Masennus ja/tai uupumus
Jukka Niemi, MTKL:n liittovaltuuston jäsen, Ylistaro
Elin 17 vuotta masentuneena ja itsetuhoisena lääkkeiden varassa. Sisintäni oli kalvanut lapsuudesta asti huono itsetunto ja arvottomuuden tunne. Sitten elämääni laskeutui lepo ja rauha.
Perheessämme oli seitsemän lasta. Ison perheen keskellä koin kuitenkin yksinäisyyttä. Olin jännittynyt ja epävarma. Halusin saavuttaa ennen kaikkea isäni hyväksynnän. Hänelle vain työnteolla oli merkitystä. Juuri siksi halusin osoittaa pärjääväni taloudellisesti ja pystyväni luomaan uraa. Teinkin jo nuorena kauppaa kaikesta, mitä suinkin keksin.
Lähdin isoveljeni perässä Ruotsiin töihin tekstiilitehtaaseen. Siellä olin kielitaidottomana ruotsinkielisten työtovereiden keskellä. Masennuin ja yritin itsemurhaa lääkkeillä. Se oli hätähuutoni. Selvisin siitä ja muutin takaisin Suomeen. Sain sairaseläkkeen jo 26-vuotiaana. Siitä huolimatta pääsin työllisyyskurssille Jyväskylään. Etsin turhaan rauhaa ja lääkettä kipuuni seurakunnista. Jäin aina tilaisuuksien loputtua yksin, kun muut lähtivät kotiin. En saanut uskosta voimaa elämääni, vaikka kuinka yritin antautua Jumalalle. Ihmettelin syvästi, onko Jumalaa edes olemassa, kun hän ei auta.
Työllisyyskurssin päätyttyä sain töitä Jyväskylästä rautakaupasta ja pääsin takaisin työelämään. Neljän vuoden jälkeen löysin uuden työn. Matkustelin myyntiedustajana ympäri Suomea yhteensä kuusi vuotta. Sisäinen kipuiluni kuitenkin jatkui. Yritin hakea helpotusta paineisiini alkoholin ja unilääkkeiden avulla. Yritin piilottaa kivun syvälle sydämeeni, ettei kukaan näkisi sitä. Halusin näyttää, että minä pärjään. Sitten tuli 1990-luvun taloudellinen romahdus. Kauppa ei käynyt, joten minut irtisanottiin. Minulla oli asuntovelkaa ja terveys nollassa, en nukkunut enkä syönyt. Silloin tuli seinä eteen.
Muutin takaisin lapsuudenkotiini, jossa äitini eli. Äitini oli ns. arkiuskovainen. Hän kävi hengellisissä seuroissa, mutta ei koskaan tuputtanut uskoaan minulle. Elin päivästä päivään kuin lasikaapissa. En saanut kosketusta toisiin ihmisiin. Olin riippuvainen sekä lääkkeistä että alkoholista. Halusin vieroitukseen, mutta minulle sanottiin, ettei se käy. Minun tulisi syödä lääkkeitä lopun ikääni. Olin toivottomassa kierteessä.
Sitten äitini sairastui. Yllättäen äidin hoitaminen sai minut huomaamaan, että pystyin vielä johonkin. Lääkkeet ja terveydenhoito eivät pystyneet parantamaan minua, mutta minulla oli vielä toivo Jumalassa. Tunsin, että hänelle on sittenkin kaikki mahdollista.
Kun seurakunnassa alkoi Alfa-kurssi, ajattelin kokeilla vielä kerran, hyväksyykö Jumala minut. Siellä Jeesus tuli konkreettisesti elämääni. Pienryhmässä käytyjen keskustelujen kautta minulle avautuivat vähitellen usko, armo ja Jeesuksen ristin merkitys. Tulin nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni. Olin vihdoinkin hyväksytty. Sisimpääni laskeutui lepo ja rauha, jonka vain Jumalan Pyhä Henki voi antaa. Kipu lähti.
Rauha on kantanut tähän päivään. Olen ollut nyt 11 vuotta ilman lääkkeitä. Toimin mielenterveystyössä ja järjestän vertaiskuntoutuskursseja. Käyn aktiivisesti hengellisissä tilaisuuksissa, kuorossa ja raamattupiirissä. Vertaistukitoiminnan ja oman kokemukseni kautta pystyn auttamaan nyt toisia. Olen nähnyt muidenkin nousevan takaisin elämään todella syvältä.
Haluan antaa kasvot sille, miten Jumala kääntää yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja arvottomuuden tunteiden kanssa kamppailun voitoksi. Koskaan ei saa antaa periksi.
