Luokittelematon
Markku Syrjälä
Lapsuuden kotini oli Lontoossa, joka on monien kulttuurien näköalapaikka. Monet etniset kulttuurit tulivat minulle tutuiksi. Muuttaessamme takaisin Suomeen olin päälle kymmenvuotias. Itse koin olevani suomalainen Englannissa, mutta Suomessa olin melkein englantilainen. Tästä syntyi tietynlainen juurettomuus. Olin kiinnostunut filosofiasta jo teini-ikäisenä. Pohdin ja tutkin olemassaolon mysteereitä. Nietzchen ja Dostojevskin teokset olivat suosikkejani. Aikuisuuden kynnyksellä oman identiteetin löytäminen ja yhteiskuntaan sijoittuminen ammatinvalintoineen johti yhä syvenevään kriisiin ja koin elämän hyvin ahdistavana.
Parikymppisenä etsin aktiivisesti vastauksia elämän tarkoitukseen. Opiskellessani Turussa näin lehdessä ilmoituksen joogakurssista. Siellä opetettiin elämänhallintaa, meditointia ja mielen rauhoittamista hengitysharjoituksilla. Harjoitin niitä ahkerasti ja pian joogasta ja meditaatiosta tuli minulle elämäntapa. Se tuntui auttavan mielen rauhoittajana. Samalla avautui new age -maailma monine variaatioineen. Kun joogaa harjoittaa, seuraa hindulaisuuden perinteitä, vaikka itse ei ajattele sitä ”uskonnollisena”. Tutustuin myös läheisesti toisiin uskontoihin, jolloin ajattelin new agen hengessä, että Jumala löytyy kaikista henkisistä traditioista. Zen-buddhalainen tekemättömyys istumisineen, intiaanien puhdistusrituaalit, muslimien kanssa rukoilu ja ruuanlaitto hare krishna -tyyliin tulivat tutuiksi. Aloin myös vähitellen kouluttautua joogaohjaajaksi.
Moraalista selkärankaa minulta puuttui kuitenkin niin, että elin eräänä kesänä kaksoiselämää seurustellen kahden naisen kanssa samanaikaisesti. Kun totuus lopulta paljastui, tilanne kärjistyi ja valheellinen ja itsekeskeinen elämäntapani kääntyi minua vastaan. Paha olo oli todella sietämätön, enkä tiennyt muuta ratkaisua kuin mennä seurakuntaan, jossa olin käynyt muutaman kerran. Olin saanut kristillisen kasvatuksen ja olin joskus miettinyt, etten täysin pois sulje sitä vaihtoehtoa, että Jeesus voisi olla vastaus kaikkeen etsintääni. Menin alttarille pastorin luo ja sanoin, että haluan antaa elämäni Jeesukselle. Lausuin pelastusrukouksen pastorin kanssa, pyysin Jumalalta syntejäni anteeksi ja sanouduin samalla irti joogasta. Tuntui kuin painava möykky olisi poistunut sisältäni ja sietämätön olotila väistyi.
Koska naissuhteeni olivat solmussa, kesti jonkin aikaa ennen kuin tilanne korjaantui. Vaikeuksia on ollut elämässäni edelleen, mutta ei ylitsepääsemättömiä. Avoimuus ja rehellisyys on paras tapa käsitellä asioita, vaikka joskus on vaikea myöntää olevansa väärässä. Uuden elämän lisäksi olen Jumalan lahjana saanut perustaa uskovan vaimon kanssa viisihenkisen perheen ja valmistua uuteen ammattiin. Olemassa olon tarkoitus ei enää askarruta mieltäni. Aikaisemman eksistentiaalisen ahdistuksen sijaan on tullut luottamus Jumalaan ja elämä Hänen rakkaana lapsenaan.
Luokittelematon
Marjo Lehikoinen
Kasvoin kodissa, jossa elämän perusasiat olivat kohdallaan. Oli hyvät vanhemmat, ehjä perhe ja turvallinen tavallinen koti. Minulta ei puuttunut mitään, mutta itkin silti paljon.
