Synnyin ennen sotia ja menetin äitini alle vuoden vanhana. Talvisota alkoi, kun olin alle 5-vuotias. Sotien aikana minut raiskattiin kahdesti. Vihollinen ei ollutkaan pelkästään rajan takana. Piti sulkeutua, unohtaa ja olla reipas, mutta kärsin väsymyskausista, joiden syyn ymmärsin vasta eläkeiässä. Löysin avarampia näköaloja.
Kun rajat rikotaan, ne rikotaan monesti useammasta kohdasta. Sotatilanne rikkoi moraalisia rajoja. Uskon, etten ollut ainoa, joka joutui sodan aikana uhriksi. En voinut kertoa raiskauksista kenellekään, vaan jäin asian kanssa aivan yksin, vaikka olin vasta lapsi. Oli pakko unohtaa.
Sodanjälkeinen Suomi rakennettiin kovalla työnteolla, johon osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät. Kasvoin siihen, että suorittamisella ansaitaan lupa olla olemassa. Vaikeista asioista vaiettiin. Oli liian vaikeaa jakaa sitä todellisuutta, millaista sodassa – ja toisaalta kotirintamalla – oli ollut. Sen sijaan piti olla aina reipas. Tämä vaatimus heijastui kaikille elämän osa-alueille.
Suorittamisen paine aiheutti minulle riittämättömyyden tunteita. Väsymysjaksot elämässäni alkoivat jo opiskeluaikana, kun opiskelin Helsingissä teologiaa, ja niitä oli myöhemmin työelämässäkin. Oli epämääräistä taakkaa, jonka syytä en tiennyt. Olin seurakuntatyössä, mutta koin, etten riitä ihmisille enkä Jumalalle. Pelkäsin, että jos joku näkee minut, hän hylkää minut. Koin Jumalan usein ankarana, vaativana ja vaikenevana. Sisimmässäni minusta tuntui, etten tiennyt, mitä on rakkaus.
Käänteentekevä vaihe elämässäni oli, kun sain uuden työkaverin. Hän näki minut eikä tuominnut. Välillemme kasvoi yhteys, jossa se, mikä oli totta, sai olla totta, ja kaikesta saattoi puhua. Minulle, jonka kotona kaikesta vaikeasta oli aina vaiettu, se merkitsi kokonaan uuden maailman avautumista. Hänen kanssaan opettelin ihmisyyttä, tunteiden tuntemista ja tunnistamista. Tämä ystävyys muutti myös kuvaani Jumalasta.
Eräänä iltana polvistuin sänkyni viereen ja sanoin: ”Jumala, jos sinä et kestä minun vihaani, niin minä en tee sinulla mitään.” Jäin odottamaan, sataako niskaani taivaasta kuumia kiviä, mutta tuntuikin että Jumala sanoi: ”Voi, olenhan minä nähnyt tuon sinun vihasi, kyllä minä sen kestän. Itse sinä et sitä kestä.” Oli kuin Jumala olisi kääntänyt kasvonsa ankarasta armolliseksi. Minusta tuntui, että Jumala näkee minut juuri sellaisena kuin olen, että hän kestää minussa kaiken ja rakastaa.
Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt prosessi. Kun jäin eläkkeelle, sisälle kätketyt kipeimmät asiat lähtivät liikkeelle ja minulle alkoi tulla muistikuvia raiskauksista. Jumala antoi rohkeutta kohdata tapahtuneet ja järjesti minulle sopivaa apua. Koska olin saanut elämäni aikana oppia tuntemaan hänen armoansa, uskalsin viimein olla totta itselleni. Se, mitä oli tapahtunut, sai olla totta. Jeesus sanoo, että totuus tekee vapaaksi. Pystyin kohtaamaan totuuden, koska tunsin myös armon.
Tähänastinen elämäni on ollut rikas ja täynnä monenlaisia valinnan paikkoja. Olen kiitollinen, että Jumala on antanut voimaa käsitellä vaikeita aiheita: vihaa, häpeää, kuolemaa, seksuaalisuutta. Sen myötä olen saanut avautua elämälle uudella tavalla.
Olen nyt kahdeksankymppinen nainen ja tiedän, että Jumala on luonut minut ja hän on elämäni puolella. Ei haittaa, jos en itse riitä: Kristuksen työ riittää. Minulla on myös toivo, että tämän matkan jälkeen pääsen lepäämään Vapahtajani valmistamaan kotiin.