Alkoholiongelmat, Parisuhdeongelmat
Juha Turunen, Kotka
Erosta repaleisena ”suureen maailmaan”. Noilla sanoilla voisin kuvata elämäni tilannetta, kun muutin nuorena miehenä Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle.
Olin elänyt ihan tavallista nuoren miehen elämää, kävin töissä ja asuin yhdessä silloisen tyttöystäväni kanssa. Meille kävi kuitenkin niin, että tiemme lähtivät eri suuntiin ja minä muutin.
Sain hetken helpotusta sisäiseen tyhjyyteen kosteista ravintolailloista ja ns. yhden illan jutuista, jotka kuitenkin saivat aikaan vain moraalista krapulaa. Alkoholin käyttö lisääntyi huolestuttavasti. Muistan ajatelleeni, että ”tällaista elämääkö minun pitää talsia, eikö ole parempaa olemassa”. Koin, että olin sössinyt elämäni jo aika piloille. Ulkoisesti pidettiin hauskaa, mutta sisäinen maailma oli levoton, tyhjä ja tuskainen.
Sitten sain työpaikan Kouvolasta vuoden 2001 loppukesästä. Paremman elämän toivossa suuntasin Kymenlaaksoon. Mutta niinhän siinä kävi, että sama meininki jatkui. Sain kokea nahoissani elämän nurjaa puolta. Viina maistui, ei enää riittänyt vapailla juhliminen, vaan iltaisin töiden jälkeenkin piti ottaa. Yritin parannella elämääni, välillä kaatelin juomia viemäriin. Päätökseni kuitenkin kantoivat parhaimmillaankin vain muutamia päiviä. Aloin pelätä työpaikkani puolesta.
Muistan erään tammikuisen viikonloppupäivän vuonna 2002. Olin tuskainen elämäntilanteestani. Yhtäkkiä kuulin äänen sanovan: ”Jumalalla on sinulle parempaa.” ”Näinhän se varmaan on”, ajattelin, mutta sen enempää en sitä miettinyt.
Luin kuitenkin sen kevään aikana Uutta testamenttia, mutten ymmärtänyt siitä mitään. Elämänmeno jatkui entisellään. Jossain vaiheessa mieleeni nousi ajatuksia, että ”tämä on syntiä”. Koin samalla ikään kuin kuoleman läsnäoloa. Sanoinkin äidilleni, etten taida elää enää pitkään.
Toukokuussa huomasin lehdessä ilmoituksen, että eräässä paikallisessa seurakunnassa on kokoussarja. Jo samana iltana hiippailin kokoussalin yläparvelle piiloon, ettei vain kukaan näe minua. Saarnasta en muista mitään. Puheen lopussa saarnamies pyysi niitä tulemaan eteen, jotka kokevat tarvitsevansa rukousapua. Silloin koin vahvasti, että jos en nyt mene, niin uutta mahdollisuutta ei enää tule.
Niinpä menin ja polvistuin alttarille. Eräs työntekijä tuli kysymään, mitä rukoillaan. Vastasin, etten tiedä. Hän kysyi, olenko uskossa ja haluanko tulla uskoon. ”Pelkään, mitä kaverit sanovat, mutta joo, ei taida olla valinnanvaraa”, totesin. Seuraava kysymys oli: ”Oletko tehnyt syntiä?” ”Olen”, vastasin. Rukousapua antava työntekijä julisti kaikki syntini anteeksi annetuiksi Jeesuksen Kristuksen nimessä ja maahan vuotaneen veren tähden.
Olin ollut kauhea kiroilija ja mekastaja, ja kun kuulin ensimmäisen kirosanan kadulla tuon tapahtuman jälkeen, tuntui kuin olisi lekalla lyöty otsaan. Se kalskahti niin pahalle korvaan. Silloin tajusin, että nyt on jotakin tapahtunut oikeasti. Viinanhimo vietiin kerralla, ja tunsin ihmeellistä iloa ja rauhaa sisimmässäni. Olin aina uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta nyt oli elämässäni tapahtunut jotain todella ihmeellistä ja ennen kokematonta. Teoreettisesta Jumalasta oli tullut todellinen.
Herra johdatti elämääni itselleni sopivan uskovan puolison. Meille syntyi vuonna 2008 ihana tytär, joka on isin silmäterä.
Ei ihmisestä tule ongelmatonta ja täydellistä uskoon tultuaankaan. Ei ihmisyys katoa mihinkään. Mutta sen haluan sanoa, että kaikessa olen saanut ihmeellistä apua, eikä minua ole tähän päivään mennessä jätetty pulaan. Voin sanoa, että kadun monia asioita elämässäni, mutta Herran omaksi tuloa minun ei vielä koskaan ole tarvinnut katua.
