Luokittelematon
Leena Kaartinen, lastenlääkäri
Sinä iltana tuntui, että taivas putoaa niskaani. Kotona tapahtui jotain, mikä sai äidin itkemään ja murjottavan isän paiskaamaan oven perässään, hänen lähtiessä veturinkuljettajan yövuoroon. Asuimme Riihimäellä.
Koin kodin ilmapiirin tukehduttavan ahdistavaksi. Olin 17-vuotias, nelilapsisen perheen esikoinen. Olin neuvoton. Kuka auttaisi? Mummokin oli kaukana Lappeenrannassa. Varmaan hän tuonakin iltana kyykähti polvilleen vuoteensa ääreen rukoilemaan läheistensä puolesta, kuten hänellä oli tapana.
Tartuin Raamattuun ja selailin sitä umpimähkään. En löytänyt apua pahaan olooni kirjan kuolleilta lehdiltä. Lopulta rukoilin: ”Jumala, jos olet olemassa, auta meitä nyt! Auta, hyvä Jumala, auta! ”Hän auttoi. Painostava tilanne laukesi anteeksipyyntöön ja anteeksiantoon. Jäin odottamaan, mitä Jumala tekisi seuraavaksi.
Muutamat seurakuntamme nuoret kertoivat tulleensa uskoon Nurmijärvellä nuorisopäivillä. Jotenkin ymmärsin, että tätä Jumala tahtoi minultakin. Eräänä iltana sitten rukoilin, että Jeesus tulisi minunkin elämääni. En kokenut mitään humahdusta, eikä ahdistukseni tai huoli perheestä heti hälvennyt, mutta jotain sielussani avautui.
Kuolleelta tuntunut Raamattu alkoi yhtäkkiä elää! Syntyi halu lukea sitä. Hengelliset laulut alkoivat puhutella. Halusin kertoa löydöstäni muillekin. Me nuoret perustimme raamattu- ja rukouspiirin sekä kitarakuoron ja aloimme toimia aktiivisesti seurakunnassa.
Olin vakuuttunut, että Jumala tahtoi minun lähtevän lähetyslääkäriksi. Lyseon jälkeen pyrin Helsingin lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta en päässytkään lääkikseen. Tämä oli minulle kova kolaus, sillä olin kerännyt koulussa stipendejä harva se vuosi. Olin ajatellut, että kyllä ihminen saa mitä haluaa, jos vain tahtoo ja yrittää. En onnistunut omin voimin, eikä Jumala auttanut.
Pettymyksen ja nöyryytyksen kriisissä opin, että Jumala on toisenlainen, kuin mitä minä kuvittelen. En tunne hänestä kuin pienen hippusen, mutta saan uskoa, että Hän, salattu Jumala rakastaa minua ja haluaa parastani, tuntui miltä tuntui. Jumala ikään kuin kysyi minulta: ”Uskallatko uskoa tällaiseen salattuun Jumalaan?” ”Uskallan”, vastasin. ”Tapahtukoon sinun tahtosi elämässäni, Kaikkivaltias, Pyhä Jumala ja Taivaallinen Isä”.
Mahdollisuus opintoihin avautui Saksassa, missä valmistuin lääkäriksi. Jumalan rakkaus on vienyt sitten palvelemaan lähimmäisiä erityisesti alikehittyneisiin maihin, vähän Etiopiaan, mutta pääasiassa Afganistaniin, missä toimin perusterveydenhuollossa erityisesti naisten ja lasten parissa.
Muutos merkitsee minulle elämänikäistä prosessia, mikä koostuu tuollaisista kriiseistä ja taitekohdista, pettymyksistä, ihmissuhdeongelmista, ylivoimaisista haasteista, vaikean sairauden ja uupumisen ajoista, yksinäisyydestä ynnä muusta.
Noissa kipeissä vaiheissa Isä Jumala on kulkenut kanssani. Olen oppinut tuntemaan itseäni sekä hyväksymään itseni ja myös lähimmäiseni sellaisina kuin olemme. Olen oppinut tuntemaan Jumalaa ja luottamaan Häneen ilon ja surun keskellä, vaikeissa ja jopa vaarallisissakin tilanteissa.