Olin koulukiusattu. Siihen aikaan kiusaamisesta ei juurikaan puhuttu. En kertonut pahasta olosta aina vanhemmillenikaan, sillä en tahtonut heidän ottavan opettajaan yhteyttä. Pelkäsin asian puhumisen vain lisäävän kiusaamista. Silloin, kun oli oikein paha olla, luin Raamattua. Tein sen salaa.
Luin äidin ja isän vihkiraamattua piilossa koulupöytäni alla. Hain sen aina muiden huomaamatta olohuoneen kirjahyllystä. Olin jossakin vaiheessa Raamattua selatessa löytänyt kaksi minulle aivan erityistä paikkaa. Etsin ja luin aina ne molemmat. Korinttilaiskirjeessä kerrottiin, miten rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, miten se kestää kaiken, eikä koskaan katoa. Toinen minulle tärkeä kohta oli Saarnaajan kirjasta. Siinä kerrotaan miten kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Miten on aika syntyä ja aika kuolla, aika itkeä ja aika nauraa, aika heitellä kiviä ja aika kerätä ne. Luin ja itkin, ja sitten taas salaa palautin Raamatun paikalleen kirjahyllyyn.
Kouluaika meni. Usein pahoilla mielin ja itkien. Onneksi elämässäni oli paljon myös iloisia asioita. Ne auttoivat jaksamaan.
Elämä on kuljettanut monien vaiheiden kautta tähän päivään. Muuttojakin on matkan varrella ollut useita. Nykyinen koti Tampereella on elämäni seitsemästoista. Suurin muuttomatka vei minut aikanaan valtameren yli Yhdysvaltoihin. Se matka muutti kaiken, sillä tuolla matkalla löysin sen mitä olin vuosia etsinyt.
Olin etsinyt yhteyttä elävään Jumalaan, mutta olin eksynyt harhapoluille ja takertunut New Age:n pauloihin. Luulin ja uskoin kulkevani kirkkautta kohti, mutta todellisuudessa elin pimeydessä ja kahlasin koko ajan syvempiin vesiin. En vain nähnyt ja ymmärtänyt sitä itse. Valheen verho esti näkemästä totuutta
Olin uskonut valheen ja ottanut kuulemani sanat vastaan totuutena. Arvostin puhujia ja pidin heitä itseäni oppineempina. Koulukiusaamisen jälki näkyi heikkona itsetuntona ja omien ajatusten ja sydämen tuntojen aliarvostamisena.
Olin alkanut uskoa horoskooppeihin, astrologiaan, erilaisiin energialähteisiin… sielunvaellukseen ja jalokiviin. Kannoin kiviä myös taskuissani uskoen saavani niistä tietynlaista voimaa. Olin tutustunut myös monenlaisiin vaihtoehtohoitoihin, kuten esimerkiksi reikiin. Ahmin tietoa kursseilta ja alan kirjallisuudesta. Ja rahaa paloi. Elämäni sanoja olivat energia ja enkelit. Kristallipallopiiri oli latauspaikka, joka veti yhteyteensä magneetin tavoin. Tunsin olevani jotain, sillä samassa piirissä istui muutamia julkisuuden henkilöitä.
Sisimmässäni oli ollut ristiriita siitä lähtien, kun olin kieltäytynyt uskomasta siihen, jonka sydämessäni tunsin turvalliseksi ja oikeaksi. Yhdysvalloissa asuessa (1998) kaikki palautui ennalleen, niin kuin oli ollut lapsena. Yhdessä pienessä hetkessä valhe väistyi totuuden tieltä.
Olin kotona taistelemassa paniikkihäiriön kanssa. Paniikki oli kiusannut minua jo nuoruudessa, mutta se ei ollut rajoittanut elämääni tutussa ympäristössä. Ulkomaille muuton myötä tuttu elämänpiiri oli kadonnut ja paniikkihäiriö paheni. En hallinnut sitä enää. Se hallitsi minua. En pystynyt hoitamaan kunnolla arjen asioita, käymään kaupassa ja kuljettamaan lapsia kouluun, ainakaan ilman omaa eväspussia. Eväät olivat tuolla kodin ja koulun välisellä sadan metrin matkalla tarpeen, sillä en uskonut vapinan ja heikon olon johtuvan pelkästä paniikista. Uskoin verensokeriarvojeni laskevan liian matalaksi. Pelkäsin paniikissa aina kuolevani.
