Sairaus
Kirsi ja Leevi Liuska, Reijola
Kun Kirsi Liuska sai miehensä kanssa selkäydinvammasta kärsivän lapsen, tulevaisuus pelotti. Turhaan. Leevi-poika on tuonut perheeseen paljon rakkautta ja iloa.
– Minulla on elämässä paljon hyvää. Herään joka aamu ragdoll-kissani Jetron kanssa. Meillä on myös toinen ragdoll-kolli, Onni. Ulkoilutan joskus kissoja hihnassa. Maastossa on vaikeaa pysyä niiden perässä, sillä liikun pyörätuolilla, Leevi kertoo.
Liuskojen perheeseen oli tulossa kolmas lapsi, kun 20. raskausviikon ultrassa selvisi, että lapsi ei ole kehittynyt normaalisti. Lapsella oli vaikea selkäydinvamma ja hän kärsi kohonneista aivopaineista.
– Tulevaisuus pelotti. Rukoilimme ja toivoimme ihmettä. Luottaen Jumalaan otimme lapsen vastaan hoitosuosituksista huolimatta. Kun lapsi syntyi, oli hän tyytyväinen ja kaunis poika, joka otti herkästi kontaktia. Koko perhe sai paljon rakkautta hänen myötään. Minussa syntyi halu tehdä kaikkeni hänen eteensä, kuin leijonaemo ikään, Kirsi kertoo.
Leevi on nyt 14-vuotias ja käy tavallista koulua erityisluokalla. Hän on käynyt läpi 14 leikkausta. Viimeisin selkäleikkaus tehtiin reilu vuosi sitten. Toipuminen on vieläkin kesken. Leikkauksen jälkeen hänellä on ollut paljon hermosärkyjä. Kirsi toimii Leevin omaishoitajana. Poikansa asioita hoitaessa hän on huomannut, miten sirpaleinen sosiaalipalvelujärjestelmän viidakko on.
– Aikaisemmalta ammatiltani olen vaatetussuunnittelija, mutta neljän lapsen ja kotiäitivuosien jälkeen opiskelin sosionomiksi. Uudesta ammatista on ollut hyötyä omaishoitajan työssä. Olen kiitollinen monille ammattitaitoisille ja myötätuntoisille lääkäreille, hoitajille, terapeuteille ja avustajille, jotka ovat kulkeneet rinnallamme näiden vuosien aikana. Leevi haaveilee maanviljelijän ammatista, sillä hän nauttii olla enon traktorin kyydissä heinä- ja viljapelloilla. Usko Jumalaan on tärkeä Leeville. Hän käy kirkossa mielellään – erityisesti isän kanssa.
– Luotan Jumalaan ja haluan oppia Jeesuksesta. Kipujen keskellä rukous auttaa. Rukoilen mielelläni myös toisten sairaiden puolesta. Luotan Jumalan parantavaan voimaan. Hän haluaa auttaa kaikkia, jotka kärsivät sairauksista ja kivuista.
Kirsi kuuli turvallisessa lapsuudenkodissa Raamatun kertomuksia ja oppi myös rukoilemaan. 17-vuotiaana hän teki henkilökohtaisen uskonratkaisun.
– Koin sisimmässäni, että minun piti valita ketä seuraan ja kenen joukoissa seison. En voi hallita itse elämääni, mutta huomaan sen olevan suunniteltua, osa suurempaa kokonaisuutta. Kaikella on tarkoituksensa, asiat eivät tapahdu vahingossa. Anteeksi saaminen tuo rauhaa elämään. Usko on antanut voimia arjessa niin perheen keskellä kuin työelämässä.
Tällä hetkellä Kirsi toimii lastentarhanopettajana. Taide ja käsityöt ovat olleet hänelle tärkeä henkireikä lapsesta saakka. Hän on ohjannut akvarellikursseja sekä pitänyt näyttelyjä ympäri Suomea.
– Olen huomannut selkeästi Jumalan johdatuksen elämässäni ja siihen luotan edelleen. Olen kiitollinen aviomiehestäni, kaikista lapsistani ja elämästä. Uskon, että asiat järjestyvät, vaikka Leevi tarvitsee toisten ihmisten apua koko elämänsä ajan.
– Tämä elämä on arvokas. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joita rakastan. Uskon, että viimeistään Taivaan kodissa minäkin saan olla terve ja juosta vapaasti, Leevi iloitsee.