Erottuani lasteni isästä aloin etsiä täydellistä rakkautta, joka toisi elämääni onnen. Pitkän etsimisen jälkeen löysin todellisen rakkauden.
Menin nuorena naimisiin ja sain kaksi poikaa. Avioliittoni päättyi eroon vuonna 2004. Avioeron jälkeen elämääni hallitsi täydellisen rakkauden etsiminen. Halusin löytää kumppanin, joka pystyisi ratkaisemaan kaikki ongelmani. Kärsin huonosta itsetunnosta enkä tuntenut olevani hyväksytty sellaisena kuin olin. En osannut olla oma itseni, vaan yritin olla niin kuin kaikki muut. Se oli mahdoton yhtälö, jonka takia väsytin itseni avioliitossa.
Rakkauden nälässäni ajauduin useampaan suhteeseen. Luulin joka kerta löytäneeni sopivan ihmisen, mutta pian paljastui, että jokaisella oli omat ongelmansa, joihin he puolestaan odottivat ratkaisua minulta. Kaikki suhteet päättyivät eroon. Tunsin siitä häpeää. Olin kasvanut siihen, että kulissit pitäisi pitää pystyssä hinnalla millä hyvänsä. Mietin, tulisiko elämäni olemaan aina tällaista: ahdistusta, häpeää ja pelkoa huomisesta.
Kannoin sisimmässäni myös syyllisyyttä 25-vuotiaan työkaverini yllättävästä itsemurhasta. En ollut huomannut hänen hätäänsä ja tuskaansa, ja olimme juuri edellisviikolla riidelleet jostain työasiasta.
Olin niin ahdistunut, että kun serkkuni kutsui minut vuoden 2015 alussa hengelliseen konserttiin, tartuin siihen tilaisuuteen kuin oljenkorteen. Kävimme sen jälkeen muissakin tilaisuuksissa ja konserteissa. Myöhemmin tuttavapariskunta sai houkuteltua minut Alfa-kurssille Lapualle. Siellä selvitettiin kristinuskon perusasioita. Meinasin lopettaa kurssin, kun en pystynyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi ja jännitin koko ajan. Mutta härmäläinen luonne ei hevillä anna periksi, joten jatkoin. Kurssiin sisältyi yhteinen viikonloppu opetuksineen ja keskusteluineen. Siellä rohkaistuin kertomaan työkaverini itsemurhasta, josta olin kokenut syyllisyyttä jo 10 vuotta. Tämän tapauksen kertominen repi aukon hyvin rakennettuun suojakuoreeni ja ahdistus paisui aivan valtavaksi. Minulle ei ollut enää muuta keinoa kuin huutaa illalla kotonani: ”Jumala, auta! Vastaa minulle, minä en jaksa enää itse!”
Ja Jumala vastasi. Hän antoi vastaukset ongelmiini. Hän vastasi syyllisyyteeni: ”Ei haittaa, vaikka olisit murhaaja, Jumala armahtaa sinut silti”, ja häpeääni: ”Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä ihmiset ajattelevat sinusta. Vain se merkitsee, mitä Jumala ajattelee sinusta”.
Elämäni muuttui kertaheitolla. Sain syntini anteeksi. Häpeän ja syyllisyyden taakka pyyhittiin pois. Pystyin vihdoin uskomaan, ettei työtoverini kuolema ollut minun syytäni.
Jumala poisti sisimmästäni lukon, joka oli tehnyt minusta sosiaalisesti ahdistuneen ihmisen ja antoi tilalle rohkeuden ja rakkauden sekä halun palvella muita. Iloitsen siitä, että pystyn työssäni keskittymään toistenkin ihmisten asioihin ja ongelmiin, kun omat asiat eivät ole koko ajan mielessä ja minulla on rauha sydämessä. Ulkopuolisuuden tunne on vaihtunut yhteenkuuluvuuteen muiden uskovien kanssa: kuulumme kaikki yhdessä Kristuksen seurakuntaan.
Uskoontulon myötä elämäni muuttui tyhjästä vaelluksesta uuteen, täynnä tarkoitusta olevaan elämään, jonka päämääränä on ikuinen elämä taivaassa. On ollut hienoa huomata, kuinka Jumala johdattaa eteenpäin pienin askelin ja pienten ihmetekojen kautta arjen keskellä. Olen kiitollinen myös siitä, että kauan mukanani kulkenut rakkauden nälkä on tullut vihdoin tyydytetyksi.