Paniikkikohtaus oli alkanut yöllä, kuten usein aiemminkin. Aikaeron vuoksi jouduin kestämään paniikkia ilman apua useita tunteja. Yö oli tuskallisen pitkä. En enää tarkalleen muista mitä kaikkea tein selvitäkseni aamuun. Tartuin puhelimeen heti, kun kehtasin soittaa Suomeen ”energiaystävilleni”.
Soitin ensin yhdelle ystävälle, mutta en saanut vastausta. Toinenkaan soitto ei tuottanut tulosta. Aloin olla jo epätoivoinen, mutta vielä oli yksi puhelinnumero, jonne saatoin soittaa hädän hetkellä
Hätäpuheluuni vastasi vanha pappa, tuttava, jonka olin kuvitellut kuuluvan samoihin ”valaistuneisiin”, joiden joukkoon itseni laskin. Olin suureksi onnekseni ollut väärässä! Ilpo-setä kuunteli jälleen kerran tuskallisen vuodatukseni, ja sanoi sitten: ”Kuule Marjo”. Ei mitään muuta siinä vaiheessa. Ei ollut tarve. Siinä hetkessä silmieni edestä otettiin pois valheen verhon. Sain siinä hetkessä ymmärtää ja nähdä totuuden.
Näin näyn, jossa oli valkeisiin vaatteisiin pukeutunut turbaanipäinen mieshahmo. Hänet oli esitelty minulle Kristuksena, mutta sitä hän ei ollut. Tuossa puhelimessa vietetyssä taivaallisen kirkkaassa hetkessä tajusin, että olin niellyt valheen ja uskonut sen totuutena, ja palvonut antikristusta, en elävää Jumalaa. Ymmärsin kadottaneeni lapsuuteni uskon ja eläneeni erossa Jeesuksesta ja turvallisesta Taivaan Isästä. Siinä hetkessä tein täyskäännöksen. Valitsin Herrani. Avasin Jeesukselle sydämeni ja astuin taivastielle. Sydämeeni tuli välittömästi rauha, jota en ollut kokenut eksytyksen vuosina.
Tein pesäeron kaikkeen siihen, minkä ymmärsin olevan pimeydestä peräisin. Poltin jokaisen hallussani olleen vieraisiin oppeihin liittyvän kirjan ja heitin kaikki kivet ja muut killuttimet roskiin. En tahtonut olla pimeyden henkivaltojen kanssa enää missään tekemisissä.
Uskoon tultuani selvitin sydäntäni painaneet vanhat riidat ja sotkut ystävien ja läheisten kanssa. Vapauduin omantunnon taakoista sekä kuolemanpelosta. Pystyin myös myöntämään, että minulla oli paniikkihäiriö. Siitä alkoi paraneminen. Jumala hoiti ja paransi ja käytti tuossa prosessissa myös lääkäriä.
Olen kulkenut siunattua taivastietä nyt 24 vuotta. Rukous Jeesuksen nimessä on ollut elämäni ohjenuora ja voimani lähde. Voimaa ja rukouksia on tarvittu. Takana on monenlaisia kokemuksia. Hylätyksi tuleminen, avioero ja yksin pyöritetty arkirumba neljän lapsen kanssa työkuvioitten ohella muun muassa, mutta Herran kanssa niistäkin vuosista on selvitty. Ja paljon on muutakin, kuten meillä jokaisella. Ilman Jeesusta en olisi tässä. Siitä olen aivan varma. On paljon aihetta kiittää. Rinnalla oleva rakas puoliso on yksi suuri kiitosaihe. Ja ihanasti kasvava perhe ja lämmin kotoisa koti. Jumala on hyvä Jumala
Enää en lue Jumalan sanaa salassa muilta. Se on jokapäiväinen ruokani ja voimani lähde. Nappaan rakkaan Raamattuni usein käsilaukkuuni, minne sitten lähdenkään.
