Entinen rikollisjohtaja ja murhasta tuomittu vanki: ”Enää minun ei tarvitse pelätä. Rukous ja Raamatun lukeminen antavat minulle voimaa.”
Faija ajoi kuorma-autoa ja äiti taksia. Kaikki sujui hyvin kunnes faija rupesi ryyppäämään. Hän ei pystynyt enää hoitamaan työtään ja teki pian konkurssin. Äiti ja faija erosivat.
Faija oli juovuksissa väkivaltainen. Kahdentoista ensimmäisen elinvuoteni aikana hän antoi minulle selkään joka päivä. Mutta kerran hän osti minulle polkupyörän, ja sillä pystyin ajelemaan ympäri kyliä ja maanteitä.
Kolmetoistavuotiaana muutin äidin ystävättären luo. En yksinkertaisesti pystynyt enää asumaan kotona faijan väkivaltaisuuden takia. Minulla ei ollut ketään miehen mallia, joten aloin hengailla kylän juoppojen kanssa. Pian aloin juoda ja tein ensimmäisen väkivaltarikoksen.
En ole katkera vanhemmilleni enkä kenellekään muullekaan siltä osin. Lapsuuteni oli mikä oli isän ryyppäämisen takia, mutta itse päätin tehdä rikoksia. Sain ensimmäisen vankilatuomion vuonna 1984.
Ne murhat, joista nyt istun, tein ollessani mukana huumeiden myynnissä. Huumekaupassa, rikollisjengeissä ja ammattirikollisuudessa pätivät ihan omat lakinsa. Käytin koko ajan amfetamiinia ja kuvittelin, että olin suuri kunkku ja minulla oli paljon valtaa, olihan minulla oma liigakin!
Äiti rukoili puolestani koko elämänsä ajan. Hän kuoli syöpään vuonna 2004. Vankilapastori Riihimäellä tuli selliini ja sanoi, että puolestani on rukoiltu ja että olin ”esirukoustapaus”. Emme olleet koskaan aikaisemmin jutelleet, ja ihmettelin, miten hän saattoi tietää asiasta.
Olen aina uskonut että Jumala on olemassa, mutta siitä huolimatta elin juuri niin kuin minua huvitti. Nyt aloin miettiä uskonasioita. Halusin muuttua, joten aloin käydä vankilan raamattupiirissä. Olin aikaisemmin harrastanut painonnostoa ja minusta oli tullut voimakas. Kuvittelin nyt, että uskon kanssa on sama juttu: jos harrastan uskonasioita, minusta tulee varmasti uskova. Sitten sain voimakkaan syyllisyydentunnon, ja eräänä keskiviikkoiltana marraskuun lopussa 2007 Jeesus pelasti minut. Ymmärsin, että Jumala – en minä itse – sai minut tulemaan uskoon. Se oli elämäni hienoin kokemus. Mitkään huumeet eivät ikinä ole saaneet aikaan mitään vastaavaa.
Seuraavana lauantaina 1. joulukuuta 2007 täytin 42 vuotta. Silloin soitin Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön ja kerroin rikostutkijalle, että olin tullut uskoon ja halusin selvittää kaksi selvittämätöntä murhaa.
Samana viikonloppuna kirjoitin 40 kirjettä. Koin voimakkaasti, että minun piti kirjoittaa kavereilleni, että olin tullut uskoon. Vanha Johansson oli ollut monelle esikuva, ja ajattelin, että olisi hyvä, jos myös uudesta, uskovasta Johanssonista tulisi esikuva. Yksikään vanhoista kavereistani ei ole pilkannut minua. Vankilassa oppii kunnioittamaan uskonasioita, koska monet kiven sisällä istuvat kaipaavat muutosta.
Uskossa ei tarvitse ponnistella eteenpäin. Tulevaisuus ei huolestuta, jos uskoo, että Jeesus on lähellä joka hetki. Kun vapaudun, aion palata tänne, mutta en enää vankina vaan Raamattu mukanani auttamaan muita. Olen suorittanut vankilassa ylioppilastutkinnon. Haaveenani on ryhtyä vankien evankelistaksi ja tukihenkilöksi.
Olen istunut linnassa reilun kolmasosan elämästäni. Vankila ei tunnu niin pahalta, koska tiedän nyt, että Jumala pitää minusta huolta, niin kuin hän on Raamatussa luvannut.
Tärkeintä uskossa on suhde Jeesukseen. Sen jälkeen tulee avioliitto rakkaan vaimoni kanssa. Rakkaus on elämässä tärkeintä, Jumalan rakkaus ja myös ihmisten välinen rakkaus.