Sairaus
Kerttu Hirvilampi, eläkeläinen, Ähtäri
Selän loukkaaminen maataloustyössä mullisti elämäni. Jouduimme luopumaan karjasta ja pellot laitettiin pakettiin. Etsiessäni apua selkäkipuun elämässäni kääntyi uusi sivu.
Menin naimisiin 19-vuotiaana ja minusta tuli maalaistalon emäntä maalaiskylälle Ähtäriin. Meillä oli karjaa ja viljapeltoa. Viljelimme myös perunoita. Yhdessä vaiheessa meitä oli samassa taloudessa kolmekin perhettä. Taloudessamme asui pitkän aikaa myös anoppini.
Viljelimme perunoita ja myimme niitä muun muassa kouluille. Loukkasin erään kerran selkäni ollessani lajittelemassa kylmässä kellarissa perunaerää yhdelle koululle. Kylmetin itseni nostellessani raskaita perunakoppia. Sen jälkeen lähdin vielä navetalle luomaan lantaa talikolla. Sen seurauksena selkä kipeytyi niin pahaksi, että olin vuoteen omana. Selkäkivun keskellä ei voinut eikä jaksanut ajatella mitään. Kipu vei toimintakyvyn. Jouduin syömään paljon lääkkeitä.
Lääkäri totesi kaksi välilevynpullistumaa, ja minut ohjattiin leikkaukseen. Leikkauksen seurauksena alaraajani halvaantuivat. Kävelykin piti opetella uudestaan. Olin nuorena perheenäitinä aivan uuden elämäntilanteen edessä.
Selän loukkaaminen mullisti elämäni monellakin tapaa. Maalaistalon työt olisivat vaatineet työpanostani, mutta kun olin toipilas, ei raskas navettatyö ollut mahdollista. Kivut eivät jääneet leikkauspöydälle. Minua pisteli ja särki. Jouduimme mieheni kanssa luopumaan kokonaan karjasta, ja pellot laitettiin pakettiin. Mieheni aloitti uuden uran toisen alan yrittäjänä.
Leikkauksen jälkeen alkoi kuntoutus. Kävin muistaakseni joka toinen päivä jumppautettavana sairaalassa. Minulla oli edelleen kovia kipuja, joihin sain lääkehoitoa. Vähitellen pääsin kuitenkin kävelemään, ensin kepin kanssa ja jonkin ajan päästä pystyin jättämään senkin pois. Kivut eivät kuitenkaan hellittäneet.
Eletiin 70-luvun loppua. Sain kuulla siskoltani, että Lapualla on eräs kristitty mies, joka rukoilee sairaiden puolesta. Kuulin, että monet ihmiset olivat saaneet avun hänen kauttansa. Niinpä päätin lähteä Lapualle. Halusin apua vaivaani. Tuohon aikaan jo kävelin ja olin luopunut kepistä.
Lähdimme siskoni kanssa Lapuan urheiluhallilla pidettyyn hengelliseen tilaisuuteen. Siellä olikin väkeä aika runsaasti koolla. Tilaisuudessa oli ihmeellinen ilmapiiri. Pyysin, että parantuisin ja selkäkipuni loppuisivat. Puolestani rukoiltiin, mutten tuntenut mitään erikoista siinä tilanteessa. Ihmeparantumista ei tapahtunut. Sen sijaan sain erilaisia ohjeita hengellisen elämän hoitamiseen ja Raamatun lukemiseen.
Sen jälkeen ryhdyinkin lukemaan innokkaasti Raamattua. Pohdin hengellisiä kysymyksiä ja omaa elämääni. Jumala veti puoleensa. Lopulta hiljennyin itsekseni kotonani ja tunnustin syntini yksinäisessä rukouksessani. Silloin sisimpääni laskeutui ilo ja rauha. Tulen muistamaan sen aina.
Olen kokenut elämässäni Jumalan tuomaa lohdutusta ja huolenpitoa. Löysin ajan myötä uskovia ystäviä ja hengenheimolaisia sekä oman paikkani seurakunnassa. Työskentelin Myllymäen kristillisen alkoholisti- ja narkomaanikodin emäntänä kaikkiaan viisitoista vuotta. Nyt aikani kuluu muun muassa lapsenlapsenlapsia hoitaessa.
Selkäni oireili pari kertaa leikkauksen jälkeen, mutta hoidin nuo kerrat itse levolla ja anoppini avustuksella. Nykyään selkä on kunnossa, eikä minulla ole minkäänlaisia kipuja. Olen siitä kiitollinen Jumalalle.