Saan opetella elämää Hänen armonsa varassa luottavaisesti päivän kerrallaan. Suostun siihen, että muutosten koulu jatkuu elämäni loppuun saakka. Viimeinen vaihe, kuolema, lähestyy vääjäämättä. Enkä tiedä, milloin ja millainen se tulee olemaan, mutta luotan, että Jeesus, Vapahtaja on vastassa rajan takana.
Ahdistus, Näky
Lauri Herranen, metsuri
Olen syntynyt Haukivuorella vuonna 1958. Perheeseeni kuului vanhempani, sisareni ja veljeni. Jo ennen rippikouluikää halusin eroon kaikesta uskoon liittyvästä. Aloin halveksia vanhempiani. Äitini yritti kertoa minulle Jumalasta, mutta sanoin aina: ”Lopeta nuo höpö, höpö jutut!” Joka ilta isä ja äiti polvistuivat rukoilemaan meidän lasten puolesta.
Muutin kotoa Mikkeliin vuonna 1980 ja menin naimisiin. Saimme kaksi poikaa. Elin elämää, jossa poljin Jumalan käskyt jalkoihini. Riensin himojen ja nautintojen virrassa ja olin hyvin itsekeskeinen.
Vuonna 2002 kuolivat sekä vanhempani että kaksi kalakaveriani, joiden kanssa ystävyys oli kestänyt lapsuudestani saakka. Heidän kuolemansa pysäytti minut. Toisen kaverini haudalla koin, että minä olisin voinut aivan yhtä hyvin olla siinä arkussa. Minne olinkaan matkalla?
Jumala alkoi tehdä minussa työtään ja kutsui yhteyteensä. Aloin rukoilla iltaisin. Ravintolat ja alkoholi eivät enää kiinnostaneet minua. Halusin päästä kuulemaan Jumalan sanaa, mutta minulla ei ollut voimia mennä hengellisiin tilaisuuksiin. Rukoilin, että Jumala lähettäisi jonkun uskovan keskustelemaan kanssani. Tuska ja ahdistus kasvoivat sisälläni seitsemän vuotta. Niinä vuosina Pyhä Henki herätti omantuntoni ja opin tuntemaan synnin pahuuden. Sairastuin syöpään ja pelkäsin kuolemaa. Olin aivan loppu. Nukuin öisin vain pari kolme tuntia.
Kerran ambulanssia odotellessa näin näyn. Olin suuren laivan kannella. Edessäni oli valtava köysivyyhti, jota selvitin, mutta se sotkeutui yhä pahemmin. Ymmärsin, että köysivyyhti oli elämäni, jota en pystynyt itse selvittämään.
Lokakuussa 2009 kovan sisäisen kamppailun jälkeen pyysin sielunhoitajaa avuksi. Oli sunnuntai, kun tapasin hänet. Synti painoi sisimmässäni. Itkin tuskaisena ja kerroin elämästäni. Sielunhoitaja rukoili ja oloni hiukan helpottui. Tunsin syyllisyyttä siitä, että synti oli erottanut minut Jumalasta. Ahdistuneena kysyin Jumalalta: ”Olenko niin suuri syntinen, ettei armo kuulu minulle? Kaipasin puhdistusta, rauhaa ja anteeksiantoa. Keskiviikko muutti kaiken. Nukuin koko yön, mitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Oloni oli oudon kevyt ja tuntui siltä, kuin jalat eivät ottaisi maahan. Jeesus oli tullut sydämeeni ja poistanut syyllisyyteni! Ymmärsin, että Jeesus haluaa meidän tulevan hänen luokseen sellaisina kuin olemme: syntisinä, avuttomina ja heikkoina. Saamme tulla hänen jalkojensa juureen katuvina. Hän ottaa syliinsä, parantaa haavat ja puhdistaa kaikesta pahasta. Isän ja äidin rukouksiin oli vastattu!
Jouduin myös kokemaan avioeron tuskat. Jumala kuitenkin johdatti minulle uuden puolison, jonka kanssa avioiduin maaliskuussa 2013 ja muutin Lahden seudulle, Hollolaan. Olen saanut kokea valtavaa Jumalan huolenpitoa annettuani elämäni kokonaan hänen käsiinsä. Haluan nyt kertoa muille Jeesuksesta, joka vapauttaa ahdistuksista ja peloista sekä antaa uuden alun ja iankaikkisen elämän.
