Kasvoin huonosti voivassa perheessä. 12-vuotiaana minulla diagnosoitiin vakava-asteinen pakkomielleoireyhtymä, joka liittyi siivoamiseen ja huoneeni järjestelemiseen. Lukitsin huoneeni toisilta siivotakseni sitä; en antanut kenenkään käydä huoneessani enkä itsekään voinut olla siellä – paitsi siivotessani.
Ahdistuin kamalasti, jos joku oli käynyt huoneessani ilman lupaani. En mahtanut pakkomielteilleni mitään. Jos jätin siivoamisen tekemättä, minua ahdisti. Siivoaminen ja käsienpesu helpottivat ahdistustani hetkellisesti, mutta pian minun piti taas siivota uudelleen. Se oli jatkuva noidankehä. Kärsin myös pakkoajatuksista, jotka liittyivät siivoamiseen. Sain keskusteluapua, mutta oloni ei kohentunut. Minulle ei annettu paljoa toivoa parantumisesta.
Ahdistukseni keskellä tiesin koko ajan, että Jumala voisi parantaa minut, sillä minulla oli voimakas kokemus Jeesuksen kohtaamisesta aivan pikkutyttönä. Olin nähnyt ilmestyksessä Jeesuksen kasvot. Hänen rakkautta täynnä olevat silmänsä olivat painuneet mieleeni niin unohtumattomasti, ettei minulla ollut epäilystäkään, etteikö hän näkisi tilannettani ja auttaisi.
Ollessani 14-vuotias Jumala puhui minulle yllättäen, että hän tulisi parantamaan minut. Vaikeina hetkinäni tämä lupaus antoi toivoa. Eräs henkilö rukoili puolestani ja rohkaisi minua avaamaan huoneeni oven toisille. Aluksi ahdisti paljon antaa toisten käydä huoneessani, mutta vähitellen ahdistus ja oireet vähenivät. Jumala piti minulle antamansa lupauksen, ja jo noin puolen vuoden kuluttua saamastani lupauksesta olin täysin parantunut. Sen jälkeen olen ollut vapaa kaikista oireista, eivätkä ne ole tulleet koskaan takaisin. Jumala otti ne pois ja vapautti minut.
Ollessani kuudentoista minussa alkoi herätä innostus lähetystyötä kohtaan. Koin Jumalan puhuvan siitä ja aloin etsiä sopivaa tilaisuutta lähteä. Heti tullessani täysi-ikäiseksi lähdin ensimmäiselle lähetysmatkalleni Walesiin, Iso-Britanniaan. Mahtavat kokemukset lähetysmatkalla vahvistivat kutsumustani. Kirjoitettuani ylioppilaaksi päätin, että tuleva välivuoteni olisi Jumalan vuosi.
Minulle avautui mahdollisuus lähteä eteläiseen Afrikkaan sekä lähetyslaivalle Aasiaan lähetysjärjestön kautta. Se oli läpimurto elämässäni. Näin omin silmin, kuinka Jumala vapauttaa, parantaa ja pelastaa. Jumala oli myös etukäteen puhunut minulle orpokodissa työskentelystä ja Afrikan matkallani se toteutuikin. Sylissä pitämäni pienet äidittömät ja isättömät lapset sulattivat sydämeni.
Matkani ovat opettaneet minulle paljon Jumalasta, toisista ja itsestäni. Opin myös arvostamaan elämää täällä Suomessa aivan uudella tavalla eläessäni vaatimattomissa olosuhteissa köyhien keskellä. Kokemukseni ovat muuttaneet minua ja ennen kaikkea varustaneet tulevaa varten. Opiskelen parhaillaan luokanopettajaksi, sillä uskon siitä olevan hyötyä lähetystyössä.
Pakko-oireista parantumisen jälkeenkin olen kohdannut elämässäni monia vastoinkäymisiä. Olen kuitenkin nähnyt, että synkissäkin tilanteissa Jumala on aina halukas ja kykenevä auttamaan meitä. Häneltä olen saanut voiman ja avun kulkiessani kaikkien vaikeiden vaiheiden läpi. Hänen rakkautensa on lohduttanut minua ja muuttanut sydämeni. Jumala on todellinen! En olisi tässä ilman häntä. Hän on nostanut minut ahdistuksesta vapauteen.
