Tsunami vei tytärpuoleni nelihenkisen perheen Tapaninpäivänä 2004. Tytär löytyi pian ja hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa. Kesän korvalla löytyi vävy ja siunaus toimitettiin Nurmijärven kirkossa. Yhdeksän-vuotias poika löydettiin syyskuussa ja hänen siunauksensa tapahtui Helsingin Lähetyskirkossa. Nelivuotiaan tyttären löytymisestä oli jo luovuttu, mutta hänkin löytyi vuosi onnettomuuden jälkeen. Hänet oli jo ehditty siunata poissaolevana. Toisen suomalaisperheen ainoana henkiin jäänyt lapsi oli tunnistanut pienen vainajan poliisin valokuvasta uimapuvun perusteella. Uimapuku oli hankittu vasta paikan päällä.
Syksyllä 2004 nelivuotias Aino sanoi, että he lähtevät taivaaseen. Aikuiset sanoivat, ei kun Thaimaaseen. Mutta tyttö pysyi kannassaan ja puhui taivaaseen lähtemisestä. Sitten hän leikki nukeillaan ja selitti, miten nuket ovat kuolleet. Aikuiset oikaisivat, että sinä laitat heitä nukkumaan. Taas tyttö oli vakuuttunut sanomisestaan, että nuket ovat kuolleet. Kuka siis ymmärsi, mistä oli kyse?
Kuolema oli läsnä elämässämme joka päivä. Olin tehnyt mielenkiintoista työtäni fysioterapeuttina ja olin tottunut kuuntelemaan ihmisten murheita. Nyt en jaksanut kuulla yhtään toisten huolia, kun en jaksanut enää omianikaan. Tyhjyys täytti elämäni vuonna 2005. Helmikuussa sain sydänkohtauksen. Ensiavussa lääkäri kyseli elämäni taustoja eikä ihmetellyt yhtään. Minun oli siinä vaiheessa pakko jättää työni lopullisesti. Oma isäni kuoli vielä toukokuussa.
Miten itse selvisin kuoleman varjon laaksossa? Minulla oli ollut aiemmin lapsen usko, joka oli muuttunut aikuisuuden kynnyksellä omakohtaiseksi uskoksi. Silloin elin seurakunnassa rikasta aikaa ja koin Jumalan puhuvan minulle. Lauloin eri kuoroissa. Läheinen ystäväni lähti lähetystyöhön Afrikkaan. Mutta sitten muutin toiselle paikkakunnalle ja kaikki muuttui. Jatkoin käymistä kirkossa kyllä aika ajoin, mutta oma uskonelämäni tuntui etäiseltä. Rukoilin ainoastaan silloin, kun olin ahdistunut. Herra oli minulle kuin kaupan hyllyltä omiin tarpeisiini napattava tavara. Minulla oli asiaa hänelle, mutta en hiljentynyt kuuntelemaan, olisiko hänellä jotain sanottavaa minulle.
Kun menetin läheisiäni, olin töissä kuntoutuslaitoksella, jossa Klaukkalan kirkkoherra piti säännöllisesti iltahartauksia. Kun hän ei päässyt tulemaan, vaimo oli sijaisena. Tsunamin tuoman tuskan keskellä tämä papin vaimo oli ainoa ihminen, jonka pystyin kohtaamaan oikeasti. Hän osasi olla sopivasti hiljaa. Perheen jäsenet olivat kyllä ympärillä, mutta hekin kärsivät. Tarvitsin yhden ulkopuolisen ihmisen ja sen minä sain. Papin vaimon kautta löytyi raamattupiiri ja koin taas Jumalan puhuvan minulle. Se lohdutti. Rukous sai aivan uuden syvyyden. Herra ei anna surua siksi, ettenkö olisi hänelle rakas – päinvastoin. Sain uuden toivon. Ikuinen elämä odottaa. Jumala haluaa viedä perille. Jeesus on kuoleman voittaja. Hän on ylösnousemus ja elämä.
Kaiken jälkeen ihmiset ovat tulleet minulle tärkeiksi ja rakkaiksi. Anteeksiantaminen on avautunut uudella tavalla. En katso taaksepäin katkerana vaan eteenpäin kiitollisena. Apostoli Paavalin sanoin: ”Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” Filippiläiskirje 3:13-14.