Olimme päättäneet muuttaa mieheni työn perässä Heinolasta Lahteen. Irtisanouduin työstäni saatuani Lahdesta työn. Mieleistä asuntoa ei kuitenkaan alkanut löytyä ja se pisti miettimään oliko ratkaisumme sittenkään oikea. Menimme rukousiltaan ja laitoin nimettömän rukouslapun koskien tulevaisuuttamme. Rukousvastauksena ymmärsimme, että meidän pitääkin jäädä Heinolaan. Epäilys hiipi kuitenkin vielä mieleen ja pyysimme ystäviltä rukoustukea. Yhteisen rukouksen aikana saimme näyn, jossa varmistui, että Herran tahto on, että jäämme Heinolaan. Työpaikan peruutuspuhelu Lahteen oli yksi vaikeimmista puheluista elämässäni. Tästä Jumalan tahtoon taipumisesta alkoi kuitenkin uusi aika. Rukous tuli aina vaan rakkaammaksi.
Kärsimme lapsettomuudesta; hormonihoidotkaan eivät auttaneet. Menin epäillen rukousiltaan. Koko kirkko pursusi ihmisiä. Kävimme rukousjonossa, mutta en kokenut mitään erityistä. Jonkin ajan kuluttua huomasin olevani raskaana. Seuraavaan rukousiltaan menin jo innolla. Toista lasta odottaessani vauvalla todettiin sydänvikaa. Rukousillassa sydän kuitenkin parani. Omaan elämääni unohdin pyytää johdatusta. Luulimme, että lapsilukumme on täysi, mutta profetian kautta tuli tieto, että Herra on tarkoittanut meille kolme lasta. Taas nöyrryimme, että jos Herra annat meille lapsen ilman hormonihoitoja, niin ilolla hänet vastaan otamme. Pian odotinkin jo kolmatta lastamme.
Olimme solmineet avioliiton nuorina. Hyvistä toiveista huolimatta oli vaikeaa yhdistää lapsiperheen, yrittäjyyden ja hengellisten asioiden arki. Emme olleet tottuneet kertomaan tunteistamme ja asioistamme toisillemme. Vastoinkäymisten myötä tuli lopulta avioero. Kaikki tämä sai aikaan minulle pidempiaikaista masennusta. Jumala tuli kuitenkin taas kerran apuun: ”On apu lähellä siis älä pelkää…” Jumala alkoi eheyttää pieni askel kerrallaan.
Jumala antoi uuden tehtävän toimia Suomen evankelioimiskongressin E4:n nuorisokoordinaattorina. Jumalaan luottaen suunnittelimme, teimme työtämme ja Jumala siunasi tapahtuman. Se oli minulle hengellinen kasvupaikka ja luottamus Taivaan Isän johdatukseen voimistui. Pitkän avioliiton jälkeen ei ollut helppoa olla yksin. Tuli seurusteluyrityksiä ja pettymyksiä. Vaikka minulla oli halu kulkea Jumalan johdatuksessa, lähdin aina liikkeelle ennen kuin Jumala antoi luvan. Seurustelusuhteissa olin töpännyt jo liian monta kertaa. Luovutin. Ei Jumalalla ole varattuna minulle enää miestä, ajattelin. Rukoilin kovasti: ”Herra, anna Sinun rakkautesi valata minut kokonaan niin, etten kaipaa puolisoa rinnalleni. Anna minulle iloa kertoa Sinusta muille!”
Ostin moottoripyörän ja liityin Gospel Riderseihin aikeena evankeliumin levitys heidän kanssaan. Vain 2kk pyörän oston jälkeen löysin Jumalan tarkoittaman miehen rinnalleni. Rakkaus on avannut Jumalan sanan lukemista ja rukoilua. Yhdessä mieheni kanssa ne saavat aivan erilaisen tason. Jumala suurentui valtavasti. Se on aivan huikaisevaa! Uskon, että rakkaus on tärkein asia, mitä tarvitsemme ”Suurin niistä on rakkaus” 1 Kor.13:13. On hienoa huomata, että uskovana voi aina vaan kasvaa ja uudistua, kun kulkee Jumalan johdatuksessa. Ja vaikka tuntisikin, että ei ole kulkenut oikeaa tietä, on Jumalan kanssa mahdollista aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Niin paljon olen jo saanut, mutta Jumala antaa niin ylitsevuotavasti, että uskallan lapsen lailla odotella mitä Taivaan Isällä on vielä varattuna osalleni! Uskalla sinäkin muuttua parhaassa seurassa!
Loukkaannuin vakavasti auto-onnettomuudessa ja jäin koukkuun energiahoitoihin, kunnes löysin elämääni todellisen avun.