Luokittelematon
Kurt-Erik Nordin, NTM:n toimitusjohtaja, Närpiö
Kurt-Erik Nordin on melkein 30 vuoden ajan ollut Närpiön suurimman yrityksen, Närpiön Puun ja Metallin (NTM), toimitusjohtaja. Yritys toimii 17 maassa, ja sillä on noin 600 työntekijää. Nordin ei kuitenkaan ole aina ollut se rohkea ja iloinen ihminen, joka hän on tänään.
Minulla oli uskova äiti, ja kävin lapsena ahkerasti pyhäkoulua. Nuorena lapsuuden usko jäi kuitenkin yhä enemmän taka-alalle. Ulkonaisesti minulla meni hyvin, mutta elämäni oli päämäärätöntä ja tarkoituksetonta. Muistan, että sunnuntait olivat minulle piinallisia.
Muutos koitti, kun olimme juuri rakentaneet suuren omakotitalon perheelleni, vaimolle ja kolmelle lapselle. Tässäkö oli kaikki, mitä elämällä on tarjottavana, eikö ole mitään enempää? kyselin itseltäni. Kun kysymys elämän tarkoituksesta kävi yhä polttavammaksi, aloin lukea erilaisia filosofeja. He näkivät ongelmat, mutta heillä ei ollut mitään vastauksia. Sitten kysyin itseltäni, miksen voisi lukea myös Raamattua. Varmistin, ettei ketään ollut kotona, ja aloin lukea. Kun luin toista kertaa Johanneksen evankeliumia, palat alkoivat loksahdella paikoilleen. Aloin oivaltaa, että Jeesus on tie, totuus ja elämä – ja maailman Vapahtaja.
Tästä seurasi, että aloin rukoilla. Silloin koin Jumalan kysyvän minulta:
– Uskallatko antaa itsesi minulle kokonaan?
Pelkäsin vastata kyllä. Olinhan yrittäjä, eikä minulla ollut pienintäkään halua lähteä lähetystyöhön Afrikkaan. En halunnut antaa selvää vastausta. Kysymys tuli uudelleen toisen ja kolmannen kerran. Silloin koin, ettei kysymys saanut enää toistua. Minun piti vastata nyt. Silloin sanoin Jumalalle: Saat tehdä minulle mitä tahdot, ylentää tai alentaa.
Silloin ylitseni hulvahti sanoin kuvaamaton ilo ja rauha. Tuntui että olisin pystynyt vaikka kävelemään veden päällä. Kaikki sai merkityksen. Sunnuntait eivät enää hirvittäneet minua. Aloin myös kertoa uskoontulostani työpaikalla.
Silti pelkäsin edelleen lähteä mukaan erilaisiin hankkeisiin. Koin Herran puhuvan minulle, että minun piti lopettaa jatkuva vastustelu. Niinpä päätin, että alankin vastata myöntävästi. Pyysin Jumalalta, ettei niitä tulisi liikaa. Ja hän on auttanut minua niin että se on toiminut.
Menin mukaan järjestöön, joka levittää Raamattuja, ja aloin jakaa Uusia testamentteja kouluissa. Sitten minut vedettiin mukaan kristillisen paikallistelevision työhön.
Luin Johanneksen evankeliumista Jeesuksen sanat: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” Se johti ekumeenisen keskuksen perustamiseen Närpiöön, jotta Jeesuksen rukous toteutuisi näillä seuduilla. Keskuksella on nykyisin yli 500 jäsentä.
Rukoilen päivittäin yrityksen puolesta ja varsinkin suurten päätösten puolesta, joita firmassa tehdään. Esimerkiksi kun uuden teollisuushallin rakentamisen tiellä oli esteitä, aloin rukoilla asian puolesta ja sain nähdä, miten esteet raivattiin pois.
Uskoni ansiosta uskallan satsata. Haluan olla luomassa työpaikkoja ja saada ihmiset viihtymään.
Päihteet, Rikollisuus
Konstantin Koleshnikov
Nimeni on Konstantin. Olen 36-vuotias ja vielä elossa, vaikka lääkärien mukaan minun olisi pitänyt kuolla jo aikoja sitten. Mutta Jumala ei välitä ihmisten ajattelumalleista, Hänellä oli oma suunnitelma elämälleni!