Lähtöasetelmat elämälleni olivat kovin vähäiset. Vanhempani erosivat, kun olin noin 6 v. En kokenut koskaan johdonmukaista hyväksytyksi tulemista. Elin 6-7 -vuotiaasta lähtien täysin ympäröivän maailman vaikutuksille alttiina ilman molempien vanhempien tuomaa huolenpitoa ja ohjausta, puhumattakaan kristillisen elämänkatsomuksen välittämästä rakkaudesta.
Koin elämäni lapsuus- ja nuoruusvuodet niin epävarmoina ja monien ylitsepääsemättömien haasteiden saattamina, että automaattisesti tukeuduin jo varhain, miltei lapsena, alkoholin ym. päihdyttävien ja huumaavien aineiden tuomaan tunnelmaan. Aikuisiällä työpaikat vaihtuivat jatkuvasti alkoholinkäytön vuoksi. Kun Lahdesta ei enää löytynyt työpaikkaa, muutin toiseen kaupunkiin.
Vuonna 1975 useiden itsemurha-ajatusten ja yritysten jälkeen olin päättänyt toteuttaa haaveeni päästä tästä matoisesta maailmasta. Kuljin järven rannalla päätöksenäni hukuttautua riittävän syvään hyiseen veteen. Silloin muistui mieleeni, miten uskovainen tätini oli rukoillut puolestani vanhempieni eron vaiheilla. En ehkä nähnyt häntä sen jälkeen, mutta rukous oli säilynyt alitajunnassani. Olin muutama päivä aiemmin saanut kaupungilla myös lehtisen, jossa lukivat Jeesuksen sanat: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä”. Sydämeeni tunkeutui ajatus, jota olin joskus miettinyt: Ennen kuin tapan itseni, haluan tietää, mikä on totuus.
Täydellisen depression valtaamana Jeesuksen vastavoima alkoi vaikuttaa sydämessäni. Olin 25-vuotias. Aloin nähdä itseni vääryyden kyllästämänä ihmisenä. Koin vetoa syviin vesiin ja samanaikaisesti toistui Kristuksen hiljainen kutsu. Aloin uskoa häneen, halusin uskoa. Totesin: olet tie ja totuus ja elämä. Valheet ovat tuottaneet elämässäni minulle katkeran tappion ja elämäni toisen herran seurassa päättyy tähän. Vaivuin vajavaiseen rukoukseen Jeesuksen Kristuksen edessä ja sain vastaanottaa syntieni anteeksiantamuksen sydänten tuntijalta. Rukoukseni aikoihin yleiskuntoni, terveyteni ja talouteni olivat nolla. En itse jaksanut ryhdistäytyä. Olin pakotettu odottamaan Herraltani jotain kokemani vapautuksen lisäksi. Hän yllätti särkyneen sisimpäni lahjoittamalla minulle Pyhän Hengen. Sain voiman, valtavan Jumalan ”ydinvoiman”, ikään kuin heliumin, minkä varassa nousin elämään. Tunsin ensimmäisen kerran luottamusta, varmuutta siitä, että olen hyvissä käsissä.
Uskoon tultuani 1975 mietin, miksi vasta nyt tulin Jeesuksen luo. Koin, että olin menettänyt liian pitkän ajan kulkiessani tietäni ilman yhteyttä elävään Jumalaan, ilman sisäistä turvallisuudentuntoa, rauhaa, iloa ja toivoa. Uskoontulon myötä pääsin kiinni elämään. Jo vuoden kuluttua olin kunnallisvaaliehdokkaana ja kuuluin vaalilautakuntaan. Työsuhteet pitenivät ja yrittäjänä toimin yli 20 v. Koin myös halua saada teologista koulutusta. Sitä hankin neljästä eri raamattukoulusta/-opistosta. Viimeksi opiskelin Keuruun Iso-Kirja opistossa vuosina 94-97. Pyhä Henki antoi minulle voiman viedä hyvää sanomaa eteenpäin ja auttaa muita. Olen saanut palvella Herraa yli 30 v. ajan maallikkosaarnaajana ja vetäen raamattupiirejä eri yhteyksissä: liike-elämässä, Kan-kodilla ja vuodesta 2001 Lahden Helluntaiseurakunnassa.