Vanhemman/vanhempien menettäminen
Keijo Baltzar
Kasvoin köyhässä, mutta jotenkin toimeentulevassa perheessä Jyväskylässä. Olen viidestä lapsesta toiseksi vanhin. Isäni teki tuohon aikaan kauppaa hevosilla ja äitini myyskenteli pitsiliinoja. Olimme siis tavallinen romaniperhe, joka hankki elantonsa kaupustelemalla.
Kävin sisarustemme kanssa peruskoulun alaluokkia. Koulunkäyntimme sujui ihan hyvin lukuun ottamatta minun huonoa luku- ja kirjoitustaitoani. Jäin opiskeluissa aina muista oppilaista jälkeen, joten minua ruvettiin pitämään muita heikompana. Niinpä minua alettiin kiusata ja sen johdosta minustakin tuli pienissä määrin koulukiusaaja. Köyhyydestämme huolimatta vanhempamme pitivät meistä hyvää huolta. He opettivat, ettei koulussa saa kiusata ketään. Veljeni ja minä harrastimme urheilua, mm. maastojuoksua ja jalkapalloa. Myös hevoset kuuluivat harrastuksiini jo 5–6vuotiaasta alkaen. Osallistuin urheilu- ja ravikilpailuihin ja saavutin hieman menestystäkin koulujen välisissä Keski-Suomen mestaruuskisoissa. Olen ollut aina jollain tapaa menestyksekäs harrastusten parissa.
Elämämme muuttui vuonna 1978. Kesäinen koulupäivä oli ohitse ja tulimme koulusta kotiin. Äiti oli kotimme keittiössä tekemässä ruokaa. Olin sisareni kanssa tiellä potkimassa jalkapalloa, kun sisareni yhtäkkiä huomaa isämme maassa kaatuneena. Huusimme ja juoksimme tieltä isämme luokse. Äitimme ja muut sisarukset juoksivat sisältä ja ihmettelivät huutoamme, kunnes huomasivat isän makaavan maassa. Ymmärsimme, että isä oli loukkaantunut vakavasti. Muutamien päivien kuluessa rakas isämme nukkui pois tästä ajasta. Olimme orpoja. Muistan, kuinka 11-vuotiaana poikana ajattelin, että minulla ei ole enää isää, joka pitäisi meistä huolta. Tunsin sisälläni, että olin menettänyt elämästäni jotain todella kallista ja arvokasta, jota en saa enää takaisin.
En kuitenkaan jäänyt yksin, vaikka isäni oli poissa. Setämme otti meidät kaikki viisi sisarusta luokseen asumaan. Hänellä itsellään oli neljä lasta. Kävin koulua yhdeksänteen luokkaan asti, jolloin olin 16-vuotias. Isän kaipuu sydämessä oli ankara. Kovana jätkänä itkin hiljaa yksinäisyydessäni orvon kyyneleitä.
Sitten minulle kerrottiin, että on joku, joka rakastaa sinua ja haluaa olla muuttamassa elämäni elämisen arvoiseksi. Minulle kerrottiin Jeesuksesta. Tulin uskoon vuonna 1989. Siihen asti elämäni oli täyttynyt kaikkinaisilla korvikkeilla. Olin etsinyt sisimpääni lepoa ja rauhaa – kuitenkaan löytämättä sitä. Minulla ei ollut enää kuin hevoset, joilla yritin löytää sen, mitä sisältäni puuttui: levon ja rauhan. Kun Jeesus tuli Herrakseni, silloin tiesin ja tunsin, että minulla oli etsimäni lepo, rauha ja turvallisuuden tunne. Sain uuden isän, taivaallisen Isän. Hän on kanssani hyvinä ja vaikeinakin aikoina. Siitä lähtien olen elänyt perheeni kanssa arvokasta elämää. Taivaan Isä löysi minut, joka olin eksyksissä. Suhde Jumalaan on tuonut turvallisuuden enkä koe enää niin syvää orpouden tunnetta. Sinunkaan ei tarvitse olla piilossa, levoton, rauhaton eikä isätön. Jeesus haluaa olla vaikuttamassa ratkaisuihisi. Hän voi muuttaa elämäsi.
