Varastettua tavaraa, pyssyjä ja alkoholia välittäneen myllykoskelaisen Viljo Hagertin aamuksi kaavailtu dokausmatka muutti suuntaa; paniikki vaihtui todelliseen vapauteen.
Elämä lähti luisumaan väärille urille täytettyäni 23 vuotta. Lapsuuteni oli rauhallinen, mutta jo poikasena ihailin pyssyjä. Sellaisen roikkuessa kupeella tunsin, että minulla oli voimaa. Pyssy oli kuin pikkuveli.
Tyttöystäväni elämä päättyi 18-vuotiaana dramaattisesti. Oli tulossa joulu, joten tarvitsimme rahaa. Sain rahaa äidiltäni ja kehotin tyttöystävääni hakemaan lisää kotoaan. Kun hänestä ei alkanut kuulua, selvisi, että hän oli ollut poliisiasemalla kuulusteluissa luvatta otetun pankkikortin johdosta. Ase oli jäänyt vahingossa hänen kassiinsa, ja hän ampui itsensä.
Kokemus tyttöystäväni löytämisestä kuolleena jätti sisimpääni paniikkihäiriön. En osannut purkaa tunteitani, joten aloin käyttää rauhoittavia ja alkoholia. Noin 30 vuoden ajan otin 30–50 rauhoittavaa pilleriä päivässä sekä alkoholia. Olin pian täysin aineista riippuvainen. Samalla väkivalta astui kuvaan.
Rahat hankittiin monenlaisilla laittomuuksilla, mutta myös lainaamalla rahaa ja perimällä siitä hulppeaa korkoa. Olin usein käräjillä, mutta selvisin kuin koira veräjästä. Vain kerran olin tutkintovankina siitä huolimatta, että ammuin yhtä ihmistä pyssyllä jalkaan, toista luoti hipaisi niskaan ja kerran puukotin ihmistä Myllykosken keskustassa.
Minuun teki suuren vaikutuksen isosiskoni Roosa, joka menehtyi syöpään. Joitakin päiviä ennen kuolemaansa hän sanoi minulle: ”Mie haluan nähdä sut taivaassa sitten eräänä päivänä.” Muistin ne sanat sekä selvänä että humalassa ja ihmettelin, miksi kuolemaa tekevä sisko saattoi olla aivan rauhallinen.
Vuonna 2010 minulle selvisi, miten Jumala valitsee meidät ja ilmoittaa itsestään. Olin vaimoni kanssa ravintolassa kovassa kännissä, kun Jumala täytti minut valtavalla rakkauden tunteella. Aloin heti puhua ihmisille Jumalasta, vaikka en tiennyt hänestä paljoakaan. Kotiin tultua tuntui kuin olisin kääriytynyt rakkauden lämpöön. Aamu oli epätavallinen; ei ollut krapulaa, ei edes tavallista paniikkihäiriötä. Yritin kokemuksen jälkeen muuttaa itse elämääni, mutta pian kaikki luiskahti entisiin kuvioihin. Siskon todistus soi silti mielessäni: ”Anna elämäsi Jumalalle, myy pyssyt pois ja lopeta ryyppääminen.”
Seuraavana vuonna kotona tapahtunut Jumalan kohtaaminen oli pysyvä ja lopullinen ratkaisu. Ryyppyreissu vaihtui kaiken muun ohittavaan tarpeeseen. Mietin, miten voin antaa elämäni Jeesukselle. Otin rauhoittavia lääkkeitä, juoksentelin asunnossa edestakaisin ja mielessä käväisi myös oman elämän lopettaminen. En tiennyt, että paha olo johtui synnintunnosta. Lopulta heittäydyin lattialle makaamaan ja sanoin: ”Jeesus, tässä olen. Tee elämälleni mitä tahdot.”
Siteet päihteisiin katkesivat kerralla. Heitin aseet pois ja äkkipikainen viha alkoi sulaa olemuksestani. Myös paniikkihäiriö parani uskoontulon myötä. Muutos ei voinut olla näkymättä ympäristössä: kävin henkilökohtaisesti palauttamassa 33 haltuuni joutunutta pankkikorttia, jotka liittyivät viinan välittämiseen. Samalla pyysin vääriä tekojani anteeksi.