”Sillä, niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16).
”Reipas tyttö, jaksa vielä vähän.” Tällä lauseella olin tottunut rohkaisemaan itseäni vielä keski-ikäisenäkin aina siihen päivään saakka, kun en jaksanut enää edes itkeä. Olin seurannut isäni munuaissairauden etenemistä lapsesta saakka ja nähnyt kuinka vuosien varrella vakavat liitännäissairaudet vain lisääntyivät. Sairaalavierailut, leikkaukset, pelko ja toivo vuorottelivat. Nuorin neljästä lapsestamme oli alle vuoden ikäinen, kun myös minulla todettiin ”isänperintönä” sama tauti. Isäni kuoli lopulta sairauteensa hyvin uupuneena. Ahdistus omien oireiden etenemisen seuraamisesta alkoi.
Olin oppinut jo nuorena kiittämään Jumalaa siunauksista elämässäni. Uskoin, että taivaan Isä haluaa vain hyvää lapsilleen, ja että se on sellaista hyvää, minkä tarkoitus on aina ilahduttaa. Kun muutamia vuosia sitten perheeni elämään alkoi kasautua muitakin vastoinkäymisiä, en nähnyt hyvää Isää enää missään. Olimme hyvin synkän ja ahdistavan murheen pilven alla. Arki muuttui pelkäksi selviytymiseksi ja unettomuus sai ajattelun vääristymään. Oman sairauteni jaksoin vielä kantaa, mutta oli tuskallista nähdä omat lapseni selviytymisen äärirajoilla. Surullisinta oli se, etten enää tuntenut Jumalan läsnäoloa enkä kiitollisuutta. Olin vihainen, mutta en voinut muiden takia sanoa sitä ääneen. Syytin Jumalaa siitä, että hän on ollut epäreilu ja mielivaltainen. Mutta huomasin myös uskoneeni omiin mahdollisuuksiini enemmän kuin Häneen. Uskoni oli punnittu ja köykäiseksi havaittu. Kun synkin pelon pilvi oli lipunut muualle, jäljellä oli vain tyhjä, vanhentunut ihmisen kuori. Yritin olla kiitollinen perheen säilymisestä, mutta surin valtavasti sitä, että elämäni oli oikeasti jo ohitse, eikä Jumalalla ollutkaan minulle mitään henkilökohtaista tarkoitusta. Luulin, että ”parasta ennen”-aika meni osaltani jo. Olin ollut pelkkä äiti ja vaimo. Nyt lasten kasvaessa ja voimien hiipuessa olin menettämässä merkitystäni, näin minä ainakin luulin.
En ollut ymmärtänyt, että Jumala itse oli ollut mukana kaikessa ja halusi näyttää minulle todellisen siunauksensa. Hän oli kulkenut rinnallani koko ajan ja sai minut nyt janoamaan Pyhää Henkeään. Ripustauduin raamatun lupaukseen: ”Rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi”. Käytin vuorotteluvapaani etsiäkseni Jumalaa. Kuljin pitkin metsiä ja itkin ikävääni. Minulla oli tapana aamuvarhain istahtaa aina samalle kivelle metsässä ja parkua siinä kaikki suruni ja suuttumukseni Jumalalle. Maassa oli lunta, ja uutta satoi lisää, joten en huomannut, kuinka paperinenäliinakasa kiven vieressä kasvoi aika suureksi…
Jumala vastasi minun huutooni ja tajusin olevani tekemisissä jonkun paljon itseäni suuremman kanssa. Suuri siunaus olikin kätketty siihen synkkään pilveen, joka hajotti minun itseriittoisuuteni. Luovutin elämäni täyden hallintavallan hänelle, ja sain tilalle vahvan peruskallion; olosuhteista riippumattoman uskon Jeesuksen voimaan. Elämääni on nyt tullut uusi ilo ja rohkeus ja se lupaa joka aamu, ettei kaikki ole vielä tässä. Nenäliinatkin siivosin metsästä kiitosmielellä, kun lumet olivat sulaneet. Jumalalla on minulle tarkoitus!