Luokittelematon, Masennus ja/tai uupumus
Kari Arminen,
”Jumala, jos olet olemassa ja jos Karin elämällä on jokin tarkoitus, niin annan hänet sinulle, mutta jos ei, niin ota se sitten pois.” Ymmärsin vain, että nyt äidilläni on hätä minusta. Neljään päivään mikään ei pysynyt sisälläni, ei edes vesi. Äitiini iski paniikki: poika kuolee hänen käsiinsä. Kun kuulin tuon rukouksen, tunsin jaksavani jo paremmin ja lähdin keittiöstä pikkutäkiltäni konttaamaan kohti olohuonetta. Siihen oma muistikuvani päättyy. Tapahtuneen johdosta äitini koki herätyksen ja tuli uskoon. Ja niin minä sain kasvaa kaksivuotiaasta saakka uuden pienen ”kellariseurakunnan” silmäteränä. Kotona kapusin usein tuolille seisomaan selkänojaa vasten – saarnaamaan mummolleni.
Elämäni oli siis annettu Jumalalle. Sen kuuleminen lapsena hämmensi aluksi, mutta se tuntui hyvältä ja turvalliselta. Äitini luki minulle paljon ”Ikuisia kertomuksia” -kirjasarjaa ja sain lapsen uskon Jumalaan. Tein kolttosiani ja tunnustin niitä Jumalalle ja ihmisille ja sain anteeksi. Parikymppisenä eräs ystäväni kysyi, millaisia vastoinkäymisiä minulla oli ollut elämässäni. Mieleeni ei tullut mitään. Sitten eräänä yönä heräsin ahdistukseen. Koin voimakasta kehotusta rukoilla tämän ystäväni puolesta. Vajaan tunnin päästä sydämeeni tuli rauha. Myöhemmin kuulin, että juuri tuolloin ystäväni oli ollut kylpyammeessa leipäveitsi kädessä päättääkseen päivänsä. Mutta lopulta hän sai voimaa laskea veitsen ja mennä nukkumaan.
Kun muutin opiskelemaan, koin elämäni pahimman masennuskauden. Parissa viikossa voimani loppuivat. Eräänä iltana en enää jaksanut edes rukoilla tai nukkua. Lopulta kuitenkin nukahdin. Aamulla heräsin onnellisena, sydän täynnä iloa ja rauhaa. En voinut käsittää, miten se oli mahdollista. Myöhemmin sain kuulla, että juuri sinä iltana tuo vanha ystäväni oli hädissään soittanut äidilleni – minulla ei ollut puhelinta – ja kysynyt, mikä minulla on hätänä. Äitini oli vakuuttanut, että ei mikään, ja käskenyt mennä rauhassa nukkumaan. Ystäväni oli kuitenkin käynyt rukoilemaan puolestani. Vakuutuin, että Jumala todella pitää minusta huolen, mitä ikinä tapahtuukaan. Asiani ovat hyvin, elämäni on hänen kädessään. Tämän kokeminen oli tosi voimaannuttavaa. Arjestakin tuli juhlaa.
On ollut vapauttavaa tajuta, etten voi tehdä mitään, mikä saisi Jumalan rakastamaan minua enemmän. En myöskään voi tehdä mitään, mikä saisi hänet rakastamaan minua vähemmän. Elämäni on ollut seikkailu, täynnä Jumalan yllätyksiä. Kerran osallistuin isoon avustusprojektiin Dominikaanisessa tasavallassa. Siellä tutustuin suomalaiseen naiseen, jonka kanssa ystävystyin toisessa vapaaehtoisprojektissa Venezuelassa. Kolmannessa rakensimme ystävinemme Meksikoon kirkon, jossa meidät projektin päättyessä – kummankin yllätykseksi – riemullisesti vihittiin. Häälahjaksi saimme pari nukkea, mutta omat lapset jäivät hankkimatta. Nyt meillä on kaksi autoa, jotta saamme keinoemoina kaikki Jumalan syliimme lähettämät afrikkalaisten yksinhuoltajaperheiden pakolaislapset mahtumaan kyytiimme.
Elämä Jumalan kanssa ei ole koskaan toivotonta. Siinä voi kyllä joskus joutua tiukoille, mutta niin haluankin joutua. Se on ollut voittosaattoa, jossa olen kokenut myös tappioita. Entä jos Jumalaa ja mitään tuonpuoleista ei olisi? Suostuisinko vaihtamaan elämäni uskovana elämään ilman uskoa? En. Minulle jo tämä elämä uskonsuhteessa Jeesukseen, joka antoi henkensä minun elämäni pelastamiseksi, on merkittävämpää kuin mikään muu.