Ajoin joulun alla -90 kolarin. Olin ollut päivän töissä Lapualla ja lähtenyt ajamaan Alavudelle kyydissäni 6-vuotias poikani. Tie oli liukas ja sää sumuinen. Yhtäkkiä näin edessäni rekka-auton. Tein varalta nopean ohjausliikkeen ja menetin autoni hallinnan. Auto suistui pientareen puolelle, törmäsi sillanrumpuun ja kääntyi katolleen. Poikani loukkaantui lievästi. Minulta murtui niska ja vasen reisi murskaantui. Poika kömpi ulos autosta, mutta minä jäin jumiin odottamaan apua. Irrottamisen jälkeen minut kiidätettiin Seinäjoelle ensiapuun ja leikkaussaliin, jossa jalkani korjattiin luuydinnaulalla. Elin puoli vuotta niskatuen kanssa, ja olin sairauslomalla kaksi ja puoli vuotta.
Kun en saanut toipilasaikana lääkityksestä apua koviin kipuihin, hakeuduin bioenergiaparantajan luokse. Minulle kerrottiin, että hän kykenee parantamaan käsillään. Enkelipatsaat ja kristilliset ikonit koristivat hoitohuonetta. Taustalla soi rauhoittava musiikki. Parantaja liikutteli käsiään noin kahdenkymmenen senttimetrin päässä kehostani. Hoidon jälkeen oloni oli hyvä ja kipu hellitti hetkellisesti. Myöhemmin hakeuduin toisen parantajan luokse ja ryhdyin käymään hoidoissa noin kuukausittain.
Parantajalta tultuani tunsin leijuvani aina hetken ilmassa. Minulla oli valtavan hyvä, iloinen ja energinen fiilis. Hoidot koukuttivat minut täysin. Mutta mitä useammin kävin energiahoidoissa, sitä lyhemmän ajan vaikutus kesti, ja olin pian taas masennuksen partaalla. Tunnetilani heittelivät ylimmästä kerroksesta pohjalle saakka. Hoito oli lisäksi valtavan kallista. Ystäväni huolestui minusta. Hänen hätänsä sai minutkin havahtumaan tilanteeseeni. En voinut hyvin. Niinpä lopetin energiahoidossa käymisen, enkä ole palannut sen koommin parantajan luokse.
Lopetettuani hoidot aloin kiinnostua kristinuskon Jumalasta. Tähän vaikutti osaltaan se, että tyttäreni tuli uskoon rippileirillä ja toi kotiimme pastorin pitämään raamattupiiriä. Olin varttunut kristityssä kodissa ja ollut seurakuntanuorissakin, mutta ammattikoulun aikaan ennustajat, tarot-kortit ja horoskoopit olivat tulleet elämän oppaikseni. Uskoin kuitenkin koko ajan Jumalaan.
Ryhdyin käymään kirkossa ja löysin itselleni sielunhoitajan. Menneisyyden taakat, kuten nuoruudessa koettu seurustelukumppanin itsemurha, avioero ja kaikenlainen huono elämä, painoivat ja tunsin syyllisyyttä. Pelkäsin, että olen lähtenyt niin kauas Jumalan luota, ettei hän ota minua enää takaisin. Hakeuduin sisäisen hätäni kanssa lopulta pastorin puheille. Ripittäytyessäni sain jättää menneisyyden kivirekeni. Kyynelportit aukenivat ja oloni todella helpottui. Tuossa hetkessä tein tietoisen ratkaisun lähteä seuraamaan Jeesusta.
Aloin käydä raamattupiireissä ja erilaisissa seurakunnan ryhmissä. Ymmärsin pian, ettei Jumala hyväksy okkultismia. Poltin kaikki horoskooppikirjani ja unien selityskirjat ja hävitin kaikki ennustusvälineet. Irtisanouduin täysin kaikesta okkultistisesta toiminnasta, johon olin osallistunut.
Elämä ei ole ollut uskonratkaisun jälkeenkään helppoa. Niskaani on leikattu ja jalka kipuilee. Taivaan Isä on pitänyt minusta kuitenkin hyvää huolta. Muun muassa astma ja allergiani ovat parantuneet ja sain uuden, onnellisen avioliiton. Nykyään tiedän, että kun putoan, putoan Kristus-kalliolle.
Viina vei työni, rahani, perheeni ja kotini. Elin asunnottomana kadulla. Halusin päästä irti ja aloittaa alusta, mutta omin voimin en päässyt kuiville.