Urheilu
Juha Leskinen, Eura
Koin valtavaa yksinäisyyttä tullessani eräänä iltana ravintolasta kotiin. Olin 22-vuotias, ja tajusin, että ellei elämäni muutu, se alkaa mennä entistä huonompaan suuntaan. Rukoilin ensimmäisen kerran tosissani: ”Jos on olemassa joku jumala, niin pelasta minut”. Ymmärsin, että on olemassa joku ihmisiä korkeampi olento, mutta en tiennyt, onko se Raamatun Jumala vai joku muu.
Harrastin nuorena kilpapyöräilyä. Vuonna 1982 voitin Suomen pyöräilyliiton miesten maantieajon mestaruuden. Lisäksi saimme kolmen miehen joukkueena hopeamitalin ja kaksi pronssimitalia pyöräilyn suomenmestaruuskisoissa.
Ensimmäisen kosketuksen hengellisiin asioihin sain 16-vuotiaana. Menin uskovan veljeni ja hänen vaimonsa kanssa hengelliseen tilaisuuteen, jossa koin Jumalan kutsuvan minua pelastukseen. En kuitenkaan vielä antanut elämääni Jeesukselle, minkä tajusin myöhemmin suureksi virheeksi. Alkoholin käyttöni alkoi nimittäin lisääntyä, ja jouduin vähitellen ravintolakierteeseen, joka haittasi jonkin verran kilpapyöräilyäni. En ollut kiinnostunut opiskelusta, mutta sain kuitenkin suoritettua ammattikoulun ja pääsin töihin.
Eräänä perjantai-iltana, pian ensimmäisen rukoukseni jälkeen, uskova sisareni kutsui tyttöystäväni Aulin ja minut seurakuntaan katsomaan elokuvaa ”Kuin varas yöllä”. Olimme menossa discoon, mutta kohteliaisuudesta lähdimmekin siskoni mukaan. Elokuvan loputtua ihmisiä kutsuttiin rukoiltavaksi salin etuosaan. Tunsin valtavan voimakasta, suorastaan yliluonnollista vetoa mennä etuosaan ja ottaa Jeesus vastaan. Toisaalta pelkäsin häpeää. Kuulin kun joku kysyi takanani: ”Haluatko lähteä aivan erilaiselle tielle kuin ennen?”. Käännyin katsomaan, kuka puhui, mutta takanani ei ollut ketään, koska istuimme viimeisessä rivissä. Ymmärsin sen olleen Jumalan puhetta ja lähdin kävelemään salin etuosaan, jossa minun puolestani rukoiltiin.
Muutuin ikään kuin toiseksi mieheksi sekunnin sadasosassa! Olin ollut kova kiroilemaan, mutta kiroileminen jäi heti pois, samoin alkoholin himo. Tunsin vapautuvani kaikesta synnistä, ja minut valtasi ilo. Aloin käydä seurakunnassa, rukoilla ja lukea Raamattua. Suhtautumiseni tulevaisuuteen muuttui. Olimme tulleet Aulin kanssa uskoon samana iltana, ja niinpä menimme pian kihloihin ja runsaan vuoden kuluttua naimisiin. Myös opiskeluni teknillisessä koulussa alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Jatkoin kilpapyöräilyä vielä muutamia kuukausia, mutta päätin lopettaa sen, koska siitä oli kunnianhimo kadonnut.
Halusin kertoa uskoontulostani ystävilleni ja päätin puhua ensiksi punttisalikaverilleni. Jännitin kovasti, mutta lopulta olin helpottunut ja rohkaistunut. Poika nimittäin totesi, että tuohan on hieno asia, ja jatkoi, että myös hänen vanhemmat ovat uskossa. Myöhemmin sama kaveri sanoi, että hän oli ollut aikaisemmin uskossa ja sitten jättänyt uskon. Kuultuaan uskoontulokertomukseni hän oli päättänyt antaa elämänsä uudelleen Jeesukselle!
Olen ollut uskossa jo yli 30 vuotta. Olen kertonut monille siitä, miten Jeesus muutti minut. Vaikka elämäni ei ole ollut helppoa, Jumala on ollut uskollinen. Olen ollut työttömänä pitkän aikaa. Se on kasvattanut minua ihmisenä, ja olen oppinut ymmärtämään myös elämässään epäonnistuneita. Luottamukseni Jumalaan on kasvanut vuosien aikana. Tiedän, että hän ei jätä minua yksin vaikeissakaan tilanteissa.