Riikka Elisabet Hertteli, laulaja-laulunkirjoittaja, Kokkola
Yritin luoda menestyvää uraa laulajana ja laulunkirjoittajana. Kun menestystä ei tullut, minusta tuli surullinen ja katkera. Kipuilujeni keskellä löysin uuden näköalan tulevaisuuteen.
Tiesin jo lapsena haluavani laulajaksi. Aloin esiintyä melko pienenä. Myöhemmin opiskelin laulua ja pianonsoittoa ja aloin kirjoittaa omia lauluja. Minulla riitti sisäistä ylpeyttä ja kunnianhimoa pyrkiessäni kohti musiikillisia päämääriäni. Sain 18-vuotiaana levytyssopimuksen ja osallistuin MTV3:n Suomen Tähti -laulukisaan. Useamman kerran yritin tarjota itseäni eri levy-yhtiöihin, mutta totuus oli se, etten kyennyt pettymyksekseni kovaan musiikkibisnekseen, joka vaati kokonaan uudenlaisen imagon rakentamista niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kun ymmärsin, etten ehkä pääsekään tekemään omaa musiikkia, koin itseni epäonnistuneeksi ja tunsin häpeää. Menestyksen karkaaminen käsistä teki kipeää. Omaksuin ajatuksen, etten kelpaa sellaisena kuin olen.
Jatkoin musiikin tekemistä omaehtoisesti. Vuonna 2010 ilmestyi soololevyni. Myöhemmin julkaisimme Soul What? -yhtyeen kanssa levyn, joka sisälsi kirjoittamiani lauluja.
Kaikkien yrittämisteni keskellä näin ihmeellisen näyn, joka pysäytti minut. Jumala antoi minulle erityisen kutsun laulamiseen liittyen. Näyn jälkeen saavutukseni alkoivat näyttää katoavaisilta ja turhilta. Kuolemanpelko ja outo syyllisyys alkoivat vaivata sisintäni. Selitin itselleni, että hyvän ihmisen elämä riittäisi. Syntisyys oli minulle vieras ajatus. Luin Raamatusta Jeesuksesta ja aloin nähdä asiat toisin.
Eräänä syyspäivänä vuonna 2013 luin hengellisestä kirjasta rukouksen ja sanat: ”Jos olet valmis antamaan elämäsi Jeesukselle, niin lue tämä rukous ääneen.” Olin tullut omien valintojeni kanssa, uupuneena ja ahdistuneena, tien päähän. Olin nähnyt vääryyttä, ylpeyttä ja ahneutta ruokkivan maailman. Mikään ei ollut täyttänyt kaipaustani. Niinpä päätin luovuttaa elämäni Jeesukselle. Luettuani rukouksen ahdistus, syyllisyys, kuolemanpelko ja epämääräinen sisäinen taakka hävisivät yhtäkkiä ja tilalle tulivat suuri ilo, rauha ja valtava helpotus. Ymmärsin, että Jumala on todellinen.
Noin kaksi viikkoa tuon ihanan kokemuksen jälkeen sairastuin neurologiseen kuulosairauteen. Menetin terveen kuulon ja minusta tuli työkyvytön. Jouduin jättämään laulunopettajan työni. Erilaiset kuulohäiriöt, kova tinnitus, humina päässä, pyörrytys, oksentelu ja kova pääkipu veivät minut sängynpohjalle. Ensimmäinen vuosi kului kokonaan hiljaisuudessa.
Olin keskittynyt koko ikäni vain musiikkiin ja yhtäkkiä menetin kaiken, mitä olin rakentanut: työpaikkani, bändit, joissa lauloin, lauluntekijän urani, monia ihmisiä sekä toimeentuloni. Se masensi minua. Kyselin Jumalalta, miksi hän salli minulle tällaisen koettelemuksen, ja mietin, oliko kyseessä rangaistus. Kuulin silloin Jumalan puhuvan, että hän tulee vielä parantamaan minut. Haluan uskoa siihen.
Tarvitsen edelleen paljon hiljaisuutta ja joudun käyttämään aina korvatulppia ääniyliherkkyyden vuoksi. Nykyään osaan jo kiittää siitä, että olen saanut hiljentyä ja olla lähellä Jeesusta. Joskus tulee huonoja päiviä. Silloin yritän kääntää katseeni Jeesukseen. Elän erämaassa, mutta Jumala lohduttaa ja vahvistaa minua antamalla uusia lauluja. Terveyden salliessa laulan niitä seurakunnassa. Olen tehnyt valintani, että palvelen Jumalaa sillä paikalla ja niistä olosuhteista käsin kuin nyt tässä tilanteessa voin. Koen silloin olevani juuri siellä missä minun tuleekin olla.
