Japanilaisen miekkailuharrastuksen kautta olin tutkinut buddhalaisuutta sekä myös luonnonuskontoja ja shamanismia. Pidin itseäni arvopohjaltani buddhalaisena. Kendo, joka on suomeksi miekan tie, haastoi minua tavoittelemaan totuutta elämääni. Opetustehtäväni rakennusalalla nuorten parissa oli innostava työ ja siksi olin aloittamassa myös opettaja-opinnot.
Elettiin kesää 2009 Porin Jazzien aikaan ja olin moottoripyörällä liikenteessä, kun niskaani tuli niin kova särky, että kädet tuntuivat katkeavan. Jalassakin oli jotain ongelmia, en saanut taivutettua nilkkaa ja ajaminen oli vaikeaa. Ensin soittelin tutulle fysioterapeutille ja myöhemmin samana päivänä menin lääkäriin, jossa epäilimme minun saaneen niskaani vetoa ajaessa. Sain lihasrelaksanttia ja kipu hellittikin jonkin verran.
Meille oli tullut miekkailuleirille japanilaisia vieraita ja he ihmettelivät, kun olin niin surkeassa kunnossa kipuineni ja makasin vaan yläkerrassa sängyssä. Yöllä niskakipuni paheni, mutta ajattelin, että tällaiset asiat täytyy miehen vaan kärsiä, kun ne kerran on annettu. Jossain vaiheessa yötä toinen puoli kehoani alkoi kuitenkin halvaantua ja silloin pyysin vaimoa soittamaan ambulanssin.
Tietokonetomografiassa todettiin, että selkäydinkanavassa on jotain ja minua lähdettiin viemään Turkuun. Leikkauksessa selkärangan sisältä poistettiin hyytynyt veri, mutta se oli jo ehtinyt aiheuttaa vaurioita. Yhtäkkiä elämäni rajoittui sairaalasänkyyn; minä olin halvaantunut.
Kun hoitaja toi kirjastokärryn sairaalahuoneeseen, eräs kirja kiinnitti huomioni. Se oli pakko lukea. Kirjan nimi oli Ristin tie ja kaveri kertoi siinä uskoontulostaan. Löysin hänet myös internetistä ja joku sananen hänen kanssaan silloin vaihdettiin. Se jäi siinä vaiheessa siihen ja minun elämässäni alkoi monien kuukausien kuntoutusvaihe.
Kotiin palattua netissä oli kuvia saman kaverin vierailusta Porissa ja harmittelin ensin, että nyt minä missasin sen. Kävi ilmi, että hän oli seuraavana päivänä vielä tulossa motoristeille suunnattuun musiikkitapahtumaan lähikirkolla. Sinne täytyi tietenkin mennä tapaamaan kaveria ja meillä olikin mielenkiintoinen keskustelu. Siellä tuli myös eräs tuttu mies juttelemaan, eikä ensin tunnistanut minua pyörätuolissa. Hän oli nykyään evankelista ja kutsui minua mukaan seurakunnan tilaisuuksiin, joihin mielelläni lähdinkin. Joskus aiemmin olin jo ajatellut, että Raamattu on todellisen viisauden lähde ja aloin lukea sitä aivan uudella tavalla.
Minua puhutteli ensimmäisenä se, kun Pietari oli kieltänyt Jeesuksen ja he kohtasivat ylösnousemuksen jälkeen Gennesaretin rannalla. Jeesus kysyi kolmasti Pietarilta; rakastatko sinä minua? Pietari siinä vaikeroi, kyllähän sinä tiedät, veljellisellä rakkaudella rakastan – mutta jumalallisella rakkaudella? Kykenenkö? Kreikan kielellä siinä on nimittäin kaksi eri sanaa rakkaudelle, vaikka suomeksi on vain yksi. Jeesus sanoi silloin Pietarille; kun olet nuori, vyötät itsesi ja vaellat minne tahdot, kun tulet vanhaksi, ojennat kätesi ja joku muu vyöttää sinut, ja vie sinut sinne, minne et tahdo.
Vammautumiseni jälkeen Jeesuksen sanat Pietarille osuivat kohtalokkaasti minun kohdalleni, mutta toisaalta tiesin, että särkynyttä ruokoa hän ei muserra. Kun veriruskeat syntini menneisyydestä kaatuivat päälle, Jumala sanoi, että hän on sovittanut sen kaiken. Sen ymmärtäminen on ollut hetken oivalluksen sijaan pitkä pohdinta. Jeesus on nyt minulle tie, totuus ja elämä.