Nautin elämästä Vapahtajani kanssa. Se ei toki tarkoita sitä, että elämäni olisi aina helppoa ja kivutonta. Ei todellakaan. Jokaisella on oma ristinsä, ja niin on minullakin. Kivun keskellä, hädässä ja ahdistuksessa saan kuitenkin aina turvata Jumalaan ja huutaa Abba, Isä! Ja Isä kuulee. Psalmi 50:15, ”Jumalan puhelinnumero”, on usein käytössä. Avunpyyntöjä on tullut huudettua Isälle paljon, ja aina Hän on avun antanut.
Jumalan rakkaus on totta ja todellista. Sitä on lähes mahdoton kuvailla, mutta voin vakuuttaa, ettei ole mitään sen suurempaa!
(Jos tahdot tutustua tarinaani tarkemmin, tutustu kirjaani Turva Jumalassa. Linkki kirjaan löytyy kotisivulta www.sanansade.fi)
Luokittelematon
Marjatta Kanth-Ruusunen,
Elämä yllättää
Istuin työvuorossani Lahden pääterveysaseman avohoidon ajanvarauspisteessä 80-luvun alkupuolella, kun eräs mieshenkilö toi sinne lääkereseptinsä uusintaa varten. Hämmästyin lukiessani miehen nimen ja tuijotin edessäni seisovaa miestä, joka oli biologinen isäni. Sain vaivoin sanotuksi koska resepti on noudettavissa, sitten katsoin mykistyneenä, kun isäni käveli pois. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut noin 35 vuotta.
Kohtaamisesta toivuttuani alkoi sydänalaani pikkuhiljaa nousta sääli isää kohtaan. Kudoin villapaidan ajatellen antavani sen isälle, vaikken tiennyt mistä hänet löytäisin. Lopulta kuitenkin päätin unohtaa isän. Luojalla oli toisenlaiset suunnitelmat
Mitä isällesi kuuluu?
Kymmenisen vuotta isän tapaamisen jälkeen olin puolisoni Ollin kanssa autolla liikkeellä, kun hän aivan yllättäen tokaisi: ”Mennäänkö Kanthin Mattia tapaamaan?” Järkytyin kuulemastani ja vastasin, että ei ainakaan tällä matkalla. Arvelin jo, että asioiden kulkuun olivat puuttuneet nyt ´isommat peukalot´. Seuraavana aamuna varhain sain asiaan vahvistuksen, nimittäin minä heräsin selkeään ohjeistukseen: ”Soita osoitetiedusteluun ja ota selvää, missä isäsi asuu!”
Ymmärsin nyt Jumalan puuttuneen todella asioiden kulkuun ja tahdoin olla kuuliainen. Yksi puhelinsoitto Lahden Maistraatin osoitetiedusteluun, ja isän osoite oli tiedossa. Kahvit tippumaan, kakkua ja pullaa pakasteesta, tykötarvikkeet koriin ja matkaan isää tapaamaan.
Noustessamme Metsäpellontiellä olevan kerrostalon portaita kolmanteen kerrokseen sydämeni oli pakahtua jännityksestä. Pelkäsin, miten isä mahtaa tapaamiseemme suhtautua.
Ovi raottui, ja Olli tiedusteli: ”Haluaks nähdä likkas?” Isän ilme oli paljon puhuva, mutta ovi avautui tupakansavusta siniseen yksiöön, ja me astuimme isän kotiin. Kahvit juotuamme Olli kehotti minua ja isääni seisomaan selät vastakkain. Olli laski kätensä meidän päidemme päälle ja sanoi: ”Olette aivan samanmittaiset.” Silloin ymmärsin, että Jumalan edessä ja silmissä isä ja minä olemme samalla viivalla.