Urheilu
Jorma Härkönen, EM-tason yleisurheilija, Parikkala
Olin tavallinen, maalta kaupunkiin muuttanut, 24-vuotias nuori mies. Olin naimisissa ja minulla oli vakituinen työpaikka Imatralla Rajavartiostossa. Harrastin kilpaurheilua, 800 m:n juoksua, ja taskussa oli jo muutamia SM-mitaleita sekä maaotteluedustuksia nuorten ja aikuistenkin sarjoista. Elämä oli säännöllistä ja kaikki oli hyvin.
Menin naimisiin 1978. Avioliittomme alkuvuosina jouduimme asumaan vaimoni kanssa 3–4 kk eri kaupungeissa työpaikan muutoksen yhteydessä. Kerran vaimoni soitti ja kertoi, että hänen ystävättärensä oli tullut uskoon ja että hänkin oli tehnyt uskon ratkaisun. Siihen vaikutti suurelta osalta pelko kolmannesta maailmansodasta. Olin yllättynyt, mutta minulla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä olin aina uskonut, että Jumala on olemassa. Kotona oli opetettu rukoilemaan iltarukous, ja muistan rukoilleeni joskus koulussa, kun oli hankalampi paikka. Halusin päästä taivaaseen, koska se olisi parempi paikka kuin helvetti. Jeesuksen roolista en tiennyt mitään.
Menin elämäni ensimmäistä kertaa hengelliseen tilaisuuteen Lahdessa. Oli uusivuosi. Olimme toki puhuneet jotain uskosta vaimoni kanssa, mutta tuossa tilaisuudessa ensimmäistä kertaa elämässäni minulle selkeästi kerrottiin, miten taivaaseen voi päästä. ”Jeesus on tie, totuus ja elämä. Tiedosta ja tunnusta, että olet syntinen. Usko, että Jeesus on sovittanut syntisi ja pyydä häntä tulemaan elämäsi Herraksi, eli tee valintasi.” Tilaisuuden lopussa pyydettiin nostamaan käsi merkiksi, jos haluaa valita tien seurata Jeesusta.
Minulle ammattisotilaana tämä oli niin selkeästi ja yksinkertaisesti sanottu, että minä ymmärsin. Minä nostin käteni, koska minä todella halusin päästä taivaaseen.
En kokenut mitään erityistä tunnekokemusta, mutta siitä hetkestä saakka on minulla ollut selkeä varmuus siitä, että Jeesuksen puolelta kaikki on valmista ja varmaa. Jos en itse luovu hänestä, niin hän vie minut perille iankaikkiseen iloon. Kukaan ei voi riistää minua hänen kädestään.
Ratkaisun jälkeen kipuilin urheilu-uran jatkamisen kanssa. Mietin, pitäisikö minun lopettaa urheilu. Pyysin Herralta selvää merkkiä, vaikka nilkan nyrjäyttämistä, mutta sitä en kokenut. Siispä jatkoin juoksuani. Herra siunasi urheilu-uraani niin, että sain kilpailla aina EM- ja MM-tasolla saakka. Kirkkaimpana EM-pronssi vuonna 1982 Ateenassa.
Tänään koen, ja myös näen, itsessäni sen muutoksen, jonka usko Jumalaan on minussa vaikuttanut. Entinen menestys on menettänyt merkitystään ja taivaskaipuu on vain kasvanut. Tärkeintä tämän yhä epävarmemman maailmanmenon keskellä on tiedostaa, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan ja mikä on minun todellinen tavoitteeni. Jeesus kysyy tänäänkin: mitä sinä haluat? Jumala on antanut meille vapaan tahdon. Voimme sen tähden itse valita tien, jota haluamme kulkea. Minä tiesin aikoinani, ja vielä tänäänkin, mitä tahdon. Tahdon päästä, kun aikani tulee, taivaan kotiin. Haluan sinne myös mukaan niin monta lähimmäistäni kuin suinkin mahdollista. Haluan oppia tuntemaan enemmän ja enemmän Jumalan tahtoa ja olla hänen työssään mukana.
Tavoitteeni on yhä tänään, kuusikymppisenä, korkeampi ja kovempi kuin aikoinaan nuorena miehenä. Se on taivas.
Uskonto
Jonas Björkstrand, it-asiantuntija, Vaasa
Jonas Björkstrand pelasi tietokonepelejä pahimmillaan reilut kymmenen tuntia vuorokaudessa ja pysytteli hereillä kofeiinijuomien ja alkoholin voimin. Hän oli joutunut orjuuteen, joka vaikutti sekä perhe-elämään että ammatinharjoittamiseen/työelämään. Lopulta hän antautui ja huusi hädässään Jumalaa avuksi.