Kiusaajat tekivät koulussa elämästäni yhtä helvettiä. Olin masentunut ja inhosin itseäni. Nykyään katson itseäni toisin silmin.
Olin lapsena ujo ja kiltti poika, vaikka joskus tulikin ”köppäältyä”. Varhaislapsuus maatilalla oli huoletonta. Lempipuuhaani oli se, kun sain olla isän kanssa traktorihommissa. Söin eväitä ja nukuin töiden lomassa päiväunet traktorin kopissa.
Sitten alkoi ala-aste ja kiusaaminen. Yläasteella tilanne paheni entisestään. Kiusaaminen oli henkistä, mutta siitä tuli aiempaa kovempaa ja raaempaa. Vähättelin asiaa siitä kysyttäessä. Ajattelin, että jos kerron, niin minua kiusataan enemmän. Koulunkäyntini oli silloin yhtä helvettiä. Kärsin myös oppimisvaikeuksista, mikä toi omat haasteensa.
Olin tosi masentunut. Rupesin suunnittelemaan jopa itsemurhaa. Harrastin peltoautorallia – joko itse ostetuilla bensoilla, jos oli rahaa, tai äidin ruohonleikkurin bensoilla. Huomasin kerran, että peltoauton tuulettimesta tulee pakokaasua ja minua alkoi väsyttää kovasti. Silloin ajattelin, että nyt on hyvä sauma kaasuttaa itsensä hengiltä. Ajoin navetan taakse ja jätin auton käyntiin. Odotin, että nukahtaisin ja kuolisin pois, mutta kuinkas kävikään, bensa loppui. Siihen jäivät ne itsemurha-aikeet.
Yläasteen jälkeen menin ammattikouluun opiskelemaan metsäkoneenkuljettajaksi. Sielläkin kiusaaminen jatkui. Jossain vaiheessa koulun vapaa-ajan ohjaaja näki tilanteen ja tietämättäni puuttui siihen. Ihmettelin, kun kiusaaminen loppui kuin seinään. En silloin tajunnut, että Jumala oli vihdoinkin vastannut rukouksiini.
Pian sain myös toisenlaisen rukousvastauksen. Kesäisin minua vaivasivat pahat allergiaoireet. Kesällä 2004 oireilu meni niin pahaksi, ettei henki tahtonut kulkea ja poskionteloissa oli valtava kipu. Sängyn pohjalla ajattelin kuolevani. Siinä tilanteessa rukoilin, että ”jos Jeesus olet olemassa, niin paranna tämä kipu ja anna syntini anteeksi”. Kipu poskionteloissa loppui välittömästi. En aluksi uskonut sitä todeksi, mutta oireet eivät palanneet. Voi mikä riemu siitä tuli! Koskaan en ollut kokenut Jumalan vastausta näin konkreettisesti. Tämän jälkeen en ole voinut epäillä Jumalan olemassaoloa. Siinä hetkessä sain rauhan sisimpääni ja tiesin olevani Jeesuksen oma. Ymmärsin, että myös synnit oli anteeksi annettu.
Jeesus alkoi vähitellen parantaa kiusaamisen haavoittamaa minäkuvaani. Hän vapautti minut katkeruudesta kaikkia kiusaajiani kohtaan ja sain voiman antaa anteeksi. Yhdestä pahimmista kiusaajista tuli lopulta hyvä kaverini. Kävin seurakuntien nuortenilloissa ja muissa tilaisuuksissa. Ennen uskoontuloa vaivannut esiintymiskammo hälveni. Lopulta uskalsin seisoa ihmisten edessä ja jopa juontaa tilaisuuksia.
Vuosien aikana jumalakuvani on muuttunut radikaalisti. Jumalani ei ole enää sellainen, joka vaatii suorituksia ja rankaisee, jos en onnistu. Voin tulla Jumalan tykö tällaisena kuin olen. Jumalastani on tullut armollinen ja ymmärtäväinen. Elämä uskoontulon jälkeenkään ei ole aina ollut helppoa, mutta Jeesuksen kanssa pääsen eteenpäin kaikkien haasteiden läpi.