Nils ”Nisse” Johansson panosti tulevaisuuteen, laajensi yritystään ja sijoitti siihen rahaa. Kun lama iski, yritys ajautui konkurssiin ja perhe joutui lähtemään kodistaan. Kriisin kautta hän löysi uudelleen uskon Jumalaan.
Perustin puusepänverstaan samoihin aikoihin kun vaimoni Eivor opiskeli hoitoalaa Vaasassa. Meillä oli kolme pientä poikaa. Se oli elämämme parasta aikaa. Meillä meni hyvin, firma menestyi ja sain yhä enemmän töitä. Hankin suuremmat toimitilat ja investoin uusiin koneisiin. Kun Eivor valmistui, saimme neljännen pojan.
Näin jatkui vuoteen 1991. Silloin tuli kriisi. Yrityksellä alkoi mennä huonommin ja huonommin. Lama iski, ja taloudellinen tilanteeni oli todella vaikea. Olin kovan paineen alla. Lähimmät naapurimme olivat kristittyjä. He tulivat toisinaan meille ja antoivat muutaman lantin. Se kosketti minua. Miten he saattoivat olla niin ystävällisiä? Minun oli vaikea ottaa rahaa vastaan, mutta he sanoivat, että se oli Herralta.
Keskellä kriisiä minut kutsuttiin kristilliseen miesteniltaan. Silloin koin ensi kertaa, että uskovilla oli jotain mitä minulla ei ollut. Kaipauksemme johti siihen, että aloimme Eivorin kanssa käydä seurakunnan rukouspiirissä. Pääsimme mukaan porukkaan, ja meidät otettiin lämmöllä ja rakkaudella vastaan. Silloin en vielä ollut tehnyt uskonratkaisua.
Kesäkuussa 1993 firma ajautui konkurssiin. Se oli raskasta, koska siitä joutui kärsimään niin oma perheeni kuin Eivorin suku, joka oli lainojen takaajana. Ennen pitkää jouduimme myymään kotimme, jotta pystyimme maksamaan velkamme. Tuohon aikaan meillä oli kristitty ystävä, joka kävi meillä useita kertoja viikossa ja tuki meitä. Naapureilla oli aina aikaa perheellemme. Se puhutteli minua syvästi.
Rukouspiiriin tuli mies, jolla oli minulle profeetallinen sanoma. Vaikka hän ei tiennyt minusta mitään, hän profetoi, että olen vaikeassa talouskriisissä mutta silti Jumalan silmissä arvokas ja anteeksi saanut. ”Minä, Herra, haluan nostaa sinut pystyyn, sinä tulet olemaan avuksi monille, jotka kokevat samanlaisia vaikeuksia. Minä annan sinulle uusia lauluja, jotka tulevat eheyttämään monia, sinä tulet raivaamaan tietä ylistykselle.”
Se mursi minut. Jeesus kohtasi minut, ja olin aivan hämmennyksissä. Jeesuksesta tuli minulle todellinen. Ystäväni rukouskokouksessa olivat otettuja saamani sanoman tarkkuudesta.
Vaikeat ajat jatkuivat, tuli pankkikriisi ja monivuotinen velkasaneeraus, mutta Jumala oli kanssamme. Perheemme pelastukseksi koitui se että aloimme kääntää katseen pois itsestämme. Vaikka meillä meni taloudellisesti heikosti, aloimme auttaa ja palvella toisia ihmisiä. Se antoi meille iloa ja voimia. Jumalan johdatuksesta perheemme muutti Sisälähetyskodille (Inremissionshemmet), josta tuli kotimme 14 vuodeksi. On suuri ero, kulkeeko kriisin läpi Herran kanssa vai ilman häntä. Minulla on kokemusta molemmista.
Vuonna 2015 koin toisen suuren elämänkriisin. Sappileikkauksen yhteydessä minusta löydettiin hyvin harvinainen syöpä. Jouduin suureen ja vaikeaan leikkaukseen Meilahden sairaalaan Helsinkiin. Siellä sairaalassa maatessani ajattelin: Miksi joudun kokemaan tällaista? Mutta kun leikkaus oli onnellisesti ohi, ajattelin: Miten minä selvisin tästä? Nyt jälkikäteen voin kiitollisena todeta, että selvisin Herran avulla.
Nykyisin koetulokseni ovat puhtaat ja voin hyvin. Elämäni on Herran kädessä, ja laulan ja kiitän häntä siitä että hän on kantanut minut kaiken läpi.