Elämäni sai hyvän alun. Synnyin Keski-Suomessa vanhempieni kolmesta pojasta nuorimpana. Asuimme omakotitalossa ja elin veljieni kanssa hyvän ja turvallisen lapsuuden.
Teinivuosina kaveriporukassa alkoivat päihdekokeilut. Aluksi ne rajoittuivat viikonloppuihin, mutta vähitellen alkoholin ote elämästäni tiivistyi. Lopulta ajauduin porukkaan, missä päihteidenkäyttö riistäytyi käsistä. Sain ammattikoulun ja armeijan käytyä, mutta menetin työpaikan toisensa jälkeen alkoholinkäyttöni takia.
Päätin muuttaa Helsinkiin. Muutto ei kuitenkaan muuttanut elämäntapaani, vaan entinen meno jatkui kiihtyvää vauhtia. En tuntenut Helsingistä ketään ja uusia tuttuja löysin kapakoista. Töitä tuli ja meni entiseen malliin, välillä olin katkolla ja sitten taas jatkoin juomista. Alkoholi ei enää häirinnyt työtäni, vaan työnteko häiritsi juomistani. Muutin erään naisen luokse asumaan ja saimme pojan. Tämäkään ei saanut minua raitistumaan, ja lopulta menetin myös avovaimoni ja poikani ja minusta tuli asunnoton.
Vähän yli 30-vuotiaana olin koditon täyspäiväinen juoppo. Asuin mm. kadulla, rappukäytävissä, roskalaatikoissa ja Kilon metsässä juoppoporukoiden kanssa. Elämä oli rankkaa. Välillä jouduin hoitoon ja kerran heräsin letkuissa sairaalassa. Jouduin myös vähäksi aikaa vankilaan. Se pysäytti ja mietin, että tähänkö tämä elämä menee. Minulla oli sisäinen halu päästä päihteistä irti, mutta omat voimani eivät riittäneet irti pääsemiseen.
Minulla oli lapsuudesta asti ollut tieto, että Jumala on olemassa. Ryyppyvuosinani soittelin toisinaan eräälle tutulle pastorille ja joskus kävin pullakirkossa ja Perjantai Kristukselle (PK) -illoissa. Välillä rukoilinkin. PK-ihmiset kävivät luonamme, rukoilivat puolestamme ja kutsuivat mukaan tilaisuuksiin.
Eräänä helmikuisena perjantaiaamuna vuonna 1991, kun olin elänyt asunnottomana noin kolme vuotta, heräsin ryyppykaverin mökin lattialta. Minulla oli ihmeen hyvä olo ja Jumala tuli vahvasti mieleeni. Lähdin kävelemään ja siinä kävellessäni päätin, että jos tänään PK -ihmiset tulevat kutsumaan illan tilaisuuteen, lähden heidän mukaansa.
He tulivat. Samana iltana minä polvistuin Jumalan eteen alttarille ja sanoin haluavani lähteä kulkemaan Jeesuksen viitoittamaa tietä. Tunsin suurta helpotusta, rauhaa ja varmuutta siitä, että nyt olen oikealla tiellä. Annoin koko elämäni Jeesukselle ja hänen johdatukseensa. Viina ja muut päihteet jäivät heti. Olin vapaa.
Tein selvän pesäeron entiseen elämääni. Pääsin kristilliseen kuntoutuskeskukseen, jossa aloin eheytyä, kasvoin uskossa ja sain uusia ystäviä. Kävin tapaamassa myös vanhoja ryyppykavereitani, sillä halusin kertoa heille, mitä minulle oli tapahtunut. Pyysin myös anteeksi eräältä kaverilta, jonka olin kerran pahoinpidellyt. Valtava painolasti tippui hartioiltani.
Olen saanut uuden elämän. Sain myös kodin, hyvän työpaikan ja rakkaan Elisa-vaimon, jonka kanssa olen ollut naimisissa jo yli 20 vuotta. Sain uuden yhteyden myös poikaani, joka muutti luokseni ollessaan 6-vuotias. Nyt olen vaari viidelle pojanpojalleni. Olen toiminut myös päihderiippuvaisten tukihenkilönä monia vuosia.
Haluan kertoa toisille, että usko antaa varmuuden siitä, että ei tarvitse yksin kantaa kaikkea sitä, mitä elämässä tulee vastaan. Kaiken voi viedä Jeesukselle. Saa mennä eteenpäin Jumalan kämmenellä. Tätä on Jumalan rakkaus.