Eräs epäili, että olin voittanut Lotossa. Hänelle totesin, että olen saanut jotain paljon suurempaa – iankaikkisen elämän.
Viime jouluna muutoksesta tuli kuluneeksi neljä vuotta. Hienointa on se, ettei minun tarvitse elää missään roolissa tai peitellä tekemisiäni. Saan olla täysin oma itseni.
Päihteiden sijaan olen saanut jakaa samoille ihmisille ruokakasseja ja tuoreita leipiä sekä todistaa Jumalan muuttavasta voimasta.
Jo lapsena uskoin Jumalan olemassaoloon. Äiti rukoili kanssani iltarukouksen ja minulla oli lapsenusko. Iän myötä uskoni jäi unohduksiin enkä ajatellut sitä.
Opiskelin näyttelijäksi ja vietin hyvin epäterveellistä elämää niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Aikuisena koin sitten loppuun palamisen. Se oli vaikeaa aikaa, mutta silti minulla oli merkillinen toivo siitä että tilanteestani on olemassa ulospääsy. Sitä jatkui kymmenen vuotta, ja tarvitsin sinä aikana paljon sekä ammattiauttajien että ystävien apua. Kun kymmenen vuotta myöhemmin seisoin kotona pellon laidassa katselemassa tajusin, että olen päässyt ulos tunnelista ja aloin kiittää kaikesta saamastani avusta. Jollain merkillisellä tavalla ymmärsin, että Jumala oli parantanut minut ja johdattanut minut oikeiden ihmisten luo, jotka vuorostaan olivat auttaneet minua. Ymmmärsin, että häntä minun oli kiittäminen.
Samoihin aikoihin naapuritaloon oli muuttanut uusi perhe. Kuulin, että mies oli pastori ja kiinnostuin vähän. Hän kysyi moneen kertaan, tulisinko mukaan hänen seurakuntaansa, mutta olin epäluuloinen ja kieltäydyin aina jollain tekosyyllä. Kerran seurakuntaan oli tulossa vierailulle ruotsalainen artisti. Tunsin hänet nimeltä ja uskaltauduin mukaan. Jotain tapahtui sisimmässäni, kun kuuntelin lauluja, mutten tehnyt mitään ratkaisua tuolloin. Kun aloin vähitellen kuunnella hänen levyjään, oli kuin Jeesus olisi varovasti avannut sydämeni oven laulujen sanojen ja sävelten kautta. Vähän myöhemmin menin Vaasassa seurakuntaan, jossa vieraili ruotsalainen kirjailija. Minuun teki suuren vaikutuksen se että tuo vasemmistolainen älykkö oli tullut uskoon. Hän selosti uskoaan sellaisella tavalla, että päätin täydestä sydämestäni ottaa Jeesuksen vastaan. Hän on elämäni keskipiste.
Usko on minulle perusta. Uskallan uskoa johonkin mitä en näe eikä minun tarvitse olla omassa varassani. Uskon myötä sain sanat sille toivolle, joka minulla oli ollut/pystyin sanoittamaan toivon, joka minulla oli ollut. Nyt toivoni ei ole omassa varassani, vaan Jumalassa ja hänen suunnitelmassaan elämääni varten. Minulla on toivo, joka antaa lohtua. Kun elämässä menee hyvin, saatamme erehtyä luulemaan, että pärjäämme ilman Jumalaa. Kun otin vastaan Pyhän Hengen, annoin elämäni Jeesukselle ja sain häneltä takaisin todellisen elämäni, paljon paremman elämän. Suuri osa levottomuudestani hävisi, ei siksi että ongelmat olisivat poistuneet, vaan koska saan luottaa siihen että kaikki on Jumalan kädessä eikä minun tarvitse kannatella kaikkea.
