Käden tulehtuminen ennen tärkeää ensi-iltaa pysäytti näyttelijä-muusikon hektisen oravanpyörän. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin loppuunpalaminen.
Kun nelikymppisenä kolmen lapsen isänä on omien töiden lisäksi ottanut kantaakseen kaikenlaisia kiinnostavia tehtäviä ja lisätöitä, ja pyrkii tekemään nämä suoritukset vielä täydellä sydämellä ja vuosien varrella kertyneellä ammattitaidolla, on vain ajan kysymys, milloin virta katkeaa ja mies uupuu. Niin uuvuin minäkin. Ensin tosin reagoi fysiikka. Ihminen on ihmeellinen luomus. Kun mieli alkoi olla maassa ja voimat lopussa, niin kierrokset vain nousivat ja tuntui, että jaksaa ja osaa mitä vaan. Mutta oli yksi asia, mitä en osannut: pysähtyä. Siihen tarvittiin sairastuminen.
Mitätön pieni haava kädessä tulehtui ja uhkasi viedä koko käden. Juuri ennen ensi-iltaa tuli ohje, että vasenta kättä ei saa liikuttaa viikkoon, ei yhtään ylimääräistä. Viikko sängyssä vasen käsi tyynyn päällä ei ollut minulle ihan helppoa. Koin pettäneeni oman työryhmäni ja olevani suorastaan rintamakarkuri. Mutta onneksi minulla oli lääkäriystävä, joka vahvisti sairaalasta saadun ohjeen: nyt on aika levätä. Pahimpana riskinä oli koko käden amputointi.
Minulla oli katsomatta sarja netin kautta lähetettyä opetusta Jeesuksen seuraamisesta Apostolien tekojen antaman esimerkin mukaan. Suorastaan ahmin tuota opetusta ja sen takana olevaa Jumalan kutsua seurata kokonaan hänen tahtoaan. Hän kyllä järjestäisi kaiken muun. Niinhän Raamatusta olin lukenutkin: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt. 6)
On eri asia tietää joku asia kuin elää sen mukaisesti. Kun sairaus pysäytti minut, viikon levättyäni tajusin olevani palamassa loppuun. Jumala otti kopin minusta ja antoi minulle uuden polun seurattavaksi. Ymmärsin olleeni sitoutunut seuraamaan Jeesusta jo kauan, mutta käytännössä olin kytkenyt Jeesuksen seuraamisen seurakunnan tilaisuuksissa toimimiseen. Nyt Jumala kutsui minua heittäytymään kokonaan hänen johdettavakseen, ei vain vapaa-aikana tai viikonloppuisin.
Tänään huomaan kyseleväni yhä lähemmin, miten voin antaa itseni Jumalan käyttöön hetkenä minä hyvänsä voidakseni olla muiden uskovien rinnalla Jeesuksen käsinä, suuna, jalkoina ja silminä omassa kaupungissani. En määrittele itseäni ensisijaisesti enää ammattini kautta, vaan ennen kaikkea olen antanut itseni Jumalalle käyttöön vastalahjana siitä suunnattomasta vapauden lahjasta, jonka hän on poikansa kautta antanut kuolemalla meidän jumalattomien puolesta.
Jumalan käytössä oleminen on tarkoittanut sitä, että teen kyllä omia suunnitelmia, mutta yhä useammin löydän itseni tilanteista ja ihmisten parista, mihin en osannut kuvitellakaan meneväni.
Rukoillen jokaisen päivän kohtaaminen on tehnyt elämästä seikkailun, joka on jännittävää ja mielekästä. Jumala on antanut Pyhässä Hengessään myös voiman siihen elämään ja niihin tehtäviin, joihin hän on kutsunut. Uupumus tuli omista pyrkimyksistä, ilo ja rauha tulee Jumalan tahdon seuraamisesta.
Harri Koskela, tutkija, teologian tohtori, Joensuu
Tiedostin jo nuorempana, että elämässä voi tulla vastaan suuriakin vaikeuksia. Oman lapsen menetys meni kuitenkin sen rajan yli, mitä pystyin kuvittelemaan, että hyvä Jumala voisi sallia. Elämäni oli useamman vuoden ajan kriisissä, enkä ollut enää varma, tuleeko minusta työ- tai opiskelukykyistä.
