ja sanoi: “Jumala, muuta tämän nuoren pojan sydän.” Näin tapahtuikin. Sydämeni muutos alkoi säteillä hiljalleen sisältä ulospäin.
Jumala antoi minulle voimia järjestää kesken jääneet asiani. Suoritin vankilassa peruskoulun loppuun. Tunnustin nekin rikokset, joista en ollut jäänyt kiinni, ja pyysin anteeksi niiltä, joita olin loukannut. Yhteiskuntaan sopeutumisessani auttoi turvaverkko, joka alkoi muodostua jo vankilassa. Kirjeystävyyden kautta löysin vaimoni.
Kun vapauduin, Iisalmen seurakunta pyysi minut työntekijäharjoittelijakseen. Olen toiminut pastorina nyt jo vuosia ja päässyt vaikuttamaan yhteiskunnallisestikin. En olisi ikinä uskonut, että voisin vielä joskus nousta luennoimaan kouluihin ja istumaan kaupunginhallituksessa.
Yksi oikea valinta 30 vuotta sitten muutti elämäni suunnan. Ei vain minun, vaan myös lasteni ja lastenlasteni elämän. Käsilläni, joilla tein aiemmin pahaa, olen saanut nyt siunata ja tehdä hyvää. Haluan tehdä niin loppuelämäni.
Se alkoi ihan ensimmäisestä koulupäivästä yläkoulussa. Uudet oppilaat tuotiin kyliltä keskustan kouluun ja tietty porukka alkoi oikein systemaattisesti kiusata meitä ”maalaismöllejä”. Jouduimme päivittäin tuomaan rahaa ja makeisia heille tai muuten ei hyvää seurannut, joutui mukiloiduksi. Vanhanaikaisella parsinneulalla pisteltiin selkään, pakaroihin ja käsivarsiin ”rokotteita” välitunneilla. Onneksi kenellekään ei tullut siitä vakavia vaurioita, selkärangan tökkimisestä olisi joku voinut vaikka halvaantua. Saimme myös säännöllisesti polttomerkit – kädet poltettiin päältä tulitikuilla rakkuloille tai hiiltymille asti. ”Mölleille” myös syötettiin väkisin kiviä ja ruohoa. Koulupäivän päätteeksi pysäkillä hakattiin aina niin kauan, että itku tuli. Koko ajan uhkailtiin, että jos kenellekään kerrotte, niin silloin lähtee henki.
Joulun alla äitini tuli käymään mummolaan, missä olin koko ikäni asunut, ja siinä sitten aloin lopulta kertoa hänelle ja mummulle kaikkea tätä. Mittani oli niin täysi, etten enää välittänyt vaikka kuolisin. Ronski äitini kirota päräytti ja totesi, että tämä loppuu nyt tähän, eihän ihmistä noin voi kohdella! Hän kirjoitti koulutoimenjohtajalle, ja joululoman jälkeen alkoikin tapahtua.
Opettajien ensimmäinen reaktio koulussa oli se, ettei tällainen voi olla totta. Minä jouduin useampaan kertaan opettajakokoukseen ja myös näyttämään, miten mustelmilla ja arvilla kehoni oli. Toiset kiusatut kutsuttiin myös kuultavaksi. Annoimme rehtorille kaikkien kiusaajien nimet ja he joutuivat yksitellen koulutoimenjohtajan toimistoon. Hän antoi Suomen ensimmäisen lähestymiskiellon noille pojille ja piti sellaisen puhuttelun, että keneenkään ei sen koommin kajottu, vaikka huutelemista vielä olikin.
Olin ihan vauvasta saakka elänyt mummun kanssa. Kun hän tuli niin sairaaksi, ettei enää noussut vuoteesta, jouduin pelkäämään toisella tavalla. Ajattelin, että jään aivan yksin ja kiipesin pihakivelle rukoilemaan – niin kuin ala-koulun opettaja oli kehottanut tekemään vaikeassa tilanteessa. Mielessäni pyysin, että jos Jumala kuulee minua, niin mummu voisi vielä tulla terveeksi, että saamme jatkaa elämää yhdessä. Illalla mummun vointi koheni ja hän jaksoi nousta sängystä. Seuraavana päivänä lääkärissä todettiin hemoglobiinin olevan vain 54 ja mummu sai lääkityksen mukaan kotiin, kun ei suostunut jäämään sairaalaan. Rukoukseeni oli vastattu ja me saimme lisää yhteisiä antoisia vuosia.
Vähän tämän jälkeen kirkkoherra pyysi minut mukaan seurakuntanuoriin. Minä olin rukouksessani lähestynyt Jumalaa ja näin hän sitten lähestyi minua. Nuortenilloissa kuluivat syyskuukaudet uskonasioita oppien ja eräässä nuortenillassa sain tunnustaa syntini. Minulle julistettiin synninpäästö Jeesuksen sovitustyön tähden ja sain lähteä taivastielle. Ilolla ja innolla osallistuin seurakunnan toimintaan ja elämälleni tuli tarkoitus. Sain myös antaa anteeksi koulukiusaajilleni jo silloin, ettei ole tarvinnut kärvennellä katkeruudessa.
Vuodet ovat kuluneet, mutta samalla taivastiellä sitä ollaan. Matkalla on löytynyt puoliso, jonka kanssa on perustettu perhe, ja ammattejakin minulla on ollut monia erilaisia ja mielenkiintoisia. Eräs haaveeni on toteutunut aivan viime vuosina; teen seurakuntatyötä pastorina. Minulla on mahdollisuus olla jakamassa ilosanomaa Jeesuksesta, joka pelastaa ja vapauttaa jokaisen ihmisen, joka hänen puoleensa kääntyy.