Minut on vihitty kahteen kertaa. Se on tavallista nykyään, mutta erikoista kohdallani on se, että molemmilla kerroilla mies on ollut sama. Vihkisormuksessamme on kaksi päivämäärää: 7.8.1965 ja 7.8.1983.
Meille tuli avioero vuonna 1978. Minä olin siihen syyllinen, enkä osannut itseriittoisuudessani edes katua hyvän miehen menetystä ja perheen rikkoutumista. Ajattelin, että olen oman onneni seppä, enkä tarvitse ketään tukemaan itseäni. Muutin Tampereelle kahden poikani kanssa. Elin siellä avoliitossa, jonka alku oli hyvää aikaa. Mies osoittautui kuitenkin alkoholistiksi ja elämämme muuttui raskaaksi. Avomieheni kanssa oli suuri luottamuspula, enkä ymmärtänyt, miten tilanne olisi voinut muuttua paremmaksi. Itkin usein kurjuuttani, mutta en silloinkaan vielä katunut valintojani. Poikani kysyessä minulta, miksi me vanhemmat emme voineet pysyä yhdessä, huusin hänelle: ”Paina mieleesi, että minä en koskaan enää asu isän kanssa. Se on ihan mahdotonta, kaikki on lopussa!”
Kuulosti käsittämättömältä, kun avomieheni ilmoitti erään ryyppyrupeaman jälkeen: ”Lähden Raumalle tapaamaan erästä uskovaa pariskuntaa, tuletko mukaan?” Hän toivoi Jumalan voivan auttaa, ja ihan silkasta uteliaisuudesta minäkin lähdin sinne. Sillä reissulla me molemmat tulimme uskoon, mutta miehen kohdalla viinan ote oli niin tiukka, että hänen oli vaikea päästä eroon tottumuksistaan vielä pitkään aikaan.
Hengellisessä tilaisuudessa itkin kerran elämääni ja uskonystäväni kysyi, onko ex-mieheni avioitunut uudestaan. Arvelin, ettei ollut. Siihen ystäväni julisti: ”Jumalan kasvojen edessä hän on edelleen aviomiehesi. Sinä olet hänen aviovaimonsa!” Se kuulosti hölmöltä. Eihän ex-mieheni koskisi minuun enää kahden metrin kepilläkään. Keskustelu jäi kuitenkin askarruttamaan mieltäni. Jumala oli alkanut tehdä työtään sydämessäni ja aloin katua, mitä olin tehnyt miehelleni ja perheelleni. Ymmärsin, että avoliitossa eläminen ei ole Herran tahdon mukaista. Elämäni oli jälleen kriisivaiheessa. Ymmärsin, etten voi elää vain omia halujani seuraten ja pyrin parannuksen tekemiseen valinnoissani. Kävin sisäistä taistelua ja koin selkeästi, että erilleen muutto olisi oikein.
Pian avomieheni muuttikin pois, ja samana päivänä minulle yhtäkkiä nousi korkea kuume. Olin hyvin heikossa kunnossa. Ajattelin entistä avioliittoani ja tyhmyyttäni sen tuhoamisessa. En tiennyt, että Jumala voi palauttaa raiteilleen alkuperäisen suunnitelmansa. Jossain vaiheessa päivää soi puhelin ja poikieni isä soitti sopiakseen lasten hakuajasta. Ääneni ilmeisesti paljasti tuskaisen oloni kun hän kysyi, mitä on tapahtunut. Purskahdin itkuun ja kerroin, että olen sairas ja nyt yksin poikien kanssa. Tätä en olisi voinut tunnustaa hänelle, ellei Jumala olisi tarkoituksella ”heikentänyt” minua ylpeydestäni. Hiljaisuuden jälkeen mies kysyi: ”Oletko koskaan ajatellut, että me voisimme olla vielä yhdessä?” ”Olen”, vastasin. ”Oletko sinä?” Hän vastasi minulle: ”Olen.”
Jumala korjasi sen, minkä minä olin rikkonut. Emme suunnitelleet, että päivämäärä olisi sama, mutta Jumala järjesti asian puolestamme. Hän halusi osoittaa meille, että Hänen yhdistämänsä avioliitto on pyhä. Hän antoi miehelleni ihmeellisen anteeksiannon kyvyn ja on siunannut meitä vielä kahdella lapsella. Toinen avioliittomme on kestänyt jo 31 vuotta ja tänä vuonna vietämme kultahääpäiväämme. Noita muutamia välivuosia ei lasketa. Meidän liittoamme kantavat esirukoukset ja Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa.