Tyttäremme Heini, toinen lapsemme, syntyi kesällä 1994. Heinillä oli suulakihalkio, jonka korjausleikkausta suunniteltiin tehtäväksi noin vuoden ikäisenä. Joulun alla elämämme kuitenkin pysähtyi, kun Heini yhtäkkiä menehtyi kätkytkuolemaan. Olin muutaman päivän niin sokissa, että hoidin vain normaalisti työtehtäviä, kunnes tajusin, että tarvitsen taukoa. Jäin sairaslomalle.
Kuukauden päästä palasin töihin, mikä oli jälkikäteen ajateltuna liian lyhyt aika. Olin tuolloin seurakuntatyössä, jossa työnkuvaani kuului saarnata rakastavasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta ja auttaa ihmisiä sielunhoidossa, vaikka oma elämäni oli kriisissä. Olisin itse monesti tarvinnut enemmän sielunhoitoa kuin kohtaamani ihmiset. Jäin surussani pitkälti yksin, ja minun piti vain yrittää mennä eteenpäin. Ja kun surulle, pettymykselle ja muille vaikeille tunteille ei ollut tilaa, se katkaisi myös myönteisten tunteiden kokemisen. Tunne-elämäni vammautui pitkäksi aikaa.
1996 odotimme kolmatta lasta, Ainoa. Jo raskausaikana Ainolla havaittiin synnynnäinen sydänvika, ja hänet jouduttiin leikkaamaan ensimmäisen kerran heti syntymän jälkeen. Aloin jälleen tuntea itseni uupuneeksi ja lopulta irtisanouduin töistäni ja jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Olin aiemmin ajatellut, että olisin pastorina lopun ikääni, joten samalla koin, että jouduin luopumaan kutsumuksestani. Uupumus oli niin syvää, etten ollut varma, pystynkö enää palaamaan työelämään.
Heinin menetyksen jälkeen koin henkistä pahoinvointia viitisen vuotta. Keväällä 1999 alkoi tuntua, että ehkä selviän sittenkin. Selviytymiskeinoksi löysin teologian opintojen aloittamisen. Sain opiskelusta voimavaroja. Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen jatkoin graduni aiheesta väitöstutkimuksen tekemistä. Tutkin lapsensa menettäneiden selviytymisprosessia. Lapsen kuolema hiljentää ihmisen ja herättää usein kysymyksen: Jumala, miksi sallit tämän tapahtua? Tutkimuksessa havaitsin, että suruprosessi kestää usein koko elämän. Menetetty läheinen elää mielikuvissa ja muistoissa. Akuutti suru kuormittaa samanaikaisesti tunne-elämää, ihmissuhteita ja hengellistä elämää. Kun kaikki osa-alueet kuormittuvat yhtä aikaa, tarvitaan paljon muiden tukea. Itse sain tukea vaimoltani, ammattiauttajilta ja vertaistukiryhmistä.
Oman prosessini ja tutkimustyöni myötä olen ymmärtänyt, että joskus vaikeudet elämässä voivat kestää vuosiakin. Silti niistä voi selviytyä, kuten minäkin olen selviytynyt. Vaikka en saakaan lopullista vastausta miksi-kysymykseeni, olen kokenut, että Jumala on ollut läsnä kärsimysten keskellä auttamassa ja lohduttamassa. Usko Jumalaan, rukous, seurakuntayhteys ja jälleennäkemisen toivo ovat kannatelleet minua.
Ihmisen näkökyky ja ymmärrys eivät riitä käsittämään, mikä merkitys vaikeuksilla elämässä on. Meidän perspektiivimme on ajallinen ja lyhyt. Syvät ja vaikeat kriisit elämässä eivät myöskään tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Vastoinkäymiset tai niiden puuttuminen eivät kerro siitä, onko ihmisen elämässä Jumalan siunaus. Kaiken kokemani jälkeen olen kiitollinen sisäisestä eheytymisestä, jonka yhteys Jumalaan on mahdollistanut.
Kasvoin yrittäjäperheessä rehellisyyteen ja ahkeruuteen. Totuin kovaan työntekoon heti kun kynnelle kykenin. Sain äidinperintönä täydellisyydentavoittelijan luonteen. Pärjäsin ja sain yhä enemmän vastuuta. Jo 16-vuotiaana raskas työ alkoi vaatia vastapainokseen raskaat huvit.