Kasvoin tavallisessa kodissa Porvoossa ihanassa perheessä, jossa kunnioitettiin kristillisiä arvoja. Kävin perheen kanssa säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluksissa, varsinkin jouluna ja muina kristillisinä juhlapyhinä. Rakkauden perässä muutin Pohjanmaalle sen jälkeen kun olin opiskellut tietotekniikkaa Åbo Akademissa. Opiskeluaikana toimin aktiivisesti kristillisessä opiskelijajärjestössä ja olin, kuten Euroopassa valitettavasti on melko tavallista, ”mukana kristillisessä uskonnossa ilman henkilökohtaista jumalasuhdetta”.
Yläkouluikäisestä lähtien varttumistani leimasi se, että olin koulukiusattu. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Niinpä minusta tuli hyvin ujo ja vetäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla oli huono itsetunto, ja pakenin tietokonepelien maailmaan.
Olin omaksunut sen identiteetin, jonka kiusaajani halusivat minulle antaa: en ole minkään arvoinen. Pakenemalla tietokonepelien maailmaan sain ”olla joku”; sain arvostusta ”online-ystäviltä” ja pärjäämällä hyvin peleissä.
Vuosina 2005–2012 kun pelaaminen oli kiivaimmillaan, saatoin istua toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Se tapahtui tietenkin työn ja perheen kustannuksella, vaikka suuri osa pelaamisesta tapahtuikin iltaisin ja öisin. Tietokonepelien myötä elämääni tuli monia muitakin syntejä, ennen muuta valehtelu. Tiesin, että se mitä tein oli väärin ja yritin lopettaa, mutten onnistunut. Joskus pysyin olemaan pelaamatta pari viikkoa, mutta sitten se taas jatkui. Olin yksinkertaisesti pelaamisen orja.
Käänne tapahtui tammikuussa 2013, kun olin luovuttanut. Ymmärsin, että olin pelaamisen ja synnin orja ja että toivo vapautua kaikesta omin voimin oli mennyttä, ja huusin Jumalaa avuksi.
Osallistuin miesten konferenssiin Vaasassa ja tiesin, että tarvitsin apua. Koko päivän istuin siellä ja taistelin sitä vastaan, että menisin eteen esirukoiltavaksi. En nimittäin ollut tottunut henkilökohtaiseen esirukoukseen eikä minun puolestani ollut koskaan rukoiltu sillä tavoin, mutta sisälläni oli niin suuri tuska, että halusin ja tarvitsin apua vapautuakseni tietokonepelaamisen ja synnin vallasta.
Tuossa konferenssissa sain kohdata Jumalan rakkauden. Sain synnintunnon, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Halusin ottaa Jeesuksen vastaan Herrakseni, kuninkaakseni ja pelastajakseni ja kääntyä pois synnistäni. Esirukouksen jälkeen istuin ja itkin pari tuntia. Kun illalla palasin kotiin vaimoni luo, saatoin vain sanoa hänelle: ”Olet saanut uuden miehen.” Jotain oli tapahtunut minulle, ja se on sen jälkeen vahvistunut päivä päivältä. Olen saanut Jumalan armosta syntyä uudesti.
Olen uskonut Jumalaan koko ikäni, mutten ole aina aktiivisesti kysynyt hänen tahtoaan enkä ole alistunut hänen sanansa alle. Tuosta hetkestä lähtien olen ollut vapaa tietokonepelaamisesta ja pelihimoni katosi. Sain uudistua täysin Hengessä, ja Hengen hedelmät alkoivat näkyä minussa. Minussa kasvoi pikkuhiljaa ennenkokematon rohkeus julistaa Jumalan sanaa. Tuosta hetkestä lähtien olen Jumalan armosta saanut kasvaa itsehillinnässä, totuudessa ja kärsivällisyydessä. Pelaamiskulttuuriin liittyvä alkoholin juominen loppui kertalaakista.
Kärräsin kaikki tietokonepelini kaatopaikalle, jottei kukaan toinen saisi niitä. Hävitin kaiken, jotta täyskäännökseni/kääntymykseni olisi täydellinen enkä lankeaisi uudelleen. Nyt teen 80-prosenttista työaikaa, jotta minulla jää enemmän aikaa julistaa sanaa ja todistaa Jeesuksesta ja eri tavoin auttaa ihmisiä, jotka elävät synnin orjuudessa. Kouluissa tuntuu olevan suuri tarve puhua koulukiusaamisesta ja tietokonepelaamisen vaaroista ja siitä vapautumisesta.