16-vuotiaana jouduin kevytmoottoripyöräonnettomuuteen, ja oikea käteni halvaantui. Sairaalassa sain kipulääkkeitä, joiden väärinkäyttö alkoi oikeastaan heti. Nuoruuteni meni huumeiden käytön ja välittämisen parissa, kunnes elämäni muuttui.
Kun onnettomuus tapahtui, yritin uskotella itselleni, ettei se haittaa. Aluksi ei ollutkaan tiedossa, että käsi on pysyvästi halvaantunut. Kun asia alkoi valjeta, olin järkyttynyt ja kirosin Jumalan.
Olin vuoden pois koulusta ennen kuin palasin lukioon. Sairaalassa olin saanut hermosärkyihin kipulääkkeitä, jotka veivät mennessään. Olin yläasteajan ryypännyt ja poltellut pilveä, mutta onnettomuuden jälkeen päihdeongelma syveni lääkkeiden väärinkäytön myötä. Lukion loppupuolella aloin käyttää viikonloppuisin muitakin huumeita.
Lukion jälkeen aloitin ammattikorkeakoulussa kahden eri ammatin opiskelun, mutta kummastakaan ei jäänyt mitään käteen. Koulujen keskeyttämisen jälkeen suunnitelmani oli käyttää huumeita loppuelämäni. Halusin nauttia elämästä, hakea hyvää fiilistä ja paeta pahaa oloani. Elämän täyttivät samanhenkiset kaverit.
Päihteiden käyttö oli aluksi hauskaa. Hyvä fiilis ei kestänyt kuitenkaan ikuisesti, vaan lopulta olo oli turtunut ja sekava. Olin masentunut ja ahdistunut, minulla oli harhaisia ajatuksia, eikä psykoosi ollut kaukana. Jouduin sairaalaan yliannostusten takia. Vuonna 2011 olin vähällä kuolla, kun sammuin auton rattiin. Aloin käydä riippuvuuspoliklinikalla. Pari kuukautta meni hyvin, mutta vuoden päästä olin samassa suossa – ja pahemmassakin.
Olin ulkona tupakalla, kun rukoilin ensimmäistä kertaa. ”Jos on olemassa jotakin suurempaa, tarvitsisin apua”, huokaisin. Pitkästä aikaa löysin elämänhalua. Aloin vähentää päihteiden käyttöä, sain uusia ystäviä ja tapasin nykyisen vaimoni.
Minua kiinnostivat kaikenlaiset henkiset asiat, ja pohdin ja luin paljon. En hakenut apua kristinuskosta. Kuitenkin tunsin eräänä marraskuisena päivänä vuonna 2013 yksin kotona ollessani hyvin voimakkaan läsnäolon. Ymmärsin, että se on Jeesus. Kysyin: ”Oletko se sinä, Jeesus?” Tunsin voimakkaan sähkövirran päästä varpaisiin. Kysyin yhteensä kolme kertaa: ”Oletko se sinä, Jeesus?” Joka kerta tunsin saman sähkövirran. Netistä luin syntisen rukouksen, jossa pyysin Jumalaa antamaan syntini anteeksi. Muistan ajatelleeni, että Jumala on nähnyt kaiken, mitä olen tehnyt.
Tuon illan jälkeen päihteet jäivät, alkoholi ja tupakkakin. Toivottomuus vaihtui elämänhaluun, ja itsekkyyden ja epärehellisyyden sijaan halusinkin pyrkiä hyvään. Toisistamme tietämättä myös siskoni oli tullut samana päivänä uskoon, ja aloin käydä hänen kanssaan seurakunnan tilaisuuksissa. Menimme kasteelle. Elämä muuttui.
Olin haaveillut psykologian opiskelusta jo huumeiden käyttöaikana, mutta narkomaanina se tuntui absurdilta haaveelta. Nyt kuitenkin opiskelen yliopistossa toivealaani. Aiemmin kaikki jäi kesken, mutta nyt minulla on motivaatiota.
Minulla on myös vaimo ja alle vuoden vanha tytär. Olen saanut perheen ja opiskelupaikan, ja ennen kaikkea pelastavan uskon ja merkityksen elämälleni. Vaikka yli puolet elämästäni on ollut vaikeaa, olen kiitollinen siitäkin. Jumala on pitänyt huolta ja johdattanut.