Rilluttelun pystyi vielä kovakuntoisena nuorena sovittamaan ankaraan työntekoon, mutta pian juomisen ilo väheni ja se alkoi hallita minua. Alkoholista tuli isäntäni. Piilossa ollut alemmuudentunne alkoi humalassa purkautua ikävästi. Myönsin jo melko varhaisessa vaiheessa olevani pahoissa ongelmissa. Juontijaksoja oli vaikea saada poikki, vaikka kaikki keinot kokeiltiin. Kävin reilut kolme vuotta AA:n vertaistukiryhmässäkin, mutta minun kohdallani se ei toiminut.
Vuoden 1979 elokuussa juomiseni oli jatkunut taukoamatta yli kuukauden. Silloin soitin kaverilleni Matille, joka oli itse raitistunut AA:n avulla ja tullut keväällä uskoon Pauli Järveläisen tukemana. Kolmisin menimme kirkolle, jossa Pauli luki Raamattua Roomalaiskirjeestä: ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” Pauli kysyi: ”Tahdotko, Pertti, nyt antaa elämäsi Jeesukselle?” Kysymys yllätti minut enkä saanut sanaa suustani. Pauli jatkoi vielä lukemistaan ja kysyi uudelleen. Päässäni kävi kova myllerrys. Ymmärsin, että nyt on käsillä ratkaiseva hetki elämässäni. Lopulta sain tokaistua: ”Tahdon.”
Pauli rukoili ja julisti kaikki syntini anteeksi Jeesuksen nimessä. Kun nousimme rukouksesta, Pauli kysyi: ”Pertti, kenen oma olet?” Vastasin: ”Jeesuksen oma.” Silloin kaikki muuttui. En tuntenut mitään ihmeellistä, mutta viinanhimo lähti saman tien. Sen jälkeen en ole juonut tippaakaan. Kun kerroin, mitä minulle oli tapahtunut, kaikki ympärilläni iloitsivat. Myös yritykseni henkilökunta näki elämänmuutokseni, ja se siivitti koko yrityksen hyvään vireeseen.
Sydämeni muuttui erilaiseksi. Kun sain omat syntini anteeksi, oli helpompi olla lämpimämpi ja armollisempi toisiakin kohtaan. Pikkuhiljaa opin, että minun pitää myös itse kantaa vastuu asenteestani ja valita olla armollinen. Uskoontuloni ei tapahtunut kovin hienotunteisesti, mutta minun kohdallani piti olla niin suora. Kutsuinkin Paulia leikilläni ”kovaksi kätilöksi”, koska uskoontuloa kutsutaan myös uudestisyntymäksi.
Jeesusta lähellä eläminen on minulle paras aarre, minkä tiedän. Toivon, että jokainen nuori uskaltaisi etsiä häntä ja pitää tästä aarteesta kiinni. Minulle oli tärkeää, että tultuani uskovaiseksi sain heti rinnalla kulkijoita, joilta sain tukea. Arvostan uskovien yhteyttä seurakunnassa ja olenkin ottanut siellä aika paljon vastuita.
Olen onnellinen, etten raitistunut jollakin inhimillisellä keinolla, vaan sain kohdata Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanani. Olen varma siitä, että uskossa oleminen on normaalitila ihmiselle: tähän meidät on tarkoitettu ja luotu.
Jalkapallourani oli hyvässä nousussa. Olin pelannut jalkapalloa jo vuosia KTP:ssä. Silloin pelattiin nuorten SM-sarjaa. Haaveenani oli ammattilaisura. Yllättäen jalkani kipeytyi helmikuussa 1971 ja jalka petti altani. Olin vasta 18-vuotias. Saman vuoden juhannuksena minulla todettiin aggressiivinen luusyöpä. Jalkani leikattiin ja amputoitiin Töölön sairaalassa. Oli kyseenalaista, jäänkö henkiin. Nuoren miehen unelmat olivat murskana. Ravintolakin tuli tutuksi sen jälkeen.