En ole ikinä kieltänyt Jumalan olemassaoloa. Aikaisemmin minulla ei vain ollut aikaa millekään Jumalaan liittyvälle. Ajattelin, että sen aika on myöhemmin elämässä. Tänään toivon, että olisin ottanut hänet tosissani jo paljon aikaisemmin.
Elämäni oli vähällä loppua sukellusonnettomuuden vuoksi. Toipumisen aikana sain löytää elämääni aivan uuden merkityksen.
Syyskuussa 2015 lähdin ystäväni Annelin kanssa sukeltamaan Kuortaneen Kaatialan louhokseen. Minulla on luolasukelluskoulutus ja tarkoituksena oli tehdä mukava, rauhallinen ja rento sukellus tuttuun luolastoon.
Lähdimme sukeltamaan ns. syvästä päästä. Luolaan päästyämme minua alkoi yskittää. Jatkoin kuitenkin sukellusta tarkkaillen koko ajan sukelluslaitteeni tietokoneita. Yskän puuskia tuli edelleen. Pyrin keskittymään hyvin hengitykseen, että kalkkisuodatin puhdistaisi hengitysilmasta kunnolla hiilidioksidin pois.
Olimme edenneet luolastossa noin 75 metriä 36 metrin syvyydessä, kun yskä paheni niin, etten saanut henkeä. Samalla tunsin valtavan rahinan keuhkojen alaosassa. Näytin Annelille merkin, että käännytään pois. En pystynyt enää kunnolla hengittämän sisään, koska yskin niin kovasti. Tuli kiire pois luolasta. Vaihdoin puolessa välissä luolastoa varmuuden vuoksi varalaitteelle. Mutta tilanne vain paheni. Uin niin lujaa pois luolasta, että Anneli kadotti minut. Aloin jo joutua paniikkiin, kun totesin, että elämä oli nyt loppumassa. Mielessäni huusin: ”Auta Jumala!”
Löysin jotenkin pois luolastosta ja pääsin pintaan. Muistin, että vastarannalla oli ollut pari sukeltajaa ja huusin apua. Huutaessani suustani tuli vain vaahtoa. Tajuntani alkoi hämärtyä. Viimeisillä voimilla sain puvun venttiilin kiinni ja puvun täyteen ilmaa. Muuten olisin vajonnut tajuttomana pinnan alle. Anneli ja toiset sukeltajat saivat nostettua minut kapeat rappuset ylös tasanteelle.
Olin tajunnan rajamailla. Koko kehooni sattui. Pian aviomieheni ja ambulanssi saapuivat paikalle. Hätäkeskus oli tilannut Turusta pelastushelikopterin, jossa oli mukana sukellusonnettomuuksiin erikoistunut lääkäri. Hän asetti hengitysputken ja minua lähdettiin viemään Turkuun. Olin saanut sukelluksella keuhkopöhön.
Olin hengityskoneessa seuraavan yön ja sain samalla kaksi ylipainehappihoitoa. Herätessäni teholla ymmärsin, että olen saanut uuden mahdollisuuden. Mietin, miten minulle olisi käynyt, jos elämäni olisi loppunut. Olisinko joutunut helvettiin vai taivaaseen?
Toipumisen aikana aloin miettiä mennyttä elämää. Minulla oli paljon vihaa ja katkeruutta kannettavana ja halusin siitä lastista eroon. Oli kuitenkin vaikeaa kohdata asiat yksin.
Kuulin, että puolestani oli rukoiltu paljon ja se kosketti syvästi. Kuukauden kuluttua lähdin Alajärvelle Jipun ja Jukka Leppilammen konserttiin, jossa tein lopullisen uskonratkaisun. Jumala, joka oli kuullut avunhuutoni ja pelastanut minut, voisi auttaa kohtaamaan myös menneisyyden varjot. Pyysin Jumalalta anteeksi niin tehtyjä kuin tekemättömiä asioita. Kun ymmärsin, että olen armahdettu, sain valtavan sisäisen rauhan.
Usko on antanut minulle armollisuutta toisia ihmisiä kohtaan. Negatiivinen ajattelu on vähentynyt ja parisuhde parantunut. Olin asettanut puolisolleni odotuksia tehdä minut onnelliseksi. Olin ollut onneton, vaikka parisuhteemme oli hyvä. Nyt ymmärsin sen, ettei kukaan ihminen voi tuoda minulle onnea, vaan ainoastaan Jeesus.