En usko tuuriin, uskon kiitollisuuteen. Kun tunnemme kiitollisuutta, rauhattomuus väistyy ja voimme nähdä myönteiset asiat. Jos alamme kiittää pienistä asioista, vaikka elämä näyttäisikin synkältä, elämä muuttuu joksikin myönteiseksi. Jeesus asuu sydämessäni ja vaikuttaa elämässäni. Toivon että kaikki ihmiset antaisivat kristinuskolle tilaisuuden, siinä ei ole mitään menetettävää. Usko ei tee elämästä yksinkertaisempaa, mutta olen saanut työkaluja, joiden avulla pystyn kulkemaan vaikeuksien läpi toisella tavalla. Hätäilen vähemmän tulevaa ja olen saanut enemmän rakkautta lähimmäisiäni kohtaan. Jeesus on elämäni paras opas. Kun hän on sydämessäni, tiedän, mikä on oikein ja miten minun tulee elää. Teen edelleen paljon virheitä. Silloin saan mennä hänen luokseen ja pyytää anteeksi ja pyytää viisautta, miten minun tulee elää. En elää täydellistä elämää, mutta elän turvallista elämää anteeksiantamuksessa.
Menestyin hyvin opinnoissa, mutta elämää leimasi jatkuva rauhattomuus, kiire ja murehtiminen. Suorittaminen, menestyminen ja pärjääminen olivat mittareita, joilla salaa ja jatkuvasti arvioin itseäni. Elämääni tuli vieraita ihmisiä, joihin törmäsin ikään kuin sattumalta ja jotka puhuivat suoraan omaan elämäntilanteeseeni ja osoittivat välittämistä. Kohtasin uudenlaista välittämistä, rakkautta ja yhteyttä toisten ihmisten kanssa…
David ja Marja-Liisa Ezzine, lähetystyöntekijät, Kauhajoki
Tapaaminen 70-luvulla Lontoossa muutti marokkolaishipin ja taistolaistytön elämän suunnan. Pariskunnasta tuli tehokas ja onnellinen työpari.
David: Olin tavannut kotona Marokon Casablancassa joukon hippejä. Liftasin heidän perässään Eurooppaan, kun olin kaksikymppinen. Tullessani Lontooseen minulla oli pelkkä reppu, eikä mitään papereita. Pelkäsin koko ajan. Sillä tiellä kaikki kuitenkin muuttui.
Hippiaatteessa minua veti puoleensa ystävyys ja yhteisöllisyys. Nukuttiin puistoissa, rakkaus oli vapaata, tavattiin ja keskusteltiin ja sitten jatkettiin kukin omaan suuntaansa. Lähes kaikki käyttivät huumeita – minäkin.
Asuin vähän aikaa veljeni luona, mutta se oli yhtä riitelyä. Olin työtön ja pian jäin yksin. Minut oli kasvatettu muslimiksi, joten yritin turvautua Koraaniin, mutta kirjan sanat tuntuivat tyhjiltä. Lopulta löysin työpaikan kellarikerroksessa olevasta keittiöstä. Tunsin olevani kuin haudattu: ei valoa, ei toivoa, ei aurinkoa.
Valon ja toivon löysin erään nuoren tytön avulla. Hän kertoi minulle Jeesuksesta, joka oli kuollut minunkin edestäni ja sovittanut syntini. Päätin silloin lähteä seuraamaan Jeesusta. Elämäni tuntui muuttuvan täysin. Olin täynnä toivoa. Käytin kuitenkin vielä huumeita, kunnes kuulin äänen sanovan: ”Et tarvitse tätä enää, lapseni!” Siihen se loppui.
Herra nosti minut kirjaimellisesti pimeydestä valoon. Pääsin nuoren miehen unelmatyöhön kerrostalon kattopuutarhuriksi. Paikka oli kaunis kuin Edenin puutarha, ja suuret ihmisjoukot kävivät ihailemassa sitä. En voinut kuitenkaan jäädä Lontooseen, sillä olin tavannut Marja-Liisan.
Marja-Liisa: Me rakastuimme 70-luvun alussa Lontoossa. Sieltä lähtiessäni ajattelin kuitenkin tarinamme mahdottomuutta. Oli liian paljon erilaisuutta. Ystävyytemme ei silti loppunut. Sovimme, että David matkustaa Suomeen.
Suoritin siihen aikaan Tampereen yliopistossa toimittajan tutkintoa. Olin aktiivinen äärivasemmistolaisessa ”taistolaisessa” liikkeessä. Osallistuin politiikkaan ja toimin Tampereen yo-teatterin taloudenhoitajana. Uskoin tasa-arvoisuuteen, heikomman puolustamiseen ja siihen, että yhteiskunta piti muuttaa paremmaksi poistamalla rikkaiden asemaa, etuja ja valtaa.