Synnyin tavalliseen perheeseen. Äitini on sairaanhoitaja, isäni on kuorma-auton kuljettaja. Kaikkien mielestä olin kuin enkeli, ainakin siihen asti, kun täytin 13v. Olin hyvin kuuliainen, harrastin balettia ja minua pidettiin esimerkillisenä. Sitten tapahtui iso muutos. Aloin käyttää alkoholia, huumeita ja harrastaa rikollisuutta. 15-vuotiaana sain lääkäreiltä ensimmäisen kuolemantuomioni. Päätin nauttia elämästä jarruttamatta. Samaan aikaan, kun sukulaiseni kävivät juhlimassa syntymäpäiviä, minä kävin ystävieni hautajaisissa. Totuin elämään kuoleman keskellä.
17-vuotiaana jouduin nuorisovankilaan (olen ollut vankilassa 4 kertaa, kolmasosan elämästäni). Ehdin olla 4 kk vapaa, kun jouduin takaisin, nyt rikoksenuusijana aikuisille tarkoitettuun kovien rikollisten vankilaan. Silloin aloin ajatella elämääni. En halunnut kuolla nuorena ja vielä vankilassa! Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin Jumalaa. Kaupunkiin oli perustettu kristillisiä kuntoutuskeskuksia huume- ja alkoholiriippuvaisille ihmisille. Työntekijöinä niissä oli entisiä tuttujani, joiden olin luullut kuolevan pian. Näin silloin, että usko toimi heidän elämässään.
Samana syksynä sain Gideonien Uuden Testamentin, aloin lukea ja rukoilin yksinkertaisilla sanoilla. Henkeni oli syntynyt uudestaan! Kaikki alkoi muuttua, olin iloinen, lopetin tupakoinnin, kiroilemisen ja minusta tuli uusi ihminen. Sitten aloin etsiä uskovia veljiä, mutta ajauduin uskonnolliseen yhteisöön, joka sai minut pettymään uskoviin. Vaikka yritin palata normaaliin elämään työn ja perheen kautta (menin naimisiin, minulla oli kaksi työpaikkaa), se ei auttanut. Samaan aikaan, kun sain kuulla poikani syntymästä, olin joutumassa taas vankilaan rikoksenuusijana viideksi vuodeksi. Vankilassa ollessani vaimoni erosi minusta ja muutti ulkomaille.
Ihmiset ympärilläni olivat kyllästyneet minuun, ja minä itse kaikista eniten. Keräsin rahaa jopa kertomalla ihmisille, että tarvitsen rahaa isän hautajaisiin (isäni oli silloin elossa ja asui eri kaupungissa erottuaan äidistäni). Rakkaudestaan huolimatta äitini kysyi: ”Poikani, milloin sinä kuolet?” Hän oli väsynyt pelkäämään yösoittoja sairaalasta jouduttuani sinne. Olisi helpompaa käydä haudallani itkemässä kuin kärsiä niin paljon takiani. Vanhempi siskonikin lopetti kaikki suhteet kanssani ja kielsi tytärtään pitämästä yhteyttä minuun. Tytär itsekin oli sitä mieltä, että eno on hirviö. Monet muutkin olivat sitä mieltä, myös minä itse, mutta ei Jumala!
Ollessani taas kerran vankilassa liityin vankilan helluntaikirkkoon. Tutustuin tulevaan vaimooni (hän on käynyt vankiloissa kertomassa Jeesuksesta), sain Pyhän Hengen ja uudestaan aloitin elämäni Kristuksessa.
Nyt asun vaimoni kanssa Suomessa ja näemme jatkuvasti Jumalan ihmeitä, Hänen huolenpitoaan, voimaansa, rajatonta ja ehdotonta rakkauttaan. Äitini näki muutoksen elämässäni, meni heti seurakuntaan ja sai uuden elämän siellä. Siskoni ja minä olemme nyt hyvin läheisiä, ja usein hänen tyttärensäkin käy kylässä. Täällä Lahdessakin Jumala on antanut meille uuden, ihmeellisen perheen. Kaiken, mitä minulta on joskus varastettu, Jumala on palauttanut lyhyessä ajassa ja yllin kyllin. Tämä prosessi jatkuu vieläkin elämässäni.