Tapaaminen isän kanssa käynnisti mielenkiintoisen ja pitkäkestoisen prosessin. Tiedostin, kuinka tärkeää on perehtyä omaan henkilökohtaiseen historiaan, samoin kuin myös kansamme ja maammekin lähihistoriaan ja menneisiin tapahtumiin. Ymmärsin, että menneisyyttä ja historiaa en voi muuksi muuttaa, mutta sovintoon menneisyyden kanssa minulla on mahdollista päästä käsittelemällä ylisukupolviset taakkasiirtymät. Kiitollisena olen muistellut mummun ja tädin kertomuksia, jotka liittyivät lapsuuteni aikaisiin tapahtumiin ja omaan historiaani
Vuosia myöhemmin valokuvasin tapahtumapaikkoja sekä haastattelin henkilöitä, jotka tapahtumista jotakin tiesivät. Tahdoin tulla sinuiksi oman sirpaleisen, vaiherikkaan ja traumaattisen menneisyyteni kanssa.
”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” Ps.139:23–24
Juurille
Lapsi näkee ja kuulee, vaikka asioista hänelle ei kerrottaisi. Hän on hyvin herkkä aavistamaan salaisuuksia ja kovin herkkä niiden vaikutuksille kehitysvaiheensakin vuoksi. Lapsi lukee aikuisia, ympäristön ilmapiiriä ja tapahtumia. Erilaiset eleet ja äänenpainot kertovat lapselle, onko kyseessä asia, josta voi puhua vai jota on syytä välttää. Mikäli vanhemmat eivät halua kertoa salaisuutta, joka kuitenkin aiheuttaa vanhemmille paljon henkistä painetta ja tunnestressiä, lapsi aistii tämän paineen ilman tulkitsemisen mahdollisuutta.
Jokaisella meistä on oma ja ainutlaatuinen perheeseen liittyvä tausta ja historia. Tämän lisäksi meillä suomalaisilla on kansakuntana koetut omat yhteiset sota- ja kapinavuodet. Vuosi 1918 oli kansamme historiassa varsin traumaattinen, se merkitsi kansamme kohtalokasta kahtiajakautumista. Kansallisten haavojen vaikutuksia on vähätelty ja huomioitu liian vähän selvitettäessä häpeän lähteitä ja taakkasiirtymiä.
On totta, ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta menneisyyden vaikutuksia on mahdollista muuttaa. Meitä suomalaisia on usean sukupolven ajan kasvatettu ja opetettu ajattelemaan itsestämme usein väärällä tavalla.
Oman elämänhistorian tuntemus vapauttaa myös armahtavaisuuteen, anteeksiantamiseen sydämen tasolla, lähisuhteissa ja suhteessa omaan itseen. Resilienssi, muutosjoustavuus, on tahtoratkaisu, osa rakennemuutoksen hallintaa omaan lähihistoriaan. Tiedostin ongelmat, katsoin totuutta suoraan silmiin ja tein niistä tiliä, minkä jälkeen on ollut mahdollista ojentautua uuteen ja terveempään elämään Jumalan armon varassa.
Luokittelematon
Maria Korpela, sosionomiopiskelija, Seinäjoki
En olisi koskaan uskonut, että minä, aiemmin itsetuhoinen riidanhaastaja, voisin olla näin eheä.
Olin vilkas ja elämänmyönteinen lapsi. Olin äitihahmo pikkuveljilleni ja halusin isona lastenhoitajaksi. Lapsuuteni oli turvallinen ja huoleton.
10-vuotiaana kaikki muuttui. Vanhempieni yritys ajautui konkurssiin. Viina ja perheväkivalta hiipivät kotiimme. Pari vuotta elämä oli täyttä helvettiä joka viikonloppu. Meillä ravasivat poliisit ja sosiaalityöntekijät, jotka viimein uhkasivat lasten huostaanotolla. Kun viina alkoi hallita arkea, perheemme lakkasi käymästä seurakunnassa. Myös minun lapsenuskoni mureni. Ajattelin, ettei Jumalaa ole olemassakaan, kun antoi perheemme hajota.