Uskonasiat eivät kiinnostaneet minua lainkaan. Suostuin kuitenkin lukemaan Raamattua Davidin mieliksi. Hän pyysi myös rukoilemaan kanssaan ja viimein lähtemään kirkkoonkin. Tämänkin tein rakkautemme tähden. Mutta kirkossa kohtasinkin todellisen rakkauden: Jeesuksen. Sen jälkeen ymmärsin, että ihmisen pahuus on este paremmalle maailmalle.
David: Elämä hymyili. Olimme rakastuneita ja löytäneet uskon Jeesukseen. Menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Meistä tuli myös työtoverit – olemme tehneet jo 35 vuotta lähetystyötä yhdessä. Koska olemme itse kokeneet niin paljon Jumalan rakkautta, haluamme kertoa hänestä ihmisille, jotka eivät vielä tunne häntä. Teemme nykyään työtä myös turvapaikanhakijoiden keskuudessa. Monet heistä ovat löytäneet totuuden Raamatusta.
Jumalan johdatus meidän kohdallamme on ollut ilmeinen. Hän, joka näkee jokaisen sisimpään, tiesi, että marokkolaishipistä ja taistolaistytöstä tulisi onnellinen pari.
Sari Essayah oli nuori, parikymppinen urheilija ja opiskelija, kun hän koki muutoksen, joka toi elämään turvallisuuden ja levon.
Aloin käydä kristillisissä opiskelijailloissa saman vuosikurssin opiskelijakaverin pyynnöstä. Illoissa kuulemani Raamatun sana ja hengelliset laulut koskettivat syvästi sisintäni. Ymmärsin, että olen syntinen ihminen ja tarvitsen Jumalan anteeksiantoa elämässäni. Jumalan rakkauden varaan nöyrtyminen oli minulle kuitenkin vaikea asia.
Vähitellen sisäinen ylpeys ja omavoimaisuus alkoi murentua, ja koin todeksi sen, että sama Raamatun sana, joka näyttää meille totuuden itsestämme, myös hoitaa sisimpäämme. ”Armo” muuttui teologisesta sanasta koskettavaksi todellisuudeksi, kun tajusin, että syntisenä, vajaana ja riittämättömänä olen silti Jumalalle kelpaava Jeesuksen sovitustyön tähden.
Tulin uskoon aikalailla samoihin aikoihin kuin urheilumenestys vei mm. maajoukkue- ja arvokisaedustuksiin. Usko antoi koko elämään – ja siten myös urheiluun – turvallisuuden siitä, että koko elämä on Kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Rukoilin usein sitä, että saisin itsestäni kaiken irti, ettei tarvitse harmitella maalissa, että olisi pystynyt parempaankin.
Uskooni on tullut vuosien myötä enemmän syvyyttä ja sävyjä ja luottamus on kasvanut. Ilman Jeesusta en varmaankaan olisi selvinnyt monistakaan asioista. Erityisesti kehitysvammaisen kasvattisisareni kuolema toi iankaikkisuustoivon lähelle ja ajattelin, miten tärkeää toivo jälleennäkemisestä on; se kantaa syvän surun hetkellä.
Tänä päivänä, kiireisenä poliitikkona ja perheenäitinä, usko merkitsee minulle lepoa vaatimuksista ja tietoa siitä, että elämääni kannatellaan sen kaikkina hetkinä.
Jeesuksen seuraaminen ei merkitse elämää ilman vastoinkäymisiä tai silmien sulkemista maailman ongelmilta, vaan elämän onnellisuus perustuu Jumalan läsnäoloon ihmisen arjessa, yhtälailla sen iloissa ja suruissa. Tämä Jumalan huolenpito kantaa silloinkin, kun elämän kalkkiviivat häämöttävät. Paavalin sanoin meitä odottaa tuolloin ”voittajan palkinto, pääsy taivaaseen”.
Elämän kovassa kilpailussa tajuamme usein, miten heikkoja olemme. Jokaisen ihmisen elämän suurin ihme on se, että rukouksessa voi antaa itsensä Pyhän Jumalan käsiin ja johdatukseen. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.