Viereisessä kerrostalossa asui iäkäs mies nimeltään Vihtori. Hän oli katsellut ikkunastaan, kun kävelin kepin kanssa, ja ihmetellyt, kuka tuo nuori mies on. Hän oli nähnyt kolme kertaa näyn, jossa portaat laskeutuivat taivaasta. Hänen mielestään näky liittyi minuun. Me emme tunteneet toisiamme, mutta Vihtori kertoi näystään minulle tuodessaan joululehden.
Olin 13-vuotiaana ymmärtänyt, että Jumala on olemassa, kun äitini oli kuolla sydänkohtaukseen. Minulle jäi kuitenkin merkillinen tunne Vihtorin vierailusta. Ihmettelin, mitä tämä oikein oli. Nyt olin 23-vuotias, ja ymmärsin, että minulle oli annettu viisi vuotta aikaa tehdä ratkaisu.
Rukoilin: ”Jumala, muuta mun elämäni, mä en jaksa tätä.” Bileitä riitti. Meni viikko tai kaksi, kun minua taas pyydettiin ravintolaan, mutta minua ei huvittanut mennä. Oli vuosi 1976.
Avasin Gideoneilta saamani Uuden testamentin ja luin: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa.” Ja minä kun olin etsinyt lähes kaikkea muuta ensin. Päätin mennä hengelliseen tilaisuuteen, kun olin nähnyt ilmoituksen, että siellä puhui ruotsalainen saarnamies. Menin ihan etuosaan, mutta siihen aikaan ”mammat” nauhoittivat kokouksia omilla nauhureillaan edessä, joten siirryin taemmaksi.
Kun niitä, jotka halusivat ottaa Jeesuksen vastaan, kutsuttiin eteen alttarille polvistumaan, tuli epäilys: ”Ethän sä ole polvistunut proteesin kanssa.” Samalla kuitenkin tunsin, että minua ikään kuin työnnettiin eteenpäin, ja niin minä polvistuin alttarille. Kipu ja tuska otettiin pois ja sain antaa elämäni Jumalalle. Sisimpääni tuli rauha.
Seuraavan aamun jumalanpalveluksessa tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni. Siinä oli Vihtori ja hän siunasi minua. Hän oli tullut kirkkoon tavatakseen minut. Astuin pimeydestä valkeuteen niitä portaita pitkin, jotka hän oli nähnyt näyssä.
Vuoden 2014 maaliskuussa sydämeni oli siinä kunnossa, että tarvittiin ohitusleikkaus. Odotellessani leikkausta sairaalassa sain pikkuaivoinfarktin. Äitienpäivän aattona minut kiidätettiin Töölön sairaalaan. Olin hengityskoneessa. Lääkärit epäilivät, että todennäköisesti en tule jäämään eloon. Kymmenen päivän kuluttua minut siirrettiin Kotkaan odottamaan sydänleikkausta. Seuraavaksi minut siirrettiin Meilahteen, mutta he eivät uskaltaneet leikata.
Jumala puhui Haifassa olevalle sydänkirurgi-ystävälleni, että ”sinun pitää leikata Ossi”. Ystäväni tuli kesäkuussa Suomeen ja leikkasi minut. Hänellä on motto: ”Tee silloin kun vielä voit jotain tehdä.”
Kaksi kuukautta meni pyörätuolissa. Minun piti olla varovainen, sillä tasapaino oli hukassa. Opettelin kävelemään kanadalaisen reisiproteesin avulla. Jumala myös korjasi näköni niin, että voin ajaa autoa. Tammikuussa 2015 aloitin työt uudelleen seurakunnan pastorina. Tämä on ihme!
Luonnossa liikkuminen ja urheilu olivat elämässäni tärkeimmällä sijalla, kunnes hurahdin hevimusiikkiin. Päivät kuluivat rekkamiehenä. Normaalielämäni, johon kuului paitsi töitä myös heviä ja viikonloppujuomista, häiriintyi pahasti, kun veljeni tuli uskoon. Ihmettelin sivusta miten hänen karski kuorensa pehmeni ja käyttäytymisensä muuttui. Muutos oli niin radikaali, että se vaikutti minuunkin voimakkaasti. Tuntui aivan kuin joku itseäni suurempi, Jumala, puhuisi minulle hänen elämänmuutoksensa kautta…