Muutin kesäksi turvaan mummolaan. Sillä aikaa vanhempani erosivat. Muutin äidin luo ja aloitin yläkoulun. Lintsasin paljon ja käyttäydyin itsetuhoisesti. Haastoin riitaa ja tappelin toivoen, että minulle kävisi pahasti. Kerran ”pidin hauskaa” roikkumalla auton takalasissa ja putosin liikkuvasta autosta. Olin yltä päältä täynnä asfaltti-ihottumaa, mutta mitään suurempaa ei ihme kyllä käynyt. Kaipasin ihmistä, joka huomaisi pahan oloni ja asettaisi turvalliset rajat. Koulussa numeroni laskivat silmissä. On ihme, että pääsin yläkoulun läpi.
Viikonloput menivät kavereiden kanssa sekoillessa. Bilettämällä sain pään sekaisin, kun en kestänyt ajatuksiani ja tunteitani. Aloin myös viillellä itseäni. Olin porukan johtaja, halusin olla esillä.
Kun täytin 18, kuvioihin tulivat vahvasti baarit – ja masennus. Juomiseni oli holtitonta. Lukemattomat kerrat kävelin baarista kotiin surullisena ja vihaisena. Aamuisin oli hirveä krapula; oksetti ja kadutti, mitä oli tullut tehtyä. Mietin, miksi olen edes syntynyt. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, mitä olin käynyt läpi. Elämä oli tarkoituksetonta. Haudoin itsemurhaa.
Marraskuussa 2012 seurakunnassa järjestettiin nuorten viikonlopputapahtuma. Peruin kaverin kanssa sopimani menon ja lähdin tapahtumaan. Kun siellä tarjottiin mahdollisuutta esirukoukseen, uhosin Jumalalle: ”Tässä mä nyt olen, näyttäydy nyt.” Seuraavana päivänä menin uudestaan – tällä kertaa muuttuneella asenteella: ”Jumala, auta ja pelasta minut, jos vielä kelpaan.” Kävin sisäistä kamppailua. Pelkäsin, mitä tulevaisuus Jeesuksen kanssa toisi. Mietin myös, mitä ystäväni ja lähipiirini ajattelisivat, jos tulisin uskoon. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään menetettävää; joko annan Jumalalle mahdollisuuden tai päätän päiväni. Sanoin mielessäni Jeesukselle kyllä.
Samassa täytyin Pyhällä Hengellä. Oli kuin aallot olisivat menneet lävitseni. Kaaduin maahan ja itkin pitkän aikaa. Yliluonnollinen kokemus ei jättänyt epäilystäkään Jumalan olemassaolosta. Olo oli niin kevyt, että ihmettelin sitä ääneen tädilleni, joka oli tullut tapahtumaan kanssani.
Elämäni muuttui radikaalisti. Jumalan konkreettinen siunaus näkyi opinnoissani. En olisi ikinä uskonut opiskelevani ammattiin, sillä koulu tuntui aina ylitsepääsemättömän raskaalta. Nyt halusin panostaa aloittamiini lastenohjaajaopintoihin. Valmistumisen jälkeen pääsin kuin ihmeen kaupalla opiskelemaan sosionomiksi.
Olen saanut kasvaa upean seurakunnan keskellä, joka kannustaa eteenpäin. Sisäinen eheytymiseni on ollut valtava. Minä, entinen riidanhaastaja, teen vapaaehtoistyötä Vaasan vankilassa. Kerron vangeille uskosta ja eheytymisestä, jonka Jumala voi vaikuttaa, oli ihmisellä takanaan mitä tahansa.
Myös vanhempani ovat uudistuneet uskossaan ja teen nykyään vankilatyötä isäni kanssa.
Sairaus
Leevi Lyytikäinen,
Olen saanut elämälleni jatkoaikaa. Olen kokenut konkreettisesti Jumalan läsnäolon ja tavannut henkilökohtaisesti Jeesuksen. Olen arvioinut karismaattisista kokemuksista arkisesti ja mielestäni terveellä järjellä. En ole kyseenalaistanut niitä, vaan olen pyrkinyt rehellisesti uskomaan Jumalaan ja antanut niistä kunnian hänelle.