Itse en koe vammaisuutta sairautena, vaan niin, että vammaisenkin ihmisen elämä on lahja.
Olen neliraajahalvautunut ja sen takia pyörätuolissa. Tämä johtuu siitä, että syntymäni yhteydessä minulle tuli hapenpuute ja verenmyrkytys. Niiden seurauksena sain aivovaurion.Usko on ollut elämässäni läsnä pienestä pitäen. Sunnuntaisin kuuntelimme jumalanpalveluksen radiosta, koska kirkkoon pääseminen oli hankalaa.
Jossain vaiheessa minusta tuntui, että usko on jonkinlaista kuivaa pakkopullaa. Siskoni ja hänen kaverinsa perustivat 2009–2010 pienryhmän, jossa keskusteltiin uskoon ja elämään liittyvistä asioista. Ryhmässä löysin ”aikuisiän” uskoni. Usko tuli henkilökohtaisemmaksi ja huomasin, että usko on iloinen ja mukava asia.Jos synnistä ajatellaan, että se on pelkästään konkreettisia tekoja, niin siinä mielessä en ole syntiä tehnyt vammani takia. Ajattelen, että myös ajatuksin voi tehdä syntiä, ja siksi tarvitsen elämääni Jeesusta.
Hyvää tarkoittavat ihmiset ovat joskus rukoilleet minulle parantumista. Ei siinä toki mitään pahaa ole, mutta minulta ei ole edes kysytty, haluanko parantua. ”Parantumisrukoukset” saavat minut joskus tuntemaan, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Olen nimittäin kokenut, että minulla on tehtävä pyörätuolista käsin. Olen tutustuttanut pyörätuolista käsin monta ihmistä uskoon, kun he ovat tulleet mukanani seurakuntaan, tarvitsenhan jokaiselle reissulleni avustajan.Vuosien varrella olen kokenut, että rukouksiini vastataan ja Jumala auttaa minua.
Lapsuudenkodissani oli käytössä nosturi, jossa minua pystyi liikuttamaan huoneestani pesuhuoneeseen. Olin 16-vuotias, kun erään kerran nosturin kiskon pään lukitus petti. Tipahdin noin puolestatoista metristä suoraan lattialle. Nosturi putosi viereeni. Jälkikäteen ajateltuna ihmeellistä tilanteessa oli se, että olin toisessa asennossa kuin normaalisti ja raskas nosturilaite ei pudonnut kokonaan päälleni. Jos näin ei olisi ollut, olisin voinut kuolla.Syksyllä 2013 olin hankalassa tilanteessa, kun minulta lähti avustaja pois. Aikaa uuden avustajan etsimiseen ei ollut paljon. Hetken mietittyäni ja rukoiltuani menin internetsivulle, jossa avustajat etsivät töitä ja avustettavat avustajia. Sieltä löysin juuri minulle sopivan avustajan: eläkkeelle jääneen pastorin. Paitsi, että hän oli avustajani, hän auttoi minua kasvamaan uskossa.
Tällä hetkellä asun palvelutalossa. Minulla on henkilökohtainen avustaja, joka auttaa minua päivittäisissä asioissa.Olen löytänyt seurakunnan, jossa minut hyväksytään tällaisena kuin olen. Viime aikoina olen uskaltautunut kertomaan uskostani muille. Tässäkin avustaja on tärkeä, koska hän tulkkaa aluksi vaikeasti ymmärrettävän puheeni kuulijoille. Usko antaa minulle päivittäiseen elämääni iloa, voimaa ja rohkeutta.
Olen elänyt kuoleman varjossa lähes koko elämäni. Ei sellaista osaa arjen keskellä ajatellakaan – ihmettelee vain, kuinka jaksaminen on joskus niin vaikeaa. Tottuu ahdistuneeseen oloonsa ja fyysisiin vaivoihinsa ymmärtämättä, että mieli peilaa kehossa.