Uskon, että käteni on kuntoutunut hieman. En käytä enää kipulääkkeitä päivittäisestä kivusta huolimatta. Vaikka kipu on välillä kovaakin, se ei enää samalla tavalla masenna tai vie iloa pois. Se on ihme, sillä käden takia olin vuosia masentunut.
”Urheilun värittämän, ulkonaisesti hyvän elämän keskellä heräsin todellisuuteen, että sisimmästäni puuttuu jotain. En vielä tiennyt, millainen seikkailu minua odottikaan.”
Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Kuusivuotiaaksi asuin isovanhempieni luona ja sen jälkeen kahdessa sijaisperheessä, mutta olin viikoittain isovanhempieni kanssa tekemisissä. Vaarin kanssa olin jouluna mukana keräyksessä vähävaraisten hyväksi. Minuun tekivät ison vaikutuksen ihmiset, jotka lahjoittivat, sekä vaarin suhtautuminen. Mieleeni tuli ajatus, että minäkin haluaisin olla viemässä hengellisiä asioita eteenpäin vaarini tavoin, myönteisellä tavalla. Myös molemmat sijaisperheeni olivat uskovaisia.
Urheilu on ollut tärkeä osa elämääni. Pelasin jalkapalloa Valkealan Kajossa, Kouvolan Pallossa ja Kouvolan Susissa kymmenen vuoden ajan. Muutin omilleni 18-vuotiaana, kävin töissä ja urheilin. Olin kiltti poika. Kunnioitin Jumalaa. Silti koin, ettei minulla vielä ollut henkilökohtaista suhdetta häneen. Ikään kuin sisimmästä olisi puuttunut jotakin.
Noihin aikoihin tapasin vaimoni. Avioiduimme 1984. Elimme tavallista elämää: kävimme töissä ja minä harrastin jalkapalloa. Harrastuksen myötä pelasin jalkapalloa seurakunnan puulaakijoukkueessa. Minuun teki suuren vaikutuksen se, että Isä meidän -rukous rukoiltiin ennen peliä. Niissä ympyröissä tapasin erään vanhan tuttuni. Ystävyys virisi uudestaan. Tutustuimme myös muihin seurakuntalaisiin. Keskustelut koskettivat yhä enemmän hengellisiä asioita.
Reilun puolen vuoden aikana tunsin, että olin Jumalan edessä syntinen. Pohdiskelin paljon uskonasioita. Eräänä päivänä polvistuin sänkyni viereen ja rukoilin: ”Jeesus, anna syntini anteeksi ja tule sydämeeni asumaan.” Tunsin, että syyllisyys jäi siihen paikkaan. Vaimoni oli tullut uskoon kaksi viikkoa aikaisemmin.
Ulkonainen elämäntyyli ei muuttunut paljoakaan, olinhan viettänyt melkoisen tasaista elämää. Muutos näkyi eniten tärkeysjärjestyksessä: seurakunnalla oli elämässämme entistä suurempi rooli. Halusimme käydä seurakunnassa ja kertoa myös ystäville siitä, mitä meille oli tapahtunut.
Usko on johtanut vaimoni ja minut sekä lapsemme mahtavaan seikkailuun. Kiinnostuimme hengellisistä asioista niin paljon, että aloimme toimia aktiivisesti seurakunnassa. Ajattelimme, että voisimme joskus lähteä lähetystyöhön. Lähtemisen aika koitti vuonna 1995.
Olemme työskennelleet muun muassa Espanjassa Fuengirolassa lapsi- ja nuorisotyössä suomalaisen turistikirkon yhteydessä. Tiemme on vienyt myös Marokkoon ja Algeriaan – ja viimeisimmäksi Santiago de Compostellan pyhiinvaellusreitille, jonne vien pyöräilyryhmiä. Pyhiinvaellusreitillä jaamme reittiä kulkeville hengellistä materiaalia ja keskustelemme heidän kanssaan hengellisistä asioista.
Usko merkitsee minulle kulkemista Jeesuksen kanssa turvallisesti tänään, luottavaisena huomiseen, rohkeana tulevaisuuteen ja iankaikkisuuteen. Ajattelen, että pelkkä elämänhallinta ja siisti elämä eivät riitä, vaan tärkeää on suhde Jeesuksen kanssa.