Sairastuin alkuvuodesta 2013 vakavasti. Sairauttani tutkittiin erittäin paljon, mutta syytä ei löytynyt. Kevättalvella löytyi isotooppikuvauksissa kohde, joka vaati suuren useita tunteja kestävän leikkauksen. Diagnoosi paljasti sairauden, joka esiintyy yhdellä ihmisellä miljoonasta. Lopullista syytä sairauteen ei ole vielä pystytty toteamaan. Leikkauksen jälkeen alkoi pitkä 6 kk kestänyt sairaalajakso, jonka aikana Juhannuksen tienoilla kuoleman todennäköisyys oli pitkään läsnä. Lääkärit nostivat kätensä pystyyn, mitään ei ollut tehtävissä. Lähimmäisilleni ko. aika oli raastavaa epätietoisuuden aikaa. Itse en muista tuosta ajasta mitään. Eräänä heinäkuun alun aamuna heräsin, aivan kuin joku olisi napsauttanut sähkökatkaisijasta. Olo oli seesteinen, hoitajat ja lääkärit olivat yllättyneitä. Oli tapahtunut paranemisihme, jota kukaan ei osannut odottaa, eikä lääketieteellisesti selittää. Siitä alkoi hidas, koko ajan kehittyvä toipuminen. Omaisteni, lähimmäisteni ja monien tuntemattomienkin ihmisten esirukoukset oli kuultu. Tiesin koko ajan, että puolestani rukoiltiin paljon ja se antoi uskoa selviytymiseeni. Esirukouksen voima tuli minulle henkilökohtaisesti tutuksi. Puolestani oli rukoiltu ja myöhemmin useat heistä ovat kertoneet saaneensa varmuuden siitä, että paranen. Jumala antoi sairaalahenkilökunnalle viisautta sairauteni hoitoon.
Koin teho-osastolla leikkausten jälkeen ihmeellisen tapahtuman. Seisoin pienehköllä harjanteella. Olin jonkinlaisella raja-alueella. Edessäni kohosi vaalea kaunis läpikuultava seinämä, jonka läpi näkyi liikkuvia olentoja. Silloin tajusin olevani taivaan valtakunnan raja-alueella ja seinämän takana liikkuvat olennot olivat jo taivaan valtakuntaan päässeitä sieluja. Mieleni teki suunnattomasti siirtyä sinne sisäpuolelle. Minulla oli valtavan autuas olo ja se parani koko ajan. Ympärilleni voimistui eräänlainen voimakenttä ja tajusin sen olevan konkreettinen pyhä henki, joka levisi ja peitti minut kokonaan. Pian ilmestyi toinen vielä entistä monin verroin voimakkaampi kenttä, joka oli kuitenkin rajatumpi kuin ensimmäinen. Tajusin, että se oli Jumala. Mieleeni tuli ajatus, ” niinpä tietenkin”, Jumalaa ei ole kukaan nähnyt, mutta Hänen läsnäolonsa voi tuntea. Seisoin siinä jonkun aikaa, mutta en jostakin syystä mennyt seinämän läpi. Sitten siihen ilmestyi ikään kuin oviaukko ja näin jonkun lähestyvän minua. Lähestyvä kohde rupesi saamaan muotoa ja tunnistin sen kii-and-roo -monogrammiksi. Tajusin, että Jeesus lähestyi minua kaikessa pyhyydessään. Tämä Kristus-monogrammi pysähtyi oviaukkoon ja me katselimme toisiamme mutta Jeesus ei kutsunut minua sisälle. Minulle tuli mieleen raamatun sana ”ei kukaan tule Isän kotiin muuten kuin minun kauttani”. Jonkun ajan kuluttua siirryin hieman vastahakoisesti takaisin tänne maailmaan. Tiesin selviävän tästä sairaudesta. Ymmärsin, että se tulee olemaan vaikeaa, pitkäaikaista ja että tulen varmasti käymään vaikean toipumisjakson, jossa kuolemakin tulee olemaan jonkinlaisessa sivuroolissa. Tämä kokemukseni tuntuu kiinnostavan monia lähimmäisiäni ja omaa rukouselämääni se on syventänyt paljon. Jumala tekee ihmeitä vielä tänään.