Olin kuusivuotias, kun veljeni kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä. Muistan hänet kuin pienenä nukkena arkussaan. Vanhempani eivät pystyneet käsittelemään vauvan kuolemaa. Surua ei näytetty, ja kuolemasta ja menetyksestä ei myöhemminkään puhuttu. Suru jäi ahdistavana möykkynä sisimpääni vuosikymmeniksi.
Toinen veljeni hukkui pilkkireissulla kevätjäihin muutama vuosi sitten. Vaikka hän olikin jo ikämies, menetyksen kipu oli sama kuin aina ennenkin läheisen kuollessa. Vatsaan sattuu, päässä jyskyttää. Kehon jännitys siirtyy oikeaan jalkaan, ja varvas saattaa mennä tunnottomaksi. On kipua rinnassa, niska on jännittynyt ja verenpaine nousee. Myöhemmin tulee pelkotiloja, saatan tuntea suorastaan kauhua. Vasta viime vuosina minulle on selvinnyt, että kyse on paniikkikohtauksesta, jonka elämän vastoinkäyminen tai stressi saattaa laukaista.
Elämäni pahimpana hetkenä olin kuitenkin aivan turta, kuin tunto olisi mennyt koko kehosta ja mielestä. Oli syystalvi 1983, kun heräsin eräänä lauantaiaamuna kuudelta. Poikani ei ollut tullut vielä kotiin, mutta se ei kummastuttanut minua, sillä hän oli välillä yötä kavereiden luona. Minut ikään kuin johdatettiin takaisin sänkyyn ja käteni laitettiin ristiin. Se tuntui oudolta, sillä en yleensä rukoillut. Päätin kuitenkin rukoilla läheisteni ja myös poikani puolesta. Nukahdin levolliseen uneen.
Heräsin puoli yhdeksän aikaan ja katsoin ulos. Ensilumi oli satanut yön aikana. Pojan pyörä oli pihassa ja jalanjäljet johtivat autotalliin. Menin mieheni kehotuksesta katsomaan, mitä hän tekee siellä. Kun avasin tallin oven, ajattelin, että nyt minä varmasti kuolen. Poikani oli hirttänyt itsensä. Juoksin sisälle huutaen. Mieheni ryntäsi ulos ja minä estin nuorempaa poikaa tulemasta ulos perässä. Kuulin mieheni huutavan tuskaansa. Hän joutui ottamaan pojan alas. Kun ambulanssi tuli äänettömänä ja ilman vilkkuvaloja, kaikki tuntui niin hirvittävän lopulliselta.
Tunsin musertavaa syyllisyyttä. Koin, että olin epäonnistunut vanhempana. Kävin edeltävien viikkojen tapahtumia ja keskusteluja mielessäni läpi yhä uudelleen ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Tuska menetyksestä ja rakkaan lapsen ikävöiminen tuntui raastavalta. Kehoni musertui sen alla. Koski niin, että kieriskelin lattialla kädet ympärilleni kiedottuna. Ymmärsin, että vain Jumala voi viedä minut tästä eteenpäin.
Tunsin itseni syntiseksi. Eräs ystäväni vei minut mukanaan hengelliseen ryhmään, jossa puolestani rukoiltiin viikko toisensa jälkeen. Aloin itsekin rukoilla yhä enemmän. Se oli sellaista arkista puhelemista Jumalalle. Usein rukous muuttui itkuksi, niin kuin kerran kotona tiskatessa. Valitin ääneen, etten kestä enää kipua. Muut ihmiset olivat pystyneet jatkaneet elämäänsä vastoinkäymisten jälkeen. Miksi minun tuskani vain jatkui?
Yhtäkkiä ymmärsin, että Raamatun sana on totta, että Jeesus on kuollut minunkin syntieni takia. Siksi minulla on mahdollisuus uuteen alkuun. Siinä hetkessä syyllisyys suorastaan repäistiin irti rinnastani ja tuli puhdas olo. Olin niin onnellinen, että heittelin tiskirättiä ilmaan!
Jumala tunsi tämän Marttansa, loputtomasti huolehtivan ja puuhaavan naisen ja armollisesti kohtasi minut arkisen aherrukseni keskellä. Hän antoi sydämeeni rauhan, eikä minun ole tarvinnut enää koskaan kantaa syyllisyyden taakkaa.
Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.
Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.
Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.
Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.
18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.
Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.
Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.
Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.
Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.