Onnettomuus ei saanut minua lopettamaan sukeltamista. Olin viisi kuukautta sen jälkeen luolasukeltamassa Meksikossa. Tällä hetkellä olen sairauslomalla työstäni. Toivon, että voisin tulevaisuudessa tehdä lähetystyötä, jossa voisin hyödyntää taitojani. Luotan siihen, että Jumala johdattaa ja avaa aikanaan oikeat ovet.
Ensin ajattelin, ettei minusta ole isäksi, ja sitten näytti, ettei se ole mahdollistakaan. Nykyään olen onnellinen pienen pojan isä.
”Toivottavasti en saa koskaan lapsia”, ajattelin 19-vuotiaana vankilassa ollessani. Elämääni olivat värittäneet teini-iästä asti päihderiippuvuus, rikollinen elämäntapa ja väkivaltaisuus. Kävin läpi päihdekuntoutusjaksoja, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta saadakseni elämälleni uuden suunnan, sillä olin alkanut haaveilla perheestä ja rehellisestä työstä. Pyysin erästä pastoria rukoilemaan puolestani, että vapautuisin riippuvuuksista. Elämäni muuttui täysin. Ajattelin, että ehkä minusta onkin vielä isäksi.
Unelma omasta perheestä alkoi toteutua, kun tutustuin Satuun. Menimme naimisiin 2007, ja seuraavana vuonna aloimme yrittää perheenlisäystä. Kun lasta ei alkanutkaan kuulua, epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset alkoivat nousta pintaan. Pelkäsin, että päihdehistoriani estää meitä saamasta lapsia. Pari vuotta myöhemmin, monien myöhästyneiden kuukautisten, niitä seuranneiden negatiivisten raskaustestien ja vaimon kyynelten jälkeen, tilasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin. Kummastakaan ei löytynyt lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle. Päätimme jäädä odottamaan ”oikeaa aikaa”.
Kun vuodet vierivät, alkoi lievä epätoivo nostaa päätään. Eniten kärsin siitä, kun näin, miten kova paikka lapsettomuus oli Satulle. Kiukuttelin asiasta moneen kertaan Jumalalle. Kerran hermostuin oikein kunnolla ja huusin tuskassani: ”Mitä sä oikein pelleilet meidän kanssa?! Jos et meinaa antaa sitä lasta meille, niin tapa vaikka mieluummin mut tähän paikkaan!” Odotin, että salama iskee kuoliaaksi, muttei niin käynyt. Rauhoituttuani pyysin anteeksi ja päätin sydämessäni, etten seuraisi ja palvelisi Jeesusta sen tähden, mitä hän minulle antaa tai jättää antamatta, vaan ainoastaan sen tähden, että olin saanut armon. Samana iltana Raamattua lukiessani sain yliluonnollisen varmuuden siitä, että saisimme poikalapsen, mutta saattaisimme joutua odottamaan sitä.
Vaikka lapsettomuus oli kipeä asia, se ei ollut parisuhteessamme kovin suuri kriisi. Emme koskaan riidelleet aiheesta. Oikeastaan se vain lujitti suhdettamme, koska se pakotti meidät alusta asti puhumaan asioista. Rukoilimme myös paljon yhdessä asian puolesta.
Kun olimme yrittäneet lasta noin kahdeksan vuoden ajan, eräs ystävä rohkaisi meitä turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaus alkoi ensimmäisestä hoidosta syksyllä 2016. Hurahdin raskauteen niin, että aloin kirjoittaa raskausblogia ”Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja”. Blogin teksteistä julkaistiin ennen isänpäivää kirja. Odotusaika, synnytys ja uuden elämän alku päätyivät myös televisioon Toisenlaiset äidit -sarjaan. Synnytyksessä tuli vielä pieni säikähdys, kun vauvan sydänäänet hävisivät ja vaimolleni tuli lähtö hätäsektioon. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. Vuosien odotus ja kipuilu olivat ohi.
Isänä oleminen on hienoimpia asioita elämässäni. Haluan, että poikani voi aina ja kaikissa asioissa luottaa minuun. Haluan antaa hänelle esimerkin siitä, miten seurataan ja palvellaan Jeesusta. Kiitän joka päivä Jumalaa pojastani ja siunaan hänet aina iltaisin kotona ollessani.
Katsoessani elämää taaksepäin voin todeta, että poikamme syntyi juuri oikeaan aikaan. Olemme asuneet vuosien aikana kahdessa eri maassa ja useassa kaupungissa ja meillä molemmilla on ollut omat henkilökohtaiset kasvukipumme. Emme olisi olleet aiemmin valmiita vanhemmuuteen. Jumalan aikataulu oli oikea.
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan.
Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