Luokittelematon
Juha-Pekka Malinen
Synnyin esikoisena kolmelapsiseen perheeseen, jossa oli hyvät vanhemmat. Ollessani pieni poika äitini opetti minulle iltarukouksen, mutta muuten hengelliset asiat eivät olleet kotona juuri esillä. Koulun alaluokalla minulla oli vähän aikaa opettaja, joka kertoi Jumalasta, ja joskus koululla kävi uskovia vierailijoita. Koin, että tarvitsin Jumalaa, mutta olin aika yksin ajatusteni kanssa.
Rippikoululeirillä oli hyvä ilmapiiri ja tunsin Jumalan kutsuvan minua. Siihen aikaan elämäni vaikutti menevän niin hyvin, että ajattelin pärjääväni ilman Jumalaakin. Lisäksi pelotti, että mitä kaverit tuumaisivat, jos tässä nyt hurahtaisin uskoon, ja kaikki hienot asiat olivat vielä kokematta ja menettäisin ne. Niinpä jätin etsikkoaikani käyttämättä. Samoihin aikoihin minulla oli koulussa uskonnon opettaja, joka piti uskonasioita esillä. Hän siteerasi usein Raamatun lausetta: Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ”nämä eivät minua miellytä”. Se kolahti, mutta silti ajattelin, että kunpa voisin kääntyä Jumalan puoleen ja tehdä parannuksen vasta vanhana. Tosin minua pelotti siihen sisältyvä riski, kun ei tulevien elinpäivien määrästä ole tietoa.
Alkoholia kokeiltuani nousuhumala tuntui hienolta, ja sen käytöstä tuli säännöllistä viikonloppuisin ja välillä viikollakin. Otin toisinaan niin tolkuttomasti, että en muistanut aamulla mitä kaikkea oli tapahtunut. Minulla oli yhden illan suhteita, ja oikea ja väärä menivät jotenkin sekaisin. Elämäni ei ollut Jumalan mielen mukaista. Vaikka seurustelu, avioliitto ja perhe-elämä rauhoittivat minua, käytin silti alkoholia usein viikonloppuisin. Välillä join ihan liikaa kerralla ja käyttäydyin epäasiallisesti. Ulkoisesti elämäni näytti varsin hyvältä nuorena perheenisänä, mutta sisäinen tuska aiheutti valtavaa tyhjyyden tunnetta. Aloin miettiä elämäni tarkoitusta.
Jumala antoi minulle vielä uuden etsikkoajan. Mielessäni oli selvä ajatus, että yksi asia on vielä hoitamatta: Jumalan puoleen kääntyminen ja Jeesuksen seuraaminen. Minulle tuli oikein hätä, että vieläkö on tilaa, vieläkö Jeesus hyväksyy minut omakseen.
Kaivoin vihkiraamatun esille ja aloin lukea sitä iltaisin. Hakeuduin hengellisiin tilaisuuksiin. Eräässä niistä puhuja sanoi: ”Jos täällä on joku joka tahtoo antaa elämänsä Jeesukselle, niin nosta kätesi ylös.” Silloin käteni tuntui maailman painavimmalta asialta. Halusin saada asian päätökseen ja tunnustaa uskoni myös ihmisten edessä, joten pakotin käteni ylös. Sen jälkeen löysin tieni miesten raamattupiirin, jossa pääsin kasvamaan uskossani.
Jumalan lahjana pääsin irti alkoholista ja sen käyttämisen himosta. Vielä tänäkin päivänä se on asia, jota en oikein ymmärrä, joten olen vain kiitollinen siitä. Erityisessä arvossa se oli silloin, kun jouduin käymään läpi avioeron; minun ei tarvinnut yrittää hukuttaa kipuani juomiseen.
Jumala on pitänyt huolta ja johdattanut elämän eri alueilla: menin uudelleen naimisiin, olen viiden lapsen isä ja minulla on jo lapsenlapsiakin. Olin juossut Jeesusta karkuun, mutta Hän sai minut lopulta kiinni. Hän on minun Herrani ja Jumalani, jolla on hyvä tahto minua kohtaan ja joka on sovittanut kaikki syntini ja vie kerran taivaan kotiin. Herran Jeesuksen kanssa saa elää jo täällä maan päällä täyttä ja mielenkiintoista elämää, joka sisältää kaiken tarpeellisen.