Luokittelematon
Kirsi-Marja Reunanen, Kouvola
”Interrail-matkalla koettu onnettomuus oli viedä henkeni. Lennettyäni pyörän sarvien yli en aluksi pystynyt puhumaan enkä liikkumaan. Tulin kokonaan nollatuksi. Toipuminen on ollut ihme. Entinen suorituskeskeinen elämä muuttui vammautumisen myötä, mutta olen myös ymmärtänyt, mikä minulle on tärkeintä. Entinen tyhjyys ja kaipaus ovat poissa. Nyt olen onnellinen.”
Kasvoin hyvässä kodissa ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Perheessäni ei puhuttu uskon asioista, mutta minulla oli lapsesta asti jonkinlainen kaipaus sydämessäni. Rippikoulussa kiinnostuin Jeesuksesta. Eräässä rukoushetkessä päätin avata hänelle sydämeni. Leirin jälkeen mikään ei kuitenkaan muuttunut näkyvästi elämässäni. Ihmispelkoni oli liian suuri. Kuuntelin kyllä joskus jumalanpalveluksia radiosta, mutta en uskaltanut lähteä mihinkään seurakunnan toimintaan mukaan. Pidin uskoni salassa, enkä antanut sen kasvaa. Koetin etsiä arvoani suorittamisella. Halusin menestyä hyvin.
Kesällä 1990, 19-vuotiaana, tuli täydellinen pysäytys. Olin Interrail-matkalla Sveitsissä opiskelukaverini kanssa. Vuokrasimme polkupyörät. Ajoin jyrkkää alamäkeä, kun yhtäkkiä pyörästäni puhkesi takakumi. Vaistomaisesti painoin jarrut pohjaan ja niin lensin tangon yli päistikkaa asfalttiin. Löin pääni niin pahasti, että olin vähällä kuolla. Vaivuin koomaan. Puolestani rukoiltiin paljon. Jumala vastasi rukoukseen ihmeellisellä tavalla. Kuuden viikon kooman jälkeen heräsin tajuihini. Minut oli siirretty Sveitsistä Suomeen. Liikunta- ja puhekykyni olivat kadonneet, mutta ajatus, järki ja muisti sen sijaan toimivat tajuttomuuden jälkeenkin, mikä oli lääketieteellisesti katsottuna ihme.
Sairaalassa minua kävi tervehtimässä puolestani rukoillut ystäväni. Hän kysyi, saisiko hän lukea minulle Raamattua ja rukoilla. Tiesin olevani surkeassa tilassa. Mikään ei liiku, en pysty puhumaan. Minulla ei ole yhtään mitään. Ihmisten mittapuulla olen täysi nolla. Raamattu- ja rukoushetkestä alkoi kuntoutumiseni. Ensin tuli yksittäisiä sanoja, ja pikku hiljaa niitä tuli lisää.
Sain suuren motivaation harjoitella liikkumista. Ensin pääsin pyörätuoliin ja lopulta pystyin kävelemään rollaattorin avulla. Myös hengelliselle kasvulle tuli tilaa. Sairaalassa sairaalapappi kävi viikoittain luonani. Hän luki minulle Johanneksen evankeliumia. Seuraavana vuonna kuntoutuskeskuksessa rohkenin jo ilmaista hoitajille, että haluaisin päästä jumalanpalvelukseen. Pitkän prosessin jälkeen olen löytänyt tieni seurakunnan tilaisuuksiin ja saanut uskovia ystäviä. Liikkumisen vaikeuden vuoksi en vieläkään pääse usein paikalle, mutta Raamatun lukeminen ja rukous sekä internetin ja radion hengelliset ohjelmat ovat minulle tärkeitä. Haluan kertoa Jeesuksesta toisillekin.
Laitoselämän sijaan olen jo pitkään asunut itsekseni omassa asunnossani. Siitäkin olen kiitollinen Jumalalle. Olen kokenut, että Jumala ei koskaan anna koettelemusten ja ahdistuksen käydä yli voimieni. Hän tietää tasan tarkkaan, mitä tarvitsen myös vaikeina aikoina, ja hänen aikataulunsa on täydellinen.
Jos pitäisi valita fyysisen terveyden ja Jeesuksen välillä, valitsisin ehdottomasti Jeesuksen. Ilman Jeesusta en olisi selvinnyt enkä jaksanut. Kelpaan Jumalalle juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse etsiä arvoani enää mistään muualta. Tyhjyys on poissa ja elämälläni on tarkoitus. Jokaisella on tämä mahdollisuus!