Jo lapsena uskoin Jumalan olemassaoloon. Äiti rukoili kanssani iltarukouksen ja minulla oli lapsenusko. Iän myötä uskoni jäi unohduksiin enkä ajatellut sitä.
Opiskelin näyttelijäksi ja vietin hyvin epäterveellistä elämää niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Aikuisena koin sitten loppuun palamisen. Se oli vaikeaa aikaa, mutta silti minulla oli merkillinen toivo siitä että tilanteestani on olemassa ulospääsy. Sitä jatkui kymmenen vuotta, ja tarvitsin sinä aikana paljon sekä ammattiauttajien että ystävien apua. Kun kymmenen vuotta myöhemmin seisoin kotona pellon laidassa katselemassa, tajusin, että olen päässyt ulos tunnelista ja aloin kiittää kaikesta saamastani avusta. Jollain merkillisellä tavalla ymmärsin, että Jumala oli parantanut minut ja johdattanut minut oikeiden ihmisten luo, jotka vuorostaan olivat auttaneet minua. Ymmmärsin, että häntä minun oli kiittäminen.
Samoihin aikoihin naapuritaloon oli muuttanut uusi perhe. Kuulin, että mies oli pastori ja kiinnostuin vähän. Hän kysyi moneen kertaan, tulisinko mukaan hänen seurakuntaansa, mutta olin epäluuloinen ja kieltäydyin aina jollain tekosyyllä. Kerran seurakuntaan oli tulossa vierailulle ruotsalainen artisti. Tunsin hänet nimeltä ja uskaltauduin mukaan. Jotain tapahtui sisimmässäni, kun kuuntelin lauluja, mutten tehnyt mitään ratkaisua tuolloin. Kun aloin vähitellen kuunnella hänen levyjään, oli kuin Jeesus olisi varovasti avannut sydämeni oven laulujen sanojen ja sävelten kautta. Vähän myöhemmin menin Vaasassa seurakuntaan, jossa vieraili ruotsalainen kirjailija. Minuun teki suuren vaikutuksen se että tuo vasemmistolainen älykkö oli tullut uskoon. Hän selosti uskoaan sellaisella tavalla, että päätin täydestä sydämestäni ottaa Jeesuksen vastaan. Hän on elämäni keskipiste.
Usko on minulle perusta. Uskallan uskoa johonkin mitä en näe eikä minun tarvitse olla omassa varassani. Uskon myötä sain sanat sille toivolle, joka minulla oli ollut/pystyin sanoittamaan toivon, joka minulla oli ollut. Nyt toivoni ei ole omassa varassani, vaan Jumalassa ja hänen suunnitelmassaan elämääni varten. Minulla on toivo, joka antaa lohtua. Kun elämässä menee hyvin, saatamme erehtyä luulemaan, että pärjäämme ilman Jumalaa. Kun otin vastaan Pyhän Hengen, annoin elämäni Jeesukselle ja sain häneltä takaisin todellisen elämäni, paljon paremman elämän. Suuri osa levottomuudestani hävisi, ei siksi että ongelmat olisivat poistuneet, vaan koska saan luottaa siihen että kaikki on Jumalan kädessä eikä minun tarvitse kannatella kaikkea.
En usko tuuriin, uskon kiitollisuuteen. Kun tunnemme kiitollisuutta, rauhattomuus väistyy ja voimme nähdä myönteiset asiat. Jos alamme kiittää pienistä asioista, vaikka elämä näyttäisikin synkältä, elämä muuttuu joksikin myönteiseksi. Jeesus asuu sydämessäni ja vaikuttaa elämässäni. Toivon että kaikki ihmiset antaisivat kristinuskolle tilaisuuden, siinä ei ole mitään menetettävää. Usko ei tee elämästä yksinkertaisempaa, mutta olen saanut työkaluja, joiden avulla pystyn kulkemaan vaikeuksien läpi toisella tavalla. Hätäilen vähemmän tulevaa ja olen saanut enemmän rakkautta lähimmäisiäni kohtaan. Jeesus on elämäni paras opas. Kun hän on sydämessäni, tiedän, mikä on oikein ja miten minun tulee elää. Teen edelleen paljon virheitä. Silloin saan mennä hänen luokseen ja pyytää anteeksi ja pyytää viisautta, miten minun tulee elää. En elää täydellistä elämää, mutta elän turvallista elämää anteeksiantamuksessa.
Elämässäni on tapahtunut kaksi selvää käännettä. Ensimmäinen, ns. ”maallinen pelastuminen”, tapahtui aloitettuani kilpanyrkkeilyn Lahden Kalevassa yläasteen alussa. Sitä ennen olin ajelehtinut melko päämäärättömästi koulussa ja vapaa-aikana. Koulunkäyntini eteni miten sattui. Motivaatiovaje näkyi käytöshäiriöinä, alisuoriutumisena ja mm. näpistelynä. Yhdessä vaiheessa käytin lisäksi kohtuuttomasti aikaa tietokonepelaamiseen, mistä ei mielestäni jäänyt mitään käteen. Kun aloin nyrkkeilemisen, koin viimein osaavani jotain. Löysin linkin vaivannäön ja saavutusten välille. Nyrkkeilyn myötä elämäni ja koulunkäyntini sai ryhtiä. Koulukeskiarvo nousi tuntuvasti ja monenlaiselle hölmöilylle ei jäänyt aikaa.
Lukioikäisenä kävin kokeilemassa kirkon puolella nuorteniltoja ja olin kerran jopa isosena. Raamatun sana ei kuitenkaan istunut mitenkään elämääni. Lähinnä vietin mukavasti iltoja. Itse asiassa juuri seurakuntanuorten opastuksella illanviettoihin oppi ottamaan mukaan alkoholinkin! Jälkeenpäin tarkasteltuna elämäni tarkoitus oli lähinnä urheilu ja flirtti.
Kenties ensimmäistä kertaa rukoilin tosissani uudenvuoden aattona 2002. Olin tuolloin eräällä seurakunnan leirillä ja siellä kirjoitettiin oma salainen rukous lappuun, joka sen jälkeen poltettiin. Koska olin siihen mennessä kokenut muutaman katkenneen seurustelusuhteen, rukoilin Jumalalta oikeanlaista tyttöystävää elämääni. Kyseessä ei ollut hetken mielenjohteesta heitetty raapustus paperiin, vaan ihan aito harras toive. Rukouksesta vajaan kahden kuukauden kuluttua tapasin tytön, jonka kanssa olen viettänyt nyt jo yli kolmasosan elämästäni.
Alettuani seurustella nykyisen vaimoni kanssa kävimme muiden nuorten kanssa myös kapakoissa. Pian huomasimme yhteisesti, etteivät kapakoissa käyminen ollutkaan miellyttävin tapa viettää iltaa. Oivalluksella ei ollut minun osaltani mitään tekemistä raamatullisten ohjeiden sisäistämisellä, vaan kyseessä oli vain rehellinen huomio: Lähes mikä tahansa oli hauskempaa kuin baarissa notkuminen.
Keväällä 2003 aloimme yhdessä käydä toisen seurakunnan nuortenilloissa. Ensimmäistä kertaa oivalsin, että Jumala kutsui ensisijaisesti minua tekemään parannuksen ja hylkäämään elämäni tuhoisat tavat. Jumalan armo, jonka hän osoitti antamalla Jeesuksen kuolla puolestamme, hoitaa loput. Olen esimerkiksi viimeksi ollut humalassa Vappuna 2003 ja siihen se saa myös jäädä. Mukaan astui myös rukous ja Raamatun tutkiminen. Kumpaankaan en ole tähän päivään mennessä tylsistynyt. Samana vuonna myös vanhat koulukaverini pyysivät meitä mukaan aloittamaansa raamattupiiriin. Sen aikana koettu rukousyhteys ja sanaan tutustuminen vahvisti ystävyyttäkin aivan uudelle tasolle.
Nyt en voisi kuvitella eläväni ilman rukousta, Raamatun lukemista ja seurakuntayhteyttä. Jumalan avulla jatkan pyhittymistä, eli väärällä tavalla sitovan ja haitallisten asioiden karsimista elämästäni. Jumala antaa tilalle jotain kauniimpaa ja tavoiteltavampaa. Jumala on antanut minulle pelastuksen, perheen ja työn, kaiken millä on todellista merkitystä elämässäni.
Keskeisimpänä elämäni motivaation lähteenä toimii Kol 3:23 ”mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” Ohje sopii niin kotiin kuin työhönkin.
